Ei enää ikinä mitään hyvää ja kaunista

Viime keväänä MLL-paikallisyhdistyksellemme esitettiin pyyntö järjestää hyväntekeväisyysmuotinäytös lähikauppakeskuksessamme. Malleiksi pyydettäisiin kotikaupunkimme kuntapoliitikkoja ja julkkiksia ja vaatteet lainattaisiin kauppakeskuksen kaupoista. Hetken pohdimme, onko meillä rahkeita lähteä tekemään tällaista, mutta lopulta päätimme yrittää. Ajankohdaksi valikoitui marraskuu, koska silloin voisimme samalla juhlistaa yhdistyksemme 25-vuotispäivää ja lapsen oikeuksien sopimusta. Emme halunneet luoda kilpailevaa tapahtumaa MLL Uudenmaan piirin vuosittaiselle muotinäytökselle, joten päätimme tehdä tapahtumasta kaikille avoimen ja yhdistää siihen lapsille suunnattua ohjelmaa. Hyväntekeväisyyspuoli hoidettaisiin myymällä tapahtumaan VIP-lippuja, ja lahjoituskohteeksi valikoituivat Jorvissa jouluaan viettävät lapset.

Meillä kesti noin kaksi kuukautta keksiä johdonmukainen ja järkeenkäypä tarina, jolla tämän kaiken saattoi nivoa luontevasti yhteen, ja jonka pohjalta viestintää saattoi suunnitella eri kohderyhmille. Miksi lahjoitamme Jorville emmekä esimerkiksi kerää varoja MLL:n toimintaan? Mitä tekemistä muodilla ja lasten oikeuksilla on toistensa kanssa? Miksi yleensä arvokkaana pidetystä vuosijuhlasta tehdään tällainen avoin karnevaali joka mainostaa kauppakeskuksessa toimivia liikkeitä? Miksi hyväntekeväisyysmuotinäytös alkaa avoimella muskarilla? Meidän motiivejamme ja koko tapahtumaa olisi voinut kyseenalaistaa monilla erilaisilla tavoilla, mutta yhtäkään kriittistä ääntä ei kuulunut. Ja miksi olisikaan kuulunut? Ei normaaleja ihmisiä kiinnosta, millä motiiveilla MLL järjestää lastentapahtuman. Tapahtuma oli onnistunut, osallistujilla oli hauskaa, yhdistyksemme yhteistyökumppaneineen sai näkyvyyttä ja Jorvin lapsille saatiin kerättyä rahaa. Kaikki hyvin siis.


Tänään en enää tiedä, uskaltaisinko lähteä vastaavaan ponnistukseen. Ongelmana ei ole se, miten paljon aikaa tapahtuman järjestäminen vaati, vaan se että viimeisen viikon aikana on käynyt selväksi, että hyväntuulisen lastentapahtuman järjestäminen ei ole tässä maassa okei. Ei riitä, että varaat tilat, hankit vapaaehtoiset, keräät yhteistyökumppanit, hoidat tiedotuksen ja mitä moninaisimmat lain vaatimat pienet asiat. Lisäksi pitää erikseen varmistaa poliisilta, ettei lastentapahtuma vain ole äärikansallismielisen tapahtuman tiellä, vaikka tilan omistajan mukaan mitään ongelmaa ei olisikaan. Pitää myös olla valmis julkisesti kertomaan kaikista niistä ajatuksista, jotka itseä ovat mahdollisesti saattaneet motivoida tapahtuman järjestämiseen. Ainakin, jos kenelläkään on pienintäkään syytä epäillä, että joku järjestelytiimissä saattaa vastustaa rasismia. Jos joku teistä sattuu kuulumaan tähän iloisia ja inklusiivisia tapahtumia järjestävään ääripäähän, tapahtumasi järjestelytiimeineen luokitellaan tämän ääripää-narratiivin tarjoaman lokeroinnin mukaisesti, ja sinun tulee myöntää kaikki syntisi ihan riippumatta siitä, mitä ne tavoitteesi oikeasti olivat, koska kaikki nyt vaan tietävät puolestasi, että likainen tavoitteesi oli vain ja ainoastaan häiritä äärikansallismielisiä. Tapahtumasi leimataan mielenosoitukseksi, saat varautua siihen että sinua syytetään lasten ja eläinten hyväksikäytöstä ja ihmiskilpenä käyttämisestä, saat tappouhkauksia, kaikki sähköiset viestintäkanavasi floodataan täyteen vihaviestejä, yhteistyökumppaneitasi pelotellaan niin että osa peruu osallistumisensa, ja lopulta nettipalstoilla mietitään, millä kaikilla perusteilla sinut voisi haastaa oikeuteen siitä että halusit tarjota mukavan, kepeän ja hyvää mieltä tuovan vaihtoehdon natsimarssille. Kaiken päätteeksi Hyvät Ihmiset™ vuodattavat kyyneleitään siitä, miten olet pettänyt heidän luottamuksensa, jos et rehellisesti kertonut että oikeastaan kyllä arvasit äärikansallismielisen kulkueen suunnittelevan käyttöä samalle tilalle, ja että salaa toivoit että poliisi ohjaisi tuon kulkueen toiselle reitille. Meni siis ihan maku koko lastentapahtumaan osallistumisesta, kun sitä ei koko ajan sanottu antirasistiseksi mielenosoitukseksi, vaikkei se mielenosoitus ollutkaan, ja ainoa poliittinen tai antirasistinen piirrekin oli turvallisen tilan järjestäminen lapsiperheille.

Muistan vielä, kuinka jytkyn aikaan itkettiin siitä, miten tässä maassa ei ole saanut puhua. Nyt näyttää, että tässä maassa ei enää saa tehdä mitään määrittelemättä itseään maahanmuuttokriittisen narratiivin kautta. Jos et ole heidän puolellaan, olet heitä vastaan, ja siinä vaiheessa pupujen ja alpakoiden tilaaminen Töölöön rinnastuu villeimpiin fantasioihin äärivasemmiston hillittömästä väkivallasta, ja siksi harmittoman lastentapahtuman järjestelyjen sabotoiminen on ihan ok.

Suurempaa järkytystä kansassa™ ilmeisesti herättää se, että epäpoliittisen lastentapahtuman järjestäjät eivät lokeroineet tapahtumaansa fasismin vastaiseksi mielenosoitukseksi (mitä se ei koskaan ollut), kuin se että ulkomailta tulleet natsit saivat vapaasti marssia pääkaupunkimme kaduilla, valtiomme lakkauttamiseen tähtäävän, kielletyn järjestön kutsumana, aiheuttaen reittisuunnitelmallaan pelkoa monikulttuurisen itsenäisyysjuhlan osallistujille, pahoinpidellen sivullisen siirtyessään mielenosoituksesta toiseen, ja pitäen yhteispohjoismaisen natsivaltion perään haikailevan järjestönsä poliittiset tunnukset näkyvästi esillä myös epäpoliittiseksi ja isänmaalliseksi väitetyllä 612-marssilla.

Kun Suomen Sisu ja muutamat muut muukalaisvastaiset järjestöt taannoin järjestivät lastentapahtuman, paheksuttiinko heitä poliittisten motiiviensa peittelystä läheskään niin paljon, kuin näitä töölöläis-isiä, jotka ihan oikeasti järjestivät epäpoliittisen lastenjuhlan, jossa ihan oikeasti poliittiset tunnukset olivat kiellettyjä, jossa ei puhuttu politiikkaa, ei promottu eikä mustamaalattu aatteita? Ihanko vakavissanne te haluatte rinnastaa lastentapahtuman, jonka ainoa poliittinen tavoite oli turvallisen ja mukavan tilan järjestäminen omalle asuinalueelle, väkivaltaiseen anarkistimielenosoitukseen? Koska juuri tämä on se narratiivi, josta käsin meille tapahtumia nyt tarinallistetaan samalla tarmolla, jolla mustaa valkopestiin ja valkoista mustattiin paheksuttaessa turvapaikanhakijoiden palautuslentoja vastustavia aktivisteja. Vai oletteko te todella niin naiiveja, että näette rasismin vastustamisen sellaisena enkelinkaltaisena täydellisyytenä, jonka puitteissa ei ole lupa olla pienimmässäkään määrin epätäydellinen, ei pelätä eikä valikoida sanojaan?

On sanomattoman surullista, että muukalaisvastaisuudesta on tullut täysin peittelemättömästi normi, jonka kyseenalaistamalla ottaa tänä päivänä henkilökohtaisen riskin leimaantumisesta ääriainekseksi. Miettikääpä hetki, missä oli se tolkun ihmisen keskitie vielä kymmenen vuotta sitten, ja miten kauaksi siitä on äärioikeiston retoriikan perässä tultu. Rasisminvastustajia ja sellaisiksi leimattuja vaaditaan tänään tilille ajatusrikoksistaan kuin herätysliikkeet jäseniään rippitilaisuuksissaan. Pyörätielle pysäköidyn pakettiauton valokuvaaminen on riittävä syy viedä nainen putkaan ja anarkistiksi leimattu mies voidaan ottaa ennakoivasti säilöön itsenäisyyspäiväksi, mutta kukaan ei edes yritä estää Jesse Torniaista osallistumasta PVL:n kulkueeseen. Natsien tekemän pahoinpitelyn voi viranomainenkin kuitata sillä, että uhrin paita provosoi, eikä tekijöitä tarvitse tilanteessa ottaa kiinni. Samaan aikaan toisaalla lapsi odottaa karkotusta perheensä luota maahan, josta suomalaisviranomainen uskoo löytyvän sukulaisia huolehtimaan hänestä, vaikka näiden sukulaisten olinpaikasta tai elossa olemisesta ei ole mitään tietoa.

Ja me kohisemme alpakoista, koska ne ovat se juttu joka tämän kaiken keskellä horjuttaa uskoamme ihmisyyteen.

Näinkö vähän tässä maassa arvostetaan avointa kansalaisyhteiskuntaa? Tämäkö on se satavuotias Suomi, jonka haluamme muulle maailmalle näyttää? Haluammeko todella lähteä mukaan tähän katkerien ja ihmisvihamielisten olentojen likaiseen peliin, jossa mitään hyvää ja kaunista ei saa olla olemassa?

Haluammeko todella, että kukaan ei enää ikinä uskalla järjestää itsenäisyysjuhlia, joissa lapset saisivat rapsutella alpakoita?

Miksi identiteetin rakentaminen on tärkeämpää kuin ongelmiin tarttuminen?

On paljon asioita, joita en ihmismielessä ymmärrä, ja yksi niistä on tarpeemme tarinallistaa ja toistella narratiiveja, joiden ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan oman identiteetin pystyssä pitäminen.

Esimerkkejä tästä löytyy useita.

Maahanmuuttokriittinen liike itsessään on yksi tällaisen tarinallistamisen ruumiillistuma. Se on luonut termistön (kuten "haittamaahanmuutto", "invaasio", "unelma-jengi", "partalapsi" ja "mokutus") sekä myyttiset arkkitarinat (hyssyttely, poliittisen korrektiuden nimissä rajoitettu sananvapaus, maahanmuuttajien sopeutumishaluttomuus ja rikollinen luonne, islamisaatio, valkoisen miehen uhattu asema maailmassa, se että kukaan ei tee mitään kantasuomalaisten auttamiseksi, suvaitsevaisten sokeus muslimimaiden ihmisoikeusrikkomuksille jne.) joiden pohjalta se tulkitsee asioita ja käy keskustelua, oli puheenaihe mikä tahansa.

Ns. suvaitsevaisten joukossa on myös omat identiteettiä tukevat narratiivinsa. Näitä ovat ainakin rasismin ulkoistaminen ikään kuin itse olisi ilmiöstä täysin vapaa, maahanmuuttajien rodullistaminen puhumalla vaikkapa kivasta värikkyydestä, sekä rasistien näkeminen maaseudun kouluttamattomina peräkammarin poikina, joita on lupa katsoa pitkin nenänvartta. Tätä on myös suvakki-termin reclaimaus, jossa ko. termiltä pyritään viemään pois sen loukkaava sävy brändäämällä se uudella tavalla. Suvakkihuoraksi haukutulla valkoisella naisella on toki mahdollisuus tehdä näin, samalla hän kuitenkin on mukana salonkikelpoistamassa sitä rodullistettuja epäinhimillistävää puhetta, joka tyypillisesti on kulkenut käsi kädessä tuon suvakki-termin käytön kanssa.

Kolmas narratiivi on puhe tolkun ihmisistä. Siitä lähtien kun tuo termi ensimmäisen kerran lanseerattiin kuvaamaan maahanmuuttokeskustelun keskitien etsijöitä, tätä narratiivia on hellitty ja toisteltu ja tarinallistettu yhä uudestaan. Totuushan löytyy aina sieltä keskeltä, kuten keskusteltaessa rokottamisen turvallisuudesta, ilmastonmuutoksen olemassaolosta tai vaikka siitä kehittyikö elämä evoluution kautta vai jumalallisen ohjauksen myötä.

Ja neljäntenä on "pitäisi keskustella" -narratiivi, joka tyypillisesti kiteytyy toiveeseen konsensuksesta, siitä että kaikki yhdessä alas istuen voisimme päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä maahanmuuttajista pitäisi ajatella. Eli että rodullistaisimme kaikki yhdessä.

Vaan onko mistään näistä tarinoista mitään muuta hyötyä kuin se oman identiteetin helliminen?


Olisiko mitenkään mahdollista päästä yli tästä identiteettipuheesta, ja keskittyä vaihteeksi ihan konkreettisiin asioihin? Siihen, miksi meidän hallituksemme aktiivisesti toteuttaa Halla-ahon kirjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka Perussuomalaiset ovat oppositiossa? Miksi hallitus toisensa perään on vaikeuttanut maahanmuuttoa? Onko näille muutoksille ollut mitään muuta perustetta kuin puolueiden pelko populistien nousevasta kannatuksesta? Onko muutoksista ollut jotain apua niihin ongelmiin, joita niillä on pyritty paikkaamaan, vai onko vain oltu luomassa entistä muukalaisvastaisempaa ilmapiiriä samalla kun nuivien itkuvirsi on jatkunut muuttumattomana?

Entä miksi Migrin linjaukset turvapaikka-asioissa ovat kiristyneet lainsäädännön muutoksia ennakoiden? Miksi käsittelyaikoja ja käytöntöjä on rukattu tavalla, joka tekee turvapaikanhakijalle lähes mahdottomaksi saada kaikki oleellinen tilanteeseensa liittyvä tieto osaksi tehtäviä päätöksiä? Miksi esiin nostetut ongelmat, joissa Migrin toiminta rikkoo lasten oikeuksia tai ihmisoikeuksia tai on muuten vain ristiriidassa länsimaisen eettisen ajattelun kanssa, herättävät myötätuntoa johtamatta kuitenkaan mihinkään konkreettisiin parannuksiin tilanteessa, mutta nuivien loppumaton ja valheellinen valitus "maailman löyhimmästä maahanmuuttopolitiikasta" ohjaa vuodesta toiseen maahanmuuttopolitiikan muutoksia?

Jokainen, joka keskittyy näkemään maahanmuuttokeskustelun valkoisen kantasuomalaisen identiteetinrakennuksena, on henkilökohtaisesti vastuussa siitä että mikään ei muutu. Miksi muuttuisi, jos kansaa ei kerran kiinnosta maahanmuuttopolitiikka vaan oma identiteetinrakennus? Ja niin kauan kuin mikään ei muutu, poliisi lennättää kidutettuja ja vainottujen vähemmistöjen edustajia kuolemanvaaraan.


Toki voidaan puhua myös ympärileikkauksista, lapsiavioliitoista ja raiskauksista, kunhan muistetaan, ketkä ovat tehneet mitättömän pienillä budjeteilla aktiivisesti työtä näiden ongelmien korjaamiseksi jo kauan ennen kuin rasistit keksivät että nämä asiat voi brändätä islamin ominaisuuksiksi. Voidaan puhua myös kustannustehokkaasta ja oikein kohdennetusta auttamisesta, kunhan muistetaan, että näihin on jo vuosia tarjottu ratkaisuja jotka eivät ole löytäneet tarpeeksi poliittista tahtoa toteutuakseen. Voidaan puhua Ruotsin ongelmien välttämisestä, kunhan myönnetään, että nämä ongelmat ovat meille hyvin hypoteettisia, koska toisin kuin Ruotsiin, tänne on päästetty todella vähän maahanmuuttajia. Voidaan puhua terrorismista, kunhan sen keskustelun tavoite on terrorismin ehkäisy eikä vastakkainasettelun kärjistäminen. Ja tietenkin voidaan puhua suomalaisesta köyhyydestä ja asunnottomuudesta ja työttömyydestä, kunhan muistetaan, ketkä ovat näiden ryhmien oikeuksia yrittäneet ajaa jo kauan ennenkuin oli maahanmuuttoa syytettäväksi näistä ongelmista. Todellisiin, konkreettisiin ongelmiin on syytäkin paneutua etsien ratkaisuja.

Ratkaisukeskeisyys ei tietysti ole niin kivaa kuin identiteettipuhe. Siinä on myös se vika, että usein ratkaisukeskeisyyteen liittyy ajatus, että ihan itse pitäisi tehdäkin jotain.

Mutta meidän identiteettipuheemme on merkki siitä että meidän illuusiomme yhtenäisestä kansasta lipuu koko ajan yhä kauemmaksi. Jos me todella haluamme tämän kehityksen välttää, kuten tolkun ja keskustelun perääjät tuntuvat toivovan, ainoa ratkaisu siihen on lopettaa vastakkainasettelua luova identiteettipuhe, lopettaa tilan antaminen sille, ja keskittyä niihin konkreettisiin ongelmiin,

Koska viimekädessä tässä ei todellakaan ole kysymys sinun identiteetistäsi, ja miten määrittelet itsesi toiseuttamalla muita ihmisiä. Kysymys on siitä, kenellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään, ja mitkä ovat velvollisuutemme jos haluamme kutsua itseämme ihmisoikeuksia kunnioittavaksi sivistysmaaksi.

Viisi rahaa ja monta syytä juhlaan?

100-vuotiaan Suomemme kunniaksi oli aikomuksena lyödä 5-osainen juhlarahasarja. Suunnitelmat kuitenkin kariutuivat, ilmeisesti lähinnä kohun nostattaneen ensimmäisen juhlarahan kansalaissota-teeman vuoksi.

Oikeistohallitukselle tuskin olisi hyvää pr:ää julkaista juhlarahaa valkoisen Suomen julmuuksista, vaikka julmuuksiin toki aikanaan syyllistyivät myös punaiset. Siksi ymmärrän hyvin päätöksen. Silti mielestäni on kohtuutonta arvostella taiteilijan työtä vain yhden kuvan perusteella, kun se kuva on osa kymmenen kuvan sarjaa. Rahasarjaa on katsottava kokonaisuutena, ja yksittäisiä rahoja osana tätä kokonaisuutta.

En voi kehua olevani taideasiantuntija tai sen kummemmin myöskään historian asiantuntija, mutta aion nyt uskaltautua tulkitsemaan valittuja teemoja ja niitä edustavia kuvia.

Rahasarjan aiheena ovat itsenäisyyden vuosikymmenet. Jokaisen kolikon toisella puolella kuvataan haasteita tai vaikeuksia ja toisella puolella saavutuksia. Tämä on mainio idea, joka hyödyntää hienosti käsitettä kolikon kääntöpuolesta. Olemme kansakuntana saavuttaneet paljon, mutta menestyksellämme on ollut myös hintansa.

Kansalaissota - älä horjuta myyttiä yhtenäisestä Suomesta

Ensimmäisen kolikon haasteita ja vaikeuksia kuvaavana kuva-aiheena on kansalaissota, jota symboloimaan on tosiasioita kaunistelematta valittu kuva punavankien teloituksesta.

Jos kuvataiteilija olisi halunnut kohottaa juhlatunnelmaamme tällä rahasarjalla, hän olisi varmasti löytänyt jonkin symbolisemman ja etäännyttävämmän tavan kuvata aihettaan. Siksi kuvaa on vaikea olla tulkitsematta yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Onko kyse siitä, että kansalaissodan traumat halutaan vihdoin tuoda käsiteltäväksi? Ovathan ne edelleen suuri tabu, vaikka viime vuosina aiheesta onkin varovasti viritelty julkista keskustelua.

Toisaalta kuvalla voidaan myös nostaa rinnastusta nykypäivään, jossa maahamme on saapunut omien, paljon sotkuisempien kansalaissotiensa alta paenneita ihmisiä. Sillä voidaan myös tuoda esiin ajankuvaa tilanteesta, jossa pakolaisten auttajia uhkaillaan natsivallankumouksen jälkeen tulevilla teloituksilla.

Yhtä kaikki teloitus on visuaalisesti äärimmäisen voimakas viesti, joka herättää jokaisessa normaalissa ihmisessä negatiivisia tunteita. Yksi kokee sen uhkaavaksi, toinen syyttäväksi, kolmas mielettömäksi. Se rikkoo myyttiämme yhtenäisestä, konsensushakuisesta ja lain mukaan toimivasta kansasta.

Sotalapset - armolla elävän ei tule valittaa

Toisen rahan kuva-aihe ovat sotalapset. Myös tämä aihe on voimakkaasti kansallinen tabu, jota muiden toisen maailmansodan aikaisten kokemusten tapaan on ollut soveliasta käsitellä lähinnä glorifioiden. Sotalapsuuden traumoista vaikenemiseen lienee vaikuttanut myös ajatus, että apua vastaanottavalla ei ole oikeutta valittaa, vaikka hän kokisi tuon avun olleen itselleen jopa vahingollista. Ja kuka olisikaan aikanaan jaksanut kuunnella sotalasten murheita, kun elämä oli niin monella muullakin tavalla raskasta, ja vanhemmilla ja naapureilla jokaisella omat sotatraumansa käsiteltävänä.

Sotalapset myös nivoutuvat ajankohtaiseen keskusteluun, jossa vaaditaan että meidän rahojamme ei käytettäisi muiden auttamiseen, koska mekin olemme aina pärjänneet omillamme. Tämä avutta jääminen on osa suomalaista identiteettiä kuvaavaa tarinaa, kenties siksi että ei ole mukavaa keskustella natsien rinnalla taistelusta, Neuvostoliittoon kadonneista virolaisista vapaaehtoisista tai lännestä saadusta avusta. Muistamme kyllä mielellämme, ettei toiveitamme kuunneltu rajaa asetettaessa, ja että kieltäydyimme Marshall-avusta.

Meidän maailmanselitykseemme kuuluu ajatus ajopuun kohtalosta, mikä toki on osin oikeutettukin tapa nähdä kohtalomme historian käänteissä. Kansallisen identiteetin keskeisenä rakennuspalikkana se ei kuitenkaan ole kehuttava. Sotavuosien kärsimyksiin sekä omaan rooliimme muiden kärsimyksissä liittyy paljon sellaista, mitä ei vieläkään ole julkisesti ääneen sanottu. Kenties syytä olisi.

Pakettipellot ja rakennemuutos - suomalaisen juurettomuuden historia

Kolmas ja neljäs kolikko kuvaavat pakettipeltojärjestelmää sekä rakennemuutosta, jotka rapauttivat sotien jälkeen erityisesti perinteistä maaseudun elämäntapaa. Nämä eivät ole vain menneitä tapahtumia, sillä muutos niin maaseudulla kuin kaupungeissakin on tätä päivää, ja moni kokee edelleen jäävänsä sen jalkoihin. Muuttoliike myös hajottaa sukuja ja sitä kautta ihmisten tukiverkostoja. Tämä vaikuttaa niin yhteisöihin kuin yksilöihin dramaattisillakin tavoilla.

Populistisen EU-kritiikin keskellä on kuitenkin hyvä muistuttaa mieliin, että nostalgisten kuvitelmiemme Suomi alkoi murentua jo ennen kuin oli ehtinyt täysin syntyäkään. Tässä mielessä myös nämä kuvat ovat merkityksellisiä ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia kannanottoja.

Globaali oikeudenmukaisuus - mitä se on?

Viimeinen kolikko on kaikkein ällistyttävin, teemanaan globaali oikeudenmukaisuus.

Kuva-aiheeksi on valittu turkkilainen mies (jota taiteilija kutsuu avustustyöntekijäksi) hukkuneen pikkupojan kanssa. Tämä alleviivaa hienosti tapaamme etäännyttää maailman kärsimys itsestämme, jättää se muiden huoleksi, ja uskotella itsellemme että meiltä turvaa hakevat eivät ole niitä oikeita avun tarvitsijoita.

Lapsen ruumis turkkilaisella rannalla on vahva symboli siitä, ettei globaalin oikeudenmukaisuuden ihannetta ole saavutettu eikä vakavissaan edes tavoiteltu. Kuvan tilanteen rinnastaminen auttamiseen ja oikeudenmukaisuuteen on myös makaaberia rodullistamista: toisille meistä riittää tulla kuolemansa jälkeen siivotuksi pois turistien hiekkarantaa pilaamasta.

Kun samalla jätämme huomiotta ne lapset, joita oma virkamieskoneistomme lähettää omien poliitikkojemme ohjauksessa romahtaneisiin valtioihin, tai jotka työskentelevät orjuutta lähentelevissä oloissa Turkissa jonka EU on ostanut hoitamaan pakolaisongelman puolestaan, asettuu tämä kolikko luontevasti samaan sarjaan kuin edeltäjänsä, muistomerkkeinä kärsimyksille joista syytämme muita, ja joihin liittyen emme halua puhua omasta vastuustamme.

Kolikon kääntöpuoli

Tämän suomalaista identiteettiä riipivän kuvakoosteen jotenkin kruunaa se, että menestystä kuvaamaan on valittu viisi rakennusta.

Toki suomalainen arkkitehtuuri on maailmalla tunnettua, ja jokainen kuvattu rakennus myös edustaa muutakin kuin betoniseiniä: vakiintuvaa asemaamme valtiona, teollistumisen ja koulutuksen tuomaa hyvinvointia, kulttuuria.

Silti, kun perheitä hajottavan inhimillisen kärsimyksen vastapainoksi nostetaan rakennuksia, on vaikea välttyä ajatukselta että tässä myös nostetaan esiin vastakkainasettelua pärjääjien ja kärsijöiden välillä. Sitä kuuluisaa eliitin sokeutta.

Tai ehkä kyse on siitä suomalaisesta mentaliteetista, jossa tunteet ja heikkoudet tulee piilottaa. Vain rahassa tai metreissä mitattavat asiat merkitsevät. Betoni on edistystä. Jotainhan se kertoo, että esimerkiksi neuvolajärjestelmä, peruskoulu tai hyvinvointivaltio eivät nousseet saavutuksina itsenäisyyden vuosikymmenten juhlarahoihin.


Tästä näkökulmasta tämä teossarja on hieno keskustelunherättäjä, ja oli taiteilijalta ihailtavan rohkeaa uskaltaa käyttää juhlaraha-ehdotuksia tähän tarkoitukseen.

Onhan juhlavuoden juhlistaminen tehty monelle meistä vaikeaksi, kun ihanteitamme tasa-arvosta, heikommista huolehtimisesta, oikeudenmukaisuudesta, ja rehellisyydestä aktiivisesti hallintomme taholta rapautetaan.

Onkin omalla tavallaan kaunista ja aikaamme sopivaa, että tämäkin projekti päätyi niiden lukuisten projektien joukkoon, jotka viime hetkellä viivästyvät tai peruuntuvat, koska kukaan ei tajunnut ajoissa kyseenalaistaa, mitä oltiin tekemässä.

Kun käsityksemme itsestämme sai kolhun

Pari viikkoa sitten tapahtui jotain ennenkuulumatonta.

Poliisi keräili turvapaikanhakijoita palautuslennolle Afganistaniin. Tähän joukkoon kuului mm. perhe, jonka 10-vuotias lapsi vangittiin perjantaina kesken koulupäivän. Viikonlopun mittaan turvapaikanhakijoiden tukena toimivien ryhmissä jaettiin videoita vastaanottokeskuksista, kuinka poliisit koirineen hakivat ihmisiä odottamaan palautuslentoa. Viranomaisilta ei saanut tietoja, säilöönotetuilta oli takavarikoitu puhelimet, epätietoisuus ahdisti vietyjen läheisiä.

Ennenkuulumatonta ei ollut poliisin toiminta, vaan se että tällä kertaa aktivistit saivat uutiskynnyksen ylitettyä. Kuntavaalikampanjaansa käyviä poliitikkoja pommitettiin kysymyksillä aiheesta, ja mielenosoitukset Pasilan poliisitalolla sekä Helsinki-Vantaan lentokentällä herättivät hämmennystä ihmisissä. Mitä täällä Suomessa oikein tapahtuu? Miksi viranomaisten toimintaa kyseenalaistetaan?

Tilanteen yllättämät poliitikot puhuivat tunteella. Esimerkiksi Juha Sipilä kertoi, ettei hänen omaankaan oikeustajuunsa sovi, että lapsia ja raskaana olevia naisia pakkopalautetaan.

Aktivistien huoli ei kuitenkaan liittynyt vain tähän perheeseen, vaan myös muihin pakkopalautettaviin. Joukossa oli ihmisiä, jotka eivät olleet elämänsä aikana koskaan käyneetkään Afganistanissa, joilla ei ole Afganistanissa sukua eikä omaisuutta, ei mitään minkä päälle lähteä rakentamaan elämäänsä. Silti heidät lennätettiin Kabuliin, koska ei heitä muuallekaan voinut lähettää.

Jokainen, joka ymmärtää, että suomalainen hyvinvointivaltio on hyvin pohjoismainen ilmiö, ymmärtää kyllä myös, ettei maailman vaarallisimpiin kuuluvien maiden maailman korruptoituneimpiin kuuluvilla viranomaisilla riitä kiinnostusta huolehtia pakkopalautettujen integroitumisesta yhteiskuntaan. Monella pakkopalautetuista ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään uutta pakoa, etsimään työtä laittomina siirtolaisina maissa, joissa lain noudattaminen on viitteellisempää kuin meillä Suomessa.


Tällä kertaa - kollektiivisen omatuntomme kannalta onnekkaasti - somekohun keskellä poliisi huomasi, että palautettavan perheen turvapaikkaprosessi oli kesken, eikä heitä siksi ihan tarkkaan ottaen saisi palauttaa. Palautus perheen osalta saatettiin siis kaikessa hiljaisuudessa keskeyttää. Koska viranomaisten ei tarvitse tällaisista päätöksistä tiedottaa ketään, toimivat aktivistit siinä uskossa, että myös tämä perhe ollaan palauttamassa. Ei ollut mitään syytä olettaa mitään muuta, olihan perhe otettu säilöön palautusta varten.

Paluu arkeen

Suomalaisen yhteiskunnan tunnuspiirteisiin kuuluu kuuliaisuus viranomaisia kohtaan, sekä eräänlainen idealistinen ajatus oikeudenmukaisuudesta ja heikoimpien suojelemisesta näiden viranomaisten keskeisenä tehtävänä. Pakkopalautuskohu siihen liittyvine mielenosoituksineen ravisteli satavuotiaan kansakuntamme omakuvaa ikävällä tavalla.

Viimeiset pari viikkoa valtamedian kolumnistit ovatkin hoivanneet tätä yhteistä haavaamme luomalla tarinaa tapahtumien kulusta. Tuohon tarinaan kuuluu keskeisenä osana säilöönotetun perheen tilanteen kuvaaminen huhuksi. On myös epäilty kysymyksen olleen vain likaisesta kuntavaalikampanjoinnista, koska pakkopalautuksissa itsessäänhän ei ole mitään uutta. Aktivismia turvapaikanhakijoiden puolesta kuvataan tunteelliseksi ja irrationaaliseksi höpöilyksi, vähän todellisuudesta erkaantuneeksi kukkahattutäteilyksi.

Näin voimme taas etäännyttää itsemme siitä tosiasiasta, että palautettavat turvapaikanhakijat ovat ihmisistä, joilla on Suomessa läheisiä, jotka ovat heistä huolissaan. Kun näin muokkaamme kollektiivisesta muististamme pois sen tosiseikan, että raskaana oleva nainen ja kaksi pientä ja hyvin Suomeen sopeutunutta lasta aiottiin palauttaa kesken turvapaikkaprosessin, voimme vähitellen siirtyä puhumaan turvapaikanhakijoista tavanomaiseen tapaan logistiikkaan, luonnonvoimiin ja turvallisuusuhkiin liittyvin termein. Numeroina, ilmiöinä, ongelmina.

Voimme taas ajatella olevamme ihmisoikeuksia kunnioittava kansakunta, joka haluaa auttaa naisia ja lapsia ja oikeasti hädänalaisia, ja jolle on tärkeää asioiden tapahtuminen lain mukaisessa järjestyksessä.

Mikä meni pieleen?

Näiden parin viikon aikana myös turvapaikanhakijoiden puolustajat ovat käyneet hetkittäin kiivastakin keskustelua siitä, kannattiko Ville Niinistö yllyttää nostamaan asia esiin, ja kannattiko tämän asian takia lähteä anarkismin teille tässä esivaltaa rakastavassa maassa. Ne, jotka vielä toivovat saavansa ns. tolkun ihmiset ymmärtämään, miksi Suomen eurooppalaisittain vertaillen poikkeuksellisen nuiva turvapaikkapolitiikka on ihmisoikeusongelma, kokevat että suora toiminta toimii tätä tavoitetta vastaan.

Ja siinä he ovat tavallaan ihan oikeassa.

Tämä kollektiivisen muistikuvan muokkaaminen, mikä parhaillaan on käynnissä, toimii turvapaikanhakijoita vastaan. Unholaan painuu, että Suomi todellakin palauttaa myös alaikäisiä ja raskaana olevia. Unholaan painuu, että Paula Risikko on virheellisesti väittänyt, ettei Suomi pakkopalauta ihmisiä. Mieliin jää, että "huhujen" ja "valeuutisten" pohjalta toimivat "anarkistit" estivät virkatehtäväänsä suorittavaa poliisia. Ja viranomainenhan on erehtymätön suorittaessaan sille määrättyä tehtävää, ainakin Suomessa.

Kuitenkin, kun puhutaan ihmisistä, jotka ovat huolissaan ja raivoissaan niiden ystäviensä puolesta, joiden kohtalona on keräillä elämänsä rippeet kasaan vaarallisessa kaupungissa jossa heillä ei ole mitään, on aika vaikea syyllistää heitä siitä että he ovat tehneet kaikkensa auttaakseen näitä ystäviään.

Miksi ihmisoikeusaktivistia turhauttaa?

Noin vuosi sitten mediassa kohistiin perheestä, jonka isä oli saanut turvapaikan. Äiti ja taapero oltiin palauttamassa Irakiin, ja perheen vauvasta ei ollut vielä tietoa, mitä Maahanmuuttovirasto hänen tilanteestaan tulee päättämään.

Tässä tapauksessa tilanteen saama mediahuomio oli turvapaikanhakijoiden kannalta äärimmäisen otollinen. Tapausta luvattiin selvittää, ja laajalti käytiin läpi sitä, miten tilanne on kohtuuton ja meidän kaikkien oikeustajun vastainen. Että tässä maassa, jossa niin kohkataan lapsen oikeudesta isään ja äitiin, ja siitä että kyllä me nyt naisia ja lapsia haluamme suojella, oltiin hajottamassa perhe ja karkottamassa äiti lapsineen.

Sitten tuotiin esiin, että päätös perustui edellisen hallituksen aikana sorvattuun lakiin, jota uusi hallitus oli parhaillaan kiristämässä tavalla, johon demareillakaan ei lakiluonnosvaihteessa ollut ollut mitään valittamista.

Ja sitten keskustelu hiljeni. Kaikki tapahtuu lain mukaisessa järjestyksessä ja tasapuolisesti samassa asemassa olevia kohdellen, joten täällä ei ole mitään nähtävää.

Sen jälkeen perheenyhdistämisiä ja turvapaikan saamista on entisestäänkin vaikeutettu.


Rautatieasemalla turvapaikanhakijoiden rauhanomainen mielenilmaus ihmisoikeuksien ja kansalaisyhteiskunnan puolesta on jatkunut nyt jo yli kaksi kuukautta. Sekä heidän että palautuslentoa vastustaneiden suomalaisten aktivistien viesti on se, että Maahanmuuttovirasto ei myönnä turvapaikkaa läheskään kaikille ihmisille jotka sen tarvitsisivat. Tukijoukoissa puretaan turhautumista siitä, miten turvapaikanhakijoiden oikeusturvan koetaan olevan vaarassa, kun heidän oikeuksiaan rajoitetaan ja monin tavoin tehdään äärimmäisen vaikeaksi heille saada tuotua viranomaisten tietoon kaikkia olennaisia asioita heidän tilanteestaan.

Long Play uutisoi viime kesänä, että Suomi käännyttää ihmiskaupan uhreja. Helsingin Sanomat uutisoi viime syksynä Maahanmuuttoviraston työntekijöiden huolesta, että käytettävissä oleva aika ja paine negatiivisten päätösten tekemiseen vaarantaa päätösten laadun. Kansalaisaktivistit ovat järjestäytyneet jakamaan tietoa turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja heidän saamistaan kielteisistä turvapaikkapäätöksistä perusteluineen. Pelastakaa Lapset ry on julkaissut kannanoton lasten pakkopalautuksia vastaan. Myös kirkon piiristä on toistuvasti ja usein erilaisin tavoin otettu kantaa inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puolesta. On järjestetty marsseja ja piknikkejä näyttämään, että ihmisoikeuksien kannattajia on määrällisesti enemmän kuin niitä jotka vaativat rajoja kiinni.

Rauhanomaisilla keinoilla ei ole ollut mitään vaikutusta.

Sen sijaan kiristettyjen linjausten myötä laskemaan saatu turvapaikan saaneiden määrä vaikuttaa monelle suomalaiselle toimineen todisteena siitä, että tänne on tultu väärin perustein. On hämmentävää, miten helppoa hyvinvointivaltion syöttiläiden on kuvitella, että turvapaikanhakijat ovat ihan vain omaksi ilokseen täällä odottaneet kuukausia toimettomina turvapaikkapäätöksiään, ja että he ihan vain mukavuussyistä jäävät mieluummin paperittomina tähän kylmään ja pimeään maahan vailla mielekästä tulevaisuutta kuin palaavat kotimaihinsa.

Millä tavalla täällä saa keskustella?

Suomalaisen maahanmuuttopolitiikkaan liittyvän keskustelun ytimessä halutaan jostain syystä pitää kysymys siitä, mitä mieltä me suomalaiset olemme turvapaikanhakijoista. Tärkeää näyttää olevan myös keskustelu siitä, ovatko he kaikki terroristeja, onko joukossa ketään muita kuin muslimimiehiä, sekä kuinka monta tänne voi tulla. Lisäksi puretaan katkeruutta siitä, että rajan yli kehdattiin tulla pyytämättä ja yllättäen. Nämä asiat kuulemma pitäisi saada juurtajaksain keskusteltua läpi ja muodostaa suomalainen konsensus asiasta ennen kuin tänne voi ketään toivottaa tervetulleeksi. Että näiden ihmisten pitäisi kiltisti vain odottaa, että (ehkä joskus) olemme valmiita ottamaan heidät vastaan.

Poliitikot taas ovat toistuvasti osoittaneet, että he ovat kiristäneet perheenyhdistämisen ja turvapaikan saamisen ehtoja kerrasta toiseen ymmärtämättä ollenkaan, mitkä ovat kulloinkin tehdyn päätöksen vaikutukset turvaa hakevien ihmisten ja heidän perheittensä tilanteisiin.

Ne lait, joita Maahanmuuttovirasto ja Poliisi noudattavat, ovat meidän poliitikkojemme laatimia. Niitä sorvaamassa ovat olleet lähes kaikki vakiintuneet puolueemme. On aivan absurdia, että ne samat ihmiset, jotka eivät pysty keskustelemaan turvapaikanhakijoista tuomatta esiin huoltansa "vetovoimatekijöistä", itkevät krokotiilinkyyneleitä kuullessaan, että heidän tekemiensä päätösten takia ollaan käännyttämässä pieniä lapsia ja raskaana olevia naisia romahtaneisiin valtioihin.

Samalla ne ihmiset, joiden katkeamattoman valitusvirren myötä poliitikot ovat sisäistäneet narratiivin "vetovoimatekijöistä", "liian avokätisestä turvapaikkapolitiikasta", "holtittoman helpoista perheenyhdistämisistä" ja "kansan maahanmuuttovastaisuudesta", jatkavat yhä tätä toimineeksi osoittautunutta retoriikkaansa, koska he eivät ole vielä saavuttaneet kaikkia tavoitteitaan.


Kun viranomainen vetoaa epäoikeudenmukaiseksi koetussa toiminnassaan poliittisiin päätöksiin, joita lainsäätäjät eivät ymmärrä tehneensä, eikö kansalaisyhteiskunnan tehtävä ole kaikin tavoin tuoda esiin, että tilanteeseen on saatava muutos? Että se tapa, millä meidän viranomaisemme ja lainsäätäjämme lähestyvät tätä aihetta, pitäisi perusteellisesti kyseenalaistaa? Että nuivien retoriikasta ja sen luomasta pelkopositiosta pitäisi viimeinkin irtautua, ja katsoa tilannetta realistisesti ja analyyttisesti, vaihteeksi myös ihmisoikeussopimusten ja perustuslakimme näkökulmasta.

Maailman kauheuksista varsin suuri osa on tapahtunut ja tapahtuu edelleen vallitsevan lainsäädännön puitteissa oikein ja riittävän tasapuolisesti, joten olisi naiivia tuudittautua ajatukseen, että toiminnan lainmukaisuus itsessään tekisi siitä ongelmatonta.

Tässä tilanteessa on lähinnä irvokasta, että suomalaiseen yleiskieleen edelleen vakiinnutetaan termiä "maahanmuuttokritiikki" kuvaamaan vaatimuksia maahanmuuton vaikeuttamisesta. Kannanotot inhimillisemmän politiikan puolesta eivät nykykielessä voi kuvata kriittistä suhtautumista maahanmuuttopolitiikkaan, koska niiden tavoitteet ovat vastakkaisia.


Parhaillaan palautusta odottaa vuosia pakosalla ollut irakilainen perhe pienine lapsineen. Kertokaa, te aktivisteja kritisoivat tolkun ihmiset, miten tätä perhettä voi auttaa?