Natsit eivät olleet pahoja

Jari Tervo muistutti hiljattain YLE:n blogissaan, että myös natsit pitivät söpöistä eläimistä. Blogi kommentoi Helsingin Sanomissa julkaistua tarinaa isovanhempiensa natsimenneisyyttä tutkineesta toimittajasta. Nyt, kun Hitlerin valtaannoususta on kulunut 80 vuotta, kenties aika on vihdoin kypsä sen tosiasian tunnustamiseen, että natsit olivat ihan tavallisia ihmisiä.

Yksi Hitleriä ihannoivien nykyihmisten hellimä salaliittoteoria on väite, ettei holokaustia oikeasti tapahtunut. Tämä väite, samoin kuin tyypillinen natsien demonisointi, kertoo paljon siitä, miten valtava muutos länsimaisessa arvomaailmassa on keskitysleirien vapauttamisen jälkeen tapahtunut.

Natsit eivät olleet poikkeuksellisen julmia. Tarinat heidän tavastaan kohdella vähemmistöjen edustajia ovat kyllä erittäin kuvottavia, mutta eivät poikkeuksellisia. Nöyryyttäminen, dehumanisaatio, väkivalta eräänlaisena kiihottavana tai tylsistymistä katkaisevana leikkinä, ne kuuluvat kaikki ihmiskunnan historiaan ajasta ja paikasta riippumatta, ja ne pulpahtavat edelleen pintaan Abu Ghraibin kaltaisissa paikoissa. Venäläisten toimet Isovihan ajan Suomessa, espanjalaisten toiminta Amerikkaa valloitettaessa, afroamerikkalaisten kohtaama valkoinen väkivalta Yhdysvalloissa vain muutama vuosikymmen takaperin, Pohjois-Korean tapa kohdella loikkareiden   perheenjäseniä poliittisilla vankileireillä, Jugoslavian hajoamissodan tapahtumat, ne kaikki kertovat hyvin samankaltaisia tarinoita siitä, kuinka paljon mielikuvitusta voikaan käyttää toisen ihmisen satuttamiseen, ja kuinka paljon sitä tapahtuu, jos se koetaan hyväksyttäväksi tavaksi toimia. Esimerkkejä on valtavat määrät, mutta koska historiankirjoitus on voittajien historiankirjoitusta, keskittyen saavutuksiin ja rajalinjoihin, nämä tarinat eivät löydy peruskoulun historiankirjoista.

Natsien vainoamia vähemmistöjä vihattiin yleisesti länsimaissa toisen maailmansodan syttyessä, siksi ei ole yllättävää, että kävi niin kuin kävi. Tapahtuneessa ainutlaatuista oli ehkä saksalainen tehokkuus, jolla ihmisten tuhoamisesta tehtiin teollisuudenala.

Ainutlaatuista on myös se, miten saksalaiset ovat käsitelleet omaa syyllisyyttään. Löytyykö maailmasta yhtäkään toista kansakuntaa, jossa historianopetuksen keskiössä olisi oman syyllisyyden läpikäyminen?

Eikä tämä syyllisyyden käsittely ulotu vain historiankirjoihin. Esim. Freiburgissa katujen mukulakiveyksestä löytyy yksittäisiä metallista tehtyjä mukulakiviä, joihin on kaiverrettu aluella asuneiden, natsien vainoissa kuolleiden nimiä. Niitä on paljon. Erään leikkipuiston kulmalla on muistolaatta lapsille, jotka kuolivat Luftwaffen propagandasyistä pommittamassa koulussa. Tapahtunutta on suorastaan vaikea olla kohtaamatta jollain tasolla.

Kidutuksen uhrien tarinat ovat hyytäviä. Muistan dokumentin, jossa Etelä-Afrikan apartheidin aikana kumouksellisesta toiminnasta syytetty kertoi, miten jossain vaiheessa kipu on niin kauheaa, että sitä on valmis tunnustamaan mitä tahansa. Jos on syytön, on kovin vaikea kertoa kuulustelijan vaatimia aktivistien nimiä. Silloin saattaa alkaa luetella mitä tahansa mieleen tulevia nimiä, ihmisiä joiden kanssa on käynyt samaa koulua. Uusimmassa Maailman kuvalehdessä (2/2013) Argentiinan sotilasjuntan kiduttama entinen kommunistiaktivisti kertoo, ettei kidutuksesta huolimatta 60 päivän pidätysaikanaan kertonut mitään. Tapahtunut jätti kuitenkin ikuiset arvet: "Vaikka nauran, osa minusta on aina kuollut, turta." Hänen kokemuksistaan on yli 30 vuotta.

On hyvä asia, että holokaustin muisto on niin kauhea, ettemme enää koskaan halua sellaista tapahtuvan. On huono asia, jos emme ymmärrä, että meidän on jatkuvasti ponnisteltava tasa-arvoisemman ja erilaisuutta hyväksyvän yhteiskunnan puolesta, jos haluamme välttää sen.

On houkuttelevaa ajatella, että saksalaisissa olisi ollut jotain poikkeuksellisen pahaa, joka mahdollisti tapahtuneen. Näin ei kuitenkaan ole. Ihan tavalliset ihmiset saadaan myös laboratorio-olosuhteissa toimimaan hirvittävillä tavoilla. Kuinka moni meistä pystyisi parempaan, jos oman puolen valinta ihan oikeasti saattaisi merkitä valintaa kuoleman ja selviytymisen välillä?

Siksi myös äärioikeiston tempaukset tutkijoiden ja asiallisen keskustelun vaientamiseksi ovat vaarallisia.

Popsi, popsi pollea

Opiskelijatyttönä aikanaan, kun mieleni teki herkutella kunnon pihvillä, piipahdin Leppävaaran Maxiin. Siellä lihatiskistä löytyi usein hevosen sisäfilettä, joka oli kilohinnaltaan ehkä puolet naudan sisäfileen hinnasta. Jos pitää verrata hevosesta ja lehmästä paistettua pihviä toisiinsa, niin ei se polle ainakaan toiseksi makuelämyksenä jää, ja hinta-laatusuhteella tarkasteltuna on varmasti ylivoimainen. Taitavat lihantuotannon metaanipäästötkin olla aika paljon pienemmät.

Sittemmin olen lopettanut pihvien paistamisen, mutta edelleen jos haluan herkutella lihalla, palaan pollen luo. Nykyään se löytyy leikkeletiskistä kylmäsavustettuna. Se on siinä paketissa, jonka nimessä ei lue valmistukseen käytetty eläinlaji, ja jonka hinta on muita pienempi. Tuoteselosteesta eläinlaji toki löytyy, kuten millään tapaa vastuullisesti toimivissa ruuantuotantoketjuissa toimitaan.

Olen kuullut väitteen, että monissa ravintoloissa pippuripihvit ja muut pihviruuat, joissa ei erikseen mainita käytettyä eläintä, valmistetaan hevosenlihasta. Hevosenlihaa käytetään, koska se on niin hyvää tarkoitukseen. Hevosta ei mainita, koska ihmiset eivät halua syödä söpöeläimiä.

Hevosenlihaa voidaan myydä naudanlihaa halvemmalla siksi, että päiviensä päättyessä polle on jo panoksensa maailmalle antanut. Sitä ei ole kasvatettu syötäväksi, joten omistajan ei tarvitse saada teurastuksesta rahaa, vaan on vain bonusta, jos teurastamo voi myydä sen ruuaksi sen sijaan että esimerkiksi hautaisi tai polttaisi ruhon. Näin ei tietenkään aina voida toimia, sillä koni on saattanut esimerkiksi juuri olla antibiottikuurilla, jolloin liha ei käy ihmisravinnoksi. Mutta lääkekuurit eivät ole tuntemattomia lihakarjallekaan, päinvastoin, mitä tehotuotetumpi eläin, sitä sairaammin se elää.

Onkin surkuhupaisaa, että hevosenlihaa söpöyssyistä karsastavat ihmiset syövät tyytyväisinä broileria, jonka tuotantoketjussa ei eläintieteellisestä näkökulmasta katsottuna ole mitään muuta vastuullista kuin ehkä se, että Atria on alkanut merkata pakkauksiinsa, miltä tilalta liha tulee. Mutta broilerihan ei tietysti ole söpö, joten ehkä sillä ei ole niin väliä.


Olen seurannut hieman järkyttyneenä parhaillaan vellovan hevosenlihaskandaalin käänteitä. Hevonen, tuo jalo eläin, nostaa ruuantuotannosta vieraantuneissa eurooppalaisissa niin suunnattoman tunnereaktion, että koko skandaalin ydin näyttäisi menneen monella ohi. Vastaavan välttämiseksi EU suunnittelee DNA-testejä sen varmistamiseksi, ettei kukaan voi syöttää meille heppaa tietämättämme.

Ei toki ole ollenkaan yhdentekevää, vastaavatko pakkausmerkinnät paketin sisältöä. Ongelman ytimessä ei kuuitenkaan ole polle, vaan elintarvikejättien alihankintaketjut, jotka ovat kasvaneet sellaisiin mittasuhteisiin, ettei edes vastuulliseen toimintaan pyrkivä Findus tiedä, mitä sen lasagne sisältää. Kuvitteleeko joku oikeasti, että ainoa riski tässä on naudanlihan vaihtuminen hevoseen?

Alihankinta ei itsessään ole paha asia. Kuitenkin, kun sitä käytetään puhtaasti kustannusten minimoimiseen, kysymättä, mitä alihankkijayritys tekee itse, ja mitä se teettää alihankintana ja kenellä, riskit kasvavat.

Rakennusalalta jokainen lienee nähnyt tai kuullut, mihin seuraukset ovat johtaneet. On rakennustyömaita, joissa vaikuttaa että ihmiset ovat vain töissä, kukaan ei ota vastuuta mistään, ainakaan kokonaisuudesta. Jos tehtävänä on asentaa parketti tiettynä päivänä, se asennetaan, vaikka jo parkettipakettia avatessa maallikkokin näkisi, että parketti on virheellistä, lautojen väliin tulee sentin kynnys, ja asiakas tulee aivan varmasti vaatimaan sen vaihtamista. Eristeet laitetaan paikoilleen ja tiilet muurataan riippumatta siitä, ovatko ne oikeanlaisia, kenties toivoen että asiakas ei huomaa asiaa - siis ennen seuraavaa julkisivuremonttia, joka saattaa olla edessä yllättävän pian. Räikeimmissä tapauksissa duunarit ovat ihmiskaupan uhreja, jotka raatavat käytännössä palkatta. Miten muuten hinta saataisiin painettua alas, kun jostain pitää kustantaa myös jokaisen ketjutetun alihankkijayrityksen hallinnollisia kustannuksia?

Me haluamme halpaa ruokaa. Me haluamme vaivatonta ruokaa. Aivan niin kuin haluamme remontoida halvalla. Kun haluamme ruuan ja sen hankkimisen olevan vaivatonta ja halpaa, emmekä ole tarpeeksi kiinnostuneita sen alkuperästä vaatiaksemme yksityiskohtaisempaa tietoa kulutuspäätöstemme tueksi, tämä on globalisaation keskellä luonnollinen tulos. Kauppaketjuillemme tulee yllätyksenä, että niiden omien merkkien ananasmehut on valmistettu orjatyöllä. Isoille elintarviketaloille tulee yllätyksenä, että niiden einekset eivät sisällä sitä, mitä pitäisi.

Yllättävää on vain se, että emme edelleenkään suostu näkemään tätä. Haluamme jatkaa halpaa ja helppoa, omaa pientä pumpuliunelmaamme kivasta maailmasta, ja siksi kolhittu turvallisuudentunteemme saadaan palautettua lupaamalla, ettei meille enää koskaan syötetä hevosta tietämättämme.

---

Edit: 20.2. lisäsin uuden linkin

Sopeutumattomat somalit

Viime kesänä se tapahtui. Luin taas kerran jotain nettiuutista, joka sivusi tavalla tai toisella maahanmuuttoa, ja uutisen kommenteista ensimmäinen meni melko tarkkaan näin: "Olisiko jo viimeinkin aika tunnustaa se tosiseikka, että tiettyjen afrikkalaisten kansojen edustajat eivät vain pysty sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan?"

Kukkahattutätinä sivuutan yleensä tällaiset kommentit. Jonkin asian toteaminen ilman minkäänlaisia perusteluja ei jotenkin meikäläistä ihan kauheasti säväytä. Tällä kertaa aloin kuitenkin miettiä kommenttia, koska olin mielestäni lukenut sanasta sanaan saman kommentin kenties jo kymmenkunnan uutisen kommenteissa. Minä en ihan hirveästi niitä kommentteja yleensä jaksa lukea, joten lauseen on täytynyt olla niissä kaikissa parin ensimmäisen joukossa.

Saman asian sinnikäs toistaminen on aivan hämmästyttävän tehokas tapa saada väite vaikuttamaan normaalilta, perustellulta tai yleiseltä mielipiteeltä. Ei kai nyt sama ihminen ole ehtinyt kaikkiin noihin uutisiin ensimmäisenä copy-pasteamaan väitettään?

Aloin siis miettiä, että entä jos kyse onkin ihan oikeasti niin itsestäänselvästä asiasta, ettei se perusteluja tarvitse? Minä vain en näe tätä faktaa, koska olen niin vähän tekemisissä afrikkalaistaustaisten kanssa. En oikeastaan pystynyt muistamaan olleeni ikinä missään todellisessa vuorovaikutustilanteessa somalin kanssa, ellei lasketa bussikuskin tervehtimistä kyytiin astuttaessa. Joten ehkä olenkin vain itse tietämätön?

Tiedän kyllä, että kaikki somalit eivät voi olla kyvyttömiä sopeutumaan. Vastaesimerkkejä ovat esimerkiksi Ali Veheliye sekä Wali Hashi. Toisaalta, yksi suomalaisten suosikkisanonnoista lienee "poikkeus vahvistaa säännön", joten ehkä nämä sopeutujat sitten ovat vain harvinaisia poikkeuksia?

En kuitenkaan ollut valmis hyväksymään ajatusta tuosta vain. Halusin saada jotain empiiristä näyttöä väitteen tueksi. Mietin, että usein maahanmuuttajien sopeutumattomuudesta puhuttaessa mainitaan maahanmuuttajanaiset, nuo kotiensa vangit, jotka synnyttävät vuosittain uusia lapsia, eivätkä koskaan saa mahdollisuutta osallistua suomalaiseen työelämään tai mihinkään muuhunkaan, missä voisi oppia paikallisia tapoja.

Siispä mitä parhain paikka tavata sopeutumaton somali on varmastikin neuvola. Ja minulla todella on käynyt sellainen onni, että olen kesän jälkeen käynyt neuvolassa useita kertoja, ja tässä yhteydessä tavannut myös muutaman somalinaisen.

Sopeutumisen astetta havainnoidakseen on pyrittävä vuorovaikutukseen kohteen kanssa. Siispä hymyillään ystävällisesti ja aloitetaan luonteva lapsi-small-talk. "Kuinka vanha teidän vauva on?"

Empiiriset havainnot neuvolasta kertovat, että somalinaiset puhuvat pääsääntöisesti melko hyvää suomea ja pystyvät toimimaan aktiivisina osapuolina keskustelussa, ainakin kun kyse on niistä asioista, mistä toisilleen tuntemattomat äidit Suomessa saattavat jutella keskenään. He ovat ystävällisiä ja rauhallisia ja heidän lapsensa ovat hyvin samanlaisia touhottajia kuin vitivalkoiset suomalaislapsetkin. En siis kokemusteni perusteella pysty edelleenkään allekirjoittamaan väitettä, etteivät somalit voisi sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Toki havaintoaineistoni on edelleen melko suppea (ja esim. maahanmuuttajien kielikoulutuksessa on toki oikeastikin ongelmia), mutta epäilen, ettei se valtaosalla rasisteista ole yhtään sen laajempi.

Alankin epäillä, että myytti sopeutumattomista somaleista pohjaa kahteen asiaan.

Ensiksikin, kyse on nuorisoon kohdistuvan pelon erikoistapauksesta. Steissillä hengaavia nuoria on aina halveksittu ja pidetty sopeutumattomina. Mustaihoiset nuoret kiinnittävät enemmän huomiota kuin valkoihoiset, ja siten heidän roolinsa pelon ja vihan kohteena on korostunut.

Toisekseen, olen ymmärtänyt, että somalit ovat ylpeä kansa. Siinä missä työteliäinä ja ystävällisinä pidetyt aasialaiset on ehkä kasvatettu hymyilemään kauniisti, vaikka valkoinen mies sylkee solvauksia päin naamaa, ehkä somali saattaa jopa antaa takaisin samalla mitalla? Kenties rasistin maailma järkkyy tästä niin paljon, että hän vetää johtopäätöksen, että nämä eivät suostu alistumaan asemaansa, eivätkä siis aio sopeutua Suomeen?

Mielenkiintoisen näkökulman asiaan tarjoaa myös YLEn elävästä arkistosta löytyvä Pertti Hemánuksen ohjelma rotuennakkoluuloista. Sen mukaan rasismi liittyy seksuaalipsykologiaan. Vastaavasti kuin homofobisten vaikuttaa välillä olevan vaikeaa olla ajattelematta, mitä pervouksia ne homot keskenään tekevät, myös rasisti saattaa fantasioida omalla omituisella tavallaan neekerien seksuaalisesta ylivoimaisuudesta.

Tästä näkökulmasta ajatellen moni somali on sopeutunut suomalaiseen yhteiskuntaan rasistia paremmin. Suomalaisiin arvoihin kun kuuluu yksilönvapauden ja yksityisyydensuojan kunnioittaminen. Se, että annetaan toisen olla. Että jokainen keskittyy huolehtimaan omista asioistaan.

Tämän voisivat opetella nekin, jotka huutelevat kadulla törkeyksiä lapsille, jotka näyttävät vähän erilaisilta.

Kielen ja kulttuurin puolesta

Yksi kiinnostavimpia artikkelisarjoja, mitä viime aikoina on tullut vastaan, on ollut YLE:n julkaisema Venäjän verkossa, joka kokoaa venäläismediassa esiintyviä käsityksiä suomalaisuudesta, sekä käsittelee niihin liittyviä poliittisia kiemuroita. Painopiste on ehkä ollut vähän turhankin paljon venäläislasten huostaanottoasioissa (mikä toki johtuu siitä, ettei Suomi ole juuri muilla tavoin näkynyt venäläismediassa), mutta muitakin aiheita on ollut. Esimerkiksi tammikuussa käsiteltiin lyhyesti mm. suomalais-ugrilaisten kansojen rippeiden kohtaloa Venäjällä. Näihin vähemmistöihin kohdistuva vaino on ilmeisesti voimistunut johtuen terrorismiepäilyksistä.

Suomalaisilla on paljon, mistä kiittää. Meillä on oma maa, elinvoimaisia murteita, ja yhteinen kirjakieli, jota kaikki ymmärrämme. Meillä on myös paljon kirjallisuutta, sekä uutta että vanhaa, kotimaista että laadukkaasti suomennettua. Maassamme on useita kirjailijoita, jotka kirjoittavat eri ikäisille yleisöille, lapsille, nuorille tai aikuisille, luoden kulttuurimme ajankuvia, joista monia tullaan lukemaan vielä vuosikymmeniä. Ei ole näköpiirissä sellaista tilannetta, että kielemme, kulttuurimme tai historiamme voisi hävitä. Kansamme kokoon nähden kirjallinen pääomamme on varsin suuri, ja se takaa suomalaisuuden siirtymisen myös seuraaville sukupolville ajattelun ja uuden luomisen välineeksi, vaikka lukumäärämme hiljakseen pienenisikin, ja työkieleksi yhä useammalla vaihtuisi englanti, venäjä tai kiina.

Nämä asiat eivät ole kaikille itsestäänselvyyksiä.

Sukulaiskielemme ovat sirpaloituneita. Maantieteelliset etäisyydet ovat tehneet niistä kovin erilaisia, esimerkiksi unkarin opiskelussa ei taida olla kauheasti hyötyä suomenkielen taitamisesta. Valtaosa näistä kielistä on myös ollut aktiivisten sortotoimien kohteena, saamen kielet valitettavasti myös meidän suomalaisten taholta. Vaikka näiden kielten ja kulttuurien säilyttämiseksi tehdään aktiivisesti työtä, monella niistä kyse on ollut enemmän rippeiden museoinnista tutkimustyötä varten. Tarvitaan suhteellisen suuri joukko kielen taitajia, että se riittäisi kannattelemaan elävää kulttuuria, joka siirtyy myös seuraaville sukupolville.

Tästä näkökulmasta luulisi suomalaisen helposti ymmärtävän, että vähemmistökulttuurin ylläpitäminen vaatii aktiivisia toimia.

Toisaalta myös venäläisten tulkinta ulkomailta vähemmistöille tulevasta tuesta on ymmärrettävä. Vastaavasti esimerkiksi saudit tukevat länsimaissa toimivia moskeijoita, mikä ei välttämättä edistä meidän näkökulmastamme toivottavaa kehitystä, eli maltillisen islamintulkinnan voittokulkua jihadistien sijaan. Kun mietitään keinoja tällaisten ei-toivottujen rahoituslähteiden purkamiseksi, vaihtoehtoina on joko itse tarjota rahoitusta maltillisemman toiminnan edistämiseksi, tai pyrkiä kieltojen ja väkivallan kautta kitkemään epäiltyjä terroristihautomoja. Venäläisille näyttää sopivan paremmin jälkimmäinen tapa, jonka tehoa onkin jo testattu mm. Tsetseniassa.

Koska olemme pieni kansa, valtaosa venäläisistä ei tunne meitä millään tavalla. Vieraasta voi uskoa mitä tahansa, ja jostain syystä ihmiset usein ihan mielelläänkin uskovat tuntemattomista kulttuureista asioita, jotka ovat heidän omasta näkökulmastaan jollain tapaa pöyristyttäviä. Yksittäistapauksista on myös helppo vetää johtopäätöksiä kansallisista ominaispiirteistä. Näin omaa identiteettiään voi pönkittää tunteella paremmuudesta. Tämä on erityisen houkuttelevaa, jos tarvitaan ulkopuolisia syyllisiä selittämään omaa alennustilaa.

Hämmästyttävää kyllä, vähemmistökulttuurejaan avokätisesti tukevasta Kanadasta ei juuri kuulu uutisia terroriteoista. Ehkä venäläisten - ja kenties meidän suomalaistenkin - olisi syytä hakea oppia sieltä? Vähemmistökulttuureja tukemalla sekä ylläpidetään perinnetietoa että luodaan kehittymisen mahdollisuuksia. Eikö olisi hienoa, jos esimerkiksi kotimaataan rakentamaan palaava somali haluaisi viedä mukanaan mallin suomalaisesta hyvinvointivaltiosta? Olisiko se meiltä jollain tapaa pois?

Kovien arvojen untuvatyynyssä

Anna Perho ihmettelee YLE:n blogissaan väitettä yhteiskuntamme koventuneista arvoista. Hän kertoo lukeneensa hiljattain Henrik VIII:n ajasta, ja vertaa siihen suomalaisten kyselytutkimuksessa listaamia itselleen tärkeitä arvoja, joita olivat huolehtivuus, rehellisyys, hauskuus, luotettavuus ja perhe. Johtopäätöksenään Perho toteaa, että elämme arvojen untuvatyynyssä.

Havainto on sinällään ihan huomion arvoinen: arvoihin vetoaminen on aika epämääräistä, ja sitä voi varmaan useinkin pitää tapana lopettaa keskustelu ennen kuin ajattelu edes alkaa.

On kuitenkin hieman omituista verrata toisiinsa suomalaisten kertomia elämänarvoja ja Henrik VIII:n ajan julmuuksia. Olen melko varma, että jos Henrik VIII:n ajan ihmisiltä olisi kysytty heidän arvojaan, joukossa ei olisi ollut "heikompien sortaminen" tai "erilaisten syrjiminen" vaan todennäköisemmin esimerkiksi "perhe" ja muita koti-uskonto-isänmaa-linjalle osuvia positiivisia asioita. Kovan linjan rasistitkaan kai harvemmin nimeäisivät rasismia omaksi elämänarvokseen, vaan he lokeroivat nämä asiat esimerkiksi isänmaallisuuden arvon alle.

Kyse ei olekaan ensisijaisesti siitä, miten nimeämme arvomme (jotka tuppaavat olemaan positiivisia asioita), vaan siitä, ketkä kelpuutamme omien arvojemme untuvatyynyn sisään. Triviaali esimerkki asiasta on tasa-arvon käsite, joka alkujaan koski oman kansan vapaita aikuisia miehiä. Kun tasa-arvo saatiin vakiintumaan osaksi länsimaista sivistysajattelua, alettiin vähitellen kyseenalaistaa sitä, miksi myös naiset eivät olisi tasa-arvoisia miesten kanssa, tai miksi eri väriset ihmiset eivät olisi tasa-arvoisia keskenään, ja ehkäpä lapsillakin pitäisi olla jotain oikeuksia. Kun Yhdysvalloissa aikanaan kirjattiin kansakunnan yleviä tasa-arvon ihanteita, kenellekään ei tullut mieleen, että ne olisivat ristiriidassa orjuuden kanssa.

Arvojen pehmeneminen ei siis tarkoita vain sitä, että keksimme entistä untuvaisempia termejä oman arvomaailmamme kuvailemiseen. Arvojen pehmeneminen liittyy siihen, että ihmisarvo itsessään nähdään globaalimpana ja riippumattomampana ihmisen ominaisuuksista (kuten ihonväri, uskonto, poliittinen vakaumus tai seksuaalinen suuntautuminen). Tässä mielessä länsimaiset arvot ovat todellakin kokeneet melkoisen mullistuksen viimeisimpien vuosikymmenten aikana, vaikka kaikkien ihmisten asenteet eivät olekaan seuranneet perässä.

Arvojen koventuminen taas näkyy eriarvoistumiskehityksessä, eli siinä että yhteiskunta jakautuu yhä voimakkaammin niihin, joilla menee hyvin, ja niihin, joilla ei mene hyvin. Jos hyvinvoivat ovat kiinnostuneita vain omasta menestyksestään, ja kuittaavat heikompiosaisten aseman heidän omana vikanaan, tämä jos mikä on osoitus kovista arvoista, vaikka asia ei välttämättä näy mitenkään arvokyselyn tuloksissa. Arvojen koventumista on myös se, että rasismin ei-väkivaltaiset muodot on nimetty salonkikelpoiselta kuulostavasti maahanmuuttokriittisyydeksi (ja täten on ehkä tehty entistä vaikeammaksi käsitellä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia asiapohjalta).

Itse näkisin oireena arvojen koventumisesta myös sen, että kyselyn vastauksissa kärkipäähän nousee hauskuus. Vastuullisen ihmisen elämä kun ei ole aina hauskaa. Harva pystyy saamaan elantonsa työllä, joka olisi vain hauskaa. Moni on sitä mieltä, että teini-ikäisen lapsen vanhemmuus on kaikkea muuta kuin hauskaa, eikä elämä koliikkivauvan tai uhmaikäisen kanssa sekään ole aina kivaa.

Hauskuuden hakeminen on hakeutumista untuvaan. Se on sitä, että lasketaan, miten käytettävissä olevalla rahalla saisi eniten hauskaa itselleen, ja sehän onnistuu ostamalla orjatyöllä tuotettua ruokaa ja vaatteita. (Minkähän takia teollisuustuotantoa on Suomessa niin vaikea saada kannattamaan?) Ponnistelut ekologisempien ja inhimillisesti kestävämpien tuotantoprosessien luomiseksi kaatuvat massatuotannossa jatkuvasti siihen, että kuluttaja ei vain halua maksaa tuotteista niiden todellista arvoa vastaavaa hintaa.

Lisäksi voidakseen tehdä maailmaa edes pikkuisen paremmaksi yksilön täytyy olla jossain määrin kiinnostunut myös asioista, jotka eivät ole hauskoja. On paljon hauskempaa elää untuvassa ymmärtämättä tekojensa ja tekemättä jättämättömyyksiensä seurauksia kuin ottaa selvää asioista. Heikkenevä huoltosuhde ja vääjäämättä etenevä ilmastonmuutos seurauksineen ovat kenties maailman epähauskimpia asioita, ehkä siksi niitä vastaan taisteleminen herättää niin paljon vastustusta? Sääli vaan, että nämä ilmiöt eivät katoa mihinkään sillä, että me keskitymme nauttimaan untuvaelämästämme, vaan pudotus todellisuuteen on sitä karumpi, mitä kauemmin yritämme olla niin kuin näitä asioita ei olisikaan.

Omassa lähiympäristössään voisi myös tehdä pienellä vaivalla paljonkin hyvää, jos vain suostuisi näkemään toisen ihmisen yksinäisyyden tai avuttomuuden ja uskaltaisi kohdata sen. Usein tuntuu, että suomalainen vain ärsyyntyy siitä, kun joku pilaa hänen kuvitelmansa hauskasta maailmasta esimerkiksi itkemällä julkisella paikalla tai olemalla kehitysvammainen, ja siksi on mukavampaa yrittää olla niin kuin ei huomaisi mitään, mitä ympärillä tapahtuu.

Vaihtoehtoisesti voisi joskus kokeilla olla toiselle enkeli, vaikkapa vain avaamalla ohi kulkiessaan oven vanhukselle tai kysymällä kuulumisia yksin pihalla leikkivältä lapselta.