Se suuri huijaus

On taas se aika vuodesta, kun me aikuiset valmistaudumme vuoden suureen huijaukseen. Eri perheissä se tehdään eri tavalla, toisissa hyvinkin huolella ja perusteellisesti, toisissa se jätetään kokonaan väliin, mutta yksikään lapsi ei taida siltä kokonaan välttyä. Siis Joulupukilta.

On ihan mielenkiintoista, että kulttuuriimme iskostuneen valtauskonnon suuri juhla huipentuu siihen, että aikuiset tekevät kaikkensa säilyttääkseen lapsenuskon Joulupukkiin. Se toinenkin joulun tarina saatetaan käydä läpi, mutta olisi jotenkin absurdia nähdä yhtä paljon vaivaa sen eteen, että lapset uskoisivat tarinaan eläinsuojassa syntyneestä neitsyen lapsesta.

Ehkä surullisinta tässä on sitkeä väite siitä, että Joulupukki toisi lahjoja nimenomaan kilteille lapsille. Totuushan on se, että lahjojen määrä ja laatu riippuu vanhempien varallisuudesta sekä lähisukulaisten ja perhetuttavien kulutustottumuksista, eikä lapsen käytöksellä ole asiaan juurikaan merkitystä. Globaalisti ajatellen väite on suorastaan absurdi, kun perheitään elannon hankkimisessa auttavat lapset eivät saa mitään, samalla kun hyvään palveluun tottuneet pikkuriiviöt saattavat saada niitä enemmän kuin jaksavat kerralla avata. Entä mitä tapahtuu, kun kaksi lapsiperhettä jakaa lahjat yhdessä, ja toisen lapset saavat huomattavasti useampia paketteja? 90-luvun laman aikana työttömyyden kohdanneiden perheiden lapset voivat myös kertoa pienen lapsen tulkinnan siitä, miksi joululahjoja ei enää tullutkaan edellisvuosien tapaan.

Minulle tarina joulupukista on parhaimmillaan mahdollisuus opetella näkemään todellisuus monikerroksisena, useiden yhtäaikaisten totuuksien kokonaisuutena. Joulupukkiin on lupa uskoa, vaikka tunnistaisikin valkean parran takana olevan miehen. Eikä tästä uskosta tarvitse luopua, vaikka pukki kaivaisi säkistään isovanhemmille paketteja, joita olet itse ollut paketoimassa. Maailma ei ole niin yksioikoinen paikka, että tällaisissa asioissa olisi pakko valita puolensa ja kieltäytyä näkemästä muita mahdollisia selityksiä.

Lopultahan joulun kannalta on täysin toisarvoista, kuinka moni uskoo Joulupukkiin ja millä perusteilla. Oleellista on yhdessäolo, ja se että on aikaa hupsutella yhdessä.

Miksi huivi pelottaa?

Ihmisillä on tapana lokeroida toisia näiden pukeutumisen perusteella. Asuvalinnoilla myös pyritään itse kuulumaan tiettyyn viiteryhmään, eivätkä tavallisten talliaisten pelot ja ennakkoluulot estä eksoottisempienkaan genrejen edustajia pitämään kiinni pukeutumistyylistään. Kun kaduilla kulkee mm. kasvonsa valkoiseksi maskanneita, hiuksensa kirkuvan pinkiksi värjänneitä, kokovartalotatuoituja, erikoisilla tavoin lävistettyjä ja enemmän paljastavissa kuin peittävissä vaatteissa kulkevia ihmisiä, luulisi että pukeutumisvalintojen olisi oltava todella shokeeraavia, että saisi osakseen erityistä huomiota.

Silti ehkä kaikkein voimakkaimpia tunteita herättävä asuste on musliminaisten käyttämä huivi. Näin siitäkin huolimatta, että erilaiset huivit kuuluvat myös omaan kulttuuriimme. Varmaan kaikilla on mielikuva esimerkiksi mummon huivista ja pyykkärihuivista. Lasten päihin kiedotaan kesällä huiveja suojaamaan auringolta, ellei valita vielä peittävämpiä hattuja, ja talvella muksut saavat päähänsä kypärämyssyn, joka peittää hiukset yhtä huolella kuin länsimaissa musliminaisten varmaankin tyypillisimmin käyttämä hijab.

Voin hyvin ymmärtää, että burkhat ja niqabit herättävät hämmennystä, koska ne peittävät kantajansa lähes täysin. Ymmärrän myös, että vaikkapa liikuntatunnilla ei voida turvallisuussyistä sallia mitä tahansa virityksiä kaulan ympärillä. Mutta miten yksi pieni vaatekappale voi herättää niin suuria reaktioita? Maailmalla on paljon kulttuurillisia ja uskonnollisia pukeutumiskoodeja, ja erilaisia uskonnollisia symboleja on niin paljon etten varmasti tunnistakaan niistä usempia. Toki olisi hyvä, että jokainen saisi itse valita, miten pukeutuu, mutta jos lähdetään listaamaan yksilön kannalta haitallisimpia uskonnollisia rajoitteita elämälle, näkisin ettei hijab ole erityisen vaarallinen sorron muoto. Eivätkö vaikkapa Amishit rajoita lastensa elämää paljon radikaalimmin kuin  modernia länsimaista elämää elävät muslimiperheet, joiden tyttäret päätyvät käyttämään hiukset peittävää huivia? On myös omituista ja julmaa suhtautua agressiivisesti huivia kantavaan naiseen siksi, että kokee tämän olevan perheensä painostuksen uhri.

Yksi selitys tilanteelle on luonnollisesti kristillisen lännen muslimipelko. Meille ei ole tuottanut moraalisia ongelmia se, että takaamme öljynsaantimme tukemalla Lähi-Idän ja Afrikan diktatuureja, koska pidämme näitä kansoja jotenkin vähemmän kykenevinä sivistyneeseen elämään. Olemme ihmeissämme, kun huomaamme heidän käyvän länsimaisia huippukouluja ja menestyvän omassa maailmassamme. Olemme pulassa, kun he täyttävät kotimaissamme ne palvelutehtävät, jotka eivät meille itsellemme kelpaa. Menemmekö ehkä paniikkiin, jos lapsemme haluavat kutsua heidän lapsensa kotiin leikkimään, tai huomaamme päätyneemme samalle lomalennolle lentopelkoisen arabin kanssa?

Voisiko yksi selitys huivipelolle olla myös siinä, että naisen pään peittäminen uskonnollisin perustein on kuulunut aikanaan myös omaan kulttuuriimme? Olisiko musliminaisen huiviin helpompi suhtautua, jos huivi ei olisi osa myös kristillistä naisen sortamisen historiaa? Onko huivi todella ulkoinen uhka, vai pelkäämmekö sen nähdessämme alitajuisesti myös paluuta omaan kulttuurilliseen menneisyyteemme? Vielä pelottavampaa kuin isänsä käskystä päänsä peittävä nainen, onkin itsenäinen ja voimakas nainen, joka omasta tahdostaan peittää hiuksensa huivilla.

Ken kuritta kasvaa...

Unicef käy kampanjaa lapsiin kohdistuvaa kasvatuksen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa vastaan. Aihe on tärkeä, sillä edelleen neljännes suomalaisista ei ymmärrä, ettei lapsen pahoinpitely kuulu kasvattamiseen. Tilanne on kuitenkin parantunut, sillä viitisen vuotta sitten jopa kolmannes hyväksyi lapsiin kohdistuvan väkivallan. Keskustelupalstat käyvät nytkin kuumana, ja edelleen sieltä löytyvät samat ikivanhat argumentit nykynuorison kurittomuudesta ja kelvottomuudesta, ja miten ennen oli kaikki paremmin.

Ongelma eivät ole vain asenteet, vaan myös taipumuksemme mallioppimiseen, se että teemme toisille sen mitä meille on vastaavassa tilanteessa tehty. Jos omat vanhemmat ovat hoitaneet ristiriitatilanteet aina tukistamalla, voi olla vaikea keksiä, miten muuten näissä tilanteissa voisi toimia. Kun vielä lasten kanssa konflikteilla on taipumusta alkaa yllättäen, provosoivasti ja silloin kun kaikki ovat väsyneitä, toiminta tulee helposti selkärangasta, vaikka olisi suunnitellut jotain ihan muuta. Ja jos huomaa toimivansa väärin, helpoimmat vaihtoehdot ovat tapahtuneen vähättely ("en tehnyt sitä edes kovaa, ja sitä paitsi ihan hyvä minustakin tuli, vaikka sain paljon enemmän tukkapöllyä lapsena") tai itsesäälissä kieriskely ("olen huono äiti ja huono ihminen").

Tutkimukset viittaavat siihen, että naiset suhtautuvat lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan jonkin verran kielteisemmin kuin miehet, mutta silti käyttävät väkivaltaa useammin. Tämä selittynee ainakin osin sillä, että suurimmassa osassa perheitä äiti viettää edelleen isää enemmän aikaa lasten kanssa, jolloin hänelle ehditään ja myös uskalletaan kiukutella enemmän. Uhmakas lapsi aiheuttaa vanhemmassa turhautumisen, voimattomuuden ja epäonnistumisen tunteita, ja niiden keskellä omaa agressiivista käytöstä voi olla vaikea hillitä.

Vanhempien ei onneksi tarvitse olla täydellisiä, vaan lasta voi kasvattaa myös näyttämällä esimerkkiä, miten tehtyjen virheiden jälkeen pyydetään anteeksi, tapahtuneen syitä käsitellään ja mietitään tapoja ehkäistä vastaavien tilanteiden syntymistä. Kasvatuksen keinovalikoiman ei myöskään tarvitse pienentyä luovuttaessa ruumiillisesta kurituksesta. Mm. Väestöliitto ja Lastensuojelun keskusliitto tarjoavat helppolukuisia julkaisuja rakentavan kasvatuksen avuksi.

Lasten kurittomuuden taustalla tuskin on vitsan säästely. Toisten huomioon ottamista opitaan paremminkin positiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kasvatusta ei tarvitse nähdä yksittäisinä tekoina ja toimintapoina tietyissä tilanteissa, vaan enemmänkin kyse on kaikesta siitä, mitä lapsen kanssa tehdään. Mukavat yhteiset hetket kotitöiden ja leikin merkeissä tukevat varmasti enemmän lapsen kasvua empaattiseksi yksilöksi kuin mitkään rangaistukset. Myös lapsen vahingollista käyttäytymistä voidaan yleensä estää rakentavin tavoin. Tämä kaikki vie toki aikaa, mutta eikö vanhemmuuteen kuulu myös se, että ollaan valmiita viettämään aikaa oman lapsen kanssa?

Ehkä keskeisintä on se, miten suhtautuu lapseen. Näkeekö hänet ensisijaisesti positiivisena asiana omassa elämässään, omalla tavallaan kiinnostavana yksilönä? Hyväksyykö myös lapsen epätäydellisyyden ja negatiiviset tunteet, vaikka näiden asioiden kohtaaminen olisikin vaikeaa.

Tarjoatko ongelmia vai ratkaisuja?

Väsynyt ilta hotellihuoneessa, muksut on saatava kylpyyn, mutta siitä ei kuulemma tule mitään ilman kylpyleluja - joita ei tietenkään ole ainuttakaan mukana. Löydätkö itsesi purkamassa ärsyyntymistäsi lapsiin, vai tyhjentämässä hammasharjakoteloa tai D-vitamiinipurkkia kylpyleluksi? Lasten lelut ovat valloittaneet olohuoneen lattian. Karjutko taaperolle pää punaisena, että jäljet on siivottava, vai otatko esiin lego-laatikon ja pyydät auttamaan keräämään legot siihen, ja sen jälkeen vaihdat seuraavaan lelulaatikkoon? Vietät iltapäivää lasten kanssa vaateostoksilla. Kun muksut kitisevät väsymystään, hoidatko ostokset loppuun nalkuttaen, vai kaivatko esiin evästä tai kurvaat kahvi- ja leikkitauolle?

Kukaan ei ole täydellinen, eikä sivistynyt aikuinenkaan jaksa väsyneenä ja nälkäisenä olla kärsivällinen ja rakentava. Monta kertaa elämä on kuitenkin aika paljon helpompaa, kun hermostumisen sijaan miettii mistä ongelmat pohjimmiltaan johtuvat, ja miten ne olisivat ratkaistavissa. Harva on hankala ihan vain ilkeyttään, vaikka olisi jääräpäinen ja temperamentikas lapsi. Pienilläkin myönnytyksillä voi olla yllättävän suuri merkitys, kun pyritään näkemään myös ne tarpeet, jotka toisen käytöstä ohjaavat, eikä tyydytä vain reagoimaan vaatimuksiin ja raivokohtauksiin. Lapsikaan ei aina osaa pyytää sitä, mitä oikeasti tarvitsee, mutta sitä suuremmalla syyllä hänellä on oikeus tulla todella kuulluksi.

Kiireen ja stressin keskellä on helppo epäonnistua näissä kohtaamisissa omien lastensa kanssa. Kuitenkin heidän jos joidenkin kanssa meillä tulisi olla mahdollisuus onnistua paremmin. Kun on tuntenut toisen koko tämän pienen elämän ajan, pitänyt lähellä ja lohduttanut, näyttänyt omalla esimerkillään miten tässä maailmassa toimitaan, eikö meillä silloin pitäisi olla parhaat mahdolliset eväät nähdä pinnallisen kiukuttelun taakse? Haasteen tuo pienen lapsen erilainen tapa hahmottaa maailmaa, mutta vastaavasti taaperon avoin tapa ilmaista tunteitaan antaa kaiken mahdollisen informaation, mitä ihminen voi omasta olostaan ja sen syistä tarjota.

Lopulta paljon suurempi haaste on löytää ymmärtäväinen ja ratkaisukeskeinen suhtautuminen myös aikuisten välisiin ristiriitoihin. Kiinnitämme niihin vähemmän huomiota vain siksi, että nämä ristiriidat ovat vähemmän päällekäyviä, ne antavat mahdollisuuden tyytyä jupisemaan. Ärsyynnymme tupakoivasta tai pianoa soittavasta naapurista, tai ihmisistä joiden siisteysstandardit tuntuvat poikkeavan omistamme. Vaikka en tunne naapuriani, eikä minulla ole mahdollisuutta samalla tavalla puuttua hänen elämäänsä kuin voin vaikuttaa lasteni tekemisiin, voin yleensä kuitenkin olettaa, että hän ei ihan vain minua kiusatakseen häiritse elämääni. Eikä ole ollenkaan mahdotonta, että hyvässä hengessä neuvottelemalla löytyisi ratkaisu, jolla yhteiselo muuttuisi vähemmän häiritseväksi ilman että kummankaan tarvitsee edes merkittävästi muuttaa omia toimintatapojaan.

Kysymys kuuluukin, kuinka monella riittää rohkeus ja luovuus etsiä näitä ratkaisuja? Kuinka moni edes haluaa ymmärtää, miksi joku toinen elää eri tavalla?

Kesken jääneiden ajatusten maa

Olipa kerran kertausharjoitukset, joissa muutama nuori mies ei ensimmäisen puolen viikon aikana saanut juuri nukkua. Tässä vaiheessa miltei jokainen heistä oireili jollain tapaa. Yhdellä loppuivat kaikki lauseet kesken. Olipa kerran projektipäällikkö, joka teki reilusti yli 200 työtuntia kuukaudessa. Hän priorisoi, keskittyi olennaiseen, ja hoiti kaikki tehtävänsä. Tosin monen muun silmissä niistä monet jäivät jotenkin kesken, tai ehkä se mitä tehtiin ei ollut aina ihan tarkoituksenmukaista. Ja olipa kerran tutkija, joka yritti normaalin työajan puitteissa hoitaa kaikki työnsä, vaikka ne olisivat vaatineet vähintään kymmentuntisia työpäiviä. Lopulta hän ei enää pystynyt luovaan työhön. Tieteellisen tekstin lukeminen, saati tuottaminen, muuttui mahdottomaksi.

Työelämä voi kohdella meitä julmasti, mutta on myös niitä, joille työ on se ympäristö, jossa asioihin voi joskus jopa keskittyä. Kotona raikuu tauotta "äiti, äiti", "isi, isi", tai epämääräisen kolinan ja tappelun äänien perusteella on pakko jättää kesken mitä ikinä olikin tekemässä ja mentävä keskeyttämään pienten kullannuppujen puuhat. Refleksinomaisiksi muuttuneet asiat, siis perus kodinhoitotoimet ja vaikkapa standardin mukaisen retkirepun pakkaaminen onnistuvat, mutta mikään muu ei, koska ikinä ei saa mahdollisuutta ajatella kokonaista ajatusta kerralla alusta loppuun asti, tai ainakaan toimittua sen mukaisesti. Kun kullannuput vihdoin nukkuvat, sitä on ehkä niin väsynyt, ettei edes jaksa yrittää. Tai kaipaa niin paljon sitä hiljaisuutta, ettei sitä pysty rikkomaan. Jos yöunet ovat vielä katkonaisia, tai tietää aamun koittavan viideltä, miksi tekisi mitään muuta kuin rentoutuisi silloin, kun siihen saa tilaisuuden?

Tunnistatko tilanteen, jossa joudut sopimaan puolisosi kanssa asioista sähköpostitse, koska niistä puhuminen niin että asia käsiteltäisiin loppuun asti ei vain ikinä onnistu, vaikka saman katon alla asutaankin? Postit katsotaan läpi käytännössä viikottain? Entä oletko kuullut tarinoita perheistä, joissa kolmas lapsi on unohtunut jonnekin, koska vanhempien superkyvyt eivät ole riittäneet tyytyväisenä nukkuvan vauvan muistamiseen, kun samalla on pitänyt kerätä leviteltyjä tavaroita ja ohjata kaksi jatkuvasti höpöttävää satunnaiskävelijää esimerkiksi autolle?

Miten elämästä on voinut tulla näin vaikeaa? Vai onko salaisuus siinä, että elämä alkaa vasta kun lapset muuttavat pois kotoa?

Se on ainakin tämän kaiken keskellä selvää, että ollakseen tehokas ja löytääkseen uusia ratkaisuja on saatava riittävästi unta ja tilaa ajatella. Toivottavasti tämä asia ymmärretään myös siellä, missä tehdään päätöksiä siitä, kuinka suurella henkilöstömäärällä työt on tarkoitus saada tehtyä.

Mitä syöt?

Ruoka on viime aikoina puhuttanut monin tavoin. Ruuan nousevia hintoja on taivasteltu, vaikka keskiverto suomalainen käyttää huomattavasti pienemmän osan tuloistaan ruokaan kuin vaikkapa hänen isovanhempansa vastaavassa elämäntilanteessa käyttivät. Myös kansainvälisessä vertailussa ruoka meillä on halpaa. Lisäksi ruuissa käytettävistä lisäaineista on ollut huolestuneita puheenvuoroja. Esim. Palmian käyttämistä lisäaineista käytävä keskustelu on osoittanut paitsi ruokien sisältämien lisäaineiden valtavan määrän, myös sen etteivät ihmiset aina edes tiedä, mitä heidän ostamansa elintarvikkeet sisältävät.

Lisäaineet ovat luonnollinen uusi vihollinen valmisruokiin perustuvassa ruokakulttuurissa. Koska haluamme ostaa halpaa, elintarvikejalostajat suosivat halpoja raaka-aineita, jolloin ruuan ravintoarvoja on vaikea saada optimaalisiksi. Lisäksi ruuan on säilyttävä pitkään, koska kuluttajat olettavat kaupan hyllyjen notkuvan jatkuvasti täydellistä valikoimaa.

Todellinen ongelma eivät kuitenkaan ole itse lisäaineet, vaikka niistä osa onkin erityisesti suuremmissa määrissä nautittuna haitallisia. Suurempi ongelma on se, että jotta ruuasta saataisiin halpaa ja maistuvaa, käytetyt rasvat eivät ole terveellisiä, viljatuotteet sisältävät kuituja korkeintaan nimeksi, ja sokerin sekä suolan määrät ovat valtavia. Näillä aineksilla saadaan myös ruokaa, joka koukuttaa. Tunnetko itse yhtään sokerihiirtä, joka ei selviä työpäivästä ilman limua tai karkkipussia?

Samalla ruuan terveellisyys on monelle entistä tärkeämpää, ja niinpä esim. lasten jugurtteja ja rahkoja markkinoidaan terveellisinä sivuuttaen se tosiseikka että niissä usein on niin valtavat määrät sokeria, ettei niiden nauttiminen päivittäin ole terveellistä lapselle. Myslejä ja muroja on myös aina mainostettu terveellisinä, vaikka sokerin lisäksi niiden suolapitoisuudet voivat olla hyvinkin korkeita. Jopa keksejä markkinoidaan sillä, että osa rasvasta on korvattu rypsiöljyllä tai raaka-aineisiin kuuluu täysjyväviljaa. Ehkä tällaiset keksit ovat todella terveyden kannalta parempi valinta kuin sellaiset, joiden raaka-aineissa on panostettu vain siihen että saadaan makeaa halvalla, mutta terveellisiä ne eivät missään nimessä ole.

Myös kevyttuotteita on monenlaisia. Kevytmeetwursti on varmasti vähärasvaisempaa kuin tavallinen, mutta kevyttä se ei silti ole. Ja jos rasvaton jugurtti sisältää pitkän listan makeutusaineita, sakeutusaineita ja muita koostumuksenparantajia, voi olla hyvinkin kyseenalaista, miten terveellistä sen nauttiminen on suuremmissa määrissä. Toisaalta, jos lisäainekammon myötä rasvan, sokerin ja suolan käyttö kasvaa, sekään ei voi olla terveellistä.

Kun vielä yltäkylläiseen elämäntapaamme kuuluu ylensyödä joka aterialla (koska isoa lautasta ei malta jättää vajaaksi, eikä lautaselle laitettua ruokaa saa jättää syömättä), seuraukset ovat selvät. Ylipaino alkaa olla globaalisti suurempi ongelma kuin aliravitsemus. Ja samalla kun ne todella köyhät kärsivät riisin, maissin ja vehnän hinnannoususta, peltoaloja siirtyy biodieselin tuotantoon, jotta ylipainoiset voisivat jatkossakin kulkea kaikki matkansa omilla autoillaan.

Suomalaiset eivät syö tarpeeksi kasviksia. Lapsille ei tarjota niitä tarpeeksi, ja aikuisilla ei ole tapana syödä niitä. Kasvikset ovat kuulemma liian kalliita, vaikka esim. sipsipussin hinnalla saisi melkoisen määrän porkkanoita. Jos lautasella on päivästä toiseen ruokaa, joka ei sisällä juuri mitään ravintoaineita, mikä tahansa tietoinen muutos ruokavaliossa on todennäköisesti terveellinen.

Toinen kysymys on sitten se, mikä on ekologisesti kestävää. Nykyinen meno ei sitä ole.

Uhkakuvia Euroopassa

Asenteet Suomessa ovat kuulemma kovenemassa. Vihapuheiden myötä rasistisesta käytöksestä tehdään vähitellen hyväksyttävämpää, mikä tekee muista erottuvien vähemmistöjen edustajien elämästä monin tavoin vaikeaa. Toistaiseksi kuitenkin omalla nimellään ja kasvoillaan esiintyvät ennakkoluulojen levittäjät ovat omalla tavallaan sanoutuneet irti rasistisesta väkivallasta.

Kateeksi ei käy maahanmuuttajan tilannetta Suomessa, mutta täällä ei kuitenkaan ole vielä näkynyt sellaista voimakasta nationalismin nousua, joka entisestään merkittävästi heikentäisi vähemmistöjen mahdollisuuksia elää suhteellisen normaalia elämää ja integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka Perussuomalaista populismia voidaankin aiheellisesti kritisoida monin tavoin, puolue ansaitsee kaikesta huolimatta kiitosta siitä, että se on nostanut poliittiseen keskusteluun joitakin keskeisiä kysymyksiä, joita muut puolueet ovat tuntuneet välttelevän. Puolue ei myöskään aktiivisesti profiloidu nimenomaan vähemmistövihamielisenä tai nationalistisena, vaikka tiettyjen sen edustajien yksittäiset puheenvuorot saattavatkin nostaa tällaisia ajatuksia mieleen.

Suomi pääsee harvoin maailmalla otsikoihin, mutta nyt olemme siinä onnistuneet. Onko huomio kuitenkaan oikeassa ongelmassa, kun meitä moititaan nationalismista ja populismista pistäessämme kapuloita Schengen-alueen laajenemisen rattaisiin? Ranskassa mm. Romaniasta tulleita romaneja on karkotettu, vaikka ihmisoikeusjärjestöt ja lehdistö ovat raportoineet romaneihin Itä-Euroopassa kohdistuvasta rasistisesta väkivallasta sekä erilaisista tavoista joilla romanit pyritään eristämään normaalista yhteiskunnasta. Bulgarian romanit on sysätty niin perusteellisesti yhteiskunnan marginaaliin, että siellä osoitetaan mieltä romaneja vastaan, samalla kun monet suvaitsevaisuuden puolustajat vaikenevat väkivallan pelossa.

Vaikka Kreikan talouden tekohengittäminen sekä miellyttävän ilmapiirin säilyttäminen eurooppalaisessa yhteistyössä ovatkin ehkä koko maanosamme tulevaisuuden kannalta välttämättömiä asioita, olisi hyvä jos tämä ei tapahtuisi kaikkein heikoimpien eurooppalaisten kustannuksella. Bulgaria ja Romania ovat tehneet jo paljon tilanteen parantamiseksi, mutta jatkuuko vielä pahasti keskeneräinen työ, jos sen keskeinen tavoite eli Schengen-jäsenyys saavutetaan? Entä auttaako jäsenyyden kariutuminen nyt nostamaan äärioikeiston valtaan, kääntäen näin kehityksen suunnan romanien kannalta entistä traagisempaan suuntaan? 

Nämä voivat olla Euroopan turvallisuuden kannalta lopulta keskeisempiä kysymyksiä kuin se, millä tavoin Perussuomalaiset ovat muuttaneet suomalaista politiikkaa. Lasipalatsin kulmalla istuvalla kerjäläismummolla on inhimillisesti ymmärrettävät syyt olla täällä. Takana olevaa ilmiötä ei padota pikakäännytyspäätöksillä, vaan luomalla vähemmistöille elämän edellytyksiä globaalisti.

Miksi isolla rahalla tehdään epäonnistuneita ohjelmistoja?

VR on päässyt toistuvasti otsikoihin epäonnistumisistaan. Uusimpana on laajempaakin keskustelua kirvoittanut verkkokauppauudistus. Uuden järjestelmän käyttöönotto epäonnistui jokseenkin täydellisesti mm. siksi, että kenellekään ei ollut tullut mieleen, että uutta palvelua haluaisi ensimmäisenä päivänä käyttää niin moni. Ei tullut mieleen, vaikka koko uudistuksen tavoite oli varmaankin juuri lisätä verkkoasiointia ja matkojen ostamista entistä ennakoivammin. Jälkikäteen on ollut helppo todeta myös joistakin muista vastaan tulleista ongelmista, että niiden olisi pitänyt jäädä kiinni viimeistään järjestelmän hyväksymistestausvaiheessa.

Fiasko on kirvoittanut keskustelua IT-alan toimintatavoista yleensäkin. Epäonnistumisia on paljon, ja varmaan lähes jokainen joka joutuu työssään käyttämään tietokonetta, pystyy nimeämään ohjelmiston, joka on vaikeakäyttöinen, ei täytä tarvetta johon se on hankittu, tai jonka toiminnassa on muita selkeitä ongelmia.

IT-alan toimintatavat saattavat monessakin suhteessa tuoda mieleen rakennusalan ongelmat: on vaikea löytää osaavia tekijöitä, alihankintaketjut saattavat aiheuttaa yllätyksiä, aikatauluissa ei juuri koskaan pysytä, ja lopputulos saattaa herättää asiakkaan mielessä kysymyksen, onko kyhäelmästä vastannut modernin ajan käsityöläinen ikinä tullut edes ajatelleeksi, mihin tarkoitukseen tuote on tehty.

On jopa esitetty väitteitä, että IT-alalla tehdään bisnestä epäonnistumisilla. Kun alkuperäinen toimitusprojekti ei täytäkään asiakkaan tarpeita, saadaan rahakkaita jatkoprojekteja ja mahdollisuus laskuttaa ylläpitotöistä.

On aika rankka väite sanoa, että joku tekisi tahallaan asioita väärin saadakseen myöhemmin laskuttaa virheiden korjaamisesta. Tällä toimintatavalla on myös vaikea tehdä kannattavaa bisnestä, ellei koko ala toimi samalla logiikalla. Entä millainen mahtaa olla ammattiylpeys henkilöllä, jonka tehtävänä on tahallaan tehdä virheitä? Moni kokee turhauttavaksi jo sen, että kiireen ja joskus myös puutteellisen ohjeistuksen vuoksi ei ole mahdollisuutta tehdä asioita niin hyvin kuin haluaisi. Sitäpaitsi isolla rahalla toteutettavat kokonaisuudet ovat yleensä niin monimutkaisia, ettei tarvita tarkoituksellista yrittämistä ongelmien aikaansaamiseen. Niitä kaikkia kun on erittäin haasteellista saada ehkäistyä.

Rakennusalaa ja IT-alaa yhdistää ehkä myös se, että monien asiakkaiden on vaikea uskoa, miten paljon asioiden kunnollinen tekeminen vie aikaa ja rahaa. Tarjouskilpailun voittaakseen on luvattava toteutus nopeasti ja halvalla, ja koska varmoja asiakkaita ei ole, joskus on pakko myydä vaikka ei voi vielä tietää, riittävätkö resurssit jos tehdyt tarjoukset menevät läpi. Tilanne ei varmaankaan ole otollisimmillaan luomaan näille aloille toimijoita, jotka pärjäisivät ensisijaisesti laadulla.

Lisäksi olemme niin riippuvaisia tietojärjestelmistä, että niitä joudutaan hankkimaan hyvin monenlaisiin organisaatioihin, eikä hankintaprojekteista vastaavilla välttämättä ole aina riittävää osaamista saati aikaa tehtäväänsä. Isossa organisaatiossa ohjelmistoa saattaa käyttää myös hyvin eri tyyppisiä käyttäjiä, joiden tarpeet ohjelmiston käytössä ovat keskenään täysin erilaisia. Kun ei olla ostamassa asennusvalmista valmisohjelmistoa vaan joudutaan tekemään toiminnallisuuksia asiakkaan tarpeisiin, IT-toimittaja voi tehdä työnsä hyvin vain jos asiakas pystyy kertomaan, mitkä nämä tarpeet ovat.

Harva asiantuntija tuntee asiakkaansa prosessit niin hyvin, että hän voisi arvata miten kaikki eri tyyppiset loppukäyttäjät tulevat ohjelmistoa käyttämään. Jos toimituksen pohjana on kilometrin mittainen ominaisuuslista, mutta ei kunnollista tietoa loppukäyttäjien eri rooleista ja tehtävistä, eli siitä millaisten asioiden olisi sujuttava helposti ohjelmistoa käytettäessä, ei ole ihmekään jos lopputulos aiheuttaa nurinaa viimeistään käyttöönottovaiheessa.

Toki IT-toimittajan pitäisi pystyä kertomaan asiakkaalle, millaisia riskejä liittyy esim. määritysvaiheen tai testaussuunnittelun huolimattomaan läpikäyntiin, sekä esittää kysymyksiä jotka auttavat asiakasta miettimään vaikkapa juuri suorituskykyyn liittyviä tarpeitaan tarkemmin.

Mikä tilanteeseen auttaisi?

Ideaalimaailmassa IT-toimittaja saisi haastatella jokaista käyttäjäryhmää tarpeiden selvittämiseksi, ja ohjelman käyttötavat kuvattaisiin yhdessä asiakkaan kanssa tavalla, joka ei aseta liikaa rajoituksia toteutukselle mutta varmistaa valmistuvan ohjelmiston tukevan asiakkaan prosesseja. Joskus toimituksen voisi myös jakaa osiin tavalla, joka tarjoaisi mahdollisuuden päästä kokeilemaan järjestelmän käyttöä ennen kuin kaikki toiminnot on toteutettu, jolloin todelliset tarpeet voisi olla helpompi löytää kuin tehtäessä määritystä puhtaasti paperilla.

Tosimaailmassa projektin aikataulu ei välttämättä mahdollista tätä, eikä asiakas aina edes halua päästää loppukäyttäjiä vaikuttamaan lopputulokseen.

Ja jos toteutuksen venyessä päätetään kiriä aikataulua nipistämällä testauksesta, ei pitäisi olla kovin yllättävää, jos asiakkaan käyttöön asennettu ohjelmisto ei toimikaan kuin junan vessa.

Iso paha monikulttuurisuus

Törmäsin torstain 22.9.2011 Metro-lehdessä Etelä-Suomen sanomista lainattuun sitaattiin Perussuomalaisten kansanedustajalta James Hirvisaarelta, jonka mukaan hän ei haluaisi antaa Ylelle minkäänlaista tukea valtion rahoista niin kauan kuin sen säännöissä lukee, että yhtiön tehtävä on edistää monikulttuurisuutta eli aivopestä Suomen kansalaisia. Epäilen vahvasti, että Ylen säännöissä ei lue mitään Suomen kansalaisten aivopesemisestä, joten ilmeisesti tapa jolla Yle edistää monikulttuurisuutta on Hirvisaaren mielestä aivopesemistä.

Väite on varsin mielenkiintoinen, ja olisikin hauska kuulla tarkemmin, mihin se perustuu. Mitä itse olen tutustunut Ylen ohjelmatarjontaan, monikulttuuriseen aivopesuun voisi viitata lähinnä anglosaksisen kulttuurin tuottaman ohjelmiston ylivalta, mutta epäilen että tämä ei ole Hirvisaaren huolen suurin syy. Ovatko monikulttuurista aivopesua kenties kieli- ja matkailuohjelmat, dokumentit, vai monikulttuurisuuteen liittyvät kotimaiset keskusteluohjelmat? Vai onko huolen aiheena Yle Mondo, joka esittää ympäri vuorokauden ohjelmaa muilla eurooppalaisilla kielillä? Yhtä kaikki, näkisin että ohjelmatarjonnan painopiste on aivan muualla kuin monikulttuurisessa aivopesussa.

Aivopesu olisi ollut Ylelle kovasti helpompaa kultaisella 80-luvulla, kun tv-kanavia oli vain kaksi, ja radiokin taisi olla pitkälti Ylen hallinnassa. Nykypäivän kanavasurffarilla on aina varaa valita, vaikka mieleen ei pälkähtäisikään se vaihtoehto että tv:n voi myös sulkea. Epäilen, että Ylen monikulttuurisuus-strategiaan liittyvien ohjelmien katsoja- ja kuulijamäärät eivät ole niin korkealla tasolla, että tällainen kansalaisten aivopesu olisi erityisen tehokasta. Ohjelmia seurannevat lähinnä ne, jotka ovat jo valmiiksi jossain määrin monikulttuurisuuteen kallellaan.

Ehkä Hirvisaaren mieleen ei ole koskaan tullut, että monikulttuurisen ohjelmatarjonnan voisi olla tarkoitus palvella myös maahanmuuttajia? Kenties maahanmuuttajan on helpompi löytää tiensä Ylen ohjelmatarjonnan piiriin, jos seassa on täkynä edes joitakin yksittäisiä omaan kulttuuripiiriin liittyviä ohjelmia. Kun ohjelmat ovat kuitenkin suomalaisen mediakonsernin valitsemia ja niissä käytetään suomen kieltä, ehkä tämä voisi tukea myös maahanmuuttajan mahdollisuuksia oppia ymmärtämään suomalaista kulttuuria. Onko tämä täysin vieras ajatus aivopesua pelkäävälle kansanedustajalle?

Lisäksi, minulla on ilmeisesti aika erilainen käsitys monikulttuurisuudesta kuin Hirvisaarella, kun pidän koko monikulttuurisuuden käsitettä täysin aivopesun idean vastaisena. Aivopesussahan ymmärtääkseni tarkoituksena on saada kohteet ajattelemaan keskenään samalla tavalla, eli tavallaan muuttaa monikulttuurinen ryhmä eräänlaiseksi monokulttuuriksi. Monikulttuurisuuden idea taas on siinä, että annetaan keskenään erilaisia kulttuureja edustaville mahdollisuus rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, jossa naapurilta voidaan oppia uusia tapoja nähdä asiat, mutta omista näkemyksistä ei silti ole pakko luopua. Siis, minun ei tarvitse kääntyä muslimiksi, vaikka ystävystyisinkin muslimin kanssa, ja voin elää tavallista heteroseksuaalin elämää vaikka naapurissani asuisikin homopariskunta. Voin myös turvallisin mielin katsoa dokumenttia vaikkapa Afrikan sarven tilanteesta ilman että oma intoni tutustua maassamme asuviin somaleihin siitä merkittävästi kasvaisi.

Yksi mahdollinen selitys Hirvisaaren tuohtumukselle voisi olla myös ajatus, että Yle ei keskity tarpeeksi monikulttuurisuuteen liittyvien ongelmien raportointiin. Tämä on kuitenkin siinä mielessä hämmästyttävä ajatus, että monikulttuurisuutta voisi nimenomaan edistää jos media nostaisi asiallisesti esiin näitä ongelmia, ja jopa etsisi asiantuntijoita pohtimaan, miten nämä ongelmat voitaisiin ratkaista. Epäasiallinen monikulttuurisuuden ongelmien ruotiminen taas olisi nähdäkseni nimenomaan monokulttuurista aivopesua.

Mikä siis monikulttuurisuudessa on niin pelottavaa? Ei kai kyse voi olla siitä, ettei naapuri saisi olla erilainen kuin itse olet?

Kansanmurhan alkeet

Kansanmurhia tai siihen rinnastettavia joukkoteurastuksia on historian sivu tehty useampiakin. Sivistynyt nykyihminen mielellään kauhistelee, miten tällaisia asioita on voinut tapahtua, mutta lopulta kysymys on melko yksinkertaisista asioista. Tässä muutama vinkki aloittelijalle:

1) Valitse esiin nostettavat ongelmat ja niille tarkoituksenmukainen syy

Yhteiskunnallisen murroksen aiheuttama epävarmuus on ongelma joilla saa laajan yleisön, koska se koskettaa tavalla tai toisella kaikkia. Murroksen ei tarvitse pelkoa herättääkseen edes koskettaa valtaväestöä konkreettisesti, vaan yleinen arvomaailman avartuminen tai vähemmistöjen asuttamien alueiden itsehallintopyrkimykset luovat epävarmuutta siinä missä kasvava työttömyyskin. Jos ei muuta ole tarjolla, aina voi keksiä lapsiin kohdistuvan uhkan, koska se vetoaa tunteisiin ja poistaa kuulijoilta helposti kyvyn kriittiseen ajatteluun. Nämä asiat voidaan esittää uhkana oikealle elämäntavalle ja kansakunnan yhtenäisyydelle, ongelmana joka tarvitsee vastavoiman.

Vaikka vähemmistön syyttäminen esimerkiksi työttömyydestä on lähtökohtaisesti naurettavaa, se tarjoaa helpon selityksen tilanteelle. On paljon kivempaa vihata jotain konkreettista ja vähän omaan elämään vaikuttavaa kuin lähteä ruotimaan asioita oikeasti. Asioiden oikea käsittely kun vaatii paneutumista, ei yleensä ole missään määrin viihteellistä, ja pahimmassa tapauksessa se jättää voimattomuuden tunteen sen edessä, miten vaikeaa asioiden korjaaminen olisi. Ja kukapa haluaisi nähdä vaivaa sellaisen ongelman ratkaisemiseen, josta voi tyytyä syyttämään muita?

2) Vahvista ennakkoluuloja

Ihmisillä on taipumus lokeroida muita ja suhtautua ennakkoluuloisesti näiden lokeroiden perusteella. Esimerkiksi, sukupuolistereotypioiden vuoksi niin naiset kuin miehetkin kokevat silloin tällöin epäreilulta tuntuvaa kohtelua. Erilaisuus on vähän pelottavaa, ja mitä pelokkaampi ihminen on, sitä selkeämmät hänen lokeronsa ovat. Esimerkiksi, homoseksuaalit eivät itse pystyisi kertomaan läheskään niin monisanaisesti ja värikkäästi päivittäisiä puuhiaan ja ajatuksiaan homoseksuaaleina, kuin mitä homofobinen ihminen voi niistä kertoa.

Siispä ennakkoluuloiset ihmiset kannattaa päästää ääneen, kannustaa heitä sekä vahvistaa heidän ajatuksiaan toistamalla niitä ja tarjoamalla niiden jakamiseen uusia kanavia. Koska vähemmistön edustajien on mahdotonta kommentoida jokaista asiavirhettä, ja koska heitä on liian vähän jotta nämä virheet olisivat muille itsestäänselviä, vähemmistöä koskeva keskustelu saadaan helposti kyllästettyä ennakkoluuloisilla väitteillä. Mitä enemmän näitä väitteitä julkisesti esitetään, sitä useampi niihin uskoo. Vasta-argumentit voidaan aina lytätä puolueellisina ja tarkoitushakuisina, vaikka niiden taustalla olisi kiistämätöntä tutkimustietoa. Massa jyrää kyllä ajan myötä faktat ihmisten mielissä.

3) Etsi varoittavia esimerkkejä

Vähemmistöillä on aina jotain omituisia tapoja, jotka voidaan esittää epämiellyttävässä valossa. Jokaisen vähemmistön keskuudesta löytyy myös joku rikollinen tai mieleltään järkkynyt, jonka tekemisiä voidaan julkisesti taivastella ja vetää yhtäläisyysmerkit niiden ja vähemmistön omituisten tapojen välille.

4) Tee eroista näkyvämpiä

Jos vähemmistö erottuu ihonvärinsä, kielensä, eleidensä tai pukeutumisensa perusteella muista, näitä eroja voidaan korostaa vaikkapa vain vertailemalla julkisesti kauniita "normaaliväestön" piirteitä epäilyttäviin ja epämiellyttäviin vähemmistön piirteisiin. Jos erot eivät ole näkyviä, niitä voidaan tuoda paremmin esiin tekemällä enemmistön kulttuurista näkyvämpää: ateismikin herättää huomiota, jos kaikki muut käyvät viikottain kirkossa. Historia tuntee myös esimerkkejä, joissa vähemmistöjen edustajia on merkitty tai heidän asuinalueensa on eristetty muista paremman tunnistettavuuden saavuttamiseksi.

5) Demonisoi

Käy läpi kohtien 2-4 saavutukset, yhdistä ne kohdassa 1 valitsemiisi ongelmiin ja esitä asia tavalla, joka saa vähemmistön ja heidän puolustajansa näyttämään riskiltä koko yhteiskunnalle.

6) Rajoita vähemmistön oikeuksia

Kun vähemmistöä pidetään riittävän suurena riskinä, sen edustajille ei tarvitse antaa yhtä vapaita kulkuoikeuksia, yhtä vapaita mahdollisuuksia kuluttaa, jne. Koska vähemmistön omat tavat ovat kohdan 3 perusteella epäilyttäviä, heidän mahdollisuuksiaan ylläpitää omaa kulttuuriaan voidaan rajoittaa. Erilaisten turvatarkastusten kohdentaminen tiettyihin väestöryhmiin on myös toimivaksi havaittu keino.

Mitä enemmän vähemmistön oikeuksia rajoitetaan, ja mitä enemmän heitä tarkkaillaan, sitä enemmän he näyttävät rikollisilta enemmistön silmissä. Jos vähemmistön edustajilla ei ole käytännössä mahdollisuuksia saada toimeentuloaan rehellisin keinoin, he päätyvät helpommin oikeastikin rikollisiksi, jolloin on entistä helpompi perustella heihin kohdistetut erityistoimet.

7) Dehumanisoi

Kohtien 2-7 jälkeen löydät varmasti tavan, jolla voit perustella sen, että vähemmistön edustajat ovat vähemmän ihmisiä kuin enemmistön edustajat.

8) Muotoile ratkaisu ongelmaan

Kun kohdat 1-7 on käyty läpi perusteellisesti, on yllättävän helppoa sanoa julkisesti, että valitusta vähemmistöstä on päästävä eroon. Harva uskaltaa enää ääneen ja omalla nimellään olla eri mieltä. 

9) Itse toteutus

Kun edellä mainitut portaat on käyty perusteellisesti läpi, ja enemmistö saatu vihaamaan ja pelkäämään valitsemaasi vähemmistöä, ilmapiiri on riittävän vähemmistövihamielinen spontaaneille lynkkauksille. Eivätkä ne ala tyhjästä, vaan vähemmistöihin kohdistuva väkivallan uhka kasvaa sitä mukaa, kuin heihin kohdistuvat ennakkoluulot muuttuvat hyväksyttävämmiksi. Tämä taas lisää myös vähemmistön pelokkuutta enemmistöä kohtaan, mikä helpottaa sen perustelemista, ettei vähemmistö vain pysty sopeutumaan yhteiskuntaan.

Todennäköisesti vähemmistöstä on mahdotonta hankkiutua kokonaan eroon vain lähettämällä heidät kaikki jonnekin pois, joten lopullinen ratkaisu näyttäytyy väistämättömänä ja loogisena. Kyse on enää siitä, miten haluat käytännössä hoitaa asian, ja siihen historia tarjoaa useita vaihtoehtoja.

Tärkeää on huomata, että tällä metodilla päästään aika pitkälle tekemättä mitään puhumista ja kirjoittamista konkreettisempaa. Esimerkiksi Ruandan kansanmurhassa yhtenä merkittävänä tekijänä pidettiin radiokanavilla soitettua etniseen väkivaltaan yllyttävää musiikkia. Vaikka edellä mainitut askeleet eivät välttämättä johdakaan kansanmurhaan, riittävän aktiivisen ja asiaan vakavasti suhtautuvan vastavoiman puuttuessa ei ole ollenkaan mahdotonta päästä kulkemaan koko polkua läpi ilman että kukaan tulee missään vaiheessa tajunneeksi, että tässä tehdään nyt jotain käsittämättömän, kuvottavan väärää. Ja mitä pidemmälle polkua kuljetaan, sitä vaikeampaa on muodostaa näille pyrkimyksille vastavoimaa. Kysehän on kansakunnan oikeudesta suojautua ulkoista uhkaa vastaan.

Vaikka pidämme itseämme kuinka sivistyneinä, emmekä ikinä voisi kuvitella vahingoittavamme ketään, karu totuus on että useimmista meistä löytyy potentiaalia myös täysin päinvastaiseen. Sivistyksen kausi, jonka aikana vähemmistövihamieliset teot ovat olleet yleisesti tuomittavia, on yllättävän lyhyt. Ihan tavallisista ihmisistä tulee julmia, kun heidät laitetaan tilanteeseen jossa julmuus on sosiaalisesti hyväksyttävää. Vaikka asian aukoton todistaminen laboratorio-oloissa onkin vaikeaa, tämän suuntaisia tuloksia on saatu useissa kokeellisissa tutkimuksissa, joista kenties kuuluisin on Stanfordin vankilakoe. Myös julkisuudessa esitettävien vihapuheiden suhdetta vähemmistöjen kohtaaman väkivallan määrään on tutkittu.

Tämä osaltaan voi selittää myös sen, miksi kansanmurhasta syytetty voi silmät kirkkaana kieltää tehneensä mitään väärää - kuten Haagissa käytävässä Jugoslavian hajoamisen jälkipyykissä parhaillaankin. Ehkä komentoketjut eivät todella olleet niin selkeitä, että huipulla olevan tarvitsisi tuntea kehottaneensa ketään niin äärimmäisiin tekoihin. Ehkä käsky oli vain ratkaista ongelma, ja alemmassa portaassa sitten syystä tai toisesta päädyttiin lopulliseen ratkaisuun. Ehkä se tapahtui, koska siinä tilanteessa se vain tuntui luontevalta, mieleen ei tullut muita vaihtoehtoja. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin se ei ehkä enää ole niin luontevaa, ja koska kyse oli komentoketjussa kulkevien käskyjen tulkinnoista eri portailla, jokainen porras voi vierittää syytä joko ylöspäin tai alaspäin.

Itse sitä toimi vain niin kuin siinä tilanteessa oli pakko. Niin kuin kaikki muutkin. Kenen oli vastuu?

Onko asiakkaalla oikeus erehtyä?

Sain tässä hiljattain mieheltäni puhelimeeni käyntikorttina tyttäremme ystävän äidin puhelinnumeron. Selasin tekstiviestiä niin, että sain haluamani puhelinnumeron korostetuksi, ja valitsin osoitekirjaan lisäämisen. Tässä puhelinmallissa näin toimimalla pääsee kuitenkin toimintoon, jossa lisätään osoitekirjaan tekstiviestin lähettäjän puhelinnumero. Koska mieheni puhelinnumero oli jo puhelinmuistiossani, peruutin toiminnon ja löysin sitten toiminnon käyntikortin tallentamiseen, ja sain näin haluamani puhelinnumeron siirrettyä osoitekirjaani.

Pian huomasin, että omasta mielestäni täysin loogisella erehdykselläni oli yllättävä seuraus: vaikka mieheni puhelinnumero on edelleen puhelinmuistiossani, ja pystyn käyttämään sitä niin soittamiseen kuin tekstiviestin lähettämiseenkin, puhelimeni ei enää tunnista tätä puhelinnumeroa. Kun mieheni soittaa, puhelimeni ei näytä muistion nimeä, vaan puhelinnumeron josta soitto tulee. Hänen lähettämänsä tekstiviestit tulevat myös perille lähettäjätietoinaan puhelinnumero, ei puhelinmuistioon tallennettu nimi. Olen päivittänyt puhelinmuistion tietoja eri tavoin, mutta en ole keksinyt tapaa, jolla puhelimen saisi taas yhdistämään tämän numeron sitä vastaavaan tietoon puhelinmuistiossa. Jäljellä alkaa olla enää kaksi vaihtoehtoa ongelman ratkaisemiseen: hankkia uusi puhelin, tai miehelle uusi numero.

Tapahtuneen voisi kuitata toteamuksella RTFM, eli omapa oli vikani kun en kaivanut esiin käyttöopasta. On kuitenkin aika paljon vaadittu, että käyttäjä kaivaisi esiin käyttöohjeen tehdäkseen jotain pohjimmiltaan niin yksinkertaista, kuin puhelinnumeron tallentaminen puhelinmuistioon. Sitäpaitsi käyttöohjeet ovat yleensä niin paksuja, ettei niistä ole kovinkaan helppoa löytää etsimäänsä tietoa, ellei ohje satu olemaan sähköisessä muodossa niin että tietoa voi etsiä vapaiden hakusanojen avulla.

Hyvällä käyttöliittymäsuunnittelulla voidaan pienentää riskiä, että käyttäjä tekee jotain väärin. Hyvällä testauksella voidaan pienentää riskiä, että väärin tekemällä käyttäjä saa aikaan jotain ikävää. Kuitenkin toiminnoiltaan monipuolinen ohjelmisto lienee väistämättä sellainen, että joku käyttäjä voi keksiä niin ovelan tavan tehdä asiat väärin, ettei kukaan ole voinut siihen etukäteen varautua. Nämä tilanteet eivät ikinä ole kovin hyvää mainosta valmistajalle. Kuten tässäkin tapauksessa, sinänsä pienen erehdyksen ikävä seuraus tuo kiusauksen vaihtaa kilpailijan tuotteeseen.

Missä määrin siis yritysten tulisi varautua siihen, että asiakkaalla on mahdollisuus erehtyä?

Teetkö hyvää vai pahaa?

Taloudessamme on ehtymätön pyykkikori. Välillä tuntuu, että pesen pyykkiä vähintään koneellisen päivässä, eikä kori tunnu siitä edes mainittavasti vajuvan. Lapsiperheessä riittää pyykkiä, tiskiä ja murusia. Postiluukusta tulee joka päivä uutta roskaa pinoutumaan tasoille.

Välillä tulee ajatus, että vain tekemätön työ näkyy. Viedyn roskapussin huomaa, jos roskaämpäristä puuttuu uusi roskapussi. Kastelemattomat kukat, keskelle eteistä jääneet kengät ja kaoottinen keittiö näkyvät. Ja on niin vaikea löytää aikaa siihen, ettei mikään tekemätön osuisi silmään. Kaaos taas on helppo saada aikaan. Riittää, kun ei siivoa, tai tekee asiat huolimattomasti.

Toinen mikä näkyy, on tahallaan tehty vahinko. Paikkojen sotkeminen ja rikkominen on helppoa verrattuna siihen, millaisia ponnistuksia jälkien korjaaminen vaatii. Töhrijät pääsevät myös otsikoihin, vaikka harvoin omalla nimellään.

Usein tehty vahinko on omalla tavallaan melko harmitonta. Esimerkiksi julkisten kulkuvälineiden sotkeminen tai roskien jättäminen puistoon ei vahingoita ketään fyysisesti. Kuitenkin sotkuinen ympäristö tekee monen olosta turvattoman, ja osa sotkuista voi aiheuttaa onnettomuuksiakin. Siivoamiseen kuluu myös vuosittain valtavia summia rahaa. Vaikka niillä rahoilla ei pystyisikään pelastamaan kaikkia Somaliassa nälkää näkeviä tai poistamaan Suomesta terveydenhuollon jonoja, niillä saisi kuitenkin paljon hyvää aikaan, jos me kaikki kunnioittaisimme yhteistä tilaamme ja ymmärtäisimme siivota itse omat sotkumme.

Lisäksi törkyinen ympäristö voimistaa ennakkoluuloja. Meillä on tarve hallita ympäristömme uhkatekijöitä, ja teemme sen luonnostaan syyttämällä ”niitä muita”. Monella on pelottavan selkeä käsitys esimerkiksi siitä, millaisia ovat ne jotka äänestävät väärää puoluetta tai rukoilevat väärää jumalaa. Näitä samoja muita on helppo myös syyttää kaikesta, mikä tekee ympäristöstämme epämiellyttävän tai pelottavan. Koska ”me” emme tekisi mitään niin älytöntä, ”niiden muiden” täytyy olla syyllisiä. Sotkuinen ympäristö saa meidät pelkäämään naapureitamme.

Hyväntekijät taas eivät juuri näy, muuten kuin silloin kun heitä erikseen palkitaan työstään. Toisaalta, yksittäisen ihmisen elämään voi olla suuri vaikutus sillä, että toinen kuuntelee tai vaikka antaa vähän rahaa silloin kun se ei itsellä riitä edes kotimatkaan. On myös hämmästyttävää huomata, miten helposti hyvä laitetaan kiertämään. Jaa omastasi pienen lapsen kanssa, ja kohta huomaat hänen tekevän saman ystävänsä kanssa. Me vain kiinnitämme huomiomme helpommin ongelmiin ja ristiriitatilanteisiin, ollen sokeita kaikelle hyvälle ympärillämme. Ehkä se kertoo siitä, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos koemme ikävät asiat poikkeuksena normaalista?

Yksittäisistä valinnoista on joskus vaikea tietää, ovatko ne enemmän hyviä vai pahoja. Harvan elämä on myöskään niin harmoonista, että jaksaisi aina pyrkiä tekemään hyvää. Silti omia kohtaamisiaan muiden ihmisten kanssa voi miettiä siltä kantilta, pystyisikö tähän maailmaan tuomaan enemmän hyvää. Kun suhtautuu asioihin mieluummin kunnioituksella kuin pelolla ja ärtymyksellä, on helpompi löytää positiivinen tai edes myötätuntoinen lähestymistapa. Se auttaa joskus myös saamaan siivousapua, kun kodin kaaoksesta pitäisi päästä eroon.

Kuinka pitkälle se kantaa? Luotko itse enemmän yhteistyön vai pelon ilmapiiriä?

Miksi neuvottelen lasteni kanssa?

Nykypäivän lapset elävät kuulemma kuin pellossa. Opettajien riesana ovat joka luokasta löytyvät tavalla tai toisella häiriintyneet oppilaat, sekä erityisesti vanhemmat, jotka luottavat kullannuppuihinsa enemmän kuin opettajan arvostelukykyyn. Ratkaisuksi tarjotaan selkeämpää rajojen asettamista, sitä että aikuinen laatii säännöt ja aikataulut ja lapsen on noudatettava niitä. Julkisuudessa on esitetty painokkaita puheenvuoroja: älkää neuvotelko lastenne kanssa.

Minä neuvottelen lasteni kanssa, ja vaikka vanhat viisaat sedät kuinka tätä paheksuvat, aion jatkaa samaa linjaa vastakin. Toki uskon että minullakin on varaa kehittyä paremmaksi vanhempana, mutta en vain kerta kaikkiaan näe, miksi minun olisi tässä asiassa tehtävä täyskäännös.

Vaikka lasten kanssa neuvotteleminen antaakin mahdollisuuden selvitä monista tilanteista ilman raivaria, kyse ei ole oikotiestä helppoon elämään. Fakta on, että lapselle on paljon selkeämpää, jos aikuinen sanoo kaikesta ei tai kyllä, ja sen jälkeen asia on loppuun käsitelty, lopullisesti. Siis että kaupasta ei ikinä osteta karkkia, eikä ilta seitsemän jälkeen ikinä tapahdu mitään muuta kuin iltatoimet ja nukkumaanmeno. Neuvotteleva vanhempi antaa lapselle toivonkipinän siitä, että aikuinen saattaa muuttaa mielensä. Siksi neuvottelutilanteet on osattava hoitaa tavalla, joka opettaa lapselle, että silloin kuin painokas "ei" lausutaan, mikään kitinä, raivoaminen tai itku ei muuta sitä asiaa, että kielletty asia on kielletty. Sen sijaan on mahdollisuus ehdottaa jotain muuta, ja tämän uuden ehdotuksen toteuttamiskelpoisuus punnitaan sitten erikseen.

Myös neuvottelevaan vanhemmuuteen kuuluvat ehdottomat rajat. Lapsen ei voi antaa satuttaa muita, rikkoa tavaroita eikä tehdä muuten vaarallisia asioita. Hänen ei voi antaa yksin päättää mitä ruokaa perheessä tarjotaan, tai miten paljon ja millaista ohjelmaa hän saa katsoa tv:stä. Silloin, kun lapsi ei osaa päättää, tai hän haluaa tehdä vahingollisia asioita, aikuisen on tehtävä päätös hänen puolestaan.

Sen sijaan lapselta voi silloin tällöin kysyä, mitä hän haluaisi päivälliseksi, ja hänen voi antaa päättää, kuinka paljon hän aterialla syö - olettaen tietysti että tarjolla ei ole sipsipussia naposteltavaksi aterioiden välissä.

Neuvotteleva vanhemmuus muuttuu mielenkiintoiseksi silloin, kun pyritään ratkaisemaan perheen arkisia ongelmatilanteita, kuten lelujen siivoamista tai miten aamulla päästäisiin päiväkotiin hyvillä mielin. Kun lapsi otetaan aidosti ja syyttelemättä mukaan miettimään mahdollisia ratkaisutapoja tilanteen helpottamiseksi, häneltä saattaa tulla oikeasti hyviä ja toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, jotka eivät ikinä tulisi aikuiselle mieleen, ja jotka todella helpottavat ongelman ratkaisemista koko perheen yhteistyönä. Aikuisen vastuulla on luonnollisesti päättää, onko ehdotus toteuttamiskelpoinen, tai voidaanko sitä edes osin hyödyntää tilanteen helpottamiseksi.

Kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että riippuu todella paljon lapsen persoonallisuudesta, millaisista asioita hänen kanssaan voi neuvotella, ja miten helppoa neuvotteleminen on. On tunnettava lapsi hyvin, ja osattava lukea tilanteita, esimerkiksi milloin hän on liian väsynyt tai nälkäinen nähdäkseen edes omaa etuaan. On osattava luottaa lapseen, ja lapsen on voitava luottaa aikuiseen. On osattava pysyä rauhallisena ja katsoa jokaista pyyntöä omana kokonaisuutenaan, vaikka tilanne olisi hyvinkin ärsyttävä. On kovasti eduksi, jos ei itse ole väsynyt ja nälkäinen. Kaikesta ei voi neuvotella, ja joistakin asioista voi neuvotella vain silloin tällöin.

Entä miksi haluan neuvotella lapseni kanssa?

Haluan, että hän oppii, että vaikka maailmassa on ehdottomia sääntöjä, on myös tilannesidonnaisia sääntöjä, sekä paljon asioita, joihin voi itse rakentavasti toimimalla vaikuttaa. Haluan, että hän ymmärtää, miksi kielletyt asiat ovat kiellettyjä, ja että hänellä on oikeus olla eri mieltä silloin kun ei ymmärrä syytä. Haluan, että hän oppii, että erimielisyydet saadaan parhaiten ratkottua puhumalla, hakemalla yhdessä eri osapuolia mahdollisimman hyvin tyydyttävä ratkaisu, ja että toista voi ja tulee kohdella kunnioittavasti silloinkin kun ollaan eri mieltä.

En halua, että lapseni maailmassa aikuisella on oikeus mihin tahansa. En halua hänen oppivan seuraamaan auktoriteettia vain siksi että tämä on auktoriteetti.

En tiedä, miten hyvin nämä asiat menevät perille, mutta en tiedä parempaakaan tapaa opastaa lastani toimimaan epätäydellisessä maailmassa.

Vapaus ja vastuu

Lasten kasvattamisessa yksi hankala asia on se, mihin tahtiin lapselle on suotava uusia vapauksia. Käymme parhaillaan keskustelua oman kuusivuotiaamme reviirin laajennuksesta, eli luvasta poistua omasta pihasta ilman vanhempia. Olemme keskustelleet hänen kanssaan siitä, miten vapauden mukana tulee aina myös vastuu. Napanuoran höllennys käy vain, jos voi luottaa, että toinen noudattaa sovittuja sääntöjä. On osattava ottaa vastuu omasta liikkumisestaan, on osattava arvioida siihen liittyviä riskejä, ja on osattava toimia myös yllättävissä ja pelottavissa tilanteissa jossain määrin järkevällä tavalla. Tätä varten liikkumista lähiympäristössä on harjoiteltu yhdessä, ja reviiriä laajennetaan vähitellen.

Myös erilaisten käyttäytymissääntöjen omaksuminen tapahtuu vähitellen, aikuisten esimerkkiä seuraten ja vaatimustason vähitellen kasvaessa. Käsitys sosiaalisesti hyväksyttävistä käyttäytymistavoista on muotoutunut koko ihmiskunnan historian ajan. Syy normiston kehittymiseen on tarve voida asua tiiviisti ilman, että kovin moni päätyy jurppiintuneena päästämään naapurinsa päiviltä. Koska kyse on pitkän kehityksen tuloksesta, on luontevaa, että sen omaksuminenkin vaatii jonkin verran aikaa ja tukea. Kuitenkin suuressa osassa maailmaa pidetään eräänlaisena aikuisuuden edellytyksenä sitä, että osaa olla loukkaamatta toisia sanoillaan, ja siksi näiden asioiden oppiminen on tärkeää.

Internet on suhteellisen uusi ympäristö muiden ihmisten kohtaamiseen. Ei siis liene ihme, että täällä toimintatavat eivät juuri hienostuneisuudessaan ylitä luolamiesten kommunikointitapoja. On toki olemassa netiketti, mutta kaikesta päätellen suurta osaa netin käyttäjistä ei ole opastettu sen ääreen ainakaan vastaavalla kasvatuksellisella otteella, mitä tarvitaan käytöstapojen opettamiseen lapselle. Keskustelupalstoista on tullut väylä, jossa voi päästellä höyryjä kun jokin harmittaa. Kuka enää kaipaa yksityistä päiväkirjaa, kun nettiin voi kirjoittaa mitä tahansa, ja melkein aina joku peesaa? Tilannetta ei varsinaisesti paranna se, että tutkimusten mukaan suomalaisten lukutaito on heikentynyt. Meistä moni ei osaa minkäänlaista mediakritiikkiä, ei edes muiden mielipiteitä lukiessaan, ja ilmeisesti yhä suurempi osa ei enää edes kykene toimituksellisen tekstin ymmärtämiseen. Siispä sen lisäksi, että netistä on tullut eräänlainen mielipiteiden likasanko, tuota sontaa lukee joukko ihmisiä, joka ottaa todesta kaiken sen, mitä joku joka on ollut tarpeeksi viisas osatakseen kirjoittaa on keksinyt satuilla.

