maanantai 9. joulukuuta 2019

Kenen sananvapaus on uhattuna?

Hallituskriisin tarjotessa kansalle sirkushuveja, vähäisemmälle huomiolle on jäänyt turvapaikanhakijoiden mielenosoitus. Koska moni on varmasti jo unohtanut, mistä on kysymys, tässä pikakertaus aiheeseen.

Syksyllä 2015 maahamme saapui poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita, mm. Afganistanissa vainottuja hazaroita. Tuolloin kyse ei ollut kaikin osin ihmisistä, jotka aidosti tarvitsivat suojaa vainolta. Monelle olot Suomessa tulivat järkytyksenä, erityisesti se, ettei tänne voinut vain tulla töihin ja aloittamaan uutta elämää, kutsuen pian myös perheen perässä. Moni tarttuikin vapaaehtoisen paluun mahdollisuuteen, koska epävarma elämä läheisten luona on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin piinaava odottelu ja viranomaisten armoilla oleminen ennalta määrittelemättömän ajan, jonka todennäköisenä seurauksena olisi vieläpä ollut maahantulokielto koko Schengen-alueelle.

Kaikille tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten he jäivät. Osa heistä on myöhemmin palautettu vainon keskelle, kuten olemme uutisista saaneet toistuvasti lukea, vaikka vain pienestä osasta tapauksia media on ollut kiinnostunut. Myös EIT:n taannoinen päätös kertoo karua kieltä siitä, miten vaikeaa Suomesta on ollut saada turvapaikkaa. Osa näistä ihmisistä edelleen, neljä vuotta saapumisensa jälkeen, odottaa päätöstä turvapaikasta. Osa on ehtinyt opiskella ja löytää työpaikan, mutta oleskeluluvan saaminen on silti edelleen vaikeaa.

On vaikea omalla kohdalla edes yrittää kuvitella, miltä tuntuisi odottaa neljä vuotta viranomaispäätöstä, josta on kiinni oma oikeus oleskella siinä paikassa, mihin yrittää juurtua rakentamaan elämäänsä. Miltä tuo aika mahtaa tuntua, jos ei oikeasti ole mitään mihin palata? Samalla seuraat uutisia, miten silloin tällöin poliisi nappaa jonkun säilöön ja lähettää pois. Ja mahdollisuutesi vaikuttaa kohtaloosi ovat olemattomat, kun perhe, työpaikka, mikään määrä sopeutumista ja yhteiskunnan ylläpitämiseen osallistumista ei vaikuta asiaan. Kenet tahansa voidaan lähettää pois. Ja tätä me suomalaisena yhteiskuntana emme suostu näkemään. Keskitymme puhumaan omista tunteistamme liittyen niin EIT:n päätökseen kuin Al-Holin leirillä viruviin pieniin suomalaislapsiin, ulkoistamaan kaiken pahan omasta identiteetistämme ja suojaamaan egojamme siltä tosiasialta, että käsissämme on verta. Itkemme alhaista syntyvyyttä ja työvoimapulaa samalla kun poliisi saattaa veronmaksajia kuolemanlennoille.

Mielenosoitus on tapa hakea huomiota asialle, joka ei riittävästi huomiota saa, ja turvapaikanhakijoiden tilanne on hyvä esimerkki tällaistesta aiheesta.

Tämä mielenosoitus ei ole ensimmäinen kerta, kun turvapaikanhakijat aktivoituvat hakemaan näkyvyyttä tilanteelleen. Oikeus elää -demo jakoi meille tietoa aiheesta vuonna 2017. Tuolloin kansallismielisiksi itseään kutsuvat elämäntapahäiriköt ärsyyntyivät tästä ja perustivat oman leirinsä viereen, tarkoituksenaan lähinnä häiriköidä turvapaikanhakijoiden mielenilmausta. Keinoina tähän oli monenlainen pieni kiusanteko, kuten videoiden kuvaaminen niin läheltä, että kuvattava kohde ärtyy henkilökohtaisten rajojensa ylittämisestä. Jos metodi ei ole tuttu, kannattaa tutustua Jessikka Aron kohtaamaan häirintään, joka on pitkälti ihan samaa, ovathan häirikötkin pitkälti samoja (mikä herättää kysymyksen, minkä maan etua nämä isänmaallisiksi itseään kutsuvat kuvittelevat ajavansa).

Nämä nk. kansallismieliset tuntuvat elävän jossain vaihtoehtotodellisuudessa. Jatkuva sotaretoriikan viljely ja hädänalaisten dehumanisointi voisi absurdiudessaan jopa herättää huvitusta, ellei tietäisi, miten vakavilla asioilla he leikkivät.

Näinpä ei ollut yllättävää, että tieto turvapaikanhakijoiden mielenosoituksesta aktivoi myös häiriköt.


2017 viranomaiset lopulta päätyivät siihen, että molemmat mielenosoitukset tulee purkaa. Tämä oli väistämätöntä, koska toinen mielenosoituksista oli aidosti häiriöksi, ja tasapuolisuussyistä sitä oli vaikea lopettaa lopettamatta myös toista. Kenties tästä syystä poliisi tällä kertaa päätti pistää stopin toiminnalle jo ennen kuin se pääsi eskaloitumaan.

Tämä on tavallaan turvallisuusnäkökulmasta loogista. Se on kuitenkin äärimmäisen ongelmallista sananvapausnäkökulmasta. Turvapaikanhakijoiden mielenosoituksen oli tarkoitus antaa ääni ihmisille, joilla ei ole yhteiskunnassamme ääntä eikä vaikutusmahdollisuuksia. Nyt heille on annettu sakot siitä että he pyrkivät saamaan äänensä kuuluville. Nämä sakot voivat estää heitä saamasta turvapaikkaa.

Näyttää, että häiriköt ovat onnistuneet taas kerran tavoitteessaan vaientaa vähemmistö, eikä poliisi näe ongelmana että he hoitavat tuon vaientamisen häiriköiden puolesta. Ehkä meidän siisti katukuvamme on meille tärkeämpää, kuin toiseutettujen oikeus elämään?




Jos ruotsinkieli sujuu, paikalla olleen toimittajan kirjoittaman jutun voi lukea täältä


torstai 25. heinäkuuta 2019

Kun valkoisella miehellä meni tunteisiin

Näin heinäkuussa lehtien toimitukset lienevät tavallistakin kiitollisempia, kun jutun aiheet löytää twitteristä. Tuorein närkästyttäjä on Abdirahim Husu Hussein, joka twiittasi Suomen olevan rasistinen maa.

Näin meille siis kirjoittaa henkilö, joka kertoo Keskustapuolueen kotouttaneen hänet Suomeen, ja joka ajaa meidän kaikkien yhteisiä asioita SDP:n riveissä. Henkilö, joka saa päivittäin yhteydenottoja ihmisiltä, jotka solvaavat häntä, purkavat ahdistustaan väestönvaihdosta ja muista harhaisista alt-right fantasioista, kertovat toivovansa että hän palaisi kotimaahansa koska Suomeen ei nyt kertakaikkiaan mahdu näin paljoa ulkomaalaisia, ja silloin tällöin myös uhkailevat.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun Suomi on kunnostautunut pakkopalauttamalla turvapaikanhakijoita, jotka ovat poliittisen vainon uhreja, kidutuksen uhreja, ihmiskaupan uhreja, tai jotka etnisen taustansa tai uskontonsa vuoksi ovat hengenvaarassa kotimaassaan. Hetkellä kun turvapaikanhakijoiden auttajat ovat jo pitkälti luopuneet toivosta, että näitä selkeitä ongelmia esiin nostamalla tilanne muuttuisi - mediaa kun ei enää pitkään aikaan ole kiinnostanut.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun edellinen hallitus on tehnyt paperittomia isosta joukosta maassamme jo pitkään eläneitä, hyvin kotoutuneita ja työelämään mukaan päässeitä ihmisiä. Kyse on ihmisistä jotka ovat aikaisemmin saaneet oleskeluluvan sillä perusteella että vaikka heidän kohdallaan turvapaikan myöntämiseen ei olekaan perusteita (kriteerit ovat yllättävän tiukat, se että ne eivät täyty ei aina tarkoita sitä että henkilö voisi turvallisesti palata kotiinsa) on katsottu että heitä ei voida palauttaa kotimaahansa. He ovat rakentaneet täällä elämäänsä, ja nyt he ovat paitsi palautusuhan alla, myös nostamassa sitä tilastojen lukua maassamme oleskelevien paperittomien määrästä, joka saa auktoriteettiuskovaisen suomalaisen ajattelemaan rikollisuutta ja kuvittelemaan että tänne lappaa koko ajan hirveästi lisää porukkaa.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun maamme toiseksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi on noussut puolue, joka on systemaattisesti hakenut julkisuutta nimenomaan rasismin kautta. Milloin on ihan vahingossa roikkunut ikkunassa natsilippua, milloin on ihan vähän vaan tullut kiihotettua kansanryhmää vastaan, milloin on julkaistu mainosvideoita joilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin lietsoa xenofobiaa, ja viimeksi hupsista vaan, muutama puolueaktiivi tuli vissiin vahingossa organisoineeksi natsien kanssa kivaa pientä kesäleiriä, jolla ammuttiin poliitikkojen kuvilla koristeltuja maalitauluja.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun suomalainen media on jo vuosia tehnyt hartiavoimin töitä tämän rasismia normalisoivan puolueen normalisoimiseksi ja näyttämiseksi ihan tavallisena tolkun vaihtoehtona. Kun puoluetta johtaa mukavan oloinen, rauhallinen ja sujuvasanainen valkoinen mies, joka kuittaa vanhat tekstinsä joissa mm. toivotaan vasemmistolaisten naisten raiskauksia, että ei hän enää ihan niin kärjekkäästi kirjoittaisi mutta asioista itsessään hän on kyllä edelleen samaa mieltä, niin sehän tarkoittaa että ihan tolkun linjalla nyt ollaan ja kuka niitä vanhoja enää viitsii kaivella. Että voidaan ihan vakavissaan pohtia, että miksi se Rinne ei ottanut ministerikseen tätä miestä, jonka mielestä demarit ovat maailmankaikkeuden alhaisimpia matelijoita.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun maahanmuuttoon liittyvän keskustelun yleiskieleen on saatu vakiinnutettua roppakaupalla termejä, jotka ovat alt-right-aktiivien luomia, ja joiden myötä keskustelun pohjaoletukset ovat aina vähän vinksallaan.


Entä millaisen vastaanoton teksti sai? Monelle tuli selvästi kovin paha mieli. Syytettiin valehtelusta. Kerrottiin että tällaiset ulostulot eivät varmasti ainakaan edistä niitä asioita mitä halutaan edistää. Ja aika paljon tuli sitä peruskuraa, kuten toivotuksia palata takaisin kotimaahansa, sekä yleistyksiä demareiden, somalien, muslimien tai maahanmuuttajien vioista joista tämä yksittäinen twiitti oli vastaansanomaton todiste. Muistutettiin siitä, että maahanmuuttajan tulee olla kiitollinen siitä että saa olla Suomessa, eikä loukata meitä suomalaisia.
 
Tämän kohun pihvi on lopultakin kaksoisstandardi.

Kun Halla-aho kirkkopäivillä kertoo, että sanoistaan ei pidä joutua vastuuseen, koska se estää ihmisiä kertomasta rehellisesti näkemyksiään, vieressä istuva piispa ja valkoinen yleisö voivat nyökytellä ja hymistä hyväksyvästi, koska valkoisen ihmisen oikeus ilmaista harhaisetkin mielipiteensä rodullistetuista ja muista epäilyttävistä vähemmistöistä on meille vain tärkeä osa neutraalia, analyyttista ja kaikki näkökulmat huomioivaa keskustelua. Siinä kontekstissa me koemme, että meidän on hyväksyttävä kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja annettava heidän vapaasti purkaa tuntojaan. Sen sijaan jos rodullistettu pelaa samaa peliä omilla ehdoillaan, hän osoittaa kiittämättömyytensä ja siten menettää silmissämme oikeuden osallistua julkiseen keskusteluun.

Kun Halla-aho hieman halveksivaan sävyyn puhuu uhriutumisen kulttuurista, on selvää että yhteiskuntamme ongelmaksi nähdään nimenomaan vähemmistöjen herkkänahkaisuus liittyen heihin kohdistuviin solvauksiin ja uhkauksiin, sekä se että naiset eivät tykkää raiskaustoivotuksista. Perussuomalainen uhriutuminen taas on sitä parempaa uhriutumista, sitä jolla tehdään vaalikampanjaa, rakennetaan kansallismielistä identiteettiä, ja luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta taistelussa fiktiivisiä vihollisia vastaan. Meidän kaikkien kuuluukin uhriutua kansaamme kohdistuvasta loukkauksesta kun rodullistettu sanoo vähän ikävästi suomalaisista.

Tämän päivän Suomessa siis on normaalia, että maan toiseksi suurimman puolueen johdossa paitsi käytetään loukkaavia yleistyksiä erilaisista vähemmistöryhmistä, myös pyritään aktiivisesti viemään keskustelukulttuuria suuntaan jossa sellainen on täysin hyväksyttävää, eikä tämä tunnu valtaosassa kansaa herättävän enää minkäänlaista hämmennystä. Samaan aikaan vähemmistön edustaja ei saa käyttää vastaavaa loukkaavaa yleistystä ihmisistä jotka ovat ihan itse valinneet kannattaa puoluetta, joka on hakenut julkisuutta lähinnä näillä loukkaavilla yleistyksillä erilaisista vähemmistöryhmistä.

Jos tämä ei todista, että Suomi on rasistinen maa, niin en oikein tiedä että mikä sen voisi todistaa?


Kyse ei ole siitä, että olisimme jotenkin muuta maailmaa huonompia. Rasismia on käytännössä kaikkialla, ja se ilmenee eri paikoissa eri tavoilla. Tietyillä mittareilla pärjäämme kansainvälisesti vertaillen aika hyvin, toisilla mittareilla vähän heikommin.

Kyse on vain siitä, että emme halua nähdä rasismia itsessämme. Kuitenkin, ainoa keino purkaa rasismia, on oppia näkemään rasismi itsessämme, jotta voimme muuttaa toimintaamme niissä tilanteissa joissa toimimme rasistisesti.

Kehittyminen vaatii poistumaan mukavuusalueelta. Jos et ole tähän valmis, olet osa ongelmaa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Tulevaisuus jota sinun ei tule ajatella

- Mummi?

 - Niin?

 - Kerro taas, millaista oli ennen.

 - En taida. Se tekee minut surulliseksi.

 - Mutta haluaisin kuulla taas. Ja miten sellaista saattoi olla? Se kaikki kuulostaa niin ihmeelliseltä.

 - No jos sitten kerron vähän jotain. Kunhan jatkat kitkemistä.

 - Joo.

 - Kauan, kauan sitten, monia sukupolvia sitten, elämä oli vähän niinkuin nykyään. Ihmiset elivät perheensä kanssa, huolehtien itsestään ja toisistaan, ja jos hyvin kävi niin kukaan ei tullut siihen häiritsemään.

 - Ääh, mitä sitten tapahtui?

 - Ihmiset oppivat viljelemään niin hyvin, että ruuan hankkiminen ei enää vienyt kaikkea aikaa. Sen myötä jotkut pystyivät käyttämään aikaansa muuhun. He ryhtyivät tekemään vaatteita tai astioita tai työkaluja, ja heistä tuli siinä niin hyviä että muut halusivat ostaa heiltä niitä.

 - Mitä on ostaminen?

 - No se on vähän niinkuin me vaihdamme joskus naapurien kanssa tavaroita tai ruokaa. Mutta sitten keksittiin koneita, joilla näitä käsityöläisten töitä saattoi tehdä nopeammin. Perustettiin tehtaita joissa tarvittiin paljon ihmisiä käyttämään niitä koneita.

 - Mutta sitten kai niitä tavaroita tuli paljon? Mitä niillä kaikilla tehtiin?

 - No ne eivät tosiaan enää olleet yhtä arvokkaita kun niitä oli enemmän, mutta sen myötä oli myös helpompaa ostaa niitä kun siihen ei enää tarvittu niin paljon rahaa, joten entistä useammat ostivat niitä ja yhä pienemmällä harkinnalla.

 - Mitä on raha?

 - Muistatko niitä pyöreitä metallinpaloja mitä minulla on siinä nahkapussissa? Niillä pystyi ostamaan kaikkea.

 - Metallinpaloilla? Oikeasti? Nyt huijaat! Kuka niitä halusi?

 - No eiväthän ne itsessään niin ihmeellisiä ole, mutta ne menevät pieneen tilaan ja niillä pystyi ostamaan mitä vaan. Jos vaikka lähti muutamaksi päiväksi pois kotoa niin ei tarvinnut kantaa eväitä kun saattoi pitää mukana rahaa ja ostaa sillä ruokaa. Ja se jolta ostit ruokaa saattoi ostaa saamillaan rahoilla jotain muuta mitä tarvitsi.

 - Okei. Entä miten ne ihmiset käyttivät niitä koneita?

 - No se riippui koneesta. Ensimmäiset koneet eivät olleet kovin taitavia. Esimerkiksi oli ompelukoneita joissa ihminen polki polkimia ja ohjasi kangasta jotta kone ompeli. Vähitellen yhä vähemmän tarvittiin ihmisen voimaa, mutta tosi pitkään ihmisten piti ohjata koneita. Se mikä oli erityistä silloin, oli että ihmiset olivat tässä maailmassa tärkeitä, koska ihmisiä tarvittiin tekemään työtä. Ja siksi tehtiin myös erilaisia sääntöjä jotka suojelivat ihmisiä, jotta esimerkiksi työ ei olisi niin vaarallista että siinä kuolee tai vaikka menettää käden. Ja kun koneet kehittyivät taitavammiksi niin ihmisten tarvitsi yhä vähemmän tehdä raskaita tai vaarallisia asioita, ja työtä tarvitsi tehdä vähemmän.

 - Mitä ne ihmiset sitten tekivät?

 - No sitten ihmisistä tuli vähitellen kuluttajia. Työvoimaa ei enää tarvittu niin paljon, mutta tarvittiin paljon ihmisiä ostamaan niitä tuotettuja tavaroita ja käyttämään vapaa-ajallaan erilaisia koneita, jotta kaikki se mitä tuotettiin meni kaupaksi.

 - Siis mitä? Miksi?

 - Kai se oli sellaisen vähittäisen kehityksen tulosta. Käsityöläisille rahan saaminen perustui siihen että teit niin hyvää ja hienoa että joku oli valmis maksamaan siitä paljon. Tehdastyön myötä tuli vähitellen tärkeämmäksi tehdä niin paljon ja halpaa että monet pystyivät ostamaan. Eikä sen tarvinnut kestääkään kovin pitkään jos se oli tarpeeksi halpaa, ihmiset tykkäsivät ostaa koko ajan uutta, ei haitannut että vanhaa piti heittää pois vähän väliä.

 - Kuulostaa aika hullulta.

 - Sitä se kai olikin.

 - Miten se loppui?

 - No se oli eri tekijöiden summa. Ensiksikin se tuotti hirveät määrät saastetta joka muutti ilmastoa. Tuli tulvia ja hyökyaaltoja jotka tuhosivat rannikkoalueita. Tuli pitkiä kuivia jaksoja. Joissain paikoissa oli niin kuumaa ja kuivaa ettei siellä voinut enää elää. Tuli metsäpaloja joita ei saatu sammutettua. Tuli rankkasateita jotka huuhtoivat mennessään kaiken kasvillisuuden. Ruuan kasvattaminenkin perustui silloin koneisiin, eivätkä pellot enää kestäneet vanhoja, painavia koneita. Joten jokainen oli taas vastuussa itsestään ja perheestään.

 - Ja se kaikki tapahtui ihan yllättäen?

 - No ei oikeastaan. Oli ihmisiä jotka tutkivat näitä asioita, ja he varoittivat vuosikymmeniä etukäteen, että ihmisen toiminta muuttaa ilmastoa ja että sillä on vaarallisia vaikutuksia.

 - Eikö sille voitu tehdä mitään?

 - No se oli vaikeaa, koska se olisi vaatinut isoja muutoksia. Paljon tehtiinkin ongelmien ehkäisemiseksi, mutta samalla tehtiin paljon sellaista mikä pahensi tilannetta.

 - Miksi?

 - Kaikki eivät uskoneet tutkijoita. Ympäristön suojelemisen merkitys on paljon helpompi ymmärtää jos kyse on vaikka omasta juomavedestä, mutta me hakkautimme toisella puolella maapalloa olevia metsiä pois jotta saatoimme ruokkia eläimiä joita sitten söimme. Ja tyhjensimme kaukaisten merien kalakantoja ja kaukaisten maiden kaivoksia. Kesti tosi pitkään ennen kuin ne vaikutukset näkyivät sillä tavalla että ihmiset alkoivat tajuta että ne ongelmat koskettavat itseäkin.

 - Sittenkö tilanne yritettiin korjata?

 - Monet yrittivät. Mutta tosi monet eivät halunneet luopua siitä kuluttamisesta johon olivat tottuneet. Ihmiset olivat tosi nopeasti tottuneet jatkuvaan ostamiseen ja matkustelemiseen ja valtavien lihamäärien syömiseen, he ajattelivat että elämä muuttuu paremmaksi vain ostamalla entistä enemmän ja matkustamalla entistä enemmän ja syömällä entistä enemmän. Heille näyttäytyi uhkana ajatus että näitä pitäisi vähentää. Ja tosi moni myös sai elantonsa siitä että kaikki kuluttivat, kukaan ei halunnut sellaisia muutoksia jotka olisivat tarkoittaneet että olisi itse pitänyt keksiä uusia tapoja ansaita rahaa.

 - Mutta jos ihmiset kerran olivat tärkeitä, kai he olisivat yhdessä voineet sopia tavoista joilla kukaan ei kärsi liikaa?

 - Niin mutta ihmiset olivat tärkeitä enää kuluttajina. Työtä oli yhä vähemmän koska koneet tekivät yhä enemmän. Yhteinen hyvä myös perustui työn verottamiseen, eli jokainen antoi työstä saamastaan palkasta osan kaikkien yhteiseksi hyväksi, ja sillä rahalla sitten huolehdittiin lapsista ja sairaista ja vanhuksista ja opetettiin ihmisille asioita joita heidän piti osata selvitäkseen elämässä ja tehtiin monenlaista mistä oli kaikille etua. Se kaikki oli ollut tärkeää silloin kun työ oli tärkeää, jotta työhön kykenevillä ei menisi kaikki aika näihin asioihin ja yhteiskunta pyörisi tehokkaasti. Oli myös turvallista kun kaikilla oli varma elanto. Mutta kun työ ei enää ollut kovin tärkeää eikä sitä enää tehty niin paljon, niin tähän yhteiseen hyvään ei enää ollut varaa. Rahaa oli yhä vähemmän ansaittavaksi, sen sijaan sitä piti omistaa pärjätäkseen, ja eniten omistavat huolehtivat että heidän rahansa eivät juuri päätyneet yhteiseksi hyväksi. He olivat luoneet maailmanlaajuisen talousjärjestelmän jossa pieni osa ihmiskuntaa rikastui valtavasti kaikesta siitä kuluttamisesta, samalla kun suurella osalla ihmisistä ei oikein ollut mitään tulevaisuutta. Kun vihdoin yhteiskunnissa ymmärrettiin, että yhteisten asioiden rahoittamisen täytyy perustua muuhun kuin työhön, koska työtä ei vaan enää ollut tarpeeksi, kaikki se mitä olisi voitu verottaa oli jo myyty ulkomaille tai omistajat olivat muuttaneet pois.

 - Miten se oli mahdollista?

 - Oli paljon maita jotka suosivat rikkaita, ja koska koko maailma kävi kauppaa yhdessä, he saattoivat valita vapaasti missä olivat. Eri maat laskivat kilpaa veroja jotta rikkaat eivät lähtisi pois ja jotta työ ei lähtisi pois, mutta eihän sitä kilpailua voinut voittaa. Rikkaat valitsivat itselleen mieluisimmat paikat ja rakensivat ympärilleen valtavat muurit jotta köyhät eivät pääsisi heitä häiritsemään.

- Eivätkö muut ihmiset suuttuneet siitä?

- No kyllä, mutta on tosi vaikea taistella sellaista vastaan joka on niin monella tavalla niin paljon vahvempi, ja joka ei edes ole siinä ulottuvilla. Viha on helpompi purkaa heikompia kohtaan. Esimerkiksi monet vastustivat palavasti maahanmuuttoa ja oikeastaan ihan kaikkea mikä poikkesi siitä mikä heille itselleen oli tavallista. Alkuun se oli vain surullista ja vahingollista ja suuntasi energiaa väärään suuntaan, mutta toki sitten lopulta kun iso osa ihmiskunnasta oli liikkeellä asuinalueiden tuhouduttua niin pakkohan siinä oli jokaisen omaa aluettaan puolustaa. Monet kuolivat, oli nälkää ja janoa ja tauteja ja väkivaltaa.

- Ja siihen se kaikki loppui?

- Niin. Siihen loppui suunnilleen kaikki mitä siihen asti oli kutsuttu sivistykseksi. Loppui se talousjärjestelmä, jota olimme niin kovasti yrittäneet suojella. Kaikki säännöt muuttuivat, edes luonto ympärillämme ei toiminut niin kuin olimme tottuneet.

- Miten sinä selvisit siitä?

- Olihan se vaikeaa. Enkä halua nyt puhua siitä. Ehkä joskus kun olet vähän isompi. Nyt keskitytään taas työhön.