sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Satuja ja maahanmuuttolinjauksia

Timo Soini antoi Halla-Aholle tehtäväksi muotoilla tavoitteet Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikalle, koska hänellä itsellään ei ole siihen yhtä paljon osaamista. Jos Halla-ahon esittelemät maahanmuuttolinjaukset edustavat Persujen parasta osaamista aiheesta, en voi olla pohtimatta, millä kriteereillä puolueessa arvioidaan henkilöiden osaamista.

Persujen oma reportaasi Halla-Ahon tiedotustilaisuudesta antaa ymmärtää, että kourallinen pohjoisia EU-maita ottaa vastaan lähes kaikki unionin alueelle tulevat turvapaikanhakijat. Näkisin mielelläni lähdeviitteen tälle väitteelle. Kreikan, Italian ja Espanjan talousvaikeudet ja niistä ymmärrettävästi voimaa saanut siirtolaisvastaisuus näissä maissa on varmasti siirtänyt siirtolaisuuden painotusta jonkinverran pohjoisempaan Euroopassa. Pitkien matkojen kulkeminen on kuitenkin sen verran hankalaa, että valtaosa maailman pakolaisista ei edelleenkään pääse naapurimaata pidemmälle, kaikki eivät edes sinne asti, ja monella Eurooppaan asti päässeellä rahat ovat käytännössä lopussa Välimeren yli päästyä. Suomessa turvapaikanhakijoiden määrä ei myöskään ole valtavasti kasvanut. Viittaako Halla-Aho siis tällä väitteellään pohjolan kasvavista turvapaikanhakijamääristä Ruotsin suhteellisen avoimeen maahanmuuttopolitiikkaan tai Saksan suuriin pakolaismääriin? Ei kai Suomen rajoja ole tarpeen tilkitä tiukemmin sillä perusteella, että naapuristamme löytyy empatiaa sodan keskellä eläviä lapsia ja kidutuksen uhreja kohtaan?

Halla-Aho on kyllä oikeassa siinä, että hallitsemattomat maahanmuuttajamäärät aiheuttavat yhteiskunnallista epävakautta. Suomessa tällaista ilmiötä ei kuitenkaan ole, ja jopa Etelä-Euroopan maat selvisivät talouskriisiin asti suhteellisen hyvin huomattavasti suurempien siirtolaisvirtojensa kanssa. Euroopassa on kyllä ollut ongelmia maahanmuuttajien integroimisessa yhteiskuntaan, mutta käsitykset näiden ongelmien laajuudesta tuntuvat vaihtelevan lähinnä henkilön ideologian perusteella. Yllättävän monesta pahamaineisesta lähiöstä löytää asukkaita, joiden mielestä asuinalue on ihan viihtyisä ja turvallinen. Lähiöiden sosiaalisista ongelmista taas on Suomessakin puhuttu jo ennen ensimmäistäkään somalipakolaista.

On myös erikoista väittää maanosamme kasvavien siirtolaismäärien liittyvän nimenomaan korkeamman elintason tavoitteluun, kun samaan aikaan siviilien kasvanut tarve paeta sotaa on lähialueillamme täysin ilmeinen.

Eikö lapsen etu olekaan enää tärkeä?

Tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyn yhteydessä Soini antoi ymmärtää, että Perussuomalaisille lapsen oikeus isään ja äitiin on pyhä asia, jota ei tule lainsäädännöllä rikkoa. Silti puolueen maahanmuuttoon liittyviin tavoitteisiin oltaisiin nyt Halla-Ahon suunnitelmien mukaan kirjaamassa perheenyhdistämisten vaikeuttaminen. 

Onko oikeus isään ja äitiin pyhä asia vain valkoisista kristityistä puhuttaessa, vai miksi pakolaislapsen oikeutta isään ja äitiin ei nähdä tärkeäksi? 

Suomalainen perheenyhdistämispolitiikka ei myöskään ole erityisen lepsua eikä tulijoita ole kovin paljoa vuosittain. Esimerkiksi Kanadassa perheenyhdistämisen kautta on voitu myöntää oleskelulupia myös ydinperheen ulkopuolisille sukulaisille, mikä on tuonut perheille niitä turvaverkkoja jotka helpottavat arjessa selviämistä. Jostain syystä kanadalaiset myös suhtautuvat maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin paljon positiivisemmin kuin suomalaiset, vaikka sinne tulijoiden määrä on suhteellisestikin suurempi. Kanada toki maahanmuuttomyönteisenä maana houkuttelee huippuosaajia paremmin kuin Suomi, ja tämä näkyy myös heikompien maahanmuuttajien menestymisen mahdollisuuksissa.

Hajanaisia huomioita

Halla-Aho nostaa ongelmana esiin tiettyjen lähiöiden ghettoutumisen ja tiettyjen koulujen suuret maahanmuuttajamäärät. Tähän ongelmaan voidaan puuttua monin tavoin, mm. arvioimalla uudelleen käytössä olevaa tapaa tehdä koulupiirijaot. Maahanmuuttajia tilanteesta tuskin kannattaa syyttää.

Yksi esitetyistä tavoitteista ovat lukukausimaksut EU:n ulkopuolisille opiskelijoille. Tätä hän perustelee sillä, että ulkomaalaiset opiskelijat eivät yleensä jää Suomeen, vaikka vain parin vuoden takaisen selvityksen mukaan heistä kaksi kolmasosaa jää valmistumisensa jälkeen työskentelemään Suomeen. Toinen esitetty perustelu on se, että ulkomaisia opiskelijoita olisi parempi houkutella opetuksen laadulla kuin ilmaisuudella, ja että lukukausimaksut parantaisivat mahdollisuuksia tämän laadun nostamiseen. Suomalainen korkeakoulutus on kuitenkin sen verran kaukana maailman kärjestä, että tällainen laadun rahoittaminen lukukausimaksuilla vaatisi maksujen ulottamista myös suomalaisiin opiskelijoihin. Tämä varmaankin vaatisi myös opintotukijärjestelmän uudelleentarkastelua. Olisikin mielenkiintoista nähdä laskelmat siitä, mitä tällainen yliopistojen rahoitusmallin muuttaminen käytännössä maksaisi yhteiskunnalle, ja millä aikavälillä ulkomaisten opiskelijoiden tuomat lukukausimaksut riittäisivät kattamaan nämä kustannukset. Mutta kenties Halla-Ahon tarkoitus onkin vain saada EU:n ulkopuolelta tulevat opiskelijat valitsemaan opiskelupaikkansa ja tulevat työpaikkansa muualta.

Ei ole yllättävää, että listalla on myös positiivisen syrjinnän poistaminen. Jos ei näe maahanmuuttajia samalla tavalla menestystä tavoittelevina sekä tukea ja ohjausta kaipaavina yksilöinä kuin kantaväestön edustajia, ei ehkä tule mieleen, että maahanmuuttajien tasa-arvoiset mahdollisuudet yhteiskunnassa vaativat sitä, että maahanmuuttajataustaisia yksilöitä löytyy yhteiskunnan eri tasoilta ja yhteiskunnallisesti merkittävistäkin ammattiryhmistä. Kuinka esimerkiksi opinto-ohjaaja voisi ymmärtää suositella maahanmuuttajatytölle muuta koulutusta kuin hoiva-alaa, jos hän ei koskaan näe maahanmuuttajanaisia muualla? Yllättävän pienetkin asiat ovat osa sitä kokonaisuutta, joka pitää tietyt väestöryhmät muita heikommassa asemassa. Positiivista syrjintää jo 60-luvulla aktiivisesti harjoittanut USA on pärjännyt monella mittarilla erinomaisesti, joten on vaikea uskoa että positiivinen syrjintä haittaisi yhteiskunnan menestyksen mahdollisuuksia. Positiivista syrjintää voi myös toteuttaa monin tavoin, ja on vaikea nähdä, miten tyypillinen "kahden tasaväkisen hakijan tapauksessa valitse vähemmistön edustaja" -periaate olisi kenellekään vahingoksi. Toki joku toinen jää aina valintatilanteessa valitsematta, mutta kun suosittava joukko on vähemmistö, seuraavalla yrityksellä on hyvät mahdollisuudet siihen, ettei vastaavaa valintatilannetta tule ollenkaan.

On myös aivan käsittämätöntä, että Halla-Aho kehtaa väittää suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa sinisilmäiseksi maailmansyleilyksi, tai antaa ymmärtää että Suomessa ei pyrittäisi hallitsemaan maahamuuttoa. Jos Suomi olisi poikkeuksellisen leväperäinen ja avokätinen maahanmuuttoasioissa, miksi fasistisina pidetyt Ruotsidemokraatit tavoittelisivat suomalaistyyppistä maahanmuuttopolitiikkaa Ruotsiin? 

Minun on vaikea tulkita Halla-Ahon teesejä millään muulla tavalla, kuin että riippumatta maahanmuuttajien määrästä, maahanmuuttokriitikko näkee sen aina liian suurena. Ja ilmeisesti meistä eräät ovat onnistuneet pitämään riittävästi ääntä saadakseen sellaisen asiantuntija-maineen, jossa juuri ketään ei häiritse lähdeviitteiden tai edes faktojen puute. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, lähteekö kukaan valtamedioissa ampumaan näitä tarinoita alas.