Viime vuosina Twitterin (nyk. X) syövereissä on innostuttu puhumaan nettoveronmaksajista. Termillä tarkoitetaan hyvätuloista henkilöä, joka siis verotuloillaan pyörittää tätä yhteiskuntaa. Viestin vahvistamiseksi näkee ajoittain jaettavan kuvia, joissa on havainnollistettu sitä, kuinka pieni osa suomalaisista maksaa työstään enemmän veroa kuin mitä saa yhteiskunnan tukia.
Aiheen äärellä pöyristyvät unohtavat sujuvasti kaksi asiaa.
Ensiksikin, nuo kuvat kertovat tilanteen tietyllä ajanhetkellä. Meistä kukaan ei ole nettoveronmaksaja koko elämäänsä. Kun suomalaiset laitetaan riviin palkkatulojensa perusteella, häntäpäästä löytyvät lapset ja eläkeläiset. Useimmat meistä ovat osan elämästään lapsia ja eläkeläisiä, minkä myötä koko elämän yli tilannetta katsoen tilanne muuttuu paljon tasaisemmaksi. Ja hyvätuloisenkin asema nettoveronmaksajana voi äkillisesti kadota vaikkapa syöpädiagnoosin tai aivoveritulpan myötä - toki nykyään yhä useammin vain väliaikaisesti.
Moraalinen närkästys kohdennetaan tietenkin työttömiin. Heitä on kuitenkin eläkeläisiin verrattuna melko vähän, ja monelle työttömyys on väliaikainen elämäntilanne.
Toisekseen, kun puhutaan pienituloisesta työstä, jossa työnantaja ei läheskään aina pysty tarjoamaan kokoaikaista työtä, ja jossa sijaisten (eli lyhytaikaista keikkatyötä tekevien työntekijöiden) saatavuus on tärkeää, puhutaan töistä, joista monet ovat välttämättömiä, jotta hyvätuloisten elämä olisi sujuvaa.
Esimerkiksi, kahta uraa tekevien perheiden arki perustuu siihen, että alle kouluikäisen lapsen voi viedä joka aamu koko päiväksi päiväkotiin, ja että pieni koululainen voi viettää iltapäivänsä iltapäiväkerhossa. Pääkaupunkiseudun päiväkodit ja iltapäiväkerhot ovat jo pitkään kärsineet siitä, että tarjottava palkka ei motivoi osaavia, koulutettuja työntekijöitä pysymään alalla, ja tämä on viimekädessä ongelma siitä näkökulmasta, kokevatko pääkaupunkiseudulla asuvat perheet, että molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus tehdä töitä.
Ja toki jokainen erityisasiantuntija saa kiittää yhteiskunnan subventoimaa koulutustaan siitä, että on voinut nousta asemaansa. Sekä kollegoidensa ja yhteistyökumppaniensa saamaa koulutusta.
Pieni- ja suurituloisia töitä voi katsoa myös tutustumalla vaikkapa Woltin toimintaan.
Wolt on noussut joitakin kertoja otsikoihin, koska sen tapa kohdella ruokalähettejään ei ole vastannut pohjoismaisia standardeja työntekijöiden kohtelusta. Pohjimmiltaan syy tähän tietysti on, että toiminta ei ole taloudellisesti riittävän kannattavaa, jotta läheteille voisi helposti tarjota asiallisen palkan ja työsuhde-edut.
Samalla Wolt kuitenkin työllistää satoja hyväpalkkaisia asiantuntijoita tuotekehitykseensä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että sovelluskehitys on kriittisen tärkeää, jotta yritys voisi erottua edukseen kilpailijoistaan, ja tässä pelissä häviäminen tarkoittaisi toiminnan loppumista. Ja siinä missä yksittäinen ruokalähetti on helposti korvattavissa, tuotekehityksen asiantuntijat eivät ole helposti korvattavissa.
Kuitenkin, Woltin bisneksen ytimessä on ruoan kuljettaminen. Siihen tarvitaan ruokalähettejä. Sen voisi tehdä ilman ainoatakaan sovelluskehittäjää, kuljettivathan pizzeriat ruokaa jo ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella tiesi internetistä. Ja viimekädessä ruokaa wolttaava asiakas välittää vain siitä, että saa tilaamansa annokset sujuvasti kotiinsa. Woltin tuotekehityksessä työskentelevien nettoveronmaksajien työstä ei siis olisi kenellekään mitään hyötyä, elleivät myös ruokalähetit hoitaisi omaa duuniaan kunnolla. Kumpi siis on riippuvaisempi toisen työpanoksesta?
Useimmat meistä eivät hyödy aivan yhtä ilmeisellä tavalla pienipalkkaisten ihmisten raatamisesta, mutta jokainen excelinpyörittäjä on osa vastaavaa kuviota. Hänen ostovoimansa perustuu mm. viljelijöiden ja kaupan työntekijöiden palkkojen pienuuteen. Hänen sujuva työmatkansa perustuu mm. bussikuskien ja lumiauran kuljettajien olemassaoloon. Hänen toimistonsa viihtyisyys perustuu mm. siivoojien työpanokseen. Ja toki jokaisen läppärin ja kännykän sisuksista löytyy lapsi- ja orjatyövoimalla kaivettuja mineraaleja.
Suurimmat veronmaksajat ansaitsevat toki kiitoksen panoksestaan yhteiskunnan toiminnan rahoittamiseen, mutta jos töitä lähdetään karsimaan tehtävien turhuuden perusteella, ensimmäisenä eivät lähde maahanmuuttajataustaiset siivoojat, vaan kovapalkkaiset excelinpyörittäjät. Tai jos siivoojat lähtevät, siivoaminen sisällytetään sen excelinpyörittäjän työnkuvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti