torstai 10. joulukuuta 2015

Kaikki maahanmuuttokriitikot eivät ole rasisteja

Olen useissa tilanteissa törmännyt ihmisiin, jotka kokevat tarpeelliseksi tarkentaa rasimikeskustelua huomauttamalla, että kaikki maahanmuuttokriitikot eivät ole rasisteja.

Tämä on varmasti totta. Maahanmuutosta voi olla monella tavalla eri mieltä Suomen virallisen linjan kanssa. Mielipiteitä maahanmuuttajien sopivasta määrästä, pakolaisten valintakriteereistä yms. voi perustella monin muinkin tavoin kuin rasistisiin argumentteihin vedoten.

On kuitenkin turha syyttää "suvaitsevaisia" maahanmuuttokriitikko-termin lokaamisesta. Kyllä sen lokaamisen ovat hoitaneet ihan täysin ne ihmiset, jotka käyttävät päivittäin sananvapauttaan rasistiseen kommentointiin, ja joiden rasistiksi leimaaminen on nostettu kansakuntamme korkeimmaksi vääryydeksi.

Minäkin suhtaudun kriittisesti maamme maahanmuuttopolitiikkaan. 

Olen sitä mieltä, että koska meidän kaikkien yhteinen huolenaihe on hallitsematon maahanmuutto, Suomen tulisi ottaa paljon aktiivisempi rooli pakolaisasioissa. 

Koen, että meidän on tarpeen nostaa kansainvälisissä keskusteluissa esiin asioita, jotka ehkäisevät pakolaisuutta, siis hakea roolia kriisien välittäjänä, puhua elämän edellytyksistä pakolaisleireillä, ja etsiä ratkaisuja joilla ilmastonmuutoksen ihmiskunnalle aiheuttamia riskejä saadaan pienennettyä. Meidän tulisi myös olla valmiita itse maksamaan näistä asioista, koska ne tulevat lopulta kuitenkin halvemmaksi kuin ne hallitsemattomat seuraukset, joita ajopuupolitiikalla saavutetaan.

Minusta meidän tulisi myös kehittää turvallisia reittejä, joita pitkin pakolaiset voisivat päästä tänne. Vuosittainen pakolaiskiintiömme on hyvin mitätön. Jos valtavilla pakolaisleireillä elävillä ihmisillä olisi tunne, että heillä on aito mahdollisuus päästä joskus lähitulevaisuudessa kiinni normaaliin elämään, heidän houkutuksensa turvautua salakuljettajiin olisi paljon pienempi. Suomi ei tietenkään voi yksin tällaista ongelmaa ratkaista, mutta jos ryhtyisimme toimimaan kansainvälisillä kentillä ratkaisukeskeisesti, voisimme yhdessä muiden kanssa saada tilannetta parannettua.

Erityisen pettynyt olen maamme perheenyhdistämispolitiikkaan. Siis siihen, miten maassamme hoidetaan tilanteet, joissa täällä asuva maahanmuuttaja haluaisi tuoda perheenjäseniään luokseen asumaan.

On ollut todella hämmästyttävää seurata, miten poliitikot ja virkamiehet ovat vuodesta toiseen löytäneet uusia tapoja, joilla ennestäänkin vaikeasti saavutettavia perheenyhdistämisiä on voitu vaikeuttaa. Tuntuu hyvin kaksinaamaiselta, että samat poliitikot jotka perustelivat tasa-arvoisen avioliittolainsäädännön vastustamista lapsen oikeudella isään ja äitiin, voivat nähdä niin paljon vaivaa evätäkseen pakolaislapselta oikeuden isään ja äitiin.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi maahamme sopeutuneen ja täällä työllistyneen maahanmuuttajan toiveita perheenjäsenten tänne tuomisesta ei voitaisi toteuttaa. Eikö tällainen antaisi ihmisille mitä mainioimman porkkanan integroitumiseen? Epärealistisen korkeilla tulorajoilla tällaista houkutinvaikutusta ei saada aikaan. Sen sijaan järjestelmä voitaisiin toteuttaa porrastetusti niin, että perheen tulojen kasvaessa myös ydinperheen ulkopuolisia lähisukulaisia olisi mahdollista saada Suomeen. Integroituneet maahanmuuttajat pystyisivät hyvin pitkälti huolehtimaan itse sukulaistensa perehdyttämisestä Suomessa elämiseen, joten näistä ihmisistä yhteiskunnalle koituvat kustannukset olisivat pienempiä kuin satunnaisesti valikoiduista pakolaisista. He myös vahvistaisivat maahanmuuttajien lähiyhteisöjä, mikä tukisi monin tavoin niissä eläviä yksilöitä. 

Omissa yhteisöissämme puhutaan mummojen kaipuusta, siitä miten suuri merkitys lähisuvun tarjoamilla verkostoilla on sen kannalta, selviytyykö ihminen elämän tyrskyistä vai syrjäytyykö. Vähintään yhtä lailla myös maahanmuuttajilla on tarve omille mummoilleen, vaareilleen, sedilleen, tädeilleen. Juuri lähiyhteisöjen puute on aina tehnyt tietyistä alueista huonomaineisia. Valtaosa maahanmuuttajalähiöiden ongelmista on ollut ongelmia myös 90-luvun suomalaislähiöissä, ja sitä ennen työläiskaupunginosissa.

Näillä mielipiteillä en kuitenkaan voi kutsua itseäni maahanmuuttokriitikoksi. 

Näin siksi, että koko sinä aikana, jonka maahanmuuttokritiikki terminä on ollut julkisessa käytössä, se ei ole koskaan tarkoittanut mitään muuta kuin rajojen sulkemista. Välillä yritetään tuoda esiin ajatusta, että kyse olisi maahanmuuton laadullisista ongelmista eikä siitä ettei sitä saisi olla ollenkaan, mutta hyvin selväksi on käynyt, että ainoa laatu mikä keskustelua dominoiville maahanmuuttokriitikoille kelpaa, on sellaista jolla ei ole mitään tarvetta tulla Suomeen.

Toivoisinkin, että ne ihmiset, jotka toivovat käsitteiden "maahanmuuttokritiikki" ja "rasismi" erottamista toisistaan, toisivat aktiivisesti esiin ei-rasistisia argumentteja maahanmuuttokriittisyydelleen. Toivoisin myös, että he jättäisivät väliin olkiukkojen rakentelun suvakeista, jotka haluavat tänne kaikki maailman hädänalaiset. Argumentoinnissa olisi hyvä ottaa huomioon globaalia tilannetta laajemminkin kuin "mä haluun"-näkökulmasta. Ja tietenkin olisi hyvä, jos vastapuolen argumentit kuunneltaisiin/luettaisiin ja punnittaisiin sen sijaan että lähdetään samoin tein solvaamaan. Hyvässä keskustelussa kun on tarkoituksena puolin jos toisin oppia toisen ajattelusta ja kehittää omaansa.

Niin kauan kuin tällaisia keskustelijoita ei tule missään vastaan, on ihan turha valittaa siitä, että maahanmuuttokriitikosta on tullut keskustelussa synonyymi rasistille.

Ei kannata myöskään valittaa siitä, ettei asiallista maahanmuuttokriittistä keskustelua sallittaisi. Se valitusvirsi käytiin läpi jo neljä vuotta sitten, ja sen jälkeen maahanmuuttokritiikki on muuttunut vuosi vuodelta salonkikelpoisemmaksi ja avoimemmin rasistiseksi. Suvaitsevaiset eivät todellakaan tukahduta asiallista maahanmuuttokritiikkiä, vaan kyllä se vain kertakaikkiaan jää täydellisesti piiloon rasististen valheiden, herjojen, uhkauksien ja fantasiointien alle.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Älä suojele minua, SVL!

Muistan lapsuudestani opettavaisia tositarinoita siitä, mitä liikaa juoville tytöille tapahtuu. Yksi erityisen mieleenpainunut tarina kertoi tytöstä, joka heräsi aamulla bilepaikan läheisestä pusikosta pelkässä paidassa. Siihen aikaan ei puhuttu raiskauksista, mutta aika pian sitä oppi tulkitsemaan rivienvälejä.

Muistan myös asenneilmaston, jossa korkokengät, minihame tai tukeva humalatila riittivät perusteluksi uhrin syyllistämiseen raiskauksesta. Itse asiassa riippumatta tapahtumista yleensä ihmisten ensimmäinen ajatus tuntui olevan että uhri oli jotenkin aiheuttanut tilanteen itse.

Muistan myös ajan jolloin Suomessa keksittiin pedofilia. Ensimmäisinä vuosina tehtiin selkeitä ylilyöntejä, ja edelleen asia tuntuu olevan suomalaisille vaikea päätellen siitä, miten usein miehet vetoavat pedofiilisyytösten pelkoon perustellessaan sitä että eivät tervehdi naapuruston lapsia tai auta pulaan joutunutta tyttöä. Kenties tämä on kuitenkin pienempi paha kuin aikaisempi tilanne, jossa tuota ilmiötä ei nähty ollenkaan, eivätkä uhritkaan siis saaneet apua eivätkä oikeutta. Vaikka ei sen avun ja oikeuden hakeminen edelleenkään ole helppoa. Myös rikosten vanheneminen on ongelmallista, koska voi kestää vuosia ennen kuin uhrit ymmärtävät mitä heille on tapahtunut, että se on ollut väärin eikä heistä itsestään johtuvaa.

Muistan myös opiskeluajoilta hyvin ne nöyryyttävät ja pelottavat tilanteet, kun ihan kantasuomalaiset minulle tuntemattomat miehet käyttivät väkijoukkoa hyväkseen kouriakseen tanssilattialla, baaritiskille jonotettaessa tai Mantan lakituksessa. Muistan yhden nuoren miehen, joka näytti GooM-risteilyllä hyppäävän heti ensimmäisen silmiin osuvan naisen päälle, ja lähtevän etsimään seuraavaa uhria heti kun edellinen oli saatu autettua pois alta. Ja sen tyypin kaverit seisoivat vieressä litkimässä kaljaa ja nauramassa showlle. Kaikki ihan tavallisia vaaleahipiäisiä ja -hiuksisia suomalaisia, joista moni lienee nykyään ihan hyvässä asemassa yhteiskunnassamme.

Muistan myös monta keskustelua ystävien kanssa, joissa käytiin läpi sukulaissedät ja perhetutut, jotka aloittivat sopimattoman koskettelun heti kun tytöllä oli kehittynyt hieman rintoja. Miten hämmentäviä ne tilanteet olivat, varsinkin tapahtuessaan omien vanhempien läsnäollessa. Noissa keskusteluissa käytiin läpi myös väkivaltaiset poikaystävät ja joitakin tilanteita kun oikeasti läheinen ihminen on raiskannut tai yrittänyt raiskata. Muistan elävästi, miten joskus laskin näitä kännitunnustuksia ja totesin, että jos minulle läheiset ihmiset ovat lähes kaikki kokeneet näin paljon ahdistelua, voiko ilmiö oikeasti olla sen harvinaisempi niidenkään keskuudessa, jotka eivät minulle koskaan kertoisi elämänsä nöyryytyksistä.

On tullut vaikutelma, että suomalaisen miehen seksismiin ja sovinismiin pitää osata suhtautua huumorilla, ja olla imarreltu kaikesta lähentelystä, muuten on puutteessa elävä tiukkapipoinen hiekkapillufeministihuora.

Koen kuitenkin, että minun elinaikanani näissä asioissa on tapahtunut paljon positiivista. Minulla on tuntuma, että raiskaukseen tekona suhtaudutaan nykyään paljon vakavammin kuin 80-luvulla. Sitä ei väistämättä nähdä uhrin omana vikana. Julkisuuteen nostetaan oikeuskäsittelyjen epäkohtia. Suomalaiset oikeusistuimet ovat kunnostautuneet raiskaustapausten käsittelyssä katsomalla tuomiota lieventäviksi asianhaaroiksi esimerkiksi tekijän vakituisen työsuhteen ja ensikertalaisuuden, sen että tekijän edellinen tuomio raiskauksesta tai huumausainerikoksesta on vielä kesken, sen että tekijä ja uhri ovat tunteneet toisensa, sen että teko on ollut nopea, tai sen että uhri ei ole teon aikana kieltänyt raiskaamasta. Lisäksi jos uhri ei ikänsä tai kehitysvammaisuutensa vuoksi pysty kertomaan yhtä selkeästi kuin hyvinvoiva pari-kolmikymppinen nainen, kuinka kauheaa raiskatuksi tuleminen oli, teko käsitellään Suomessa seksuaalisena hyväksikäyttönä eikä raiskauksena. Oikeuskäsittelyt itsessään ovat myös uhrien näkökulmasta nöyryyttäviä.

Tätä taustaa vasten pidän äärimmäisen absurdina sitä mouhotusta, jolla nyt mediassa kerrotaan, että turvapaikanhakijamiehet on opetettava maan tavoille. Mille tavoille, saanen kysyä?

Kyllä, olen ihan samaa mieltä, että turvapaikanhakijoille on opetettava, että suomalaisille sekä fyysinen että sosiaalinen etäisyys ovat erilaisia kuin heidän lähtökulttuureissaan, ja että toisen fyysistä koskemattomuutta on kunnioitettava vaikka tämä olisi nainen.

On kuitenkin hyvin pelottavaa, jos nämä mouhottajat oikeasti kuvittelevat, että raiskaus ei kuuluisi suomalaiseen kulttuuriin. Silmien sulkeminen tosiasioilta kun vaikeuttaa merkittävästi ongelmien ratkaisemista, eikä suomalaisen naisen suurin uhka todellakaan tule turvapaikanhakijoista.

Fakta kuitenkin on, että jos Suomessa joutuu raiskatuksi, tekijä on todennäköisemmin kantasuomalainen kuin maahanmuuttaja. Fakta on myös, että lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme eivät vielä riittävän hyvin tarjoa turvaa seksuaalisen väkivallan uhreille. Amnestyn vetoomukset asian edistämikseksi ovat herättäneet hyvin vaihtelevia reaktioita, joista monet eivät ole olleet omiaan edistämään naisten oikeutta elää turvassa tässä maassa. Kuulemma täällä on naisten asiat jo niin hyvin, ettei niitä pidä enää parantaa ennen kuin muualla maailmassa on päästy samalle tasolle.

Toki fakta on myös, että maahanmuuttajat vaikuttavat olevan yliedustettuna erilaisissa ahdistelutilanteissa. (Todellisten suhdelukujen arviointi ahdistelutapauksista on kuitenkin vaikeaa, koska en usko että naiset juurikaan vaivautuvat kertomaan kenellekään kantasuomalaisten tekemästä ahdistelusta, sitä kun ei Suomessa nähdä vakavana asiana vaan lähinnä humalaisten reppanoiden puuhana, johon nyt vaan täytyy suhtautua ymmärtäväisesti, minkäpä mies itselleen siinä tilanteessa mahtaa.) Fakta on myös, että maahanmuuttajavähemmistöt ovat kokoonsa nähden yliedustettuina suomalaisissa raiskaustilastoissa, vaikka toki maahanmuuttajavähemmistöjen pieni koko tekee tilastollisesta vertailusta kyseenalaista (jos vaikka viisi vuosittaista raiskausta riittää nostamaan jonkin ryhmän kantasuomalaisia korkeammalle tasolle tilastoissa, se ei paljoa kerro ko. etnisestä ryhmästä kokonaisuutena).

Silti tällaisen tavallisen ahdistelua kokeneen naisen ja äidin näkökulmasta muutamaa turvapaikanhakijaraiskaajaa paljon pelottavammalta tuntuu se testosteronihuuma, jossa sotaretoriikkaa käyttävät kantasuomalaiset perustavat katupartioita ja fantasioivat suvakkien raiskauksilla. Se, miten hyväksyvästi heidän toimintaansa suhtaudutaan, on pelottavaa. Se, miten heidän puheensa vähin erin muuttuvat siihen suuntaan, kuin maamme rajojen sisällä käytäisiin sotaa, ja miten innokkaasti heidän suoraselkäisiä viestejään sosiaalisessa mediassa jaetaan, on pelottavaa.

Sotaa asutuksen keskellä käyvät miehet eivät ole koskaan tienneet naisille mitään hyvää.

Siksi pyydänkin, SVL ja muut jotka nyt uhoatte yhden afgaaniteinin tekemästä rikoksesta. Hankkikaa oma elämä ja antakaa meidän suomalaisten naisten hoitaa itse omat asiamme. Olemme tähänkin asti pärjänneet paremmin huolehtimalla itse omasta turvallisuudestamme.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Näivettyykö Suomi lopullisesti?

Pakolaiskriisiuutisten keskellä hallitus hahmottelee soteaan. Se tuo meille näillä näkymin 18 poliitikkojen keskustelukerhoa päättämään 15 sote-alueen asioista. Päivystäviä sairaaloita jää kenties vain 12 koko maahan, joten sote-alueidenkin on tehtävä keskenään yhteistyötä. Ja toki tietyt asiat tapahtuvat jatkossakin vain yhdessä yliopistosairaalassa. Joku voisikin kysyä, mihin erillisiä hallintoalueita tarvitaan, mutta ilmeisesti Suomen eduskunta ei kertakaikkiaan kykene päättämään tämän selkeämmästä ratkaisusta.

12 päivystävää sairaalaa koko maassa tuntuu minusta aika pysäyttävältä luvulta. Kun asuu itse noin puolen tunnin ajomatkan päässä niin Meilahdesta kuin Jorvistakin, elämän faktat Kuopion pohjoispuolella voivat yllättää.

Paljon on viime aikoina ollut puhetta hyvinvointivaltion hinnasta, mutta onko kukaan laskenut hintaa jonka joudumme maksamaan harvasta asutuksestamme? Syrjäseutujen koulut, poliisit, terveysasemat ja muut palvelut palvelevat paljon pienempiä joukkoja kuin asutuskeskusten vastaavat palvelut, mikä tekee niistä kalliita ylläpitää. Kallista on myös se kun ihmiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja viedäkseen lapsensa päiväkotiin tai käydäkseen kaupassa, postissa tai neuvolassa. Ylläpidettävän rautatie- ja tieverkoston määrä routivassa maassamme suhteessa niiden palveleman väestön määrään on valtava, ja siksi myös kallis. Pieni ja poikkeuksellinen kielialue, syrjäinen sijainti meren takana, pitkät etäisyydet ja kaupunkien pieni koko tekevät meistä kansainvälisten yritysten näkökulmasta marginaalia, ja vaikeuttavat myös kotimaisten yrittäjien kilpailua globaalia nettikauppaa vastaan. Täällä oleminen nyt vaan kertakaikkiaan on kallista, eikä se asia muutu mihinkään hyvinvointivaltion purkamisella. Julkisten palveluiden kilpailuttaminenkaan ei pelasta meitä, koska emme pysty tarjomaan ympäristöä, jossa kilpaileminen hinnalla työehtoja polkematta kannattaisi.

Koulutus ja muut julkiset palvelut ovat tähän asti olleet jonkinlainen vetovoimatekijä, jolla on saatu edes osa ulkomaille muuttaneista palaamaan, ja joilla moni menestynyt maahanmuuttaja on perustellut valintaansa asettua Suomeen. Viime vuodet on kuitenkin saatu seurata lähteneiden taivastelua siitä, voisivatko he enää koskaan sopeutua elämään tänne ankeuttajien maahan. Nykyinen ilmapiiri ei houkuttele tänne ihmisiä, joilla on varaa valita. Siispä moni ulkosuomalainen jättää palaamatta. Niiden kansojen edustajat, joita eräät maahanmuuttokriittiset suomalaiset tänne toivoisivat somalien ja irakilaisten sijaan, tuskin näkevät mitään syytä tulla tänne pussin perälle, kun vaihtoehtoja on heille muitakin.

Kun esitetään kysymys, miksi fiksut nuoret jäisivät kalliiseen korkeiden verojen maahan kun he voivat muualla saavuttaa niin paljon enemmän vaurautta, kyseenalaistetaan käytännössä maamme kyky pitää syrjäseudut asuttuna ja tarjota edes minimitason toimeentulo niille jotka eivät syystä tai toisesta pysty saamaan toimeentuloaan omalla työllään. Parikymmentätuhatta pakolaista on lillukanvarsia verrattuna kotikutoisiin taloudellisiin haasteisiimme. 

On ihan totta, että tavallisten ihmisten huolet maahanmuutosta eivät häviä mihinkään rasistikorttia heiluttamalla. Samalla on kuitenkin hämmästyttävää, miten vähän tässä maassa tuodaan esiin sitä, että me näivetymme pois jos tänne ei saada lisää työikäisiä ihmisiä, tuoreita ajatuksia sekä kehittyvien maiden kulttuurien ymmärrystä. Maailman mittakaavassa koko Eurooppa on jäämässä yhä merkityksettömämmäksi pikkutekijäksi, joten jos haluamme saada vientimme nousuun, meidän on suunnattava katseemme kehittyviin maihin ja opittava katsomaan niitä ostajina ja kumppaneina eikä vain armon tai riiston kohteina.

Pakolaisista koituu meille vuosiksi kustannuksia, mutta nämä nyt meille saapuneet turvapaikanhakijat ovat ongelma lähinnä siksi, että heitä on tullut niin monia niin lyhyen ajan sisällä, ja siksi että he tulivat vasta nyt. Jos olisimme ottaneet aikaisemmin avokätisemmin vastaan koulutettuja irakilaisia ja syyrialaisia, ennuste sekä käsillä olevasta pakolaiskriisistä että suurten ikäluokkien vanhenemisesta selviämisestämme voisi olla huomattavasti valoisampi kuin nyt. Meillä on oikeasti kiire saada mahdollisimman moni näistä ihmisistä sopeutumaan, kotiutumaan ja rakentamaan tätä meidän yhteiskuntaamme. Toki tarvitsemme myös työtä niin turvapaikan saaville kuin kantasuomalaisillekin. Tarvitsemme työtä, joka houkuttelee ihmisiä jäämään, palaamaan tai tulemaan. Tarvitsemme toivoa valoisasta tulevaisuudesta.

Onneksi on myös niitä, jotka etsivät ongelmiimme ratkaisuja. Toinen vaihtoehtomme on taantua ja toivoa, että maailman rikkaat avustavat tulevina vuosikymmeninä avokätisemmin nälkäisiä suomalaislapsia kuin nyt ympäri Lähi-Itää majoittuvia Syyrian pakolaisia.

maanantai 16. marraskuuta 2015

On tekopyhää leimata toisten suru tekopyhäksi

Yksi ensimmäisistä asioista lauantaiaamuna oli facebookin ilmoitus, että ystäväni oli turvassa Pariisissa.

Tuon hetken jälkeen olen saanut seurata monenlaisia reaktioita tapahtuneeseen. Moni on osoittanut tunteitaan tilanteesta kuvin, kommentein tai tekstilainauksin, jotka ovat ilmaisseet surua, myötätuntoa ja halua taistella hyvällä pahaa vastaan.

Moni on myös nostanut esiin sen, kuinka Pariisin terrori-iskut eivät maailman mittakaavassa olleet lopulta niin poikkeuksellisia. Olemme viime kuukausina keskittyneet kieriskelemään itsesäälissä eurooppalaisittain poikkeuksellisen suuren pakolaistulvan keskellä, menetettyämme jo aikoja sitten alkujaankin vähäisen mielenkiintomme Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä meidän näkökulmastamme arkipäiväiseksi muuttuneeseen terrorismiin, sekä noilla alueilla elävien ihmisten kohtaloihin. 

Demokratisoituvassa Myanmarissa on edelleen käynnissä kansanmurha jotain Rohingya-vähemmistöä vastaan, Boko Haram sitä, Al-Shabaab tätä, ISIS tuota ja kuka enää edes muistaa jotain Al-Qaidaa tai Talibania, ojentaisitko lisää paahtoleipää samalla kun ohitan vielä nämä uutisotsikot Thaimaasta, Austraaliasta, Unkarista ja toki myös kotoisesta Suomestamme, jotka kertovat siitä, ettei tätä maailmaa enää kiinnosta edes teeskennellä että pakolaisten hätä liikuttaisi ketään ihmisten hukkuessa valtaviin numeroihin.

On totta, että jos lähdetään globaalisti kisaamaan siitä, kuka kärsii tällä hetkellä eniten, Pariisin iskun uhrit läheisineen tuskin yltävät kärkikymmenikköön. Jos vertailukohdaksi otetaan vaikkapa kidutuksen vammauttama ihminen, joka on nähnyt läheistensä julmia teurastuksia, joutunut elämään valtavalla pakolaisleirillä kiduttajiensa sukulaisten naapurissa, ja jonka kiikkerä kumivene tuupataan Kreikan rannikolta takaisin merelle, ranskalaisessa sairaalassa hoitoa saavan ihmisen asiat ovat ihan tosi hyvin.

Se ei kuitenkaan ole kelvollinen syy kylmettää sydäntään Pariisin tapahtumille.

Pariisi on Euroopan sydän. Monella meistä on henkilökohtainen suhde tuohon kaupunkiin. Jos pommi räjähtää sen kahvion edustalla, jossa söit toissa kesän parhaan leivoksen, tai ystäväsi työmatkan varrella, normaalin ihmisen kuuluukin järkyttyä tapahtuneesta.

Globaali oikeudenmukaisuus ei vaadi meitä muuttamaan facebookin profiilikuvaamme tukeaksemme terrorismin uhreja kaukaisissa maissa. Minun some-tykkäykseni tuskin pahemmin lämmittävät ihmisiä, jotka ovat kadottaneet perheensä paetessaan henkensä kaupalla kodeistaan.

Sen sijaan, jos myötätuntomme Pariisin uhreja kohtaan auttaa meitä avaamaan sydämemme myös muille terrorismin uhreille, näkemään taistelun heidän elämän edellytyksistään myös meidän etunamme, silloin surumme on positiivisella tavalla maailmaa muuttava voima.

Se on myös paras tapa estää terroristeja voittamasta.

lauantai 17. lokakuuta 2015

En ole rasisti vaan realisti

Minua on moitittu siitä, että leimaan ihmisiä liian herkästi rasisteiksi. Usein ihmisillä on erilaisia syitä olla epäluuloisia tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan ja he itse kokevat olevansa vain realisteja. On kohtuutonta leimata rasistiksi ihminen, joka ei suhtaudu vihamielisesti muihin ihmisiin näiden ihonvärin tai alkuperän perusteella, vaan osoittaa vain ymmärrettävää epäluuloa tänne tulevia ihmisryhmiä kohtaan näiden ryhmien muiden epäilyttävien ominaisuuksien perusteella.

Alla olevaan kuvaan olen kerännyt maahanmuuttokriitikon suhtautumisen erilaisiin Suomeen saapuviin ihmisryhmiin pääpiirteissään sellaisena kuin asia on minulle välittynyt. Lopputulos ei tietenkään todista kenenkään rasistisuutta. Oikeampi termi olisi varmastikin xenofobia. Toki käydyissä keskusteluissa on vastaan tullut myös useita uskontoon, ihonväriin ja muihin etnisiin piirteisiin liittyviä argumentteja, joiden kanssa kiusaus rasisti-kortin nostamiseen nousee joskus liian suureksi.

Yhtäkaikki, oksennan jos kuulen vielä kerrankin väitteen, että mikäli tänne tulevat turvapaikanhakijat olisivat jollain tavalla vähän erilaisia kuin ne mitä tänne tulee, näillä realisteilla ei olisi mitään heitä vastaan.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Mitä ovat pakolaiskeskustelun tavoitteet?

Viime aikoina Suomessa on taas kovasti keskusteltu siitä, saako täällä riittävästi ilmaista maahanmuuttokriittisiä huoliaan leimautumatta rasistiksi.

Itse toivoisin enemmän keskustelua siitä, millaisia asioita minkäkinlaisella keskustelulla tai toiminnalla on mielekästä tavoitella. Tai mitkä ylipäätään ovat käytävän keskustelun tavoitteet. Jos ne saataisiin sovittua, kenties keskustelukin etenisi johonkin.

Näin sivumennen sanoen näkisin, että kukaan täysipäinen ei näe tämän keskustelun tavoitteena kantasuomalaisten kesken syntyvää konsensusta maahanmuuttajien sopivasta lukumäärästä. Tällaista yhteisymmärrystä ei koskaan tule muodostumaan, eikä sillä myöskään olisi mitään merkitystä reaalimaailman ongelmien ratkaisemiseksi.

Pohjimmiltaan minulle onkin herttaisen yhdentekevää, kuinka moni maahanmuuttokriitikko on pesunkestävä rasisti. Vaikka on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä, miten tiukasti henkilö X haluaa pitää kiinni ennakkoluuloistaan, minun nähdäkseni tärkeämpää on kuitenkin ulospäin näkyvä toiminta. Osallistutko ongelmien ratkaisemiseen, hengailetko vain taivastelemassa, vai oletko tahallasi haitaksi.


Onko meillä varaa tulijoihin?


Vastaan tulee jatkuvasti kysymyksiä, onko meillä varaa näihin turvapaikanhakijoihin.

Koska kansainvälisten sitoumuksiemme vuoksi emme voi kieltäytyä auttamasta tänne tulevia, minun nähdäkseni näin asetettuna kysymys on lähinnä hengailua taivastelemassa. Kysymys on kuitenkin ymmärrettävä, sillä vaikka turvapaikanhakijoista aiheutuvat menot ovatkin hyvin pientä suhteessa valtion budjettiin, kyse on kuitenkin kokonaisuudessaan kohtuullisen suurista summista.

Meidän tuleekin miettiä, miten turvapaikanhakijoista koituvat kulut saadaan minimoitua huolehtien samalla heidän keskeisimmistä tarpeistaan. Aivan kuten rikoksesta epäiltyä ei sovi ilman asianmukaista oikeuskäsittelyä tuomita, myöskään turvapaikanhakijoiden suojeluntarvetta ei voi arvioida siitä käsin, kuinka monta prosenttia heistä joku maahanmuuttokriitikko haluaa leimata elintasosurffareiksi.

Voidaankin kysyä esimerkiksi, miten hyvin vastaanottokeskusten pyörittäminen yksityisten, voittoa tavoittelevien yritysten voimin on linjassa kustannusten minimoinnin kanssa. On toki ymmärrettävää, että keskuksien perustamistahti on nyt sellainen, ettei tältä voida täysin välttyä, mutta kenties myös kuntien olisi mahdollista itse ottaa tässä suurempaa roolia, vaikkapa etsien yhteistyökumppaneita paikallisista seurakunnista ja järjestöistä. Kun näin ei haluta tehdä, Migrin mahdollisuudet valita veronmaksajille edullisimpia ratkaisuja ovat vähäiset. Onneksi SPR:n lisäksi myös muut järjestöt ovat aktivoituneet asiassa, tarjoten näin tukeaan yhteiskunnalle joka samaan aikaan karsii järjestöille jakamiaan tukia.

Jos siis olet huolissasi turvapaikanhakijoista koituvista kustannuksista, voit vaikkapa lähettää aiheesta ihan konkreettisen kysymyksen omalle kansanedustajallesi tai kunnanvaltuutetullesi. Facebookissa kavereille taivastelu ei ikävä kyllä auta.


Ovatko ne vaarallisia?


Somessa levitellään tällä hetkellä paljon pelkoja lietsovia valheita. Tämä toiminta on sitä tahallaan haitaksi olemista. Viranomaiset joutuvat käyttämään verorahojamme väitteiden todenperäisyyden selvittelyyn, eikä pelkojen lisääminen auta millään tavalla tilannetta. Se ei vähennä tulijoita, eikä se varsinkaan auta heitä sopeutumaan. 


Jos aikuisten oikeasti tavoitteesi ei ole rasismin lietsominen vaan turvapaikanhakijoiden määrän vähentäminen, älä esitä aivottomia spekulaatioita älypuhelimista, älä satuile ryöstöistä, raiskauksista tai pahoinpitelyistä, äläkä rinnasta pakolaisia niihin terroristeihin, joita he pakenevat. Tällaisesta pelon ja epäluulon lietsomisesta ei ole mitään hyötyä, ellei tavoitteesi ole yhteiskuntamme epävakauttaminen. 

Etsi sen sijaan Eurooppaan pyrkivien pakolaisten käyttämä facebook-ryhmä, ja ala luoda siellä Suomen maabrändiä. Lähetä sinne kaikki netistä löytämäsi "Meanwhile in Finland"-kuvat. Valokuvaa sinne suomalaista eines-kulttuuria, kouluruokalan ohrapuuroa, mämmiä ja lanttulaatikkoa, ja säädä valaistusolosuhteet sellaisiksi, että ruoka näyttää mahdollisimman paljon kalpealta limalta. Kerro suomalaisesta byrokratiasta ja feminismistä, työttömyydestä ja leipäjonoista, siitä että naapurin kanssa ei ole tapana jutella. Nämä nähdessään useimmat elintasosurffarit varmasti ymmärtävät olla tulematta tänne asti.

Tornioon asti päässeiden pelottelusta taas ei ole minkäänlaista hyötyä. Harvalla riittävät rahat paluumatkaan, joten voit vain tehdä heidän elämästään joko enemmän tai vähemmän kurjaa sillä välin, kun he odottavat viranomaisten päätöstä turvapaikasta.

Toivon suuresti, että myöskään suomalaisiin viranomaispäätöksiin ei voi vaikuttaa levittämällä valheita tai hyökkäämällä turvapaikanhakijoiden kimppuun. Jos näin olisi, meillä olisi käsissämme ongelma jota voisi kutsua vaikkapa ammattitaidottomiksi virkamiehiksi, tai poliitikoiksi jotka eivät uskalla ottaa vastuuta päätöksistä. Missä kaikissa asioissa he mahtaisivatkaan olla näin helposti peloteltavissa? Puistattava ajatus.


Jos taas olet huolissasi turvapaikanhakijoiden rikollisuudesta, ota yhteyttä poliisiin ja kysy, ovatko he jo käyneet vastaanottokeskuksessa kertomassa turvapaikanhakijoille suomalaisesta lainsäädännöstä. Ota yhteyttä paikalliseen futisseuraan ja kysy, saisiko heidän kauttaan järjestettyä mielekästä puuhaa turvapaikanhakijoille. Kysy vastaanottokeskukseen tavaraa kerääviltä, sopiiko lahjoittaa vanhoja pelejä tai vaikka rakennuspalikoita. Ilmoittaudu vapaaehtoiseksi käymään lenkillä turvapaikanhakijoiden kanssa tai opettamaan heille suomenkieltä. Neuvo ystävällisesti kaupassa ihan ulalla palloilevaa turvapaikanhakijaa.

Näillä keinoin voit osaltasi pienentää riskiä, että turvapaikanhakijat päätyisivät rumentamaan rikostilastoja. Viskelemällä polttopulloja taas lisäät sekä yhteiskunnalle koituvia kustannuksia että todennäköisyyttä sille, että tulijoiden ahdistus purkautuu ikävillä tavoilla.


Miksi saamme vain nuoria miehiä?


Kun Suomi lähetti sotalapsiaan Ruotsiin, toiminta oli hyvin järjestäytynyttä. Kun äidit saattoivat lapsensa junalle, he tiesivät, että lapsista huolehdittaisiin matkan aikana, heidät otettaisiin vastaan huolehtien että jokainen pääsee turvaan, ja jo muutaman päivän kuluttua he eläisivät suhteellisen normaalia elämää ruotsalaisissa perheissä.

Jos syyrialaisäiti lähettää lapsensa Suomeen, hän joutuu luovuttamaan tämän salakuljettajien vastuulle. Sama salakuljettaja ei todennäköisesti ota vastuuta lapsen viemisestä perille asti, vaan saattajat vaihtuvat, jos sellaisia edes on. Matka on pitkä, sen saattaa katkaista vaikkapa korruptoitunut poliisi tai ihmiskauppias. Kohdemaassa kukaan ei ole osannut varautua lapsen tulemiseen, kukaan ei odota häntä, ei huomaa jos hän ei pääsekään perille, eikä ole mitään takeita siitä, miten hyvin lapselle sopiviin olosuhteisiin hänet täällä majoitetaan. Arvioiden mukaan noin puolet yksin kulkevista lapsista katoaa matkalla.

Siksi minusta onkin paljon yllättävämpää, että Suomeen todella saapuu jopa vain kymmenvuotiaita yksin tulevia lapsia, kuin että valtaosa saapujista on hyväkuntoisia nuoria miehiä.


Jos ihan oikeasti haluat tänne enemmän pakolaisia, jotka täyttävät odotuksesi köyhyydestä ja heikkoudesta, ota toki yhteyttä kansanedustajaasi ja ehdota, että Suomi ottaisi aktiivisemman roolin pakolaisten vastaanottajana. Köyhät ja heikot meidän on itse haettava tänne, heitä saamme kasvattamalla pakolaiskiintiötämme. Voisimme myös hyvin ryhtyä käsittelemään turvapaikkahakemuksia jo lähtömaissa, jolloin ihmisten ei tarvitsisi ensin tulla tänne vaarallista matkaa. Toki tämä kasvattaisi turvapaikkahakemusten määrää (eikä lopettaisi salakuljetusbisnestä), mutta näin toiminta olisi hallitumpaa ja tuottaisi hädänalaisten näkökulmasta tasapuolisemman lopputuloksen.

