sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Luvattomista päähineistä ja moraalisesta raivosta

Jos haluaisin pukea teekkarilakkini päähäni vaikkapa pikkujouluissa, anoisin ylioppilaskunnalta lakinkäyttölupaa tarkoitukseen, koska talvikaudella lakkia ei ole soveliasta käyttää ilman erikseen anottua lupaa. En pukisi mieheni tohtorinhattua naamiaisiin, vaikka siitä saisi mainion asusteen taikurin asuun, koska tohtorinhattua nyt vaan ei käytetä sillä tavalla, enkä minä edes ole tohtori. En somistaisi asuani kivasti tuunatuilla lipereillä, koska liperit eivät minun ammattikunnalleni kuulu, enkä kirkkoon kuulumisestani huolimatta edes täysin ymmärrä tuon asusteen merkitystä. Enkä oikein usko että Sanna Ukkolakaan kokisi tarpeelliseksi rikkoa rajoja näissä asioissa.

Nämä ovat kaikki tavallaan aika naurettavia rajoitteita. Kyse on pohjimmiltaan pelkistä esineistä, jotka eivät itsessään riitä minkäänlaiseksi todisteeksi asemastani. Meillä on vahva, kirjoitettu kulttuuri, joten minulla on mm. tutkintotodistukseni oman asemani osoittamista varten. Edellä mainittujen sääntöjen noudattamisessa ei siis ole mitään muuta järkeä, kuin että kyse on meidän kulttuurimme säännöistä, joiden noudattamatta jättäminen olisi yksinkertaisesti moukkamaista. Ja siksi me kaikki kai niitä noudatamme.

Mutta kun puhutaan saamelaisten tai Amerikan alkuperäiskansojen asuista, puhutaan vaatteista, jotka tavallaan ovat sitä oman kulttuurinsa historiankirjoitusta itsessään. Näillä kulttuureilla ei ole vahvaa, omaa kirjallista kulttuuria, vaan näiden kulttuurien kirjalliset tulkinnat ovat enimmäkseen ulkopuolisten kirjoittamia. Siksi perinteisten vaatteiden merkitys näille kulttuurille vertautuu siihen, mikä merkitys meidän kulttuurillemme on Kalevalalla, Seitsemällä Veljeksellä ja Tuntemattomalla Sotilaalla. Näiden vaatteiden käyttöön myös liittyy omissa kulttuureissaan samantapaisia sääntöjä kuin edellä mainittujen asusteiden käyttöön. Ne osoittavat yksilön asemaa, ja saattavat olla varattuja vain tiettyihin tilaisuuksiin. Joihinkin niistä voi liittyä myös uskonnollisia merkityksiä.

Kun siis noudatamme teekkarihatun ja tohtorinhatun käytöstä asetettuja epävirallisia määräyksiä ja vakiintuneita kulttuurillisia tapoja, koska muu olisi yksinkertaisesti moukkamaista, eikö vastaavasti myös saamenpuvun tai intiaaniasun käyttö muuten kuin ko. yhteisöjen hyväksymällä tavalla pitäisi mielestämme olla moukkamaista?

Silti jostain syystä koemme, että niistä on ihan ok teettää versioita aasialaisissa hikipajoissa myytäväksi pilkkahintaan pilailupuotien ja lelukauppojen naamiaisasuosastoilla. Ja jotenkin vielä näyttää, että oikeutemme toimia näin on monelle hirveän tärkeää, ikään kuin osa omaa identiteettiä tai jotain. Jos joku kehtaa vienostikaan kysyä, olisiko jo pikkuhiljaa aika ruveta luopumaan näistä, nostattaa se hirmuisen tunnemyrskyn, jonka keskellä tunnutaan näkevän, että elämä nyt vaan kertakaikkiaan on peruuttamattomasti pilalla jos intiaaniksi ei saa enää pukeutua.

Minusta tämä on todella hämmentävää.

Ymmärrän sen, että monet meistä ovat sokeita oman kulttuurin pukeutumiseen liittyvälle normatiivisuudelle. Me olemme kasvaneet tähän kulttuuriin, joten koemme tämän kulttuurin normit luonnollisina ja itsestäänselvinä. Meillähän on mielestämme täysi vapaus valita, miten pukeudumme, vaikka toki alasti julkisella paikalla liikkuminen ei tule kuuloonkaan, kukaan ei saapuisi pahimpana hellepäivänäkään toimistolle pelkissä bikineissä, hotellin vastaanottovirkailija ei tee työtään risaisissa farkuissa ja kauhtuneessa flanellipaidassa, kaverin häihin ei valita itselle valkoista mekkoa, eikä pikkumusta ole tarpeeksi juhlava jos tilaisuuden arvokkuus vaatii suuren juhlapuvun.

Usein nämä asiat ovat niin itsestäänselviä, ettei niistä koeta tarpeelliseksi edes puhua. Normatiivisuus näkyy kuitenkin toistuvasti lasten kasvatukseen liittyvissä keskusteluissa, joissa vähän väliä kerrotaan, kuinka oleellista on tehdä selväksi jo taaperolle, että pojat eivät voi pukeutua mekkoihin, eikä tyttökään voi arkivaatteena pitää balettipukua. Koska jos näitä normeja ei tehdä heti alkuunsa selväksi, vapaan kasvatuksen kirot tulevat väistämättä pilaamaan lapsen tulevaisuuden täydellisesti.

Normatiivisuus näkyy myös trans-ihmisten kokemassa väkivallassa. Samoin kuin vaikkapa hijabia käyttävien naisten kohtaamassa väkivallassa. Jos pukeutuminen olisi oikeasti vapaata, ketään ei voisi häiritä se, jos mies meikkaa ja pukeutuu jakkupukuun, tai jos nainen peittää huivilla hiuksensa.

Mutta ilmeisesti meidän normiemme pitää saada olla se universaali Oikean Elämän mittari. Siinä missä meidän normiemme rikkominen näyttäytyy vaarallisena, muiden normien rikkominen näyttäytyy rohkeana poliittisen korrektiuden vastustamisena, riippumatta siitä, millaisia noiden normien perustelut ihan objektiivisesti katsoen ovat.

Ja jostain syystä meidän normeihimme näyttää kuuluvan myös se, että lapset leikkivät intiaaneja. Minkähän takia tämä on aikuisille niin kovin tärkeää?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti