Tuon hetken jälkeen olen saanut seurata monenlaisia reaktioita tapahtuneeseen. Moni on osoittanut tunteitaan tilanteesta kuvin, kommentein tai tekstilainauksin, jotka ovat ilmaisseet surua, myötätuntoa ja halua taistella hyvällä pahaa vastaan.
Moni on myös nostanut esiin sen, kuinka Pariisin terrori-iskut eivät maailman mittakaavassa olleet lopulta niin poikkeuksellisia. Olemme viime kuukausina keskittyneet kieriskelemään itsesäälissä eurooppalaisittain poikkeuksellisen suuren pakolaistulvan keskellä, menetettyämme jo aikoja sitten alkujaankin vähäisen mielenkiintomme Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä meidän näkökulmastamme arkipäiväiseksi muuttuneeseen terrorismiin, sekä noilla alueilla elävien ihmisten kohtaloihin.
Demokratisoituvassa Myanmarissa on edelleen käynnissä kansanmurha jotain Rohingya-vähemmistöä vastaan, Boko Haram sitä, Al-Shabaab tätä, ISIS tuota ja kuka enää edes muistaa jotain Al-Qaidaa tai Talibania, ojentaisitko lisää paahtoleipää samalla kun ohitan vielä nämä uutisotsikot Thaimaasta, Austraaliasta, Unkarista ja toki myös kotoisesta Suomestamme, jotka kertovat siitä, ettei tätä maailmaa enää kiinnosta edes teeskennellä että pakolaisten hätä liikuttaisi ketään ihmisten hukkuessa valtaviin numeroihin.
On totta, että jos lähdetään globaalisti kisaamaan siitä, kuka kärsii tällä hetkellä eniten, Pariisin iskun uhrit läheisineen tuskin yltävät kärkikymmenikköön. Jos vertailukohdaksi otetaan vaikkapa kidutuksen vammauttama ihminen, joka on nähnyt läheistensä julmia teurastuksia, joutunut elämään valtavalla pakolaisleirillä kiduttajiensa sukulaisten naapurissa, ja jonka kiikkerä kumivene tuupataan Kreikan rannikolta takaisin merelle, ranskalaisessa sairaalassa hoitoa saavan ihmisen asiat ovat ihan tosi hyvin.
Se ei kuitenkaan ole kelvollinen syy kylmettää sydäntään Pariisin tapahtumille.
Pariisi on Euroopan sydän. Monella meistä on henkilökohtainen suhde tuohon kaupunkiin. Jos pommi räjähtää sen kahvion edustalla, jossa söit toissa kesän parhaan leivoksen, tai ystäväsi työmatkan varrella, normaalin ihmisen kuuluukin järkyttyä tapahtuneesta.
Globaali oikeudenmukaisuus ei vaadi meitä muuttamaan facebookin profiilikuvaamme tukeaksemme terrorismin uhreja kaukaisissa maissa. Minun some-tykkäykseni tuskin pahemmin lämmittävät ihmisiä, jotka ovat kadottaneet perheensä paetessaan henkensä kaupalla kodeistaan.
Sen sijaan, jos myötätuntomme Pariisin uhreja kohtaan auttaa meitä avaamaan sydämemme myös muille terrorismin uhreille, näkemään taistelun heidän elämän edellytyksistään myös meidän etunamme, silloin surumme on positiivisella tavalla maailmaa muuttava voima.
Se on myös paras tapa estää terroristeja voittamasta.
Se on myös paras tapa estää terroristeja voittamasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti