Kuka on rasisti?

Jonas Khemiri on kirjoittanut Beatrice Askille avoimen kirjeen, jossa hän kertoo pienin, konkreettisin esimerkein ruotsalaisen yhteiskunnan rasismista, niistä mekanismeista, jotka esimerkiksi saavat maahanmuuttajan pelkäämään virkavaltaa. Juttu on pitkä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, eikä vain siksi että se tarjoaa mahdollisuuden harjoitella toista kotimaista. Tarina on hätkähdyttävä siksikin, että Ruotsi on vuosikymmeniä ollut yksi niistä suvaitsevaisuuden onneloista, joihin suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuneet koulutetut ihmiset ovat muuttaneet saatuaan tarpeekseen suomalaisesta rasismista. Millaista meno siis mahtaakaan täällä olla maahanmuuttajan näkökulmasta?

Millaista oma elämä olisi, jos joutuisi muuttamaan toiseen maahan, vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, vailla tietoa, milloin kotiin voi palata, vai voiko koskaan? SPR:n vapaaehtoinen Leena Arponen kertoo omista kokemuksistaan Sveitsissä, Suomen Kuvalehden blogisti Anna Kokko muuttamisesta Libanoniin, ja heidän tapauksessaan tilannetta helpotti muuttamisen vapaaehtoisuus sekä mahdollisuus palata kotiin periaatteessa koska vain. Omat kokemukseni elämästä maahanmuuttajana rajoittuvat yhteen kesään lämpimässä Etelä-Saksassa, missä oma perhe ja heikosta kielitaidostani huolimatta iloisesti kuulumisia kyselevät paikalliset pitivät huolen, että olo oli kohtalaisen kotoisa.

Facebookissa on ryhmä, joka on perustettu vastustamaan rasistisia tekoja. Tämä on hyvä asia, mutta riittääkö se, että emme aktiivisesti ole epäystävällisiä maahanmuuttajia kohtaan?

Esimerkiksi, jos lapsesi lähikoulussa on paljon maahanmuuttajia, näetkö tämän hänelle ainutkertaisena mahdollisuutena oppia monikulttuurisen maailman pelisääntöjä, vai uhkana hänen mahdollisuuksilleen omaksua kertotaulu ja Pohjanmaan jokien nimet? Mitä ajattelet, jos lapsesi kertoo ystävystyneensä koulussa Muhammedin kanssa? Entä mitä vastaat, jos hän pyytää sinua soittamaan Muhammedin äidille ja kysymään, voisiko Muhammed tulla teille leikkimään? Entä jos lapsesi valittaa, että luokan kiinalaispoika häiritsee oppitunteja? Keskusteletko hänen kanssaan siitä, että sellaisia ne maahanmuuttajat nyt vaan ovat, vai siitä että oppitunnilla keskittyminen vaatii monin verroin kärsivällisyyttä jos kielitaito on heikko, ja että pikkukoululaisille voi muutenkin olla vaikeaa istua hiljaa paikoillaan?

Kuvittele tilanne, että tarvitset uuden työntekijän, ja työhakemuspinoa läpikäydessäsi vastaan tulee CV, jossa hymyilee musta mies nimeltä Muhammed. Siirrätkö hänen hakemuksensa samoin tein hylättyjen pinoon, tai luetko sen ensin pintapuolisesti, vai pystytkö käsittelemään sen samoin kuin jos hän olisi sinisilmäinen Paavo? Entä jos lähin työtoverisi olisi ensi viikosta alkaen mustaihoinen Muhammed? Miltä se tuntuisi, miten häneen suhtautuisit? Tai jos hän olisi yksi projektisi avainhenkilöistä, jolta joudut kysymään asioita, tai jota joudut opastamaan tehtäviinsä? Olisiko se kovasti paljon vaikeampaa, kuin jos hän olisi sinisilmäinen Paavo? Entä jos hän olisi mukana projektissasi, mutta ei olisi erityisen keskeinen hahmo? Pyrkisitkö välttämään hänen kanssaan työskentelemistä, kun se ei kerran ole täysin välttämätöntä? Jättäisitkö hänet ulkopuolelle? Jos Muhammed tekee työssään virheen, suhtaudutko siihen niin kuin sinisilmäisen Paavon virheisiin? Että erehtyminen on inhimillistä, ja vahinkoja sattuu?

On ihan normaalia, että uudet asiat pelottavat vähän. Uusin ihmisiin tutustuminen on jännittävää, ja erityisen jännittävää se on jos se toinen ei puhu äidinkielenään samaa kieltä kuin itse puhut. Sitä miettii, millä kielellä pitää puhua, riittääkö oma englannintaito, mistä asioista saa puhua, ymmärtääkö toisen kulttuurin kasvatti meidän huumoria ja niin edelleen. Pitää vähän poistua omalta mukavuusalueeltaan. Mutta kun sen tekee, mukavuusalue laajenee, kuten Arposen ja Kokon tekstit osoittavat.

Romanit ovat yksi esimerkki siitä, miten syrjinnällä voidaan pitää yllä tilannetta, jossa vähemmistön osa on kurjuus. Suomen romaniyhteisöstä ponnistaa myös menestystarinoita, yksilöitä jotka pärjäävät meidän maailmassamme ja saavat aikaan suuria. Mutta edelleen suomalainen tietää, että mustalainen on varas, ja edelleen syrjityn osa on osa romanikulttuuria.

Jos tämä on se osa, jota tarjoamme myös tänne muodostuville uusille vähemmistöillemme, voimme unohtaa mahdollisuutemme selvitä heikkenevästä huoltosuhteestamme.

Miksi Niiskuneidistä tuli valkoinen?

Luin lapsille uusimmasta Muumi-lehdestä (3/2013) tarinaa, jossa Niiskuneiti kylpee erehdyksessä matonvärjäysvedessä ja muuttuu oranssiksi. Ensin hän järkyttyy asiasta, eikä haluaisi näyttäytyä muille. Hänen veljensä Niiskukin kauhistuu: "Olet väärän värinen! Äärimmäisen perusteellisesti!" Onneksi Kampsu pitää uutta väriä nuorekkaana ja modernina. Lopulta Muumimamma onnistuu sekoittamaan kylpyveden, jossa väri irtoaa, ja elämä voi taas palata normaaleihin uomiinsa.

Tarina toi taas mieleeni sen hätkähdyttävän tosiseikan, että niiskut eivät aina ole olleet valkoisia. Muumipeikko tutustuu sisaruksiin tarinassa Muumipeikko ja pyrstötähti, ja siinä kerrotaan heidän vaihtavan väriä säikähtäessään. Myöhemmissä tarinoissa tulee vaikutelma, että Niiskuneidin väri kuvastaa hänen mielialojaan.

Minulle ei ole selvinnyt, milloin niiskut lakkasivat vaihtamasta väriään. Epäilen asian liittyvän siihen, että mustavalkoisessa sarjakuvassa näin oli näppärintä.

Kun muumit sitten animoitiin, todettiin, että hahmot eivät voi olla keskenään samanvärisiä. Lopulta Niiskusta tuli vaaleansininen, Muumipapasta violettiin vivahtava ja Muumimammasta keltainen. Jostain syystä juuri Niiskuneiti sai jäädä hohtavan valkoiseksi.

Näin meidän oma muumimaamme toimii. Värillisestä tehdään valkoista, jotta se näyttäisi kauniimmalta.

Muumien radikaalius on muuttunut vastakohdakseen.

Oma vika?

Kymmenkunta vuotta sitten Hesarin mielipidepalstalla oli kertomus naisesta, joka oli Kreikassa lomaillessaan päätynyt lähtemään baarista jatkoille ja joutunut matkalla raiskatuksi. Tapauksen jälkeen hän oli tehnyt raiskauksesta rikosilmoituksen ja palannut Suomeen. Joitakin kuukausia myöhemmin hän oli saanut kreikkalaiselta tuomioistuimelta kutsun oikeuteen. Kyse ei ollut raiskaustapauksen oikeuskäsittelystä (se oli jo hoidettu ja syytetty todettu syyttömäksi), vaan raiskaaja oli nostanut kunnianloukkauskanteen raiskaamaansa suomalaisnaista vastaan, ja tämän oikeusjutun käsittelystä olikin nyt kysymys.

Muutamaa kuukautta myöhemmin tapauksesta keskusteltiin lyhyesti suomalaisella hääaiheisella keskustelupalstalla häämatkakohdetta käsittelevässä keskusteluketjussa. Suurin osa kommentoijista tuntui olevan sitä mieltä, että kreikkalaismiehen raiskausvietti on niin itsestäänselvä asia, että raiskatuksi tuleminen oli uhrin oma vika. Ajatus siitä, että tapaus osoittaisi kreikkalaisessa oikeusjärjestelmässä puutteita, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia myös varovaisemmalle matkailijalle, ei oikein uponnut. 

Raiskaukset ulkomailla ovat aihe, jota mediassa käsitellään harvakseltaan mutta kuitenkin toistuvasti. Luemme tarinoita raiskauksista sotatoimialueilla, raiskauksista kaukaisten maiden vankiloissa, prostituutioon huijatuista ja pakotetuista köyhistä naisista kaukoidässä. Tarinoiden surullisuutta lisää se, että usein raiskatut naiset jäävät yhteisönsä ulkopuolelle huonoina naisina, eikä heillä välttämättä ole muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin prostituutio. 

Esimerkiksi Etelä-Afrikassa on käytössä käsite "korjaavat raiskaukset", mikä viittaa tilanteeseen, jossa tieto naisen homoseksuaalisuudesta ärsyttää miehiä niin paljon, että he joukkoraiskaavat tämän. Voi vain ihmetellä, millä logiikalla tällaista raiskausta voi kutsua korjaavaksi.

Tämän talven raiskausteemamaa vaikuttaisi olevan Intia, missä opiskelijatytön joukkoraiskaus bussissa ja poliisin välinpitämättömyys tapahtuneen jälkeen ovat herättäneet paikalliset keskustelemaan naisten turvallisuudesta. Jotta kenellekään ei vain jäisi epäselväksi, että tästä keskustelusta on vielä pitkä matka todelliseen tilanteen paranemiseen, pyöräilemässä ollut sveitsiläispariskunta on ryöstetty ja vaimo joukkoraiskattu. 

Häämatkaansa suunnittelevat suomalaismorsiamet tuskin antavat tällaisten pikkuseikkojen vaikuttaa valintoihinsa. Uhrit ovat aina niitä muita, liian tyrkkyjä, liian uhkarohkeita, liian tiedostavia, liian köyhiä, toisenlaisen kulttuurin kasvatteja, eivät koskaan tavallisia. Oma paikka auringossa ja mahdollisuus paeta todellisuutta ovat niin tärkeitä, että pieni itsepetos on niistä pieni hinta.

Toki asiallisesti käyttäytyvän ja matkanjärjestäjän mukana kulkevan turistin todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi on kohtuullisen pieni missä tahansa päin maailmaa. Mutta onko suomalainen suhtautuminen raiskauksiin lopulta niin paljon sivistyneempi, kuin siellä kaukana?

Pelko vallan välineenä

Juuri, kun pääsin kirjoittamasta vihapuheesta, aihe tuli vastaan myös uutisissa. YLE aloitti suomalaisten ja ruotsalaisten yhteistä historiaa käsittelevän dokumenttisarjan, ja tästä hyvästä toimittajille on sadellut tappouhkauksia, myös sellaisia jotka kohdistuvat heidän lapsiinsa.

Tämä ei ilmeisesti ole mitenkään harvinaista nykyään, kun kaikenmaailman vajaamieliset voivat purkaa mielipahaansa sähköpostitse ja netin keskustelupalstoilla. Suomessa onneksi vielä toimittajan ammatti on uhkauksista huolimatta kohtuullisen turvallinen, todellista väkivallan uhkaa ei yleensä synny.

Tai tiettyjen aiheiden käsitteleminen näyttää aiheuttavan ihan konkreettistakin väkivallan uhkaa.

Vihapuheen ongelma on pelon ilmapiirin luominen. Sen tarkoitus on paitsi yllyttää vähemmistöihin kohdistuvaan vihamielisyyteen, myös estää kaikki muu keskustelu aiheesta. Moni miettii kerran jos toisenkin, ennen kuin lähtee omalla nimellään ja naamallaan puolustamaan totuutta, jos tietää että siitä seuraa omiin perheenjäseniin kohdistuvaa uhkailua. Tämä on jo vaikuttanut suomalaiseen julkiseen keskusteluun maahanmuutosta ja rasismista.

Demokratiaan kuuluu, että kaikilla on oltava oikeus esittää mielipiteitään. Jos esitetyt käsitykset ovat vääriä, joku saattaa niitä oikaista faktoilla. Jos mielipiteet ärsyttävät, ne saattavat herättää kärjekästä vastustusta. Jos ne ovat loukkaavia, niistä saattaa seurata syyte esimerkiksi kunnianloukkauksesta tai kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Näin kuuluukin olla.

Sen sijaan taistelu totuuden vaientamiseksi väkivallan uhalla on alhaista.

Demokratiaan kuuluu myös se, että valta on yhteistä. Se annetaan vaaleilla kansanedustajille, jotka asenteiltaan ja näkemyksiltään vastaavat melko hyvin koko kansaa. Väkivalta, uhkailu ja vihapuhe edustavat pyrkimystä ottaa tämä valta omiin käsiin.

Enemmistö ei tietenkään aina ole oikeassa, ja siksi myös vähemmistön on tärkeää päästä tuomaan omia näkemyksiään esiin enemmistön käsitysten muuttamiseksi. On kuitenkin typerää ja lapsellista pitää omaa totuuttaan niin tärkeänä, ettei muiden mielipiteiden esittäjillä ole omissa silmissä oikeutta edes normaaliin turvallisuudentunteeseen.

Jos väkivallalla uhkailu on ainoa tapa edistää omien käsitysten painoarvoa julkisuudessa, olisikohan tästä aiheellista vetää johtopäätös, että on itse väärässä?

Vihapuhe vs kriittinen keskustelu

Maaliskuun Voima-lehdessä (2/2013) Teemu Mäki puolustaa vihapuhetta. Hänen argumenttinsa on se, että hän tietää olevansa erehtyvä olento, ja siksi hänen on sallittava niidenkin käsitystensä kritisointi, joista hän on vähiten epävarma. Sallimalla soopa saadaan oikeus ja kyky puhua vastaan, puolustaa omaa näkemystä.

Itse uskon, että asiasta kuin asiasta voi keskustella monella tavalla, ja koska olen eri mieltä Mäen kanssa, esitän tässä pari vaihtoehtoista tapaa vastata hänen mielipiteeseensä.


Jos haluan saada aikaan keskustelun, joka etenee johonkin ja kenties jopa saa aikaan uusia ajatuksia, voisin lähestyä asiaa tähän tapaan:

Vihapuhe terminä kärsii täsmällisen ja ymmärretyn määritelmän puutteesta, mikä tekee sen kriminalisoinnista kieltämättä haasteellista. Marko Forss on omassa blogissaan käsitellyt nykytilannetta asiapohjalta. Omasta mielestäni tilanteen korjaamiseksi ei kuitenkaan ole syytä sallia vihapuhetta, vaan määritellä se tarkemmin, niin että oikeus vääriinkin mielipiteisiin ja niiden ilmaisemiseen säilyy, huomioiden kuitenkin näiden mielipiteiden kohteiden oikeus tulla kuulluksi ja kohdelluksi ihmisarvoisesti. Vihapuhe on vaarallista, sillä sen yleistyminen madaltaa kynnystä vähemmistöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Vihapuhetta käytetään myös tarkoituksellisesti, esimerkiksi kun halutaan suunnata ihmisten huomio pois sisäpoliittisista ongelmista etsimällä puolustautumismahdollisuuksiltaan heikko vähemmistö syntipukiksi. Tämän suuntaista kehitystä on viime vuosina tapahtunut esimerkiksi Unkarissa ja Kreikassa.

Jos vain väkivallanteot ovat kiellettyjä, voidaanko samalla esimerkiksi vapauttaa sotarikossyytteistä ne, jotka antoivat tappokäskyt, mutta eivät itse koskaan lianneet käsiään? Vai kulkeeko raja esimerkiksi suoran käskyn ja voimakkaan tahtotilan ilmaisemisen välillä? Vaikka normaali ihminen ei menisikään spontaanisti ampumaan muita luettuaan tai kuunneltuaan tappamiseen yllyttävää tekstiä (edes ihailemaltaan tai korkeassa asemassa olevalta henkilöltä), ei se uhreja pahemmin lohduta että kyseessä on ollut syyntakeettomaksi todettava viirupää, joka on kokenut näin toimiessaan edustavansa samanmielisten suurta yhteisöä. Sitäpaitsi lukuisat sosiaalipsykologiset kokeet ovat osoittaneet, että ihan tavallistenkin ihmisten käytöstä ja ajattelua on pelottavan helppoa ohjailla, vaikka emme sitä haluakaan uskoa.


Jos haluan ilmaista paheksuntani Mäen väärästä mielipiteestä, huolehtia siitä että minkäänlaista dialogia ei välillemme synny, mutta välttää kuitenkin vihapuhetta, voisin tehdä sen esimerkiksi näin:

Totta puhuakseni minua ei lainkaan hämmästytä se, jos Teemu Mäen kaltainen henkilö, jonka uran kohokohta on ollut kissan tappaminen huonolla kirveellä, ei pysty ymmärtämään vihapuheen ja kriittisen keskustelun välistä eroa. Aivan niin kuin taiteen kuuluu shokeerata ja herättää keskustelua, mutta kuitenkin pysyä jonkinlaisissa sopivaisuuden rajoissa, joissa edes pyritään välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista tunteville, elollisille olennoille, myös keskustelussa ja kritiikkiä esitettäessä on pyrittävä välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista. Rasisti, joka huutaa pienelle mustaihoiselle lapselle, että neekerit pitäisi kaikki tappaa, aiheuttaa turhaa kärsimystä. Sen lisäksi, että hän aiheuttaa viattomalle lapselle psyykkistä kärsimystä, pelon, alemmuuden ja häpeän tunteita, hänen esittämästään "kritiikistä" ei ole mitään hyötyä. Se lapsi kun ei voi mitään omalle ihonvärilleen eikä asuinpaikalleen.

Miksi lainsäädäntö ei saisi tarjota ihmisille suojaa psyykkistä väkivaltaa vastaan? Haluaako Mäki puolustaa myös esimerkiksi koulukiusaajien sananvapautta, kun he nimittelevät yksittäistä porukan ulkopuolelle jätettyä lasta, ja levittävät sosiaalisessa mediassa tästä otettuja nöyryyttäviä kuvia?


Jos haluaisin mennä vihapuheen puolelle, voisin esittää värikkäin sanakääntein kärkeviä mielipiteitä vaikkapa siitä, mitä nämä TaiKin "professorit" tekevät Aalto-yliopiston imagolle, ja miksi yhteiskunnan varoja ylipäätään käytetään taiteeseen, tai ainakaan siihen että tällaiset kieroutuneet persoonat pääsevät opettamaan omia vinoutuneita käsityksiään taiteesta ihan yliopistotasolla. En kuitenkaan lähde tälle linjalle, koska tiedän, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Minä nimittäin uskon, että puutteistaan huolimatta Teemu Mäki saattaa pystyä ravistelemaan ennakkoluulojamme tavalla, joka on hyväksi yhteiskunnallemme. Uskon, että minunkin etuni voi olla se, että myös täysin toisella tavalla maailmaa katsovat ihmiset voivat menestyä ja tuoda esiin omia näkemyksiään. Uskon, että paras tapa oppia hahmottamaan maailmaa, ennakoimaan tulevaa ja ylipäätään ajattelemaan, on pyrkiä ymmärtämään niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla, ja tämä vaatii onnistuakseen sen että kuuntelee heitä. Heidän käsityksiään ei tarvitse omaksua, eikä heitä tarvitse saada ajattelemaan toisin. Mutta jos pystyy edes jollain tasolla ymmärtämään, mistä heidän ajattelunsa kumpuaa, on myös paljon vankemmalla pohjalla perustelemaan omia mielipiteitään. Ja tämä erilaisten ihmisten yhteiselämä sujuu parhaiten silloin, kun on sovittu yhteiset säännöt, lait, joiden mukaan pitää toimia tai olla valmis kohtaamaan seuraukset.


Mäki lopettaa kolumninsa toteamukseen, ettei kunnioittavaan, myötätuntoiseen tai rakentavaan sävyyn voi pakottaa, vaan ainoastaan kannustaa. Näiden piirteiden puute ei kuitenkaan yksin tee tekstistä vihapuhetta. Vihapuhe syntyy joskus hyvinkin epämääräisestä ja muodottomasta vihasta, mutta myös täydellisestä ehdottomuudesta. Aivan niin kuin uskovaista ei saa luopumaan uskostaan, vaikka hänelle tarjoaisi kuinka paljon järkiperusteita ateismille, vihan ja varmuuden kyllästämälle ihmiselle on turha esittää logiikkaan ja faktoihin pohjaavia argumentteja, jotka kumoavat hänen käsityksensä. Ei hän niitä sisäistä. Vihapuheen sallimisesta ei siis ole mitään hyötyä, koska sen sallimisella saadaan toimimaan vasta toinen pää Mäen peräänkuuluttamasta dialogista, eli vihamonologin kuuntelu.

Vihapuheen puhujille ei pidä antaa tilaa julistaa sanomaansa, vaan heiltä on vaadittava argumentteja, faktoja ja logiikkaa väitteidensä seuraksi. Tämä ei ehkä saa heitä luopumaan uskostaan, mutta ainakin kuulijan on silloin helpompi arvioida, ovatko oletukset puhdasta mutua tai uskonnollista fundamentalismia. Jos yksilö ei tällaiseen pysty, en näe, että hänen ihmisoikeuksiaan poljetaan kieltämällä häntä pilaamasta muiden päivä mädänneillä mielipiteillään. Hänelle voisi tehdä oikein hyvää oppia käsittelemään harmistuksen aiheitaan esimerkiksi siitä näkökulmasta, että työpaikan menettäminen pelottaa, harmittaa kun ei saa seksiä, ja ärsyttää kun naapurin Mustafa näyttää iloiselta ja sillä on hienompi takki.

Ja tämä luonnollisesti pätee myös ihmisiin, jotka niputtavat kaikki perussuomalaiset typeriksi, rasistisiksi änkyröiksi.

Onko tiede poliittisesti vasemmalla?

Viime syksynä Suomen Kuvalehti julkaisi pikkujutun, joka kertoi konservatiivisten ajatushautomoiden ja konservatiivisen median historiasta Yhdysvalloissa. Sen mukaan sytykkeenä nykylinjalle oli oivallus, että yliopistoissa vaikuttavat lähinnä liberaalit, vasemmistolaiset voimat. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet saamaan lisää konservatiiveja yliopistojen merkittäviin asemiin, republikaanit alkoivat tukeutua omiin ajatushautomoihinsa, jotka ovat tuottaneet mm. "teorian" älykkäästä suunnittelusta sekä pyrkineet luomaan vaikutelman, että olisi jotenkin kyseenalaista, vaikuttaako holtiton kasvihuonekaasujen tuottamisemme ilmastoon.

On tietenkin hyvä asia, ettei kaikkia tieteellisen tutkimuksen tuloksia niellä sellaisenaan (osa niistä tulee vielä muuttumaan tarkemman tutkimuksen myötä), mutta on vaikea uskoa, että tieteellisen lähestymistavan politisoiminen tuottaisi muuta hyötyä kuin ennestäänkin kyseenalaisten lobbauskoneistojen vahvistumisen.

Yhdysvaltain viimeisimpien presidentinvaalien yhteydessä ilmiö tuli taas vastaan. Jenkeissä politiikkaa tehdään ja kommentoidaan kärkevästi. Kaksi konservatiivitaustaista politiikan kommentaattoria pyrki ampumaan alas talouspoliittisten linjausten typeryyksiä. Niitä löytyi molemmilta puolueilta, mutta republikaaneilta paljon enemmän, osin suoranaiselta valehtelulta vaikuttavia väitteitä. Esittämänsä kritiikin seurauksena näiden kommentaattorien tulkittiin olevan poliittisesti vasemmalla, ja tasapuolisuuden nimissä tiedotusvälineet ryhtyivät tarjoamaan yhtälailla tilaa oikeistolaista ajattelua edustaville kommentaattoreille.

Suomessa käytävä julkinen rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu on jo pitkään ollut samanlaisen ajattelun värittämää. Koska tutkijoiden näkemykset eivät maahanmuuttokriitikoita miellytä, leimataan tutkimustulokset mielipiteiksi ja vasemmistopropagandaksi. Kun äärioikeistoa työssään käsittelevien tutkijoiden kimppuun hyökätään, julkisuuteen nousee nopeasti tulkintoja tilanteesta ääriliikkeiden välisenä kahinointina. Kyllä kai äärioikeisto iskee, kun äärivasemmisto provosoi. Tai jopa väitetään hyökkäyksiä vasemmiston omiksi markkinointikeinoiksi.

Tietenkin tutkijan oma poliittinen kanta voi vaikuttaa hänen tulkintoihinsa. Tällöin on aiheellistakin hyökätä hänen oletuksiaan ja johtopäätöksiään vastaan. Silloin saadaan aikaan tieteellistä keskustelua, joka auttaa meitä löytämään totuudenmukaisemman kuvan maailmasta.

Sen sijaan keskustelun vaientaminen väkivallalla tai mutu-pohjainen henkilöiden ja ilmiöiden vähättely eivät edistä tiedon lisääntymistä millään tavalla.

Milloin tutkimustyöstä ja faktoihin pyrkimisestä tuli vasemmistolaista? Mille pohjalle oikeisto maailmankuvaansa haluaa rakentaa, jos todellisuus ei kiinnosta?

Tulevaisuus susirajalla

Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain jutun Pohjanmaalla susien salakaadosta kiinni otetusta metsästäjästä, joka oli päätynyt tekemään itsemurhan. Susien salakaadoista on ollut julkisuudessa paljon muutakin puhetta. Itselleni aihe toi mieleen pitkälti samankaltaisia ajatuksia kuin Anna Perholle YLE:n blogissaan.

