Yleisradio on tänään esittänyt Pekka ja Pätkä-elokuvan, jota monet pitävät rasistisena. Elokuvan ongelmallisuutta ovat hyvin avanneet mm. Koko Hubara, Anna Pöysä ja Veikka Lahtinen blogeissaan ja ne kaikki kannattaa lukea.
Elokuvaa puolustellaan sillä, että kyse on oman aikansa tuotteesta, eikä historiaa tule sensuroida. Tämä on ihan totta. Kuitenkin, fakta on, että "oman aikansa tuote" ei ole riittävä syy sille, että jokin elokuva pääsee televisiolevitykseen. Maailman sivu on ehditty tehdä valtava määrä elokuvia, ja joillakin kriteereillä niistä poimitaan ne, jotka halutaan näyttää. Tätä kohun nostattanutta Pekka ja Pätkä-elokuvaa ei edes omana aikanaan pidetty hyvänä elokuvana, joten on vaikea nähdä muuta syytä sen esittämiseen kuin se vanha kunnon "ennen oli nostalgiakin parempaa" -ajattelu, joka nostaa kaikki lapsuusmuistomme nykykulttuurin keskiöön.
Joskus toki voi olla tarpeenkin esittää arvelluttavia elokuvia jo ihan niiden tarjoaman ajankuvan vuoksi. Historia tulee ymmärrettävämmäksi ja ongelmineenkin konkreettisemmaksi elokuvan kautta. Tällöin kuitenkin kuuluu hyviin tapoihin jotenkin auttaa katsojaa asettamaan elokuva kontekstiinsa.
Usein vedotaan siihen, että neekeri sanana on ollut Suomessa yleiskielinen, eikä sillä ole ollut rasistista merkitystä. Tämä on toki jossain määrin totta, sanan käyttö kirjoissa ja elokuvissa sekä rodullistavat termit karkkihyllyllä ovat usein kuvastaneet enemmän uteliaisuutta ja eksotiikan kaipuuta kuin pyrkimystä rotuhierarkioiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu -kirjoja kirjoitettaessa pyrkimys on selvästi ollut ennemminkin antirasistinen kuin rasistinen, vaikka alkuperäisessä tekstissä puhutaankin neekereistä, joita myös kuvataan kirjassa hyvin stereotyyppisesti. Tämä on ymmärrettävää, elettiinhän tuolloin täysin valkoisessa kulttuurissa, jossa viihdettä tuotettiin vain valkoisille ihmisille, ja joissa hatarat tiedot kaukaisista maista ja kansoista suodattuivat käytännössä aina kolonisaation kontekstista käsin.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Eksotiikka-näkökulma on menettänyt hohdettaan, kun eri väristen ihmisten kohtaaminen on meistä monelle arkipäivää ja nämä sisällöt näyttäytyvät lähinnä naiivina ajankuvana. Viihdettä kuluttava yleisö ei myöskään enää ole vain valkoisia. Osalle katsojista nämä asiat näyttäytyvät hyvin erikoisessa ja loukkaavassakin valossa, ja yksi syy siihen on se että heille kyse ei ole vain menneiden aikojen muistelusta, vaan tällaisen viihteen näyttämä stereotypisoiva huumori voi nostaa mieleen hyvinkin kipeitä muistoja ihan jokapäiväisestä elämästä,
Rodullistettujen kokemusta teoksen rasistisuudesta ei saa mitätöidä sillä että eivät ne tekijät tarkoittaneet loukata ketään. Päin vastoin meidän pitäisi enemmän oppia näkemään rasismi myös niissä yhteyksissä, joissa sillä ei ole loukkaavaa tarkoitusta. Jos keskitymme rasismin vastustamisessa vain pahantahtoisiin kiusantekijöihin, voimme unohtaa ylevät tavoitteet tasa-arvosta, koska suurin osa syrjinnän muodoista on sellaisia ettei niillä ole suoranaisesti tarkoitus sortaa ketään. Sorto on usein ennemminkin sivutuote siitä, että rakennettaessa maailmaa valtaväestön tarpeisiin, muiden ryhmien tarpeita ei ymmärretä riittävässä määrin ottaa huomioon. Siksi tasa-arvon edistäminen vaatii sen, että pystymme luopumaan tai esittämään kriittisessä valossa myös asioita, jotka ovat meille normaali tai rakaskin osa menneisyyttämme.
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
tiistai 13. syyskuuta 2016
Saako nykytaiteesta loukkaantua?
Kävimme hiljattain perheen kanssa Kiasmassa nauttimassa Ernesto Neton teoksista. Nykytaide on siitä mielenkiintoista, että aina sen keskiössä ei ole se, mitä teos esittää, vaan yhtä tärkeäksi osaksi voi muodostua katsojan oma kokemus. Äärimmillään teos syntyy vasta vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.
Kokemus Neton taiteen keskellä oli rentouttava ja virkistävä. Taiteen ei kuitenkaan ole aina tarkoitus olla miellyttävää. Sen tehtävä on joskus myös nostaa esiin ikäviä tunteita ja sitä kautta vaikeita keskustelunaiheita. Tässä mielessä Kiasma onkin onnistunut museona, se on nostanut näytteille eri tavoin puhuttelevia teoksia, eivätkä Neton kanssa yhtä aikaa esillä olleet teoksetkaan olleet kaikki ensisijaisesti miellyttäviä.
Tästä näkökulmasta on hyvin hämmentävää seurata Grind -teoksen ympärillä käytävää keskustelua. Teoksessa käytettävät feikki-saamenpuvut tuovat väistämättä mieleen missikisoihin ja Lumi-brändin mainokseen liittyneet saamenpukukohut. Kulttuurinen omiminen on uusi käsite suomalaisessa keskustelussa, ja siksi meille vielä vieras ja vaikeasti hahmotettava. Meillä suomalaisilla on paljon huonosti kohdattua ja käsiteltyä historiaa, ja saamelaisten kohtelu maassamme sekä historiallisesti että vielä tänä päivänäkin on yksi merkittävä osa tätä kokonaisuutta.
Kun taitelija ja Kiasma nousevat hiljentämään teosta kohtaan esitettyä kritiikkiä vedoten siihen, että teos ei käsittele saamelaisuutta, he tekevät kolme virhettä.
Ensiksikin, jos tekee monitulkintaista taidetta, on kestettävä se että kaikki tulkinnat eivät ole itselle mieluisia. Yksi taiteen keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on todellakin keskustelun herättäminen, ja siksi pyrkimykset tämän keskustelun vaimentamiseen tuntuvat absurdeilta. Tässä meillä on taideteos, joka tarjoaisi pohjan puhua yhteiskuntamme merkittävästä ja ajankohtaisesta ilmiöstä, mutta sitä ei sallita, koska taiteilijan ja taideinstituution mielestä saamelaisten tulkinta teoksesta on väärä.
Toisekseen, vastuusta ei voi vetäytyä vedoten siihen, että tässä ei käsitellä saamelaiskulttuuria. Kun vähemmistöt nostavat äläkän kulttuurisesta omimisesta, usein heidän kritiikkinsä kohdistuu juuri siihen, että heitä karnevalisoidaan yhteyksissä joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä heidän kulttuurinsa kanssa.
Kolmanneksi, vähättelemällä kritiikin esittäjien kokemusta ja kertoen äidillisesti että ei tätä nyt vaan saa tulkita loukkaavaksi, he osoittavat hyvin selkeästi asemoivansa itsensä kulttuurisen omimisen keskustelussa sille puolelle, jolla vähemmistöiltä edellytetään hienotunteisuutta enemmistöä kohtaan silloinkin, kun enemmistö tekee pilkkaa ko. vähemmistöstä. Kiasma jopa perustelee teoksen hankkimista sen ajankohtaisuudella, ja sivuuttaa täysin sen näkökulman, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta on hyvin ajankohtaista ja sopii tähän teokseen kuin nenä naamaan, vaikka ei taiteilijan tarkoittamaan puheenvuoroon suoraan liitykään. Kulttuurinen omiminen jopa sopisi teoksen alkuperäiseen aiheeseen, eli pop-kulttuurin tapaan fuusioida kulttuurillisia elementtejä. Kiasma voisi siis perustella teoksen esittämistä tarpeella nostaa esiin kulttuurisen omimisen käsitettä ja toivottaa näin tämän keskustelun tervetulleeksi, mutta sen sijaan se on valinnut defensiivisen "en ole rasisti"-näkökulman.
Olisiko jo aika oppia pois valkoisesta uhriutumisesta? Tuskin kukaan kuvittelee taiteilijan tai taidemuseon tarkoituksella rienaavan teoksellaan saamelaisuutta. Fakta kuitenkin on, että ainakin osa saamelaisista kokee teoksen loukkaavana, ja että keskustelulle saamelaisten oikeudesta itsensä määrittelyyn on tarpeen raivata tilaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Ei ongelma ole siinä, kuka saa käyttää saamenpukua ja millä tavalla, vaan siinä että näiden kohujen kohdalla pitäisi kuunnella saamelaisia ja ottaa opiksi. Jos haluamme oikeuden käyttää heidän kuvastoaan miten meitä sattuu huvittamaan, kenties meidän kannattaisi kantaa enemmän huolta siitä, miten heidän muut oikeutensa tässä yhteiskunnassa toteutuvat. Niin kauan kuin ne eivät riittävän hyvin toteudu, on täysin ymmärrettävää, että he haluavat yksinoikeuden edes oman kulttuurinsa symbolien käyttöön.
Kun kansallisgallerian edustaja mitätöi heiltä tämän kokemuksen, on vaikea olla vetämättä johtopäätöstä, että tässä jos jossain on kyse rakenteellisesta, institutionaalisesta rasismista.
Kokemus Neton taiteen keskellä oli rentouttava ja virkistävä. Taiteen ei kuitenkaan ole aina tarkoitus olla miellyttävää. Sen tehtävä on joskus myös nostaa esiin ikäviä tunteita ja sitä kautta vaikeita keskustelunaiheita. Tässä mielessä Kiasma onkin onnistunut museona, se on nostanut näytteille eri tavoin puhuttelevia teoksia, eivätkä Neton kanssa yhtä aikaa esillä olleet teoksetkaan olleet kaikki ensisijaisesti miellyttäviä.
Tästä näkökulmasta on hyvin hämmentävää seurata Grind -teoksen ympärillä käytävää keskustelua. Teoksessa käytettävät feikki-saamenpuvut tuovat väistämättä mieleen missikisoihin ja Lumi-brändin mainokseen liittyneet saamenpukukohut. Kulttuurinen omiminen on uusi käsite suomalaisessa keskustelussa, ja siksi meille vielä vieras ja vaikeasti hahmotettava. Meillä suomalaisilla on paljon huonosti kohdattua ja käsiteltyä historiaa, ja saamelaisten kohtelu maassamme sekä historiallisesti että vielä tänä päivänäkin on yksi merkittävä osa tätä kokonaisuutta.
Kun taitelija ja Kiasma nousevat hiljentämään teosta kohtaan esitettyä kritiikkiä vedoten siihen, että teos ei käsittele saamelaisuutta, he tekevät kolme virhettä.
Ensiksikin, jos tekee monitulkintaista taidetta, on kestettävä se että kaikki tulkinnat eivät ole itselle mieluisia. Yksi taiteen keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on todellakin keskustelun herättäminen, ja siksi pyrkimykset tämän keskustelun vaimentamiseen tuntuvat absurdeilta. Tässä meillä on taideteos, joka tarjoaisi pohjan puhua yhteiskuntamme merkittävästä ja ajankohtaisesta ilmiöstä, mutta sitä ei sallita, koska taiteilijan ja taideinstituution mielestä saamelaisten tulkinta teoksesta on väärä.
Toisekseen, vastuusta ei voi vetäytyä vedoten siihen, että tässä ei käsitellä saamelaiskulttuuria. Kun vähemmistöt nostavat äläkän kulttuurisesta omimisesta, usein heidän kritiikkinsä kohdistuu juuri siihen, että heitä karnevalisoidaan yhteyksissä joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä heidän kulttuurinsa kanssa.
Kolmanneksi, vähättelemällä kritiikin esittäjien kokemusta ja kertoen äidillisesti että ei tätä nyt vaan saa tulkita loukkaavaksi, he osoittavat hyvin selkeästi asemoivansa itsensä kulttuurisen omimisen keskustelussa sille puolelle, jolla vähemmistöiltä edellytetään hienotunteisuutta enemmistöä kohtaan silloinkin, kun enemmistö tekee pilkkaa ko. vähemmistöstä. Kiasma jopa perustelee teoksen hankkimista sen ajankohtaisuudella, ja sivuuttaa täysin sen näkökulman, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta on hyvin ajankohtaista ja sopii tähän teokseen kuin nenä naamaan, vaikka ei taiteilijan tarkoittamaan puheenvuoroon suoraan liitykään. Kulttuurinen omiminen jopa sopisi teoksen alkuperäiseen aiheeseen, eli pop-kulttuurin tapaan fuusioida kulttuurillisia elementtejä. Kiasma voisi siis perustella teoksen esittämistä tarpeella nostaa esiin kulttuurisen omimisen käsitettä ja toivottaa näin tämän keskustelun tervetulleeksi, mutta sen sijaan se on valinnut defensiivisen "en ole rasisti"-näkökulman.
Olisiko jo aika oppia pois valkoisesta uhriutumisesta? Tuskin kukaan kuvittelee taiteilijan tai taidemuseon tarkoituksella rienaavan teoksellaan saamelaisuutta. Fakta kuitenkin on, että ainakin osa saamelaisista kokee teoksen loukkaavana, ja että keskustelulle saamelaisten oikeudesta itsensä määrittelyyn on tarpeen raivata tilaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Ei ongelma ole siinä, kuka saa käyttää saamenpukua ja millä tavalla, vaan siinä että näiden kohujen kohdalla pitäisi kuunnella saamelaisia ja ottaa opiksi. Jos haluamme oikeuden käyttää heidän kuvastoaan miten meitä sattuu huvittamaan, kenties meidän kannattaisi kantaa enemmän huolta siitä, miten heidän muut oikeutensa tässä yhteiskunnassa toteutuvat. Niin kauan kuin ne eivät riittävän hyvin toteudu, on täysin ymmärrettävää, että he haluavat yksinoikeuden edes oman kulttuurinsa symbolien käyttöön.
Kun kansallisgallerian edustaja mitätöi heiltä tämän kokemuksen, on vaikea olla vetämättä johtopäätöstä, että tässä jos jossain on kyse rakenteellisesta, institutionaalisesta rasismista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)