Vappuaaton ilta, kello lähenee yhdeksää. Ilma on viileä, ilta alkaa jo hämärtää. Mies, kutsukaamme häntä vaikka Pertiksi, on palaamassa kotiinsa pieneen kerrostaloyhtiöön.
Pertti on sitä ikäpolvea, joka on koko ikänsä tehnyt töitä. Luultavasti ensin vanhempien apuna kotona ja omalla kasvimaalla, mahdollisesti kolmentoista korvilta alkaen palkkatyössä hommissa joita ei enää ole olemassa. Opinnot rahoitettiin ehkä jakamalla lehtiä ja nostamalla lainaa. Jos lapsia ehdittiin tehdä, niitä tuskin tuli enempää kuin kaksi, eikä heidän kanssaan juuri ehtinyt viettää aikaa. Ei se silloin ollut tapana, miehillä ainakaan. Nyt lapset ovat asuneet omillaan jo pitkään, vanhemmat ovat ehtineet tottua elämään rauhassa ja hiljaisuudessa, eläkepäivät ovat kenties juuri alkaneet.
Pihalla Pertti kuulee ääniä. Naurua? Hiekkalaatikolla on joukko teinejä, ehkä viisi poikaa.
Mitä ajatuksia poikajoukko mahtaa Pertissä herättää? Muistaako hän oman kaukaisen nuoruutensa? Ärtyykö vain äänistä rauhallisessa illassaan? Miettiikö hän jokavappuisia uutisia ryyppäävistä teineistä, epäileekö porukan odottavan lisäjoukkoja, aiheuttavan pian häiriötä ja sotkevan paikat?
Joka tapauksessa Pertti päättää ottaa yrmeän ilmeen ja mennä komentamaan lapset kotiinsa. Nämä nurisevat hiljaa vastaan, mutta joukko alkaa liikehtiä hajaantuakseen. Pertti voi palata kotiinsa voittajana. Huligaanit on pistetty aisoihin.
Paitsi että pihalla ei ollut ainuttakaan pulloa, ei ketään joka olisi suunnitellut sotkevansa paikkoja. Ehkä tunnin kuluttua näiden lasten ilta olisi muutenkin hiljennyt. Mutta hyvin kasvatetut lapset eivät argumentoi vastaan, kun aikuinen tulee ärisemään. Hyvin kasvatetut lapset hämmentyvät, eivät ymmärrä mistä heitä epäillään. Heidän iltansa on pilalla, ja tapahtuma saattaa varjostaa pitkäänkin heidän mieliään. Vanhemmat saavat taas ihmetellä, miksi lapset viettävät niin paljon aikaa kotona tietokoneen ääressä. Perttikin on lukenut uutisia siitä, miten nykynuoriso on niin huonokuntoista, etteivät ne edes armeijasta selviä.
Toiset oppivat antamaan takaisin samalla mitalla. Puhumaan töykeästi, soittamaan suutaan. Joku pyörittelee kärsimäänsä vääryyttä mielessään, fantasioiden siitä kerrasta, kun hakkaa sen mäkättävän papan. Ehkä sitä kertaa ei koskaan tule. Osa ehkä ymmärtää, millaisista suunnitelmista heitä epäillään vain sillä perusteella, että he sattuvat olemaan ulkona, ja päättää toteuttaa nämä asetetut odotukset. Moni heistä tosin odottaa siihen asti, että on täysi-ikäinen, eikä enää asu vanhempiensa luona. Silloin on hyvä tehdä tihutöitä aamuyön tunteina liian pitkän juhlimisen päätteeksi.
Onko niin kovin ihmeellistä, että nuoret oppivat hakeutumaan riittävän suuriksi laumoiksi, että ohi kulkevat papat eivät uskalla tulla aukomaan päätään?
Olisiko Pertin siis pitänyt vain mennä hiljaa kotiinsa, valittaa vaimolleen huonosti kasvatetuista nykynuorista ja jäädä odottamaan, onko piha aamulla täynnä lasinsiruja? Jokainen huolehtikoon omista lapsistaan itse kuten parhaiten taitaa?
Toisaalta, ehkä hän olisi voinut jättää taka-alalle ajatuksensa nuorista pelkkänä häiriötekijänä. Ehkä hän olisi voinut mennä katsomaan, näkyykö joukolla kiliseviä pusseja. Kysyä ystävällisesti, onko joukossa oman talon poikia. Huomauttaa kohteliaasti, että tähän aikaan voisi jo vähän hiljentää ääntä, kun vanhat ovat menossa nukkumaan. Tiedustella, mitenköhän pitkään nuoret ovat suunnitelleet viettävänsä aikaa pihalla. Aloittaa ärinän vasta, jos vuorovaikutuspyrkimykseen tulisi vastaukseksi haistattelua.
Mutta ei, Pertti ei tällaiseen taivu. Hänen kaltaistensa silmissä kai ihmisarvon ansaitsee vain tekemällä työtä.