SK:n jutussa metsästäjä kertoo, ettei kaatolupia susille edes yritetty hakea, koska ei niitä kuitenkaan olisi saatu. Ihmiset kokevat, että sutta suojellaan paremmin kuin heitä. Heistä tuntuu, että heidän pelkojaan ja taloudellisia murheitaan ei oteta todesta, eikä viranomaisista ole ihmisten ongelmien kannalta mainittavaa hyötyä, koska esimerkiksi poliisilla kestää niin kauan saapua paikalle hätätilanteessa. Leski kertoo vihaavansa maamme päättäjiä, hyysäämistä ja typeriä lakeja, sitä että kaikki päätökset tehdään itseä ylempänä eikä niihin ole mitään sanomista. Päähän ottavat EU, Natura-päätökset, Vapon ja Metsähallituksen toiminta, luonnonsuojelijat, luontomatkailuyrittäjät. Byrokratia ja voimattomuus muuttuvan maailman edessä. Epäillään, että ne pahantahtoiset piipertäjät vapauttavat kesyjä susia luontoon maalaisten kiusaksi, ja suhtaudutaan tutkijoihin epäluuloisesti.

Onko susijahti ollut tapa pitää kiinni omanarvontunnosta? Ovatko ihmiset liian kyllästyneitä viranomaisiin yrittääkseen edistää asioitaan laillisia reittejä? Näinhän tavallaan toimivat myös ne vihatut aktivistit, jotka käyvät tiloilla kuvaamassa eläinten oloja.

Kuntauudistus herättää pelkoja lähipalveluiden lakkauttamisista ja päätäntävallan karkaamisesta yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei kuntaliitoksista kieltäytyminen pelasta syrjäseutujen palveluita. Palvelut ovat kiinni siitä, että niitä käytetään, ja että niistä pystytään maksamaan. Kuntien hallinto-organisaatioiden yhdistämisen pitäisi pidemmällä aikavälillä tarkastellen vapauttaa varoja muuhun käyttöön, esimerkiksi sen lähikoulun tai terveysaseman ylläpitämiseen. Ja jos jo nyt syrjäseuduilla koetaan päätäntävallan olevan liian kaukana, onko nykyisen kuntarakenteen säilyttämisestä demokratian kannalta edes mitään hyötyä?

Miten voimattomuudentunteesta ja herravihasta voitaisiin päästä yli? Miten ihmiset saataisiin näkemään syitä byrokratian takana, tai lisääntyneen valvonnan ja ympäristömääräysten etuja? (Muutoksia on tapahtunut muuallakin. Muistan esimerkiksi itse peruskoulusta, miten suurta huvitusta koulumme opettajakunnassa herättivät ensimmäiset paloharjoitukset.) Miten sääntöjen noudattamisesta saataisiin vähemmän uuvuttavaa? Kehitysmaissa monipuoliset palvelut on tuotu maaseudulle kännyköillä, miksi Suomi teknologian edelläkävijänä ei voisi kyetä vastaavanlaiseen positiiviseen syrjäseutujen murrokseen?

Auttaisiko parempi hallinnantunne ihmisiä luomaan menestyksen mahdollisuuksia kotiseuduilleen? On kuitenkin absurdia odottaa, että eduskunta toimillaan pelastaisi yksittäisen kyläkaupan, keinot sen kannattavuuteen löytyvät varmasti lähempää jos ovat löytyäkseen.

Osmo Soininvaara on esittänyt ajatuksen, että kuntia kasvatettaessa päätäntävaltaa voitaisiin tuoda nykyistäkin pienempiin kokonaisuuksiin, esimerkiksi kaupunginosatasolle. Tämä ajatus voisi olla hyvinkin tutkimisen arvoinen, kunhan sen ympärille rakennettava byrokratia ei syö lähivaikuttamisen mielekkyyttä tai paisuta kohtuuttomasti hallintokustannuksia.

---

Edit: lisätty linkki, jossa metsästäjät toteavat laskevansa sudet mieluummin ilman tutkijoita, koska nämä muualta tulleina tietävät paikallisten asiat heitä itseään paremmin. Vaikea käsittää, miten susien lukumäärä olisi paikallisten asukkaiden asia.