Pia Kauma ja lastenvaunujen dilemma

Kokoomuksen Pia Kauma on herättänyt keskustelua aiheesta, saavatko maahanmuuttajat muita parempia sosiaalitukia. Ilta-Lehti selvitti likipitäen samaa asiaa viime tammikuussa päätyen tulokseen että maahanmuuttajien tuet eivät ole sen suurempia kuin muidenkaan saamat edut, ja samaa asiaa on vakuutettu asiantuntijavoimin myös muissa yhteyksissä.

Tämä ei kuitenkaan riitä, koska Kauma on kentällä toistuvasti törmännyt väitteisiin, että nimenomaan lastenvaunuostoksissa maahanmuuttajia suositaan sossun luukulla. Nyt tämä asia pitäisi selvittää perusteellisesti, jotta saadaan ikäviltä huhuilta katkottua siivet ja mahdolliset väärinkäytökset kuriin.

Valveutuneet kansalaiset ovatkin ryhtyneet pyyteettömään talkootyöhön ongelmien paljastamiseksi valokuvaamalla lastenvaunujen kanssa liikenteessä olevia maahanmuuttajia. Toivottavasti he eivät levittele valokuviaan pahantahtoisesti sosiaalisessa mediassa vaan lähettävät ne suoraan selvitystä puuhaavalle Pia Kaumalle korvaamattomaksi todistusaineistoksi asiain tilasta. Näin toimien saamme varmasti vastauksen mieliämme kalvavaan mysteeriin.

Kuvat saatuaan Kauman ensimmäinen tehtävä onkin selvittää, mitä vuosimallia kuvatut lastenvaunut ovat. Yllättävää kyllä, joskus käytetytkin lastenvaunut voivat näyttää kuntonsa puolesta uusilta - varsinkin jos niitä on vaivauduttu huoltamaan. Samoin uusiakin vaunuja voi saada halvalla, jos ajoittaa ostoksensa aikaan, jolloin uudet mallit ovat juuri saapuneet ja kauppa haluaa epätoivoisesti eroon edellisvuoden malliston viimeisistä kappaleista. Siksi valokuvia on syytä verrata kaikkien lastentarvikeliikkeiden tämän vuoden valikoimiin sen varmentamiseksi, onko kyse varmasti uudesta vaunusta vai kenties kuitenkin vain hyväkuntoisesta vanhasta lastenvaunusta.

Kun tämä tehtävä on saatu valmiiksi, Kauman tarvitsee selvittää enää kaksi asiaa. Ensimmäinen selvitettävä asia on, onko kuvatun vaunun omistajaperhe nostanut sosiaalitukia. Niin yllättävää kuin tämä rasisteille onkin, kaikki mustaihoiset eivät elä yhteiskunnan tuilla. Ilman maahanmuuttajien työpanosta pääkaupunkiseudun bussilinjastosta jouduttaisiin karsimaan karkeasti arvioiden puolet vuoroista, ja lisäksi hukkuisimme **skaan, koska siivoojia ei olisi tarpeeksi pitämään koulujamme, kauppakeskuksiamme ja työpaikkojamme viihtyisinä. Yllättävää kyllä maahanmuuttajia työskentelee myös monissa muissa tehtävissä, jopa sellaisissa, joista maksettavalla palkalla pystyy elättämään perheensä.

Kun näin epäilyksenalaisista perheistä on saatu karsittua pois käytettyjen vaunujen käyttäjät sekä ne jotka eivät rasita maamme sosiaaliturvajärjestelmää, jäljellä on enää sen selvittäminen, kuinka moni kuvatuista on saanut vaunujen hankkimiseen sossusta enemmän rahaa kuin mitä kantasuomalainen olisi saanut.

Toivotan Kaumalle onnea selvitystehtäväänsä. Tämän pienen harjoituksen jälkeen hän voikin pysähtyä pohtimaan rasistisen retoriikan tehoa. Sitä, miten pieni joukko äänekkäitä vaiheiden levittäjiä voi luoda vaikutelman tosiasiasta tai yleisestä mielipiteestä. Sitä, miten paljon resursseja valuu hukkaan, jos aivan jokaista vastaantullutta rasistista väitettä lähdetään faktoja selvittäen kumoamaan. Sitä, miksi ne äänekkäät, tunteisiin vetoavat valehtelijat saavat viestinsä uppoamaan niin hyvin, samalla kun faktojen pohjalta argumentoivat asiantuntijat kyllästyvät vastaamaan toistuvasti samoihin perättömiin väitteisiin höystettynä syytöksillä selvitysten puolueelisuudesta. Tai kuinka paljon ihan tavallisten perheiden turvattomuudentunnetta lisää tilanne, jossa tällaisten julkisuudessa esitettyjen väitteiden jälkeen he kokevat tulevansa vainotuiksi omassa naapurustossaan.

Mitä syöt?

Ruoka on viime aikoina puhuttanut monin tavoin. Ruuan nousevia hintoja on taivasteltu, vaikka keskiverto suomalainen käyttää huomattavasti pienemmän osan tuloistaan ruokaan kuin vaikkapa hänen isovanhempansa vastaavassa elämäntilanteessa käyttivät. Myös kansainvälisessä vertailussa ruoka meillä on halpaa. Lisäksi ruuissa käytettävistä lisäaineista on ollut huolestuneita puheenvuoroja. Esim. Palmian käyttämistä lisäaineista käytävä keskustelu on osoittanut paitsi ruokien sisältämien lisäaineiden valtavan määrän, myös sen etteivät ihmiset aina edes tiedä, mitä heidän ostamansa elintarvikkeet sisältävät.

Lisäaineet ovat luonnollinen uusi vihollinen valmisruokiin perustuvassa ruokakulttuurissa. Koska haluamme ostaa halpaa, elintarvikejalostajat suosivat halpoja raaka-aineita, jolloin ruuan ravintoarvoja on vaikea saada optimaalisiksi. Lisäksi ruuan on säilyttävä pitkään, koska kuluttajat olettavat kaupan hyllyjen notkuvan jatkuvasti täydellistä valikoimaa.

Todellinen ongelma eivät kuitenkaan ole itse lisäaineet, vaikka niistä osa onkin erityisesti suuremmissa määrissä nautittuna haitallisia. Suurempi ongelma on se, että jotta ruuasta saataisiin halpaa ja maistuvaa, käytetyt rasvat eivät ole terveellisiä, viljatuotteet sisältävät kuituja korkeintaan nimeksi, ja sokerin sekä suolan määrät ovat valtavia. Näillä aineksilla saadaan myös ruokaa, joka koukuttaa. Tunnetko itse yhtään sokerihiirtä, joka ei selviä työpäivästä ilman limua tai karkkipussia?

Samalla ruuan terveellisyys on monelle entistä tärkeämpää, ja niinpä esim. lasten jugurtteja ja rahkoja markkinoidaan terveellisinä sivuuttaen se tosiseikka että niissä usein on niin valtavat määrät sokeria, ettei niiden nauttiminen päivittäin ole terveellistä lapselle. Myslejä ja muroja on myös aina mainostettu terveellisinä, vaikka sokerin lisäksi niiden suolapitoisuudet voivat olla hyvinkin korkeita. Jopa keksejä markkinoidaan sillä, että osa rasvasta on korvattu rypsiöljyllä tai raaka-aineisiin kuuluu täysjyväviljaa. Ehkä tällaiset keksit ovat todella terveyden kannalta parempi valinta kuin sellaiset, joiden raaka-aineissa on panostettu vain siihen että saadaan makeaa halvalla, mutta terveellisiä ne eivät missään nimessä ole.

Myös kevyttuotteita on monenlaisia. Kevytmeetwursti on varmasti vähärasvaisempaa kuin tavallinen, mutta kevyttä se ei silti ole. Ja jos rasvaton jugurtti sisältää pitkän listan makeutusaineita, sakeutusaineita ja muita koostumuksenparantajia, voi olla hyvinkin kyseenalaista, miten terveellistä sen nauttiminen on suuremmissa määrissä. Toisaalta, jos lisäainekammon myötä rasvan, sokerin ja suolan käyttö kasvaa, sekään ei voi olla terveellistä.

Kun vielä yltäkylläiseen elämäntapaamme kuuluu ylensyödä joka aterialla (koska isoa lautasta ei malta jättää vajaaksi, eikä lautaselle laitettua ruokaa saa jättää syömättä), seuraukset ovat selvät. Ylipaino alkaa olla globaalisti suurempi ongelma kuin aliravitsemus. Ja samalla kun ne todella köyhät kärsivät riisin, maissin ja vehnän hinnannoususta, peltoaloja siirtyy biodieselin tuotantoon, jotta ylipainoiset voisivat jatkossakin kulkea kaikki matkansa omilla autoillaan.

Suomalaiset eivät syö tarpeeksi kasviksia. Lapsille ei tarjota niitä tarpeeksi, ja aikuisilla ei ole tapana syödä niitä. Kasvikset ovat kuulemma liian kalliita, vaikka esim. sipsipussin hinnalla saisi melkoisen määrän porkkanoita. Jos lautasella on päivästä toiseen ruokaa, joka ei sisällä juuri mitään ravintoaineita, mikä tahansa tietoinen muutos ruokavaliossa on todennäköisesti terveellinen.

Toinen kysymys on sitten se, mikä on ekologisesti kestävää. Nykyinen meno ei sitä ole.

Onko asiakkaalla oikeus erehtyä?

Sain tässä hiljattain mieheltäni puhelimeeni käyntikorttina tyttäremme ystävän äidin puhelinnumeron. Selasin tekstiviestiä niin, että sain haluamani puhelinnumeron korostetuksi, ja valitsin osoitekirjaan lisäämisen. Tässä puhelinmallissa näin toimimalla pääsee kuitenkin toimintoon, jossa lisätään osoitekirjaan tekstiviestin lähettäjän puhelinnumero. Koska mieheni puhelinnumero oli jo puhelinmuistiossani, peruutin toiminnon ja löysin sitten toiminnon käyntikortin tallentamiseen, ja sain näin haluamani puhelinnumeron siirrettyä osoitekirjaani.

Pian huomasin, että omasta mielestäni täysin loogisella erehdykselläni oli yllättävä seuraus: vaikka mieheni puhelinnumero on edelleen puhelinmuistiossani, ja pystyn käyttämään sitä niin soittamiseen kuin tekstiviestin lähettämiseenkin, puhelimeni ei enää tunnista tätä puhelinnumeroa. Kun mieheni soittaa, puhelimeni ei näytä muistion nimeä, vaan puhelinnumeron josta soitto tulee. Hänen lähettämänsä tekstiviestit tulevat myös perille lähettäjätietoinaan puhelinnumero, ei puhelinmuistioon tallennettu nimi. Olen päivittänyt puhelinmuistion tietoja eri tavoin, mutta en ole keksinyt tapaa, jolla puhelimen saisi taas yhdistämään tämän numeron sitä vastaavaan tietoon puhelinmuistiossa. Jäljellä alkaa olla enää kaksi vaihtoehtoa ongelman ratkaisemiseen: hankkia uusi puhelin, tai miehelle uusi numero.

Tapahtuneen voisi kuitata toteamuksella RTFM, eli omapa oli vikani kun en kaivanut esiin käyttöopasta. On kuitenkin aika paljon vaadittu, että käyttäjä kaivaisi esiin käyttöohjeen tehdäkseen jotain pohjimmiltaan niin yksinkertaista, kuin puhelinnumeron tallentaminen puhelinmuistioon. Sitäpaitsi käyttöohjeet ovat yleensä niin paksuja, ettei niistä ole kovinkaan helppoa löytää etsimäänsä tietoa, ellei ohje satu olemaan sähköisessä muodossa niin että tietoa voi etsiä vapaiden hakusanojen avulla.

Hyvällä käyttöliittymäsuunnittelulla voidaan pienentää riskiä, että käyttäjä tekee jotain väärin. Hyvällä testauksella voidaan pienentää riskiä, että väärin tekemällä käyttäjä saa aikaan jotain ikävää. Kuitenkin toiminnoiltaan monipuolinen ohjelmisto lienee väistämättä sellainen, että joku käyttäjä voi keksiä niin ovelan tavan tehdä asiat väärin, ettei kukaan ole voinut siihen etukäteen varautua. Nämä tilanteet eivät ikinä ole kovin hyvää mainosta valmistajalle. Kuten tässäkin tapauksessa, sinänsä pienen erehdyksen ikävä seuraus tuo kiusauksen vaihtaa kilpailijan tuotteeseen.

Missä määrin siis yritysten tulisi varautua siihen, että asiakkaalla on mahdollisuus erehtyä?

Sammon keksijät

Fyysikon on vaikea uskoa ikiliikkujiin. Monia on yritetty rakentaa, mutta parhaimmatkin pysähtyvät ajan myötä. Vielä vaikeampaa on uskoa siihen, että materiaa voisi luoda tyhjästä.

Virtuaalimaailmoja tällaiset rajoitukset eivät koske, ja päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että nykymaailmaa pyörittävä sijoituksiin perustuva markkinatalouskoneisto on eräänlainen surrealistinen virtuaalimaailma. Kokonaisuus muistuttaa myös ikävän paljon suurta pyramidihuijausta, jossa ylemmillä portailla olevat kahmivat valtavia voittoja niin kauan kuin saavat alemmille portaille niitä onnettomia, jotka turhaan kuvittelevat voivansa rikastua helposti.

Maailma on seurannut henkeään pidättäen Yhdysvaltoja uhkaavaa kassakriisiä. Kaikki ovat helpottuneita siitä, että jonkinlainen ratkaisu saatiin aikaan, ja jenkit voivat nostaa vähän uutta lainaa maksaakseen vanhojen lainojensa erääntyvät laskut. Maailman luotettavimman lainanottajan luottoluokituksen pudotus kun horjuttaisi koko finanssimarkkinoiden rakennetta, koska tähän asti sitä on voitu pitää peruspilarina, johon meitä vähäisempiä lainanottajia verrataan. Ilmassa on kuitenkin epävarmuutta, koska jääräpäiset konservatiivit ovat saamassa tahtonsa läpi, ja julkisten menojen leikkauksilla he tulevat heikentämään keskivertoamerikkalaisen ostovoimaa lähivuosina. Tämä tarkoittaa vähemmän myyntiä aasialaiselle elektroniikkateollisuudelle. Vasta paljastunut kesäkuinen 0,2 prosentin pudotus amerikkalaisten kotitalouksien kulutuksessa syöksikin pörssikurssit ympäri maailmaa laskuun.

Talouden ikiliikkuja toimii yksinkertaistaen seuraavasti: Aasian kasvavat taloudet syytävät rahaa länsimaihin, koska länsimaissa on suuret markkinat niille tuotteille, joita Aasiassa valmistetaan. Tällä halvalla lainarahalla me sitten ostamme kotiteattereita kevään muotiväreissä, mikä mahdollistaa Aasian teollisuuden jatkuvat kasvunäkymät. Mitä paksummin kiinalainen tehtaanomistaja voi, sitä enemmän hän voi lainata eurooppalaiselle tai amerikkalaiselle sohvaperunalle, jonka ostokset taas kasvattavat kiinalaisen tehtaanomistajan kukkaroa. Kaikki kokevat voittavansa.

Tilanne tuo mieleen ajan, jolloin Suomen teollisuus täytti vientitukien avulla Tallinnan marketit oluella, jonka suomalainen risteilyvieras kantoi takaisin kotimaahan. Tuetulla risteilylaivalla, kuinkas muuten.

Kuviossa on useampiakin ongelmia. Ensiksikin, materiaalin kuljetettaminen maanosasta toiseen käsiteltäväksi, jalostettavaksi, kulutettavaksi ja päätymään mahdollisimman pian kaatopaikalle seuraavien ostosten tieltä, on pienoinen uhka luonnonvaroillemme ja ilmastollemme. Toisekseen, ikuista kasvua ei ole olemassa. Jokainen biologian tunneilla hereillä ollut muistanee käyrät kasvavista populaatioista, jotka sitten romahtavat ruuan loppuessa. Niin maailma toimii: hurjaa kasvua niin kauan kuin se on mahdollista, ja sitten vääjäämätön romahdus. Vaikka rahamme ovat bittiavaruudessa, vaurautemme on edelleen ensisijaisesti niissä luonnonvaroissa, joita pystymme hyödyntämään, ja ne eivät nykytietämyksen mukaan kovin vauhdikkaasti lisäänny. Kuinka kauan siis maailmassa riittää lainarahaa elintasomme kasvattamiseen?

Taannoin Suomen Kuvalehdessä (SK 15.7.2011) Teppo Tiilikainen kertoi maailman finanssitalouden paisuneen yli 20 kertaa reaalitaloutta suuremmaksi. Pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoiden hintakuplalla spekulointi on ehkä suomalaiselle helposti hahmotettava tapa lähestyä ongelmaa, mutta kyse on hyvin pienestä ongelmasta verrattuna siihen Suureen Kuplaan. Onko olemassa tapaa, jolla mitä ihmeellisimpien johdannaispakettien paisuttama finanssimaailma saataisiin lähemmäksi reaalimaailmaa aiheuttamatta historiallista lamaa?

Ja kuinka me siitä lamasta selviäisimme, kun meistä suuri osa ei enää edes tiedä, mitä kuokalla voisi tehdä suolla?

Syömisen sietämätön vaikeus

Minulla on ongelma. Se ilmenee aina kun teen ruokaostoksia. Tarkemmin sanoen, päätyessäni pakattujen lihojen tiskille.

Olen aina syönyt lihaa. Itse asiassa aika paljonkin elämäni aikana. Enkä näe tässä mitään eettistä ongelmaa, koska ihminen on syönyt lihaa kauemmin kuin viljellyt viljaa. Lihansyönti ja metsästys on ollut edellytys sellaisen hermoston rakentamiseen, joka on mahdollistanut kulttuurien kehittymisen. Miksi minua sitten etoo lihatiskillä?

Ensiksikin, kuka voi rehellisesti sanoa, että muovirasiaansa truutattu broilersuikale näyttäisi herkulliselta? Epämääräinen pallero epämääräisen muotoiseksi silpoutunutta lihaa suorastaan huutaa sitä, miten kauas olemme päätyneet metsästäjäkulttuurista. Tämä liha on peräisin luonnottomaksi jalostetusta eläimestä, joka on kasvatettu energiatehokkaasti luonnottomissa olosuhteissa ja teurastettu ja pakattu tehokkuudessaan huippuunsa hiottujen prosessien mukaisesti. Sen olemassaolon ainoa oikeutus ikinä on ollut tuottaa halpaa proteiinia lautasillemme.

Seuraavaksi kiinnitetään huomio parasta ennen -päivään. Ja sitten pakkauspäivään. Olemme palanneet metsästyskulttuuria edeltävään aikaan, raadonsyöjiksi. Täytämme puolet lautasestamme viikon verran muovissa harmaantuneella lihalla. Kiva. Eikä tämä piinallinen ajatus kalatiskin puolelle siirryttäessä ainakaan helpota.

Lähes joka kerta kauppaan päätyessäni löydän itseni tuskailemassa ympärilläni hyllymetreittäin pakattua lihaa. Lapsiperheen ruuissa on vaikea välttää broilerin ja jauhelihan käyttöä, ja juuri nämä nostavat esiin kaikkein pahimmat vastareaktiot. Jos lihaa ei tarvita heti seuraavan päivän ruokaan, huomaan jättäväni sen kylmäaltaaseensa ja pakenevani heviosastolle.

Mutta tuska ei aina helpota sielläkään. Ympäri vuoden hyllystä löytyvät parsat, valtavat röykkiöt raakoja kasvihuonetomaatteja sekä orjatyötä lähentelevissä oloissa kerätyt yksittäispakatut paprikat herättävät myös epämiellyttäviä ajatuksia suhteestamme ruokaan.

Miten tästä on tullut näin vaikeaa?

Piloille hemmoteltu kakara

Osui silmään lööppi, joka lupasi kertoa, millä tavoin kuningaspari on hemmotellut Madden piloille. Lehti jäi ostamatta, enkä siis koskaan saanut selville Ruotsin kuninkaallisten turmiollisia lastenkasvatustapoja, mutta ajatus jäi vaivaamaan. Siis tämä hemmottelun paheellisuuden ajatus.

Hemmottelullahan yleensä viitataan tilanteeseen, jossa lapselle annetaan se mitä hän pyytää ja haluaa. Toinen mahdollinen hemmottelutilanne on se, että aikuinen olettaa lapsen nauttivan jostakin, ja yllättää sitten lapsen iloisesti opastamalla hänet tämän riemun saloihin. Hemmottelun katsotaan olevan turmiollista, koska aikanaan suomalaisperheistä vain hyvin harvoilla on ollut varaa hemmotteluun, joten pyyntöjä on lähes väistämättä seurannut pettymys. Tästä näkökulmasta on lohdullinen ajatus, että jos vanhemmat hemmottelevat lastaan, tästä tulee poispilattu hienohelma, ärsyttävä ja omaan napaansa tuijottava viisastelija ja ilkeä kiusankappale, joka ei ikinä osaa ajatella mitään muuta kuin itseään. Vanhemman keskeinen tehtävä onkin näyttää lapselle, että maailma on kylmä paikka, jossa ei ikinä saa sitä mitä haluaa, vaan on parasta keskittyä olemaan nöyrä ja huomaamaton ja odottaa tilien tasausta tuonpuoleisessa.

Nyt kun monella on varaa hemmotteluun, olemme siitä hassussa tilanteessa, että aikuiset hemmottelevat itseään esimerkiksi shoppailemalla ja mussuttamalla karkkia päivittäin, mutta edelleen vanhemmat saattavat tuntea syyllisyyttä vastatessaan myöntävästi lapsen pieniin pyyntöihin. Monet isovanhemmat taas ovat menettäneet kaikki estonsa hemmotteluun, ja saattavat suorastaan tyrkyttää lapsiparoille karkkia ja pullaa ja muistutella siinä samalla, että tästä ei sitten kerrota äidille.

Minun on kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että lapsen toiveiden täyttäminen silloin tällöin olisi vahingollista. He kokevat ihan riittävästi pettymyksiä ilmankin että vanhemmat niitä tarkoituksella heille järjestävät. Väitän, että hemmottelun ongelmana on nimenomaan se, että lapsi ei saa sitä mitä hän oikeasti haluaa.

Pohjimmiltaanhan lapset haluavat viettää mukavaa yhteistä aikaa vanhempiensa ja muiden itselleen läheisten aikuisten kanssa. Toki iän karttuessa kavereiden merkitys kasvaa suuremmaksi, mutta se ei tarkoita etteikö teinikin voisi silloin tällöin kaivata sitä, että isi tai äiti vain istuisi vieressä ja keskittyisi tekemään yhdessä jotakin molempien mielestä hauskaa. Hemmottelu taas usein liittyy siihen, että aikuinen pyrkii lahjoilla korvaamaan sitä, että yhteistä aikaa on liian vähän. Vaikka tavaraa on kiva saada, se on kuitenkin vähän laiha anteeksipyyntö siitä, ettei sinulle tärkeä ihminen näytä olevan kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi, vaan keskittyy harvat mahdolliset yhteiset hetket lehteen, televisioon, tietokoneeseen, puhelimeen, milloin mihinkin.

Toinen ongelma hemmottelussa on se, että se asettaa lapselle odotuksia. Kun isi vie eläintarhaan tai äiti futistreeneihin, tai mummo kaivaa kassista lelupakettia, hänen viestinsä lapselle saattaa olla: ”Haluan, että hymyilet ja näytät olevasi kiitollinen. Jos et sitä tee, rupean kiukuttelemaan.” Mitä enemmän yhteinen aika sisältää lapselle asetettuja vaatimuksia siitä, että hänen tulee nauttia aikuisen keksimistä viihdykkeistä, sitä kapeammaksi jää tila vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Vaikka lapsi tarvitsee mukavia yhteisiä hetkiä läheistensä kanssa, hän tarvitsee myös turvallisen sylin itkemiseen ja raivoamiseen. Nekin, jotka eivät halua syliä, tarvitsevat vastaanottavaisen aikuisen kunnioittavan etäisyyden päähän seuraamaan tilannetta.

Lapsen kuunteleminen on vaikeaa. Uskon kuitenkin, että jos sitä aidosti yrittää, lopputulos on paljon parempi kuin jos vain vastaa aina ja kaikkeen kieltävästi. Lapsetkin ovat ihmisiä, ja yhtä lailla oikeutettuja hemmotteluun kuin me aikuiset. He vain tarvitsevat vähän apua sen oppimiseen, milloin mieliteoille on parempi sanoa ei.

Äiti mä haluun...

Aika on varmaan kullannut muistot, mutta jotenkin kuvittelisin, että silloin joskus odottaminen kuului asiaan. Siis se, ettei saanut haluamaansa heti. Vaikka omakin lapsuus oli eräänlaista yltäkylläisyyden keskellä elämistä, tavarat eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Mutta maailma on muuttunut. IKEA, H&M tai Etola toteuttaa halvalla likimain jokaisen pikkulapsen unelman, joka 80-luvulla tuntui täysin saavuttamattomalta. Emme kuulemma ole enää ensisijaisesti kansalaisia, vaan kuluttajia. Ja se kyllä näkyy.

Käsittämätön määrä tavaraa on vallannut asuntomme. On tarpeeseen ostettua, lahjaksi saatua, vähän itse tehtyäkin, uutta ja vanhaa. Leluja on niin paljon, että alan epäillä niiden lisääntyvän itsestään. Ja silti välillä tuntuu, että lapset elävät nykystandardiin nähden niukkuudessa. Tyttäreni ainakin on tästä vakuuttunut - kaikilla muilla on enemmän gogoja, pet shoppeja, barbeja, milloin mitäkin. Saan kokea olevani epäreilu tyranni kun sanon, että uuden tavaran ostamiseen tarvitaan syy, eikä syyksi riitä varustelukilpa kavereiden kanssa. On ihan turha puhua joulusta ja syntymäpäivästä lapselle, joka ulvoo tarvitsevansa uuden tavaran vain pari päivää sen jälkeen, kun on viimeksi saanut jotain lahjaksi. Tarve on nyt, kuka muka jaksaa odottaa jotain, joka on niin kaukana?

Epäilen, ettei tällä tarpeella edes ole paljonkaan tekemistä sen kanssa, että jotain pitäisi omistaa. Tapa, jolla lapset kohtelevat tavaroita, herättää ajatuksen, että niistä aika harva on heille oikeasti tärkeä. Niitä tallotaan, ne unohdetaan sohvan alle tai maton uumeniin, ne vain putoavat kädestä kun mieleen tulee uusi leikki. Tarve on saada uutta, aina uutta, ostaa itse, avata lahjoja. Viedä lelupäivään jotain, mitä muut eivät ole vielä nähneet. Kuulua porukkaan, jossa jokaisella on oma zhu zhu pets tai bratz. Odotan pelon sekaisin tuntein koulun alkua – mitä kaikkea sosiaaliseen hyväksyntään nykypäivänä mahdetaankaan siellä vaatia?

Ehkä tällaista uuden janoa voisi tyydyttää koluamalla kirppareita ja myymällä vanhoja tavaroita pois. Mutta luopuminenkin on vaikeaa, ja myyminen vaivalloista. Jotenkin kuvittelisin, että lapselle voisi pidemmän päälle olla etua siitä, että hän oppisi odottamaan. Mutta kauanko minun on odotettava tällaisen oppimisprosessin etenemistä? Viisivuotiaalle on turha puhua kehitysmaiden lapsista tai siitä millaista oli kun mummo oli pieni. Ympäröivä todellisuus todistaa jatkuvasti ihan muuta.