Voisimme myös neuvotella Ruotsin ja Saksan kanssa järjestelystä, jossa he huolehtisivat terveistä nuorista miehistä, ja me ottaisimme yksi kulkevat naiset ja lapset ja mahdollisesti lapsiperheet. Niin saksalaiset kuin ruotsalaisetkin näkevät saapuvat nuoret, työikäiset miehet mahdollisuutena korjata heikkenevää huoltosuhdetta. Monet tulijoista ovat korkeastikin koulutettuja, ja heidän saamisensa kiinni työelämään on suhteellisen helppoa, kun vain on työtä mitä tarjota. Tämäntyyppinen yhteistyötarjous saatettaisiin siis hyvinkin ottaa vastaan positiivisesti (joskin ruotsalaiset saattaisivat kokea epäeettisenä lähettää lapsia tänne, missä heille ei myönnetä perheenyhdistämisiä). Keventämällä näin näiden maiden pakolaiskuormaa saattaisimme hyvinkin saada yksin kulkevien nuorten miesten virran tänne pienenemään, kun entistä useampi näkisi mielekkääksi pysähtyä ennen Suomea. Tässäkin asiassa voit olla yhteydessä kansanedustajaasi, mikäli toivot asialle tehtävän jotakin.

Jos nämä ideat eivät kuulosta fiksuilta, kannattaa tarkistaa vielä kerran, häiritseekö sinua todellakin turvapaikanhakijoissa nimenomaan heidän ikänsä, sukupuolensa ja edustamansa yhteiskuntaluokka, vai kuitenkin joku ihan muu asia.


Tavoitteilla on väliä myös keskusteltaessa


Keskustelu nähdään usein tapana purkaa tunteita ja luoda yhteenkuuluvuutta oman sisäryhmän kanssa. Ihannemaailmassa siihen liittyy myös jonkinlainen ajattelun jalostuminen, kun osapuolet esittävät argumenttejaan, vastaavat toistensa kysymyksiin ja haastavat ajatteluaan. Dialogia peräävät eivät ehkä ymmärrä, miksi minulle ei riitä ajatusten vaihtaminen, vaan vaadin tälle keskustelulle konkreettisia tavoitteita. Yritänkö siis tukahduttaa tärkeää keskustelua?

Suomessa on käyty jo useamman vuoden ajan keskustelua siitä, että moni meistä ei halua tänne enempää maahanmuuttajia. Samaan aikaan maahanmuuttoa on monin tavoin vaikeutettu, keskittyen tukkimaan mahdollisimman monta hallittua reittiä muuttaa Suomeen.

Käsillä oleva pakolaiskriisi on silti rantautunut myös meille, ja koska olemme kieltäytyneet olemasta aktiivinen osa sen ratkaisua, saamme tänne "jämäpalat", jotka eivät näe mielekkäänä jäädä odottelemaan turvapaikkaa esimerkiksi Saksassa tai Ruotsissa, joiden järjestelmät ovat tukossa turvapaikanhakijoista ja jotka priorisoivat käsittelyissä syyrialaisia. Minä näen, että taivastelu- ja pelkokeskeinen keskustelu on lähinnä ollut esteenä aiheen järkevälle käsittelylle.

On käyty myös kyllästymiseen asti keskustelua siitä, miten vaikeaa näitä maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä on tuoda esiin leimautumatta rasistiksi. Pitäisi keskustella asiallisesti ja ymmärtää ihmisten huolia.

Jos haluat välttää rasistin leimaa, kenties maahanmuuttokeskusteluakin kannattaa lähestyä realististen tavoitteiden näkökulmasta.


Maahanmuutto Suomeen ei lopu. Turvapaikanhakijoiden tuleminen tänne ei lopu. Vaikka kuinka sulkisit silmäsi ja korvasi, vetäisit itkupotkuraivarit, pitäisit palopuheita ja lietsoisit pelkoja, heitä tulee. Eivätkä he tultuaan heti häviä.

Suomessa on myös paljon maahanmuuttajiksi miellettyjä ihmisiä, jotka kokevat itsensä suomalaisiksi. Heistä moni on syntynyt Suomessa tai ainakin elänyt täällä suuren osan lapsuuttaan, osalla toinen vanhemmista tai molemmat kasvattivanhemmat ovat kantasuomalaisia. Heitä työskentelee monilla aloilla. Olen itse esimerkiksi saanut hoitoa kongolaistaustaiselta lääkäriltä, sekä keskustellut lapseni päivän kuulumisista afgaanitaustaisen lastentarhanopettajan ja somalitaustaisen koulunkäyntiavustajan kanssa. Nämä ihmiset ovat ja tulevat jatkossakin olemaan osa meidän yhteiskuntaamme riippumatta siitä, miten paljon se maahanmuuttokriitikkoa ahistaa, ja puhuttaessa sopeutumisen tarpeesta voisi vähitellen olla aiheellista myöntää sekin tosiseikka, että maahanmuuttajat eivät ole ainoita, joiden sopeutumisongelmat ovat haaste yhteiskunnallemme.

Jos haluamme vaikuttaa siihen, keitä tänne tulee ja kuinka paljon, meidän on tehtävä sen eteen aktiivisesti töitä, ja hyväksyttävä että siitä tulee kustannuksia. Jos haluamme minimoida heidän täällä aiheuttamiensa ongelmien määrää (ja kyllä, heistä aiheutuu väistämättä myös ongelmia, se vähän niin kuin kuuluu ihmisryhmien ominaisuuksiin, että kaikki yksilöt eivät ole enkeleitä), meidän on tehtävä aktiivisesti töitä sen eteen että he kokisivat elämänsä täällä mielekkääksi ja näkisivät yhteiskuntamme sellaisena johon kannattaa sopeutua ja josta kannattaa ottaa vaikutteita.

Niin kauan kuin keskustelu turvapaikanhakijoista niin mediassa kuin somessa pyörii pelonlietsonnan, taivastelun ja muukalaisen vähäisemmän ihmisarvon lähtökohdista, käsitellen ihmisiä massoina tai objekteina (eikä yksilöinä ja subjekteina) joilla on lupa näkyä tai kuulua vain osoittaessaan kiitollisuuttaan meille, toisin sanoen hakien tarkastelutapansa rasistien agendalta silloinkin kun kyse on pakolaisten puolustamisesta, minun on vaikea nähdä keskustelun suurimmaksi ongelmaksi sitä että keskustelijat leimautuvat rasisteiksi.

Minun mielestäni suurin ongelma on se, että keskustelu on usein (tahattomastikin) lähtökohdiltaan rasistista, ja sitä kautta tavoitteiltaan pielessä, eikä monikaan tunnu sitä huomaavan.


Siispä seuraavan kerran kun kohtaat turvapaikanhakijoihin tai maahanmuuttoon liittyvää keskustelua, kysy edes itseltäsi, mitä hyötyä näiden ajatusten esittämisestä tässä viiteryhmässä oikein on. Onko joku viiteryhmä, jossa näiden ajatusten esiintuomisesta voisi olla hyötyä, ja mitä tavoitetta ne edistäisivät? Tuoko tämä jonkin uuden, merkityksellisen näkökulman? Ratkaiseeko tämä jonkin ongelman, joka vaikuttaisi siihen, keitä tänne salakuljettajien kyydissä tulee, tai kuinka hyvin tulokkaat tänne sopeutuisivat?

Vai lisääkö tämä vain vastakkainasettelua kantaväestön ja turvapaikanhakijoiden tai maahanmuuttoon eri tavalla suhtautuvien välillä? Mihin tunteisiin tämä viesti pyrkii vetoamaan, ja vetoaako se oikeasti mihinkään muuhun?


Hyväuskoiset hölmöt, jotka toistelevat rasistisia valheita ja käyvät keskustelua rasistisesta viitekehyksestä käsin, valitettavasti vaikuttavat herkästi ulkopuolisen silmin rasisteilta. Et varmaankaan halua kuulua tähän joukkoon.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Avoin kirje äärivihervassarikuplakukkahattutädiltä maahanmuuttokriitikolle

Neljä vuotta sitten kuulin kaltaisiltasi, että Suomessa ei ole saanut keskustella asioista. Nyt olet neljä vuotta saanut keskustella, ja valitat, että tätä keskustelua käy kaksi ääripäätä. Toinen ääripää olemme minä ja kaltaiseni, elämästä vieraantuneet vihervasemmistokuplassa elävät kukkahattutädit. Toinen ääripää olette te rehelliset ja realistiset suomalaiset, jotka ilmeisesti ette elä missään kuplassa.

Koska et elä kuplassa, varmaankin olet valmis asiallisesti keskustelemaan myös sellaisten kanssa, jotka eivät ole kanssasi täsmälleen samaa mieltä. Osaat ottaa asiat asioina, kyseenalaistaa omia argumenttejasi ja tarkastella asioita eri näkökulmista. Kenties kykysi rationaaliseen ajatteluun on riittävä, että pystyt tarkastelemaan minun argumenttejani viileän rauhallisesti sen sijaan että pahoittaisit mielesi siitä että kanssasi ollaan eri mieltä ja lähtisit solvaamaan ulkonäköäni.

Siksi paljastan sinulle nyt seikan, joka saattaa yllättää.

Mikäli huolenaiheesi maahanmuuttoon liityen ovat oikeasti niitä, joita somessa ja uutiskommenteissa rummutatte, ajattelumme on yllättävän samanlaista.

Pakolaisia olisi autettava lähtömaissaan

Kenties olet tullut jossain maininneeksi, että pakolaisia ei kannata tuoda Suomeen, koska heitä on monin tavoin helpompaa ja halvempaa auttaa lähtömaissaan ja niitä lähellä olevilla alueilla.

Minä olen tästä samaa mieltä. Siksi käyn silloin tällöin läpi perheeni tulo-ja menoarviota pohtien, minkä verran pystyn lahjoittamaan maailman vähäosaisimmille. Esimerkiksi noin viidellä kympillä voin antaa lukutaidon pakolaiselle ja näin ehkäistä hänen tarvettaan lähteä epätoivoiselle matkalle kohti Eurooppaa. 150 eurolla voin tarjota aterian tuhannelle lapselle ja näin ehkäistä aliravitsemuksesta johtuvia lasten kehityksen ongelmia, jotka estävät maailman köyhimpiä edes tavoittelemasta muuta kuin hengissä selviytymistä. Lahjoittamalla ammatin tai hedelmäpuun tai vuohen voin helposti kohentaa maailman heikoimmassa asemassa olevien elämää ja vähentää heidän tarvettaan lähettää perheenjäseniään Eurooppaan töihin - sillä töihinhän suurin osa maailman elintasopakolaisista haluaa.

Suomalaisetkin tarvitsevat apua

Kenties ajattelet nyt, että nekin rahat ovat poissa Suomen vähäosaisilta.

Olen erittäin tietoinen, että myös omasta maastamme löytyy köyhiä. Tiedän myös, että seitsemällä kympillä voin pelastaa yhden vähävaraisen perheen joulun, ja että ilmaisten tai huokeahintaisten kerhojen järjestäminen vaatii maassamme yleensä sisätilan, jonka vuokra saattaa olla suuruusluokkaa tuhat euroa kuukaudessa.

Verraten edellä mainitsemiini lahjoituskohteisiin voidaan todeta, että euron vaikuttavuus on sitä suurempi, mitä kauemmaksi sen sijoitan. Koska käytettävissä olevilla rahoillani ei saa kovin paljoa aikaan Suomessa, lahjoittamisen lisäksi teen vapaaehtoistyötä, jotta asuinalueeni vähävaraisillakin perheillä olisi mahdollisuuksia harrastaa, ja jotta päivähoidon ja iltapäivähoidon palveluissa toiminnan keskiössä olisi lasten (ja samalla henkilöstön) hyvinvointi.

En oikein näe, miten keneltäkään olisi pois, jos sen lisäksi käyn silloin tällöin vaikkapa kuljettamassa vastaanottokeskukseen lahjoitettuja tavaroita tai esimerkiksi järjestän retken pakolaisnuorille.

Islamin uhka

Kenties olet huolissasi radikaalin islamin rantautumisesta Suomeen.

En minäkään halua tänne kivityksiä enkä raipparangaistuksia, en ympärileikkauksia enkä naisten kohtelua isiensä tai aviomiestensä omaisuutena. En halua myöskään maahamme islamistiterroristeja.

En kuitenkaan näe, miten voisin omilla toimillani estää muslimeja hakemasta turvapaikkaa maastamme. Siksi haluankin ehkäistä radikaalia islamia niillä keinoin jotka minulla on käytettävissäni.

Kohtelen maahanmuuttajia ystävällisesti, jotta he huomaisivat että tässä maassa on lasta poskeen stumppaavien paskiaisten ja hiljaa sivuun katsovien lampaiden lisäksi myös inhimillisyyttä osoittavia ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan tänne tulleita ja ottamaan heidät tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä. Haluan näyttää heille, että kaiken jurouden ja harmauden takana suomalainen yhteiskunta on puolustamisen arvoinen, että kulttuuriimme kuuluvat rehellisyyden, luotettavuuden, tasapuolisuuden ja täsmällisyyden ihanteet ovat voimavara, joista kannattaa pitää kiinni. Että tasa-arvo on totta ja kaikkien etu. Että on toivoa.

Koska en itse voi vaikuttaa suoraan kaikkeen, nostan keskusteluissa esiin yhteiskunnalliseen päätöksentekoomme liittyviä asioita, joilla asiaan voidaan vaikuttaa. Näitä ovat mm. kotouttamispalvelut, valtion dialogi islamin opetuksesta vastaavien tahojen kanssa sekä perheenyhdistämisten helpottaminen.

En myöskään näe, että tänne tulevat olisivat lähtökohtaisesti erityisen todennäköisiä islamistiterroristeja, koska merkittävä osa maailman muslimipakolaisista itse asiassa pakenee islamistiterroristeja. Jos he eivät halunneet värväytyä ISISiin, al Shabaabiin, Talibaneihin tai Boko Haramiin lähtömaassaan, miksi he vaarantaisivat henkensä matkalla tänne vain värväytyäkseen johonkin toiseen kolopääjoukkoon?

Pakolaisten määrä

Kenties pelkäät, että pakolaisten ystävällinen kohtelu johtaa siihen, että tänne vyöryy valtavat määrät lisää pakolaisia.

En jotenkin itse jaksa uskoa, että majoittamalla pakolaisen kotiini, tai sanomalla ääneen että kuolevien kyläkoulujen ja -kauppojen sekä kasvavan eläkeläisväestön maahamme mahtuu kyllä tänä vuonna tarvittaessa kymmenenkin tuhatta työikäistä ja mahdollisesti perheellistä pakolaista, saisin maailman kymmenet miljoonat pakolaiset keksimään, että nytpä pakkaamme vähät tavaramme ja tallustelemme pohjoiseen kylmään ja pimeään maahan nimeltä Suomi. Meidän kaukainen ja hankala sijaintimme on siitä onnellinen, että vaikka pakolaismäärien kasvu aiheuttaakin myös meille haasteita, tänne asti pääsee vain pienenpieni joukko siitä valtavasta ihmismassasta, joka on joutunut jättämään kotinsa väkivallan tai nälän vuoksi.

Me voimme vaikuttaa heidän määräänsä panostamalla kehitysapuun, rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Vaikka meihin vihervasemmistolaisiin kukkahattutäteihin kuuluukin jos jonkinmoista puunhalaajaidealistia, itse en ole vielä kohdannut puheenvuoroja, joiden mukaan pakolaisia pitäisi lähteä suoranaisesti houkuttelemaan tänne - paitsi joidenkin maahanmuuttokriitikoiden esittäminä olkiukkoina.

On tuskallista, että toisaalta niin inhimillisyyden kuin kansainvälisten sopimustenkin nimissä meidän velvollisuutemme on suojella ja auttaa ihmisiä, joille heidän oma valtionsa ei pysty suojaa tarjoamaan, mutta toisaalta meidän on kylmästi rajoitettava heidän pääsyään maanosaamme. Tätä tuskaa lievitän lahjoittamalla, tekemällä vapaaehtoistyötä, ja säätämällä omia elintapojani ympäristöystävällisemmiksi. En koe näillä toimilla olevani erityisen hyvä ihminen - kaikista hyvistä teoistani huolimatta olen kuitenkin ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani kiinnostunut luonnonvaroja tuhlaava ihminen - mutta teen ainakin jotain jotta maailma olisi edes vähän vähemmän huono paikka myös niille joiden ongelmat ovat perustavanlaatuisempia kuin omani.

Muualla on isompia yhteiskunnallisia ongelmia

Kenties ihmettelet, miksi näen niin paljon vaivaa osoittaakseni epäkohtia suomalaisten yhteiskunnassa, ajattelussa ja asenteissa, mutta en juurikaan vaivaudu nostamaan esiin maahanmuuttajien rikollisuutta tai heidän kotikulttuuriensa epätasa-arvoisuutta.

Voin kertoa, että kyse ei ole siitä että ihannoisin heitä ja kuvittelisin sinisilmäisesti heidän olevan meitä parempia - eivät he pohjimmiltaan ole sen kummempia ihmisiä kuin mekään. En myöskään yritä piilotella asiaa sen kiusallisuuden takia.

Kyse on siitä, että minulla on jonkin verran kontakteja ihmisiin, jotka voivat vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, ja aika paljon kontakteja suomalaisiin ihmisiin, jotka maahanmuuttokeskustelun keskellä omilla tavoillaan punnitsevat omia asenteitaan, mielipiteitään ja tekojaan suhteessa tänne muualta tuleviin ihmisiin. En usko, että saisin heistä ketään radikaalisti muuttamaan mieltään, mutta kenties voin saada jonkun oivaltamaan jotakin mitä hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi, tai saamaan varmuutta omille humaaneille mielipiteilleen.

Sen sijaan en usko että minulla olisi muuta tapaa vaikuttaa esimerkiksi arabimaiden yhteiskunnallisiin ongelmiin kuin allekirjoittaa Amnestyn vetoomuksia. Ja sitä olen melko ahkerasti tehnytkin. Toinen keino on tietenkin pakolaisten kotouttaminen niin, että ne heistä jotka joskus palaavat jälleenrakentamaan maataan, vievät ylpeinä mukanaan suomalaisia ihanteita reiluudesta ja tasa-arvoisuudesta.

Maahanmuuttajien rikollisuus taas on asia, jonka rummuttamista on vaikea olla pitämättä tarkoitushakuisena. Miksi minun tarvitsisi tätä asiaa nostaa pöydälle, kun niin moni muu jo tekee sitä? Entä mitä merkitystä sillä on, että somalit ovat yliedustettuina raiskaustilastoissa, kun heistäkin vain vähemmistö raiskaa? Edelleen nostaisin esiin kotouttamistoimia, sitä että tulijoille on opetettava niin kieltä, kulttuuria kuin lainsäädäntöämmekin, ja luonnollisesti rikollisia on rangaistava riippumatta heidän etnisistä taustoistaan. Raiskauksien suhteenhan Suomessa on pitkät perinteet rikollisten päähäntaputtelussa ja uhrien kärsimyksien vähättelyssä, ei tarvitse olla maahanmuuttaja jotta ensikertalaisuus, keskeneräinen tuomio vastaavasta rikoksesta, uhrin tunteminen, teon nopeus tai tekijän vakituinen työsuhde katsoittaisiin lieventäväksi asianhaaraksi suomalaisessa tuomioistuimessa. Raiskausten vähättely on ihan yhtälailla suomalainen ongelma kuin maahanmuuttajien ongelma, joskin kipukohdat ovat eri näkövinkkeleistä hieman erilaiset.

Entä mitä voin itse tehdä maahanmuuttajien rikosten ehkäisemiseksi? Edelleen, voin omalta osaltani toimia sen eteen, että he kokisivat olevansa tasavertaisia ihmisiä, yhtä hyväksyttyjä omana itsenään hyvine ja huonoine puolineen kuin muutkin. Mitä vähemmän heillä on katkeruutta suomalaisia ja suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, sitä pienempi on riski että he lähtevät purkamaan sitä väkivallan kautta.

En siis näe mitään hyötyä siitä, että taivastelisin julkisesti näitä asioita. Lisäksi suoraan sanottuna minulla ei ole aikaa tyhjään suunpieksämiseen somessa. Siksi en täytä facebook-seinääni kauhistelulla asioista, jotka ovat suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta yhdentekeviä.

Mitä mieltä täällä saa olla

Jokainen saa olla sitä mieltä mikä itselle parhaalta tuntuu. Minun tai sinun haluamiset eivät kuitenkaan vaikuta siihen, miten paljon pakolaisia Suomeen tulee. Siksi oleellisempaa olisi keskustella, miten parhaiten selviämme kasvavista pakolaismääristä, kuin lietsoa paniikkia heidän määrästään.

Jos kyseenalaistan väitteesi faktapohjan, en tee sitä loukatakseni tunteitasi tai vaientaakseni sinut, vaan siksi että koen velvollisuudekseni puuttua vahingollisten valheiden levittelyyn. Saat toki pitää mielipiteesi, mutta ehkä joudut etsimään sille uuden perustelun, tai edes muotoilemaan perustelusi paremmin. Kyllä ihmisen mielikuvitus ja rationalisointikyky siihen yleensä riittää. Jos ei riitä, voit vain sivuuttaa kommenttini. Minä en uhkaa sinua väkivallalla vain siksi että olet eri mieltä, joten sinulla ei ole mitään syytä kokea minun näkemyksiäni henkilökohtaisena uhkana.

Jos menen muiden äärivihervasemmistolaiskuplassa elävien kukkahatutätien kanssa Kansalaistorille vastustamaan rasismia, en tee sitä hiljentääkseni Olli Immosta ja kaltaisiaan, vaan osoittaakseni tukeni niille joita elämä Suomessa pelottaa, koska Olli Immonen ja kaltaisensa ovat julistaneet taistelevansa heitä vastaan. Haluan tukea niitä, jotka miettivät rasistien vihaviestitulvien keskellä, uskaltavatko enää puolustaa julkisesti ihmisoikeuksia. Haluan myös näyttää päättäjille, että Olli Immonen ja kaltaisensa eivät edusta koko kansan mielipidettä.

Minä puolustan moniarvoisuutta, ja siihen lähtökohtaisesti kuuluu se, että eri ihmiset saavat olla asioista eri mieltä. Voin kohdella sinua ihmisenä ja olla kanssasi samaa mieltä joistakin asioista, vaikka tietäisin sinussa piirteitä jotka ovat täysin vieraita omalle arvomaailmalleni. Vastaavasti voin kohdella maahanmuuttajia ihmisinä, vaikka heidän kotikulttuureissaan olisikin piirteitä, joista toivon heidän oppivan pois tutustuessaan suomalaisen yhteiskunnan toimintaan.

Toki saatan vastata piikikkäästi, jos minua lähestytään vihamielisesti.

Miksi olen elitistisen ylimielinen

Kuten edellä olen yrittänyt kertoa, omasta näkökulmastani vaikuttaa, että sinä ja minä näemme pohjimmiltaan ihan samat ongelmat. Minun tapani lähestyä niitä on miettiä, mitä juuri minä voin tehdä niiden ongelmien lievittämiseksi. Sinun kaltaistesi julkisuuskuvan perusteella sinä keskität kaiken tarmosi valittamiseen ja vihanlietsontaan. Kenties (ja toivottavasti) olen väärässä, mutta tältä ajatukselta on joskus vaikea välttyä, kun maan suurimmat mediat ovat useiden artikkeleiden voimin yrittäneet selvittää, että tänne tulevilla nuorilla miehillä ei ole mahdollisuutta värväytyä joukkoihin jotka puolustaisivat heidän isänmaataan, ja että älypuhelimen omistaminen ei ole osoitus kovin suuresta varallisuudesta eikä suojaa pommeilta, ja yhä edelleen kaltaisesi kysyvät sadatta kertaa miksi tänne tulevat ovat äveriäitä rintamakarkureita ja miksi kukaan ei tee mitään jotta suomalaisella vanhuksella olisi hyvä elämä. Samasta syystä on hetkittäin vaikea pysyä kohteliaana, kun vastaa sadatta kertaa väitteeseen, että maahanmuuttajat saisivat sossusta enemmän tukia kuin vastaavassa tilanteessa olevat kantasuomalaiset.

Ihailen arkkipiispan rauhallisuutta, jolla naispappeutta puolustetaan jämäkästi hyväksyen silti kaikki naispappeutta vastustavat kirkon piiriin, ja tuodaan esiin homoseksuaalien ihmisoikeuksia hyväksyen silti kaikki homoutta syntinä pitävät kirkon piiriin, mutta minulla ei ole hänen kärsivällisyyttään. Minä olen ehdottoman äärimmäisesti sitä mieltä, että yksilön ihmisoikeudet eivät saa riippua hänen sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan, ihonväristään tai etnisestä taustastaan, ja minulle tuottaa suuria vaikeuksia kohdella kunnioittavasti ihmisiä, jotka pyrkivät kieltämään "muilta" näitä oikeuksia. Tämä on toki osoitus minun vajavaisuudestani ihmisenä, ja pyrin tässä suhteessa kehittämään itseäni ihmisenä. En kuitenkaan näe, miten voisin lakata puolustamasta ihmisoikeuksia niin kauan kuin ne eivät tunnu omassa maassanikaan olevan itsestäänselvyys.

Olisi tietenkin mukavaa, jos myös maahanmuuttokriitikoiden leiristä löytyisi enemmän kykyä keskustella asioista asioina, hyökkäämättä, menemättä henkilökohtaisuuksiin ja heittäytymättä martyyreiksi. Niin kauan kuin pakolaisia auttavat naiset saavat rasisteilta raiskausuhkauksia, ja muukalaisvastaisia asenteita perustellaan valheellisilla väitteillä, en jotenkin osaa pitää meitä äärivihervasemmistokuplassa eläviä kukkahattutätejä syypäinä keskustelun heikkoon tasoon. Toki myös meidän on tehtävä kaikkemme sen eteen, että asialliseen monitahoiseen keskusteluun olisi mahdollisuus, mutta niin kauan kuin keskustelussa on yksi ääripää, suomalainen tasavertaiseen konsensuskulttuuriin tottunut haluaa nähdä keskustelun kahden ääripään välisenä keskusteluna.

Kaikesta elitistisyydestäni huolimatta tunnistan itsessäni kehittymismahdollisuuksia suhteessa maahanmuuttokriitikoiden ymmärtämiseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen. Valitettavasti vain kaikki tähänastiset pyrkimykseni ymmärtää maahanmuuttokriitikoita ovat kariutuneet vastapuolen haluttomuuteen tai kyvyttömyyteen perustella näkemyksiään sellaisilla argumenteilla, joilla olisi Suomen tilanteen kannalta jotain relevanssia.

Lisäksi oman arjen pyörittämisen ja vihervasemmistoidealistisen maailmanparantamisen päälle aikaa ei riitä enää ihan hirveästi empaattiseen nyökyttelyyn, miten kamalaa se on jos jotain oululaista sivaria ahistaa Itä-Helsingissä asuvien somalien määrä. Jostain syystä näen, että maailmassa on hieman kriittisempiäkin ongelmia, joista osa on vieläpä sellaisia, joihin minun on helpompi vaikuttaa kuin jonkun maahanmuuttokriitikon pahaan mieleen.

Mitä sellaista sinä teet, mikä sinun mielessäsi oikeuttaa ajatuksen, että minun vihervasemmistolainen kuplani olisi huonompi kuin omasi?

torstai 27. elokuuta 2015

Kuka on pelastamisen arvoinen?

Arabikevään alkutahdit loivat kauan kaivattua toivoa paremman maailman puolesta. Kukaan tuskin odotti, että demokratia ja vähemmistöjen oikeudet seuraisivat noita tapahtumia nopeasti, tarvitseehan pitkään tukahdutettu kansalaisyhteiskunta aikaa kypsyäkseen joustavaksi ja kompromissikykyiseksi, toimivaksi valtioksi. Edellytykset valoisalle tulevaisuudelle olivat kuitenkin olemassa. Oli sivistyneitä, hyvin koulutettuja nuoria, jotka somenatiiveina olivat hyvin perillä maailman menosta. Oli vainosta huolimatta vahva toisinajattelun perinne, jonka pohjalta rakentaa moniarvoista yhteiskuntaa. Oli aihetta toiveikkuuteen.

Harva kai enää muistaa tuota toiveikkuutta. Enemmän arabikevät tuntuu tarjonneen siemeniä toivottomuudelle. Ja näitä siemeniä alueella toimivat kyyniset olennot ovat kasvattaneet surutta.

Erityisesti Syyrian kriisi on tuonut eteemme toinen toistaan lohduttomampia uutisia. Niitä lukiessaan on voinut vain mielessään toivoa, että ehkä vihdoin tämä inhimillisen kärsimyksen määrä on riittävän ahdistava alueen hallitsijoille, jotta vanhat kaunat voitaisiin edes hetkellisesti haudata ja tehdä yhteistyötä Syyrian lasten pelastamiseksi. Ja kerran toisensa jälkeen on käynyt selväksi, ettei vallan kahvassa tarvitse huolehtia muusta kuin oman navan kaivelusta, jos ei ole syytä murehtia seuraavien vaalien tuloksesta.

Toiveet rauhasta ja demokratiasta ovat kuihtuneet, kun taistelu vapauden puolesta on vaihtunut eloonjäämiskamppailuun rahoitukseltaan ylivoimaisten ISIS:n ja Syyrian diktatuurin puristuksessa. Maltilliset voimat tuntuvat paitsi saavan vähiten tukea, myös olevan houkuttelevin kohde muiden agressiolle.

Surullista on ollut myös seurata Euroopan reagointia konfliktin seurauksiin. Välimeren maat ovat pitkään kylmän pragmaattisella työvoimapolitiikallaan pystyneet vastaanottamaan tulijoita. Nyt ne ovat saaneet kamppailla yhtä aikaa talousvaikeuksien sekä pakolaismäärien hallitsemattoman kasvun kanssa, ja on ymmärrettävää, etteivät ne enää pysty toimimaan Euroopan vastaanottokeskuksena. Myös muut avokätisemmin tulijoita vastaanottaneet maat alkavat olla siinä pisteessä, että pakolaistulva niihin ei voi enää ainakaan kasvaa. Taakkaa olisi tasattava, ja se tuntuu monelle olevan sisäpoliittisesti vaikeaa.

On äärimmäisen hyytävää seurata sitä keskustelua, mitä oma pieni lintukotomme käy mieletöntä sotaa pakenevien kustannuksella. On irvokasta, että ihmiset, joiden kokemus sodasta rajoittuu lähinnä Tuntemattoman sotilaan katsomiseen kerran vuodessa sekä omaan tai läheisen suorittamaan pieneen telttaretkeilyyn Suomen armeijan varusteissa, kehtaavat esittää arvioita siitä, kuka on suojelun arvoinen ja kenen kuuluisi jäädä rakentamaan jotain mikä pommitetaan huomenna maan tasalle, tai puolustamaan rajoja joita ei ole, joukoissa jotka lähinnä terrorisoivat siviiliväestöä. Jälleen kerran ratkaisujen etsimistä kiinnostavampaa tuntuu olevan keskittyä potkimaan uhreja, ja pelottavan monella nettikommentoijalla riittää pokkaa avoimelle vahingonilolle. On suorastaan lannistavaa nähdä, kuinka monta vihamielistä kommenttia ilmestyy jokaisen YLE:n tai HS:n facebook-feediin lähetetyn pakolaisongelmaa käsittelevän linkin vastausketjuun.

Ei, me emme voi pelastaa Syyriaa emmekä kaikkia syyrialaisia. Silti, kukaan, jolla on jäljellä hippunenkaan inhimillisyyttä ja oikeudentuntoa, ei voi suhtautua sellaisella halveksunnalla ihan tavallisia kärsiviä ihmisiä kohtaan kuin mitä nyt saan päivittäin lukea.

Väkiluvultaan Suomea pienempi Libanon majoittaa yli miljoonaa Syyrian pakolaista. Myös meitä hieman suurempi Jordania on vastaanottanut valtavan määrän pakolaisia. Viime vuonna Ruotsi vastaanotti yli 100 000. Me riitelemme nyt siitä, onko meillä varaa mahdollisesti jopa 15000 uuteen turvapaikanhakijaan.

Siis aikuisten oikeasti.

Ei, meidän ei tarvitse lähteä tarvoittelemaan miljoonaa turvapaikanhakijaa tänne. Kyse on siitä, olemmeko valmiit tinkimään hieman omastamme, jotta edes pieni osa maailman hädänalaisista saisi edellytykset ihmisarvoiseen elämään. Elämme niin pussin perällä, että meidän ei onneksi tarvitse pelätä valtavaa pakolaistulvaa, meillä on mahdollisuus jossain määrin hallita sitä.

Suomestakin on aikanaan lähdetty elintasopakolaisina mm. Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin. Todellinen puute on meillä ollut hyvin harvinaista omana elinaikanani. Kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole rikkaita, mutta aika monella on varaa matkustella, shoppailla ja ylensyödä. Monessa perheessä rahanpuutetta akuutimpi ongelma on valtavasta tavaramäärästä johtuva tilanpuute.

Jos on varaa luksukseen, oman itsensä hemmotteluun, on varaa myös auttaa heikoimmassa asemassa olevia. Auttamiseen on monta tapaa. Voi uskaltautua vapaaehtoistyöhön tai käyttää mukavasti kotisohvaltaan nettipankkia. Hyviä lahjoituskohteita ovat esimerkiksi SPR, Unicef ja KUA.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Ketä vastaan taistelet?

Olli Immonen on vihdoin tullut julkisuuteen selittelemään taistelukutsuaan.

Se täytyy todeta Immosen eduksi, että tämä ulostulo on Suomen poliittisen lähihistorian parhaita esimerkkejä kriisiviestinnästä. On vaikea keksiä, mitä hän olisi voinut tehdä tässä paremmin. (Paitsi pyytää anteeksi, mutta sehän ei tässä maassa ole ollut tapana.)

Kuitenkaan viesti ei sisällöltään edelleenkään vakuuta.

Immonen sanoo nyt, että monikulttuurisuudella on sekä hyväksyttäviä että vaarallisia puolia, ja että hän taistelee näitä vaarallisia ääri-ilmiöitä vastaan.

Voisinkin kysyä Immoselta, että mikäli joku kirjoittaisi vastaavan viestin, jolla hyökättäisiin kristinuskoa vastaan, tuntuisiko hänestä uskottavalta, jos kirjoittaja muutamaa päivää myöhemmin kertoisi että tarkoitti vain kristinuskon vaarallisia ääri-ilmiöitä, kuten itsemurhalahkoja ja hengellistä väkivaltaa harjoittavia herätysliikkeitä? Että vaikka kristinuskoa kutsutaan rumaksi kuplaksi, jossa viholliset elävät, oikeasti kristinuskossa on myös hyväksyttäviä puolia? Miten hän ajattelee että suomalaiset kristilliset perheet tai heidän ystävänsä kokisivat tällaisen viestin? Miten iloisia he olisivat siitä, että heidän rumassa kuplassaan nähdään myös hyväksyttäviä puolia?

Immosta myös hämmästyttää, ettei ihmisille ole ollut itsestäänselvää, että hänen taistelunsa on väkivallatonta poliittista taistelua.

Itseäni puolestaan hämmästyttää, miksi olisi pitänyt olla itsestäänselvää, että Immonen viittasi taistelulla vain rauhanomaiseen poliittiseen taisteluun. Vasta kesäkuussa hän on poseerannut yhteiskuvassa Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, eikä tuolloin nähnyt tarpeelliseksi selittää tapahtunutta muuten kuin että tilaisuus oli kaikille avoin. Ottaen huomioon, että kyseessä on uusnatsijärjestö, joka on päässyt julkisuuteen väkivaltaisilla hyökkäyksillä, ja jonka tavoitteeksi on mainittu yhteispohjoismainen kansallissosialistinen valtio, ko. henkilöistä ja heidän toiminnastaan olisi ehkä voinut irtisanoutua hieman selkeämmin. Kuinka hyvin Immonen kuvittelee keskivertokansalaisten tuntevan hänen elämänsä, jos meille tulisi olla itsestäänselvää että vaikka hän viihtyy väkivaltaa kannattavien natsien seurassa, hän ei itse millään muotoa kannata sellaista toimintaa?

Mitä sitten tulee näihin Immosen luettelemiin monikulttuurisuuden ääri-ilmiöihin, en ihan täysin ymmärrä, miksi niistä tulisi keskustella nimenomaan monikulttuurisuuden ääri-ilmiöinä.


Olisi kiva saada hieman tarkempaa tietoa liittyen vihjauksiin monikulttuurisuuden vaikutuksesta julkisen alan työ- ja kesäleiripaikkojen jakoon. Julkinen sektori luonnollisesti pyrkii tarjoamaan työ- ja harrastusmahdollisuuksia myös niille, joiden on vaikeinta löytää näitä mahdollisuuksia muualta. Myös kantasuomalaisia arvotetaan tässä jaossa erilaisin sosiaalisin ja taloudellisin perustein. Tämä on silti kieltämättä asia, jossa toimintasuunnitelmaan kirjatut monikulttuuriset arvot voivat todella vaikuttaa paljonkin päätöksiin.

Itse en kuitenkaan ymmärrä, miksi toimet maahanmuuttajien integroimiseksi yhteiskuntaan olisivat pahasta. Oleellisempaa on, onko riittävästi toimia myös kantasuomalaisten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kenenkään yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta vääryyden kokemuksesta ei voida vetää johtopäätöstä, että yhteiskunta suosisi tässä maahanmuuttajia eri perustein kuin kantasuomalaisia.


Tuohtumuksen Suvivirren ja joulujuhlien kieltoyrityksistä voi suunnata suoraan kantasuomalaisille Vapaa-ajattelijoille, tähän asiaan ei tarvitse sotkea monikulttuurisuutta millään tavalla.


Radikalisoituminen ja ISIS taas eivät ole monikulttuurisuutta. ISIS taistelee monikulttuurisuutta vastaan (vaikka taustalla olevat motiivit eivät välttämättä täysin kulttuurisia tai uskonnollisia olekaan). Radikalisoitumisen osalta suomalainen maahanmuuttopolitiikka on tehnyt heille hyvän taustatyön mm. toimimalla nihkeästi perheenyhdistämisasioissa. Kaduilla ja somessa sananvapauttaan ahkerasti käyttävät rasistit auttavat myös muokkaamaan maahanmuuttajien asenteita vähemmän myönteisiksi meidän kulttuuriamme kohtaan.

ISIS-värvärit eivät tule Suomeen monikulttuurisuuden nimissä. Jos he tulevat tänne jostain, he tulevat todennäköisimmin joko lomalle tai töihin. Moni heistä lienee ollut täällä jo pitkään, eikä syy tänne tulemiseen ole ollut monikulttuurisuus vaan työ tai suojelun tarve tai syntymä. Jälkimmäisen ryhmän osalta voimme kysyä, mikä saa maassamme asuvan henkilön tukemaan terrorismia.

Onko syy kenties vastaava kuin Immosen esiintymisessä natsien seurassa, eli se että tietyt yhdistävät tekijät tiettyihin ihmisiin saavat meitä tulkitsemaan tiettyjä tilanteita tavoilla, jotka jonkun muun näkökulmasta tuntuvat käsittämättömiltä? Lähi-Idän tilanne on tuskallista seurattavaa kenelle tahansa, ja joskus on houkuttelevaa tarttua läheisten esittämiin helppoihin selityksiin ja yksinkertaisilta tuntuviin ratkaisuihin. Voimmeko ehkäistä ilmiötä löytämällä parempia kanavia välittää ihmisille tietoa, tai tekemällä jotain jotta he kokisivat enemmän kuuluvansa tähän yhteiskuntaan?

Jotta ihminen kieltäytyisi vastaamasta terroristien taistelukutsuun, on hänellä oltava syy jäädä. Jos näkee itsellään tulevaisuuden, mahdollisuuksia, ja taustallaan yhteisön joka tukee, on paljon helpompi valita oikein. Toimettomat, näköalattomat nuoret miehet ovat valitettavasti aina ja kaikkialla muodostaneet yhteiskunnallisen uhan, joka usein on ratkaistu lähettämällä heidät sotimaan. Olisi hienoa, jos me voisimme tarjota heille jotain muuta.

Voisimmeko yhdessä taistella terrorismia, väkivaltaa, syrjintää, syrjäytymistä tai rikollisuutta vastaan, ja antaa monikulttuurisuuden olla?

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Mukavien ihmisten ongelma

Kun Myyrmannissa räjähti ja tekijäksi paljastui Petri Gerdt, hänen vanhempansa kokivat valtavan järkytyksen. On vaikea keksiä asioita, jotka voisivat iskeä ihmiseen pahemmin kuin tietoisuus siitä, että oma lapsi on oman kattosi alla suunnitellut silmittömän massamurhan, hankkinut tarvikkeet pommiin, rakentanut sen ja toteuttanut suunnitelmansa.

Petrin isä kirjoitti surutyönään kirjan, jossa hän kertoo uskovansa, että viime hetkellä poika olisi ymmärtänyt tekonsa mielettömyyden ja yrittänyt perua sen.

Inhimillinen kykymme nähdä hyvää meille tärkeissä olennoissa on ihmeellinen. Pystymme keksimään loputtomasti selityksiä ja lieventäviä asianhaaroja, sekä rationalisoimaan tunteidemme tuottamia johtopäätöksiä.


Kun julkisuudessa käytiin läpi Vilja Eerikan murhaan johtaneita tapahtumia, moni varmasti hämmästeli, miten saattoi olla mahdollista, että lapsi joutuu kokemaan niin paljon. Tytön elämä oli kuitenkin monella tapaa sekaisin, eikä viranomaisten ollut helppoa päätellä, mikä tekijä oli hänelle vahingollisin. Isän osoittama huoli lapsesta sekä aktiivisuus ja yhteistyöhalukkuus houkuttivat ajattelemaan, että isän kanssa lapsen elämä saataisiin vielä raiteilleen. Kuka voisi uskoa, että kaikin puolin järkevän ja normaalin oloinen mies voisi naisystävänsä kanssa kiduttaa omaa lastaan?

Perheiden sisällä tapahtuva väkivalta onkin klassisin esimerkki tilanteista, joissa herkästi päädymme selittelemään ja ummistamaan silmämme ikäviltä tosiasioilta. Uhrit syyttävät itseään, tekijät uhrejaan, keskinäinen riippuvuus tekee vaikeaksi katkaista kierrettä. Puhutaan kurittamisesta tai stressistä, vähätellään kiertoilmaisuin tapahtunutta. Ulkopuolisille ei ongelmista herkästi kerrota.


Kun Anders Behring Breivik oli kylmäverisesti murhannut joukon norjalaisnuoria, lehdet kaivoivat nopeasti tietoja hänen taustoistaan. Häntä kuvailtiin hiljaiseksi, kohteliaaksi, mukavaksi, joskin myös omituiseksi. Vaikka hänen juttunsa muuttuivat ajan myötä harhaisiksi ja rasistisiksi, kenellekään ei tullut mieleenkään, että hän voisi ihan oikeasti tehdä jotain niin kauheaa.

Myös Breivikin isä on purkanut syyllisyydentuntojaan tapahtumista kirjoittamalla kirjan. On varmasti helpompi tunnustaa, että olemalla lapselleen läsnä enemmän olisi ehkä voinut ehkäistä tragedian, kuin tunnustaa että omat kyvyt kasvattajana eivät riittäneet estämään vierellä eläneen lapsen päätymistä murhaajaksi. Että omat kyvyt vanhempana eivät edes riittäneet huomaamaan päivällispöydässä, että jotain oli vialla.


Arkinen, inhimillinen turvallisuudentunteemme edellyttää, että kuvittelemme uhkien olevan erottuvia ja tunnistettavia, itsemme ulkopuolisia, jotakin mitä voimme varovaisuudella välttää. Siksi pelot on helpompi kohdistaa maahanmuuttajiin, homoseksuaaleihin, avaruusolentoihin tai muihin asioihin, joiden kuvittelemme erottuvan katukuvassa. Se tieto, että valtaosa Suomessa asuvista maahanmuuttajista ei eroa ulkonäöltään merkittävästi ns. kantasuomalaisista, tai että useimmat homoseksuaalit eivät selkeästi erotu ulkonäkönsä tai eleittensä puolesta heteroista, ei kaikesta päätellen läpäise kaikkien ihmisten mielen puolustusmekanismeja. Vielä harvempi pystyy täysin sisäistämään sitä, että ne uhat, joita itse pelkää, ovat kovin erilaisia, kuin ne uhat, jotka todennäköisimmin omaa turvallisuutta tai hyvinvointia horjuttavat.


On myös hyvin vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että natsien keskitysleireillä työskenteli ihmisiä, jotka olivat läheistensä näkökulmasta hyviä ystäviä tai rakastavia vanhempia. Maailmalla on vankiloita, joissa vankeja työkseen kiduttavat ihmiset menevät illalla kotiin, avaavat kaljan ja katsovat jalkapalloa ihan niin kuin olisivat olleet tavallisissa töissä. Soittavat äidilleen kysyäkseen päivän kuulumisia, tai leikittävät lastaan.

Mm. ISIS:n riveissä taistelevia terroristeja tutkimalla on todettu, etteivät hirmutekoihin syyllistyvät ihmiset ole empatiakyvyttömiä. He vain valikoivat tavanomaista tarkemmin, ketkä ovat heidän empatiansa arvoisia.

Ihminen on sosiaalinen eläin, valtaosa meistä tarvitsee sosiaalisia kontakteja pysyäksemme terveinä, ja siksi valtaosa meistä on myös mukavia. Tietenkään kaikki eivät pidä kaikista, mutta useimmat meistä löytävät ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa tulevat toimeen.

Ja kun pitää toisesta ihmisestä, on myös miellyttävämpää ajatella hänen esittämiensä väitteiden olevan perusteltuja kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä. Siksi myös mukavat ISIS:n rekrytoijat saavat länsimaisia nuoria lähtemään murhaamaan Syyrian siviilejä, ja siksi ihmiskauppiaat saavat houkuteltua köyhien maiden nuoria lähtemään paremman elämän toivossa "töihin" ulkomaille. Totuus paljastuu vasta perillä. Näiden nuorten perheiden tarinoita ei länsimaisessa mediassa käsitellä vastaavalla kiinnostuksella kuin Petri Gerdtin ja Anders Breivikin, mutta ei ole mitään syytä olettaa, ettei siellä käytäisi läpi vastaavia surun, pelon, epäuskon ja epäonnistumisen tunteita. Jos olet itse paennut sodan kauhuja saadaksesi lapsellesi mahdollisuuden elämään, et varmastikaan hypi riemusta jos hän päättää näin äärimmäisellä tavalla luopua siitä.


Jussi Halla-aho on varmasti mukava ihminen perheensä ja ystäviensä näkökulmasta. Olli Immonen on varmasti myös läheistensä mielestä mukava ihminen. He varmasti viihtyvät hommafoorumilaisten seurassa, koska siellä on mukavia ihmisiä, joiden kanssa on mukavaa jutella ja olla samaa mieltä.

Kuitenkin he harrastuksenaan suoltavat verkkoon sitä paskaa, jota yksin mökissään lukeva Anders Behring Breivik päätyi vähitellen pitämään monikulttuurisuutta niin suurena uhkana maalleen, että katsoi tarpeelliseksi toteuttaa maansa lähihistorian pahimman terroriteon.

Kiitokset Olli Immoselle tämän muistuttamisesta. Toivottavasti hänen taistelukutsunsa ei löydä sellaisia peräkammarinpoikia tai -tyttöjä, jotka tämän mukavan joukon aatemaailman kyllästäminä ottaisivat sen konkreettisesti ja päättäisivät "liittyä" vainoharhaiseen "taisteluun" sivistynyttä maailmaa vastaan.

_____

Tämän kerran pohdintojen muusana toimi Tom Packalen, joka ei voi uskoa, että Olli Immonen mukavana ihmisenä olisi ollut tosissaan.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Sean Penn ja ironian taju

Samalla kun Eurooppa toipuu Je-suis-Charlie-viikoistaan, ja suomalaiset edelleen jaksavat keskustella siitä, onko korrektia nimitellä rasistiksi henkilöä, joka on mm. blogissaan kutsunut islamia pedofiiliuskonnoksi, Sean Penn on nostattanut rapakon takana pienen myrskyn rasistiseksi koetulla vitsillään Alejandro Inarritun oleskeluluvasta.

Tämän vuoden Oscar-ehdokkaat muodostuivat poikkeuksellisen valkoisesta joukosta elokuvantekijöitä, mikä sekin on herättänyt kiusallista huomiota Yhdysvalloissa, jolla on pitkä historia pyrkimyksissä tasoittaa vähemmistöjen tietä vastaavaan menestykseen kuin valtaväestön edustajilla. Rotukysymykset ovat todellakin sensitiivinen asia, eikä tilannetta ainakaan helpottanut se, että Neil Patrick Harris avasi gaalan heitolla, joka viittasi ihonvärin kuuluneen tämän vuoden arvostelukriteereihin.

Etnisiin eroihin viittaavat vitsit sopivat huonosti Oscar-Gaalan vaahtokarkki-brändiin, ja tässä mielessä niistä järkyttyneiden ihmisten reaktio on ymmärrettävä. Silti pidän hieman yliampuvana näihin herroihin kohdistettuja syytöksiä rasismista.

Kun tehdään pilkkaa etnisyyteen liittyvistä asioista, on erittäin keskeistä, kuka loukkaa ketä. Esimerkiksi eurooppalaiset muhammed-pilapiirrokset eivät herättäisi läheskään niin suurta raivoa muslimeissa, ellei niihin yhdistyisi mielikuva ylimielisistä siirtomaaisännistä, jotka yhä edelleen riistävät ja syrjivät sekä muslimivähemmistöjään että valkoisen vyöhykkeen ulkopuolelle jääviä maita. Tarve ranskalaisten entisiin siirtomaihinsa kohdistamaan ivaan on myös kyseenalainen, koska arabit osaavat itsekin kritisoida niin vallanpitäjiään kuin fundamentalistejaan.

Valkoisena, hyvin toimeentulevana miehenä Sean Pennin pitäisi ymmärtää, ettei hänellä ole kovin paljoa mahdollisuuksia pilkata vähemmistöjen edustajia tyylikkäästi. Tässä kohtaa hän kuitenkin näki tällaisen mahdollisuuden olevan, sillä hänen henkilökohtainen suhteensa vitsin kohteena olleeseen Alejandro Inarrituun riitti takaamaan sen, että ohjaaja itse koki jutun hauskana.

Voidaan myös perustellusti kysyä, oliko ivan kärki tarkoitettu ohjaajalle, vai oliko sen tarkoitus herättää yleisössä epämiellyttäviä ajatuksia koskien Yhdysvaltain suhtautumista latinomaahanmuuttajiin yleensä. Maassa on laaja Keski-Amerikasta kotoisin oleva vähemmistö, jonka ansiosta mm. varakkaat valkoiset pariskunnat voivat vaivattomasti edistää kummankin vanhemman uraa lasten jäädessä latino-nannyn hoitoon päivisin. Laillisen oleskeluluvan saaminen on kuitenkin latinoille ollut suhteellisen vaikeaa, mistä syystä monilla ei sellaista ole, vaikka he eläisivätkin suhteellisen normaalia amerikkalaista elämää. Myös matka unelmien Yhdysvaltoihin on vaarallinen. Jos joku keräisi tilastoja maahantuloa yrittäneiden kuolemista ja vammautumisista, olisi se lähes yhtä synkkää luettavaa kuin vastaavat tiedot Välimereltä.

Tästä näkökulmasta huomion kiinnittäminen siihen, että yksi latino on todellakin onnistunut sekä saamaan oleskeluluvan että ohjaamaan Oscarin arvoisen elokuvan, ei mielestäni ole ollenkaan rasistinen. Ennemminkin se on piikin kohdistamista yhteiskunnassa vielä vallitseviin rasistisiin oletuksiin, jotka yhä vaikeuttavat etnisten vähemmistöjen asemaa myös Yhdysvalloissa.

Epäkohtiin voi kiinnittää huomiota monilla tavoilla, ja huumori on tähän yksi parhaista keinoista. Se on kuitenkin vaikea laji, ja toimii aina parhaiten, kun viesti voidaan tulkita itseironiseksi, eikä valta-asemasta alaspäin sivalletuksi halveksunnan osoitukseksi.

On hieman surullista, että Yhdysvallat ei ole vielä riittävän sinut oman historiansa kanssa selvitäkseen tällaisesta huumorista, mutta vielä surullisempaa on, ettei vastaavaa näkökulmaa pysty etsimälläkään löytämään eurooppalaisesta maahanmuuttokeskustelusta.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Satuja ja maahanmuuttolinjauksia

Timo Soini antoi Halla-Aholle tehtäväksi muotoilla tavoitteet Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikalle, koska hänellä itsellään ei ole siihen yhtä paljon osaamista. Jos Halla-ahon esittelemät maahanmuuttolinjaukset edustavat Persujen parasta osaamista aiheesta, en voi olla pohtimatta, millä kriteereillä puolueessa arvioidaan henkilöiden osaamista.

Persujen oma reportaasi Halla-Ahon tiedotustilaisuudesta antaa ymmärtää, että kourallinen pohjoisia EU-maita ottaa vastaan lähes kaikki unionin alueelle tulevat turvapaikanhakijat. Näkisin mielelläni lähdeviitteen tälle väitteelle. Kreikan, Italian ja Espanjan talousvaikeudet ja niistä ymmärrettävästi voimaa saanut siirtolaisvastaisuus näissä maissa on varmasti siirtänyt siirtolaisuuden painotusta jonkinverran pohjoisempaan Euroopassa. Pitkien matkojen kulkeminen on kuitenkin sen verran hankalaa, että valtaosa maailman pakolaisista ei edelleenkään pääse naapurimaata pidemmälle, kaikki eivät edes sinne asti, ja monella Eurooppaan asti päässeellä rahat ovat käytännössä lopussa Välimeren yli päästyä. Suomessa turvapaikanhakijoiden määrä ei myöskään ole valtavasti kasvanut. Viittaako Halla-Aho siis tällä väitteellään pohjolan kasvavista turvapaikanhakijamääristä Ruotsin suhteellisen avoimeen maahanmuuttopolitiikkaan tai Saksan suuriin pakolaismääriin? Ei kai Suomen rajoja ole tarpeen tilkitä tiukemmin sillä perusteella, että naapuristamme löytyy empatiaa sodan keskellä eläviä lapsia ja kidutuksen uhreja kohtaan?

Halla-Aho on kyllä oikeassa siinä, että hallitsemattomat maahanmuuttajamäärät aiheuttavat yhteiskunnallista epävakautta. Suomessa tällaista ilmiötä ei kuitenkaan ole, ja jopa Etelä-Euroopan maat selvisivät talouskriisiin asti suhteellisen hyvin huomattavasti suurempien siirtolaisvirtojensa kanssa. Euroopassa on kyllä ollut ongelmia maahanmuuttajien integroimisessa yhteiskuntaan, mutta käsitykset näiden ongelmien laajuudesta tuntuvat vaihtelevan lähinnä henkilön ideologian perusteella. Yllättävän monesta pahamaineisesta lähiöstä löytää asukkaita, joiden mielestä asuinalue on ihan viihtyisä ja turvallinen. Lähiöiden sosiaalisista ongelmista taas on Suomessakin puhuttu jo ennen ensimmäistäkään somalipakolaista.

On myös erikoista väittää maanosamme kasvavien siirtolaismäärien liittyvän nimenomaan korkeamman elintason tavoitteluun, kun samaan aikaan siviilien kasvanut tarve paeta sotaa on lähialueillamme täysin ilmeinen.

Eikö lapsen etu olekaan enää tärkeä?

Tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyn yhteydessä Soini antoi ymmärtää, että Perussuomalaisille lapsen oikeus isään ja äitiin on pyhä asia, jota ei tule lainsäädännöllä rikkoa. Silti puolueen maahanmuuttoon liittyviin tavoitteisiin oltaisiin nyt Halla-Ahon suunnitelmien mukaan kirjaamassa perheenyhdistämisten vaikeuttaminen. 

Onko oikeus isään ja äitiin pyhä asia vain valkoisista kristityistä puhuttaessa, vai miksi pakolaislapsen oikeutta isään ja äitiin ei nähdä tärkeäksi? 

Suomalainen perheenyhdistämispolitiikka ei myöskään ole erityisen lepsua eikä tulijoita ole kovin paljoa vuosittain. Esimerkiksi Kanadassa perheenyhdistämisen kautta on voitu myöntää oleskelulupia myös ydinperheen ulkopuolisille sukulaisille, mikä on tuonut perheille niitä turvaverkkoja jotka helpottavat arjessa selviämistä. Jostain syystä kanadalaiset myös suhtautuvat maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin paljon positiivisemmin kuin suomalaiset, vaikka sinne tulijoiden määrä on suhteellisestikin suurempi. Kanada toki maahanmuuttomyönteisenä maana houkuttelee huippuosaajia paremmin kuin Suomi, ja tämä näkyy myös heikompien maahanmuuttajien menestymisen mahdollisuuksissa.

Hajanaisia huomioita

Halla-Aho nostaa ongelmana esiin tiettyjen lähiöiden ghettoutumisen ja tiettyjen koulujen suuret maahanmuuttajamäärät. Tähän ongelmaan voidaan puuttua monin tavoin, mm. arvioimalla uudelleen käytössä olevaa tapaa tehdä koulupiirijaot. Maahanmuuttajia tilanteesta tuskin kannattaa syyttää.

Yksi esitetyistä tavoitteista ovat lukukausimaksut EU:n ulkopuolisille opiskelijoille. Tätä hän perustelee sillä, että ulkomaalaiset opiskelijat eivät yleensä jää Suomeen, vaikka vain parin vuoden takaisen selvityksen mukaan heistä kaksi kolmasosaa jää valmistumisensa jälkeen työskentelemään Suomeen. Toinen esitetty perustelu on se, että ulkomaisia opiskelijoita olisi parempi houkutella opetuksen laadulla kuin ilmaisuudella, ja että lukukausimaksut parantaisivat mahdollisuuksia tämän laadun nostamiseen. Suomalainen korkeakoulutus on kuitenkin sen verran kaukana maailman kärjestä, että tällainen laadun rahoittaminen lukukausimaksuilla vaatisi maksujen ulottamista myös suomalaisiin opiskelijoihin. Tämä varmaankin vaatisi myös opintotukijärjestelmän uudelleentarkastelua. Olisikin mielenkiintoista nähdä laskelmat siitä, mitä tällainen yliopistojen rahoitusmallin muuttaminen käytännössä maksaisi yhteiskunnalle, ja millä aikavälillä ulkomaisten opiskelijoiden tuomat lukukausimaksut riittäisivät kattamaan nämä kustannukset. Mutta kenties Halla-Ahon tarkoitus onkin vain saada EU:n ulkopuolelta tulevat opiskelijat valitsemaan opiskelupaikkansa ja tulevat työpaikkansa muualta.

Ei ole yllättävää, että listalla on myös positiivisen syrjinnän poistaminen. Jos ei näe maahanmuuttajia samalla tavalla menestystä tavoittelevina sekä tukea ja ohjausta kaipaavina yksilöinä kuin kantaväestön edustajia, ei ehkä tule mieleen, että maahanmuuttajien tasa-arvoiset mahdollisuudet yhteiskunnassa vaativat sitä, että maahanmuuttajataustaisia yksilöitä löytyy yhteiskunnan eri tasoilta ja yhteiskunnallisesti merkittävistäkin ammattiryhmistä. Kuinka esimerkiksi opinto-ohjaaja voisi ymmärtää suositella maahanmuuttajatytölle muuta koulutusta kuin hoiva-alaa, jos hän ei koskaan näe maahanmuuttajanaisia muualla? Yllättävän pienetkin asiat ovat osa sitä kokonaisuutta, joka pitää tietyt väestöryhmät muita heikommassa asemassa. Positiivista syrjintää jo 60-luvulla aktiivisesti harjoittanut USA on pärjännyt monella mittarilla erinomaisesti, joten on vaikea uskoa että positiivinen syrjintä haittaisi yhteiskunnan menestyksen mahdollisuuksia. Positiivista syrjintää voi myös toteuttaa monin tavoin, ja on vaikea nähdä, miten tyypillinen "kahden tasaväkisen hakijan tapauksessa valitse vähemmistön edustaja" -periaate olisi kenellekään vahingoksi. Toki joku toinen jää aina valintatilanteessa valitsematta, mutta kun suosittava joukko on vähemmistö, seuraavalla yrityksellä on hyvät mahdollisuudet siihen, ettei vastaavaa valintatilannetta tule ollenkaan.

On myös aivan käsittämätöntä, että Halla-Aho kehtaa väittää suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa sinisilmäiseksi maailmansyleilyksi, tai antaa ymmärtää että Suomessa ei pyrittäisi hallitsemaan maahamuuttoa. Jos Suomi olisi poikkeuksellisen leväperäinen ja avokätinen maahanmuuttoasioissa, miksi fasistisina pidetyt Ruotsidemokraatit tavoittelisivat suomalaistyyppistä maahanmuuttopolitiikkaa Ruotsiin? 

Minun on vaikea tulkita Halla-Ahon teesejä millään muulla tavalla, kuin että riippumatta maahanmuuttajien määrästä, maahanmuuttokriitikko näkee sen aina liian suurena. Ja ilmeisesti meistä eräät ovat onnistuneet pitämään riittävästi ääntä saadakseen sellaisen asiantuntija-maineen, jossa juuri ketään ei häiritse lähdeviitteiden tai edes faktojen puute. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, lähteekö kukaan valtamedioissa ampumaan näitä tarinoita alas.