Syksyllä 2015 maahamme saapui poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita, mm. Afganistanissa vainottuja hazaroita. Tuolloin kyse ei ollut kaikin osin ihmisistä, jotka aidosti tarvitsivat suojaa vainolta. Monelle olot Suomessa tulivat järkytyksenä, erityisesti se, ettei tänne voinut vain tulla töihin ja aloittamaan uutta elämää, kutsuen pian myös perheen perässä. Moni tarttuikin vapaaehtoisen paluun mahdollisuuteen, koska epävarma elämä läheisten luona on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin piinaava odottelu ja viranomaisten armoilla oleminen ennalta määrittelemättömän ajan, jonka todennäköisenä seurauksena olisi vieläpä ollut maahantulokielto koko Schengen-alueelle.
Kaikille tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten he jäivät. Osa heistä on myöhemmin palautettu vainon keskelle, kuten olemme uutisista saaneet toistuvasti lukea, vaikka vain pienestä osasta tapauksia media on ollut kiinnostunut. Myös EIT:n taannoinen päätös kertoo karua kieltä siitä, miten vaikeaa Suomesta on ollut saada turvapaikkaa. Osa näistä ihmisistä edelleen, neljä vuotta saapumisensa jälkeen, odottaa päätöstä turvapaikasta. Osa on ehtinyt opiskella ja löytää työpaikan, mutta oleskeluluvan saaminen on silti edelleen vaikeaa.
On vaikea omalla kohdalla edes yrittää kuvitella, miltä tuntuisi odottaa neljä vuotta viranomaispäätöstä, josta on kiinni oma oikeus oleskella siinä paikassa, mihin yrittää juurtua rakentamaan elämäänsä. Miltä tuo aika mahtaa tuntua, jos ei oikeasti ole mitään mihin palata? Samalla seuraat uutisia, miten silloin tällöin poliisi nappaa jonkun säilöön ja lähettää pois. Ja mahdollisuutesi vaikuttaa kohtaloosi ovat olemattomat, kun perhe, työpaikka, mikään määrä sopeutumista ja yhteiskunnan ylläpitämiseen osallistumista ei vaikuta asiaan. Kenet tahansa voidaan lähettää pois. Ja tätä me suomalaisena yhteiskuntana emme suostu näkemään. Keskitymme puhumaan omista tunteistamme liittyen niin EIT:n päätökseen kuin Al-Holin leirillä viruviin pieniin suomalaislapsiin, ulkoistamaan kaiken pahan omasta identiteetistämme ja suojaamaan egojamme siltä tosiasialta, että käsissämme on verta. Itkemme alhaista syntyvyyttä ja työvoimapulaa samalla kun poliisi saattaa veronmaksajia kuolemanlennoille.
Mielenosoitus on tapa hakea huomiota asialle, joka ei riittävästi huomiota saa, ja turvapaikanhakijoiden tilanne on hyvä esimerkki tällaistesta aiheesta.
Tämä mielenosoitus ei ole ensimmäinen kerta, kun turvapaikanhakijat aktivoituvat hakemaan näkyvyyttä tilanteelleen. Oikeus elää -demo jakoi meille tietoa aiheesta vuonna 2017. Tuolloin kansallismielisiksi itseään kutsuvat elämäntapahäiriköt ärsyyntyivät tästä ja perustivat oman leirinsä viereen, tarkoituksenaan lähinnä häiriköidä turvapaikanhakijoiden mielenilmausta. Keinoina tähän oli monenlainen pieni kiusanteko, kuten videoiden kuvaaminen niin läheltä, että kuvattava kohde ärtyy henkilökohtaisten rajojensa ylittämisestä. Jos metodi ei ole tuttu, kannattaa tutustua Jessikka Aron kohtaamaan häirintään, joka on pitkälti ihan samaa, ovathan häirikötkin pitkälti samoja (mikä herättää kysymyksen, minkä maan etua nämä isänmaallisiksi itseään kutsuvat kuvittelevat ajavansa).
Nämä nk. kansallismieliset tuntuvat elävän jossain vaihtoehtotodellisuudessa. Jatkuva sotaretoriikan viljely ja hädänalaisten dehumanisointi voisi absurdiudessaan jopa herättää huvitusta, ellei tietäisi, miten vakavilla asioilla he leikkivät.
Näinpä ei ollut yllättävää, että tieto turvapaikanhakijoiden mielenosoituksesta aktivoi myös häiriköt.
2017 viranomaiset lopulta päätyivät siihen, että molemmat mielenosoitukset tulee purkaa. Tämä oli väistämätöntä, koska toinen mielenosoituksista oli aidosti häiriöksi, ja tasapuolisuussyistä sitä oli vaikea lopettaa lopettamatta myös toista. Kenties tästä syystä poliisi tällä kertaa päätti pistää stopin toiminnalle jo ennen kuin se pääsi eskaloitumaan.
Tämä on tavallaan turvallisuusnäkökulmasta loogista. Se on kuitenkin äärimmäisen ongelmallista sananvapausnäkökulmasta. Turvapaikanhakijoiden mielenosoituksen oli tarkoitus antaa ääni ihmisille, joilla ei ole yhteiskunnassamme ääntä eikä vaikutusmahdollisuuksia. Nyt heille on annettu sakot siitä että he pyrkivät saamaan äänensä kuuluville. Nämä sakot voivat estää heitä saamasta turvapaikkaa.
Näyttää, että häiriköt ovat onnistuneet taas kerran tavoitteessaan vaientaa vähemmistö, eikä poliisi näe ongelmana että he hoitavat tuon vaientamisen häiriköiden puolesta. Ehkä meidän siisti katukuvamme on meille tärkeämpää, kuin toiseutettujen oikeus elämään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti