keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Elämme mielenkiintoisia aikoja

Juttelin viime kesänä erään yliopisto-opintojaan aloittelevan nuoren miehen kanssa. Hänen suosikkiaineitaan koulussa oli ollut historia. Erityisen kiinnostavana historian aikakautena hän piti 90-lukua. Hän totesi myös, että varmaan joskus tulevaisuudessa kun asiaa ajattelee, niin tämä meidän nyt elämämme aika on ihan yhtä kiinnostavaa.

Keskustelu jäi hyvin mieleen, koska hän ei ole ensimmäinen teini, joka on kertonut minulle pitävänsä 90-lukua historian kiinnostavimpana aikakautena. Pidän melko mielenkiintoisena, että nykyteinit kokevat historian tähtihetkinä ajan, jolloin itse olin suunnilleen heidän ikäisensä. 

Tämä saa minut tuntemaan itseni vähän dinosaurukseksi. Itse en ollut erityisen kiinnostunut historiasta kouluaikoinani, ja minulle ne historian opintojen kiinnostavimmat aiheet liittyivät muinaisiin korkeakulttuureihin eikä lähihistoriaan.

Toteamus siitä, että nykyhetki varmaankin myöhemmin näyttäytyy yhtä kiinnostavana, osui varmasti oikeaan.

Täytyy sanoa, että itse en kokenut 90-lukua erityisen kiinnostavana silloin kun sitä elin. Toki näin yhteiskunnalliset muutokset sekä Suomessa että globaalisti, mutta ne konkretisoituivat minulle lähinnä korttipeleihin opettajien lomautusten aikana, heikkolaatuisiin koulutarvikkeisiin, sekä maantiedonopettajan oppitunneilleen tuomiin lehtileikkeisiin, joiden perusteella piirsimme hajoavan Jugoslavian muuttuvia rajoja.

Jälkikäteen ajatellen 90-luku tietenkin oli yhteiskunnallisesti ja historiallisesti kiinnostavaa aikaa. 

Neuvostoliiton hajoaminen seurauksineen, sekä tiettyjen siirtomaa-ajan häntien katkeaminen, toi laman ja Jugoslavian sodan lisäksi toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kylmä sota päättyi, EU syntyi, IRA lopetti iskunsa. Mandela vapautui ja apartheid päättyi, Palestiinan suhteen oltiin toiveikkaita. Demokratian voittokulku ainakin Euroopassa tuntui väistämättömältä. Tietotekniikan kehitys ja internet mullistivat maailmaa. Tuntui, että kaikki mahdollisuudet olivat tarjolla, ja kaikki ongelmat ratkaistavissa.

Mitä nykyhetkeen tulee, elämme taas jonkinlaista murroskautta. Tiedon tasa-arvoistuminen ja tiedonvälityksen nopeutuminen on johtanut paitsi siihen että voimme aikaisempaa helpommin saada tietoa kaukaisistakin asioista, myös ikään kuin totuuden arvon rapautumiseen. 

Valheita on paljon helpompi tuottaa nettiin, kuin tarkistaa, pitävätkö ne paikkansa. Faktantarkistajilla on riittänyt tekemistä mm. selvittäessään Trumpin presidenttikautensa aikana esittämiä 20000 harhaanjohtavaa väitettä. Nettiin on rakentunut useita vakuuttavasti uutispalvelun näköisiä propagandasivustoja, joita osa ihmisistä pitää oikeita medioita luotettavampina, koska ne ruokkivat heidän olemassaolevia asenteitaan, pelkojaan ja epäluulojaan. Samaan aikaan riippumattomien toimittajien on aikaisempaa vaikeampi löytää rahoitusta tutkivalle journalismille, mikä heikentää oikeiden uutispalveluiden laatua ja vaikeuttaa mahdollisuuksiamme puolueettomaan tiedonsaantiin. Säästöjä kohdistetaan myös koulutukseen ja tutkimukseen.

Asiantuntijoita vähätellään ja leimataan puolueellisiksi ja eliitin edustajiksi. Oma kokemus ja mielipide nostetaan tutkimuksen tuottaman tiedon yläpuolelle. Ylipäätään keskitymme fiiliksiin, tunteisiin ja vaikutelmiin enemmän kuin viestinnässä aikaisemmin on tehty. 

