Rumat massat ja mukavat yksilöt

Yksi nykypäivän poliittisista kansanhuveista on ollut kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen edesottamusten seuraaminen.

Kenties kiinnostavin piirre Hakkaraisessa on ollut hänen tapansa tuomita vähemmistöt massana, samalla kun hänellä kuitenkin vaikuttaisi olevan ihailtava kyky kohdata näiden vähemmistöjen edustajia yksilöinä.

Toivotettuaan kaikki homot Ahvenanmaalle, Hakkarainen pyysi sanojaan anteeksi Pekka Haavistolta. Vastaavasti Hakkarainen tuomitsee islamin, vaikka tämä ei ole näkynyt hänen tavassaan kohdella Nasima Razmyaria. Maahanmuuttoa vastustava Hakkarainen on myös allekirjoittanut eduskunnassa kysymyksen, jonka mukaan sisäministeri Räsäsen tulisi edistää venäläisessä lastenkodissa asuvan nelivuotiaan syyrialaistytön mahdollisuuksia päästä Suomessa asuvan tätinsä luo.

Omalla tavallaan Hakkarainen kuvaa toiminnallaan täydellisesti perus-epäluuloisen ihmisen ajattelutapaa. Vieras on pelottavaa, ja niin kauan kuin ne erilaiset nähdään yhtenäisenä massana, tätä massaa kohtaan on helppoa tuntea vihaa ja vastenmielisyyttä. Niillä on omituisia tapoja, niiden puhe kuulostaa pahalta, ne näyttävät omituisilta, ja aina kun niitä näkee tuolla kadulla niin mieleen hiipii epäilys, onko niillä pahat mielessä. Lehdissä on uutisia siitä mitä niiden heimoveljet tekevät toisilleen niiden kotimaassa, ja netissä kerrotaan mitä kauheuksia ne tekevät Suomessa ja Ruotsissa ja muualla länsimaissa. Netin keskustelupalstoilla esitetään kaikenlaisia epäilyksiä niiden rikollisista taipumuksista ja siitä miten ne saavat sossusta enemmän rahaa kuin kunnon ihmiset.

Kuitenkin, kun tapaa yksilön, ja tutustuu tähän, usein löytää hänestä paljon samaa kuin mitä itsessä on. Saattaa löytää myös asioita, joita arvostaa. Ja se, että Hakkarainen päästää näin yllättäviä ihmisiä tällä tavalla lähelle itseään, tekee hänestä jollain omituisella tavalla suuren ihmisen.

Kenties Hakkaraisen käsitykset näiden massoina näkemiensä kummajaisten epäinhimillisestä olemuksesta ovat riittävän absurdeissa mitoissa, että kohdatessaan yksilön hän ei sitten kuitenkaan pysty lokeroimaan tätä vähemmistöidentiteettinsä mukaiseen lokeroon. Sivistynyt, ahkera ja miellyttävä vähemmistön edustaja on poikkeus, ikään kuin oman viiteryhmänsä yläpuolella, eikä homoihin tai muslimeihin kohdistuvaa vihamielistä puhetta siis ole missään nimessä osoitettu heitä vastaan.

Toisaalta, kun nämä kohtaamiset nähdään aina poikkeuksina, asenne massana nähtyä ryhmää kohtaan ei pääse horjumaan.

Rasismin vastaisessa taistelussa päästäisiinkin pitkälle, jos Hakkaraisen tapaan ajattelevat ihmiset saataisiin ymmärtämään, että kaikki vähemmistöjen edustajat ovat yksilöitä siinä missä enemmistöjenkin edustajat. En pidä kaikista etnisistä suomalaisista, joten miksi viihtyisin kaikkien somalien seurassa? Yhtä lailla on selvää, etteivät kaikki somalit voi olla luonteeltaan niin vastenmielisiä, ettei heidän kanssaan voisi tulla toimeen työyhteisössä, naapureina tai yhteisissä harrastuksissa, tulenhan toimeen useimpien suomalaistenkin kanssa - vaikka täytyy sanoa, että joidenkin kanssa se on kaikkea muuta kuin helppoa.

Ongelma vain on siinä, että suomalaisessa yhteiskunnassa erottuvien vähemmistöjen edustajien on vaikea päästä näihin tilanteisiin, joissa me kantasuomalaiset voisimme heihin luontevasti tutustua.

Eikä tätä tilannetta auta yhtään se, että rasisteille yritetään uskotella, miten hyviä ja mukavia kaikki maahanmuuttajat ovat.

Kun eivät he ole. He ovat niin kuin me muutkin, jokainen omalla tavallaan rasittavia, jokaisella omat kauneusvirheensä, jokaisella arkipäivän tilanteita joissa asiat eivät vaan mene niin kuin Strömsössä. Heillä pitäisi olla ihan yhtäläiset oikeudet epätäydellisyyteensä kuin meillä muillakin, oikeus tulla arvoiduksi omien vahvuuksiensa ja puutteittensa eikä ihonvärinsä tai synnyinmaansa perusteella.

Yksilö, joka ei tätä ymmärrä, on este maahanmuuttajien pärjäämiselle maassamme, vaikka kuinka olisi sitä mieltä että mustilla on rytmi veressä ja venäläisillä mahtavia kirjailijoita.

Sillä yllättävän moni sivistyneenä itseään pitävä ihminen keksii tosipaikan edessä jonkin tavan rationalisoida päätöksensä olla tutustumatta sen epäilyttävän massan edustajaan. Ja tässä suhteessa moni muka-suvaitsevainen on paljon kapeakatseisempi kuin Teuvo Hakkarainen.

Keskittyminen maahanmuuttajiin massoina ja toiminnan kohteina, eikä yksilöinä ja toimijoina, on monella tapaa ongelmallista. Ensiksikin, näin pidetään huolta, etteivät maahanmuuttajat itse pääse osallistumaan keskusteluun. Tällöin päädytään helposti vain selaamaan tilastoja ja levittelemään käsiä esiin nostettujen ongelmien edessä. Tämä on ymmärrettävästi turhauttavaa ihmisille, jotka näitä ongelmia näkevät - olivat ne sitten todellisia tai kuviteltuja. Sen täytyy olla turhauttavaa myös vähemmistöjen edustajille.

Vaikka vihapuhe ei ole yhtä vakava asia kuin todelliset väkivallanteot, agressiivinen puhe ja yleisesti vihamieliset asenteet pienentävät myös kynnystä väkivaltaan. On ikivanhaa sodankäynnin psykologiaa, että vihollisen näkeminen alempiarvoisena, jonain mitä ei tule ajatelleeksi ihmisyksilönä, tekee tappamisesta helpompaa. Ja kun jokin osa yhteisöstä tälle tielle lähtee, sen voi olla vaikea irtautua siitä.

Jotta kansalle voitaisiin antaa vapaat kädet valehdella ja panetella vähemmistöjä massoina, täytyisi ensin tunnustaa tämän toiminnan vaikutus konkreettisiin tekoihin, ja miettiä, miten yhteiskunta takaa yksilöiden turvallisuuden ympäristössä, jossa toista saa avoimesti vihata vain siksi että tämä sattuu olemaan tietyn värinen, tai koska tämä yrittää edistää erilaisten yksilöiden mahdollisuuksia päästä yhteiskuntamme täysivaltaisiksi jäseniksi.

Suomalaisesta pakolaisongelmasta

Maahanmuuttovirasto tulkitsee lapsen oikeuksien sopimusta niin, että epilepsiasta kärsivä nelivuotias syyrialaislapsi voi hyvin asua venäläisessä lastenkodissa, jos hänen matkustusasiakirjansa eivät oikeuta tulemaan Suomessa asuvan tädin luo. En tiedä, pitäisikö tämä nähdä niin, että virasto jakaa Venäjän lapsiasiamiehen näkemyksen, että Venäjällä lasten asiat ovat paremmin kuin Suomessa.

Joskus aikaisemmin olen täällä ihmetellyt nihkeää suhtautumista passittomiin somalialaisiin. Se, että kotimaassasi ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut toimivaa keskushallintoa joka myöntäisi passeja, ei tietenkään ole riittävä perustelu passittomuudelle, kun asiasta keskustellaan suomalaisen kanssa. Tällä kertaa Maahanmuuttovirasto ei voi käsitellä nelivuotiaan syyrialaislapsen tapausta, koska oleskelulupahakemus on tehtävä sellaisesta maasta käsin, jossa hakija oleskelee laillisesti. Yllättäen sodan keskellä Syyriassa tällaisen paperirumban hoitaminen ei ole ihan yksinkertaista, varsinkin kun sieltä puuttuu Suomen lähetystö, jonka kanssa asiaa voisi hoitaa. Muutenkin tuntuu hieman erikoiselta vaatia oleskelua sotatoimialueella byrokratian rattaiden pyöriessä kun suomalainen viranomainen pohtii, onko sotaa pakenevalla perheellä ihan oikeasti syytä hakeutua ulkomaille turvaan.

Itse olin kuvitellut, että turvapaikanhakijoiksi haluttaisiin ensisijaisesti sellaisia, jotka oikeasti eivät voi turvallisesti oleskella siellä missä heillä on pidempiaikainen oleskelulupa, ja muiden hakemukset olisivat systeemin kannalta vain ylimääräistä kuormaa, joka on käsiteltävä asianmukaisesti vaikka turvapaikan myöntämiselle ei ole perusteita. Mutta minä en toki ole alalla, joten ehkä en vain ymmärrä.

Jotenkin mieleen pyrkii väistämättä Douglas Adamsin kirja Linnunradan käsikirja liftareille ja siinä esitellyt Vogonit, jotka tuhoavat Maan intergalaktisen moottoritien alta (valitusaika on mennyt umpeen, joten turha enää inistä, tieto oli kyllä saatavilla silloin kun asiaan olisi voinut vaikuttaa). Vogoneista kerrotaan kirjassa (ja Wikipediassa) mm. että he "eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen." Vaikka suomalainen byrokraatti on varmasti monin verroin miellyttävämpi olento kuin vogoni, joissain asioissa voi joskus olla vaikea nähdä eroa.

Ymmärrän toki, että olemme pieni maa, emmekä voi pelastaa kaikkia syyrialaislapsia. Mutta onnekkaasti meidän ei tarvitsekaan, heistä suurin osa ei suunnittele tänne tulemista. Sen sijaan tänne jo tulleiden syyrialaisten sukulaisten vastaanottaminen olisi monella tavalla järkevää, ja tähän EU-komissiokin jäsenmaita kannustaa.

Sukulaisten luo tulevalla pakolaisella on täällä omat turvaverkkonsa, jotka ovat sitä vankemmat, mitä enemmän lähisukulaisia tänne saadaan. Tämä pienentää yhteiskunnan kuormaa, kun tulijat tarvitsevat vähemmän tukitoimia kiitos maassa pidempään asuneen läheisen joka auttaa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, sekä sen että esimerkiksi lasten hoitaminen sujuu helpommin kun ympärillä on lähisukua. Lisäksi maahamme tulleen on helpompi keskittyä yhteiskunnan pyörimisen kannalta olennaisiin asioihin kuten perheestään huolehtimiseen ja työntekoon, jos hänen mieltään ei jatkuvasti kalva huoli sodan keskellä kärsivistä tai muuten kauaksi joutuneista lähisukulaisista. Tämän ovat ymmärtäneet esimerkiksi onnistuneesta maahanmuuttopolitiikastaan kiitellyt kanadalaiset, mutta eivät suomalaiset.

Venäläisvankilassa viisumin päättymisen vuoksi istuvan äidin ja hänen tyttärensä tapauksessa majoituskin oletettavasti järjestyisi siskon nurkissa, periaatteessa meidän ei siis tarvitsisi tehdä heidän eteensä muuta kuin päästää heidät rajan yli. Toki epilepsiaa sairastavan lapsen hoidosta koituu kustannuksia, mutta on kohtuutonta kieltää lapselta suojelu hänen sairautensa takia, eikä missään kai ole sanottu että hänelle tarvitsisi antaa pysyvää oleskelulupaa. Jos hänellä on mahdollisuus elää jonkinlaisessa syyrialaisyhteisössä, kotiinpaluu on hänelle täysin mahdollista sodan loputtua.

Mutta byrokraatin on helpointa ripustautua säännöksiin, ja jatkuva hädänalaisten asioiden käsittely saattaa myös turruttaa. Varsinkin kun julkisuudessa palstatilaa saavat ne, joiden mielestä vastaanottamamme pakolaismäärät ovat tolkuttoman suuria, vaikka esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ne ovat ennemminkin hyvin pieniä. Mutta mehän emme toki ole ruotsalaisia, vaan identifioidumme mieluummin johonkin pieneen kehitysmaahan, jolla ei ole resursseja huolehtia edes omista kansalaisistaan. Paitsi että moni niistäkin majoittaa pakolaisia monin verroin meihin nähden.

Johanna Korhonen miettii HS:n kolumnissaan myötatuntovajetta. Toisilla meistä menee niin hyvin, että se mahdollistaa elämän ilman omatuntoa. Toisilla meistä taas menee niin huonosti, että on houkuttelevaa suhtautua vihamielisesti niihin viimeisiin, jotka ovat vielä heikommalla, että olisi edes joku jota katsoa alaspäin. Yhtä kaikki jalkoihin jää se kaikkein puolustuskyvyttömin, tässä tapauksessa pieni, sairas ja perheestään erotettu lapsi.

Ja tähän yhteiskuntaan minun pitäisi omat lapseni kasvattaa.

Saako imettävä äiti syödä karkkia?

Yle puuttui yhteen suomalaisille arkaan paikkaan nostaessaan keskustelua imettävien äitien alkoholinkäytöstä.

On kovin niukalti faktoja tukemaan täysraittiuden vaatimusta niillä jotka osaavat oikeasti ottaa vain yhden, eivätkä sitäkään koe tarpeelliseksi päivittäin. Silti moni tuntuu pitävän itsestäänselvyytenä, että imettävä äiti ei voi käyttää tippaakaan alkoholia.

Yksi moralistien suosikkiperusteluista tuntuu olevan se, että koska alkoholin nauttiminen ei ole välttämätöntä, tulee siitä pidättäytyä. On vaikea väittää vastaan, kun toinen sanoo, että onhan se aika säälittävää jos ei pärjää ilman alkoholia edes raskaus- ja imetysaikaa. Että eihän rentoutumiseen ja hauskanpitoon alkoholia tarvita, kannattaa kokeilla jos ei ole aikaisemmin tullut mieleen. Tai että on parempi pysyä poissa tilanteista, joissa ryhmäpaine pakottaa juomaan.

Kohtuukäyttäjälle kysymys ei kuitenkaan ole siitä, ettei hän selviäisi ilman alkoholia. Kysymys on siitä, vaatiiko lapsen etu todella pidättäytymistä siitä pienestäkin viinitilkasta silloin kun nostetaan maljoja.

Jos imettävän äidin juomatottumuksia lähdetään tarkastelemaan maidon koostumuksen näkökulmasta, turhat paheet karsien, ei ole mitään syytä keskittyä vain alkoholiin. Yhtä lailla voidaan kyseenalaistaa esimerkiksi limujen juominen. Entä miksi imettävän äidin pitäisi saada syödä karkkia? Lapsi oppii makumieltymyksensä raskausaikana lapsivettä maistellen ja imetysaikana äidinmaidosta. Eikö vastuullinen äiti syö vain terveellistä ruokaa, jotta lapsikin oppii terveellisen ruokavalion, eikä ala himoitsemaan makeisia? Karkinhimo ei todellakaan ole sen luonnollisempi tai sisäsyntyisempi asia kuin tapa juoda alkoholia ruuan kanssa tai saunan yhteydessä. Syyllistetään siis yhtä lailla einesten, suolan, sokerin, kovien rasvojen, leivonnaisten ja muiden epäterveellisten herkkujen käyttäjiä kuin niitä, jotka eivät halua luopua viini- tai oluttilkastaan. Onhan aika säälittävää, jos niitä ilman ei pärjää edes raskaus- ja imetysaikaa.

Vaikka äidiksi tullessaan onkin oltava valmis luopumaan jossain määrin omasta mukavuudestaan, olisi kohtuutonta vaatia, että äini aina ja kaikessa pidättäytyisi kaikesta turhasta lapsen edun nimissä. Joskus on oltava lupa myös vähän hemmotella itseään.

On toki totta, että alkoholin käytön vaikutukset lapseen voivat olla diabeetesta ja ylipainoa vakavampia. On myös totta, että ihmisen oma arvio käytön kohtuullisuudesta ei aina riitä. On kuitenkin vaikea uskoa, että juuri nollalinjan vaatiminen olisi paras tapa vaikuttaa niihin, joiden "kohtuukäyttö" vaarantaa lapsen. Entä jos keskusteltaisiin aikuisten oikeasti siitä, mikä on kohtuukäyttöä?

Lisäksi alkoholin vaarat jo syntyneelle lapselle eivät liity maidon kautta saatavaan alkoholiin vaan aikuisen kykyyn huolehtia hänestä. Siksi nollalinjan sitominen nimenomaan imetykseen, joka vieläpä monissa suomalaisperheissä on kovin lyhyt ajanjakso, on omituista.

Eikä ole mitään syytä, miksi alkoholinkäytön rajoitusten tulisi koskea vain äitiä, sillä isän tulisi toimia yhtä lailla niin lapsen hoitajana kuin roolimallina.