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu politiikassakin tosiasiana jo vuosikymmeniä, mutta nyt kun vihdoin ihan vakavissaan pitäisi tehdä jotain asialle, denialistit ovat vallanneet julkisen keskustelun aiheesta. 

EU on koko historiansa ajan ollut kansalaisten silmissä jossainmäärin kiistanalainen projekti, eivätkä poliitikot juuri ole nähneet tarpeelliseksi tuoda esiin sen etuja. Niinpä meillä on nyt käsissämme valheille rakennettu brexit, sekä joukko populisteja ympäri unionin, jotka tekevät kaikkensa heikentääkseen Eurooppaa.

Kylmän sodan päättyessä maailman herruus oli vastaansanomattomasti Yhdysvalloilla. Tämä ei koskaan ollut täydellinen tilanne, mutta pitkään se oli realistisista vaihtoehdoista paras.

Neuvostoliitto oli ollut parhaimmillaan tieteen ja tasa-arvon kirittäjä länsimaille, kun molemmin puolin rautaesirippua piti todistella oman järjestelmän ylivertaisuutta toiseen nähden. Nyt tiede ja tasa-arvo ovat länsimaissakin konservatiivien hyökkäysten kohteena.

Yhdysvallat on kääntänyt kelkkansa monissa asioissa, mikä on antanut Kiinalle ja Venäjälle lisää tilaa valtansa kasvattamiseen.

Istuva presidentti on horjuttanut demokratiaa vaatimalla niin väestönlaskennan kuin vaalien ääntenlaskennankin keskeyttämistä ennenaikaisesti. Hän on myös pyrkinyt vaikeuttamaan äänestämistä

Politiikassa on aina käytetty mahdollisuudet tuoda esiin todellisuudesta omia näkemyksiä tukevia tulkintoja, mutta nyt niitä liitoksia todellisuuteen ei tunnuta enää tarvitsevankaan, kun retoriikan keskiössä on valehtelu, epäluulojen synnyttäminen epämääräisillä ilmaisuilla ja absurdeilla kysymyksillä, sekä vakavien, katteettomien syytösten esittäminen vastapuolesta. 

Isolla rahalla on pitkään ollut paljon vaikutusvaltaa. Jenkeissä vaalibudjetit liikkuvat suomalaisittain käsittämättömissä summissa, mikä kertoo kyllä oleellisen siitä, ketkä valtaa pääsevät käyttämään. Tosiasioiden hämärtämisen kulttuuri on kasvattanut sitä valtaa entisestään, minkä näkee jo Trumpin valinnassa ja hänen hallintonsa toimissa

Yhdysvaltain ongelmien syyt ovat syvemmällä kuin yhdessä miehessä, joka vaikuttaa pitävän itseään lähes aurinkokuninkaana. Ongelmat eivät myöskään katoa mihinkään, tapahtui näissä vaaleissa mitä tahansa.

Demokraattien voitto voisi parhaimmillaan antaa maailmalle toivoa ilmastonmuutoksesta selviämiseen - joskin senaatin valtasuhteet saattavat hyvinkin muodostua tässä esteeksi. 

Lisäksi se voisi helpottaa vastakkainasettelua ja hälventää pelkoja puolueen sosialismista, kun ääripää-narratiivin ja republikaanien luomien olkiukkojen maalailemat uhkakuvat eivät toteudukaan.

Mutta se ei vielä riitä. Koronavirus ja sitä vastaan taistelevan terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat eivät katoa mihinkään vallanvaihdolla. Eivät myöskään vaalijärjestelmän ongelmat, rakennemuutoksen uhrit tai sosiaalinen eriarvoisuus. 

Emmekä me Euroopassakaan voi tuudittautua kuvitelmaan, että täällä kaikki olisi hyvin, koska vastaavia kehityskulkuja on nähtävissä myös täällä.

Kiinnostavaa on myös, mihin suuntaan QAnon-kultti jatkaa. Tähän asti se on selkeästi pyrkinyt petaamaan Trumpin uudelleenvalintaa. Millaisia tavoitteita lahko mahtaa seuraavaksi itselleen ottaa, ja tulevatko uudet tavoitteet antamaan lisävihjeitä toiminnan rahoittajista, jää nähtäväksi. Viitteitä kuitenkin on jo siitä, että Trump tekee parhaansa maansa suistamiseksi kaaokseen.

Tulevaisuus on harvoin tuntunut yhtä epävarmalta kuin juuri nyt.