Norjan tragedia on avannut tervetulleen keskustelun siitä, että mielipiteen julkisessa ilmaisussa tulisi kyetä edes jonkinlaiseen säädyllisyyteen. Itse uskon, että jos on ihan oikeasti jotain sanottavaa, sen voi sanoa myös käyttämättä vihapuhetta. Jos haluaa todella saavuttaa jotain, rakentavaan kritiikkiin kuuluu kehitystarpeiden yksilöinti. Loukkaava hutkiminen on vain henkilökohtaisten paineiden poistamista. Kriittisen mutta asiallisen puheenvuoron voisi käyttää esimerkiksi siitä, kotoutuvatko maahanmuuttajat riittävästi nykytoimin, tai olisiko KELA:n tukipolitiikkaa syytä muuttaa niin, että rahaa aidosti tarvitsevien ei tarvitsisi kokea rahan hakemista niin nöyryyttävänä, ja toisaalta vapaamatkustajuus ei olisi niin helppoa kuin mitä se joillekin tietyille yksilöille näyttää olevan. Tämän tyyppistä kriittistä keskustelua olisi mahdollista käydä myös niin, että mukana olisi sekä maahanmuuton vähentämiseen pyrkiviä että niitä jotka toivottaisivat tänne tervetulleeksi suuremmankin määrän muiden kulttuurien edustajia. Parhaassa tapauksessa mukana olisi myös maahanmuuttajia. Tällöin keskustelussa ei tarvitsisi tyytyä yhdessä nyökyttelemään nykymenon mahdottomuudelle, vaan asioita voitaisiin oikeasti saada eteenpäin. Tähän mennessä en vain ole havainnut juurikaan merkkejä siitä, että maahanmuuttokriitikoilla olisi minkäänlaisia intressejä tällaiseen vuoropuheluun.

On jotenkin hieman ironista, että keskustelu sananvapauteen liittyvästä vastuusta nähdään pyrkimyksenä rajoittaa sananvapautta. Ei toki ole mielekästä syyttää yhtäkään netissä päätään aukovaa rasistia henkilökohtaisesti Norjan tragediasta. Jos haluamme juuria maailmasta kaiken sytykkeen tällaisille teoille, joudumme sensuroimaan mm. Raamatun ja Ranskan kansallishymnin, ja silti joku voi olla riittävän sekopää tehdäkseen jotain tällaista. Kuitenkin, on naiivia ajatella, ettei rasististen nettiyhteisöjen toimintatavalla olisi osuutensa tapahtuneessa, ja näitä toimintatapoja voidaan muokata ilman että ihmisten täytyy luopua mielipiteistään tai mahdollisuudesta ilmaista niitä. On vain opeteltava käytöstapoja. On toki täysin ymmärrettävää, että tilanne voi tuntua ikävältä. Eivät kai koulun pihalla yksittäistä onnetonta oppilasta pilkkaavat teinitkään koe mukavana, jos heidän tekemisiinsä puututaan.

Itse pitäisin sananvapauden toteutumisen kannalta ongelmallisempana mm. eräiden rasistien tehtailemia tappolistoja, joissa luetellaan monikulttuurisuuteen positiivisesti suhtautuvia henkilöitä. Olisi hieman helpompi uskaltaa julkisesti omalla nimellään puolustaa suvaitsevaisuuden ja humaaniuden arvoja, jos ei olisi syytä pelätä että oma nimi päätyy pomminteko-ohjeiden yhteyteen ehdotuksena harjoituskohteesta.

Äärioikeisto on kiirehtinyt sanoutumaan irti Norjan hirmuteoista, mutta näiden tappolistojen julkinen paheksuminen on tainnut jäädä vähemmälle? Jotenkin tilanne tuo mieleen kuuluistan fraasin Orwellin kirjasta Eläinten vallankumous: kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sammon keksijät

Fyysikon on vaikea uskoa ikiliikkujiin. Monia on yritetty rakentaa, mutta parhaimmatkin pysähtyvät ajan myötä. Vielä vaikeampaa on uskoa siihen, että materiaa voisi luoda tyhjästä.

Virtuaalimaailmoja tällaiset rajoitukset eivät koske, ja päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että nykymaailmaa pyörittävä sijoituksiin perustuva markkinatalouskoneisto on eräänlainen surrealistinen virtuaalimaailma. Kokonaisuus muistuttaa myös ikävän paljon suurta pyramidihuijausta, jossa ylemmillä portailla olevat kahmivat valtavia voittoja niin kauan kuin saavat alemmille portaille niitä onnettomia, jotka turhaan kuvittelevat voivansa rikastua helposti.

Maailma on seurannut henkeään pidättäen Yhdysvaltoja uhkaavaa kassakriisiä. Kaikki ovat helpottuneita siitä, että jonkinlainen ratkaisu saatiin aikaan, ja jenkit voivat nostaa vähän uutta lainaa maksaakseen vanhojen lainojensa erääntyvät laskut. Maailman luotettavimman lainanottajan luottoluokituksen pudotus kun horjuttaisi koko finanssimarkkinoiden rakennetta, koska tähän asti sitä on voitu pitää peruspilarina, johon meitä vähäisempiä lainanottajia verrataan. Ilmassa on kuitenkin epävarmuutta, koska jääräpäiset konservatiivit ovat saamassa tahtonsa läpi, ja julkisten menojen leikkauksilla he tulevat heikentämään keskivertoamerikkalaisen ostovoimaa lähivuosina. Tämä tarkoittaa vähemmän myyntiä aasialaiselle elektroniikkateollisuudelle. Vasta paljastunut kesäkuinen 0,2 prosentin pudotus amerikkalaisten kotitalouksien kulutuksessa syöksikin pörssikurssit ympäri maailmaa laskuun.

Talouden ikiliikkuja toimii yksinkertaistaen seuraavasti: Aasian kasvavat taloudet syytävät rahaa länsimaihin, koska länsimaissa on suuret markkinat niille tuotteille, joita Aasiassa valmistetaan. Tällä halvalla lainarahalla me sitten ostamme kotiteattereita kevään muotiväreissä, mikä mahdollistaa Aasian teollisuuden jatkuvat kasvunäkymät. Mitä paksummin kiinalainen tehtaanomistaja voi, sitä enemmän hän voi lainata eurooppalaiselle tai amerikkalaiselle sohvaperunalle, jonka ostokset taas kasvattavat kiinalaisen tehtaanomistajan kukkaroa. Kaikki kokevat voittavansa.

Tilanne tuo mieleen ajan, jolloin Suomen teollisuus täytti vientitukien avulla Tallinnan marketit oluella, jonka suomalainen risteilyvieras kantoi takaisin kotimaahan. Tuetulla risteilylaivalla, kuinkas muuten.

Kuviossa on useampiakin ongelmia. Ensiksikin, materiaalin kuljetettaminen maanosasta toiseen käsiteltäväksi, jalostettavaksi, kulutettavaksi ja päätymään mahdollisimman pian kaatopaikalle seuraavien ostosten tieltä, on pienoinen uhka luonnonvaroillemme ja ilmastollemme. Toisekseen, ikuista kasvua ei ole olemassa. Jokainen biologian tunneilla hereillä ollut muistanee käyrät kasvavista populaatioista, jotka sitten romahtavat ruuan loppuessa. Niin maailma toimii: hurjaa kasvua niin kauan kuin se on mahdollista, ja sitten vääjäämätön romahdus. Vaikka rahamme ovat bittiavaruudessa, vaurautemme on edelleen ensisijaisesti niissä luonnonvaroissa, joita pystymme hyödyntämään, ja ne eivät nykytietämyksen mukaan kovin vauhdikkaasti lisäänny. Kuinka kauan siis maailmassa riittää lainarahaa elintasomme kasvattamiseen?

Taannoin Suomen Kuvalehdessä (SK 15.7.2011) Teppo Tiilikainen kertoi maailman finanssitalouden paisuneen yli 20 kertaa reaalitaloutta suuremmaksi. Pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoiden hintakuplalla spekulointi on ehkä suomalaiselle helposti hahmotettava tapa lähestyä ongelmaa, mutta kyse on hyvin pienestä ongelmasta verrattuna siihen Suureen Kuplaan. Onko olemassa tapaa, jolla mitä ihmeellisimpien johdannaispakettien paisuttama finanssimaailma saataisiin lähemmäksi reaalimaailmaa aiheuttamatta historiallista lamaa?

Ja kuinka me siitä lamasta selviäisimme, kun meistä suuri osa ei enää edes tiedä, mitä kuokalla voisi tehdä suolla?

Vallankäytöstä perheissä - ajatuksia Michael Winterhoffin haastattelusta

Bongasin päivän nettihesarista uutisen saksalaispsykiatrista, joka kritisoi vallan siirtymistä perheissä aikuisilta lapsille. Aihetta on käsitelty laajemmin HS:n sunnuntaisivuilla. Lyhyt nettiuutinen on tyypillinen kasvatusaiheinen uutinen, jossa taas kerran kerrotaan, että me nykyajan vanhemmat emme osaa pitää lapsiamme kurissa ja nuhteessa, ja siksi heistä tulee kelvottomia hunsvotteja. Onneksi pääsin käsiksi myös sunnuntaisivujen artikkeliin (HS 31.8.2011), jossa siteerattu lastenpsykiatri Michael Winterhoff pääsee laajemmin ääneen.

Winterhoffin väitteissä on useampiakin mielenkiintoisia huomioita. Ensiksikin, hän väittää että koko hyvinvoivassa maailmassa merkittävä osa (Saksassa jopa 60-70 prosenttia) lapsista on häiriintyneitä, koska heihin ei suhtauduta niin kuin lapsiin. Hänen mukaansa jopa 80 prosentilla saksalaisvanhemmista on symbioottinen tapa suhtautua lapseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen sallii lapselle asioita, joita ei tulisi sallia, koska hän alitajuisesti kokee lapsen oman itsensä osana. Tästä syystä esimerkiksi koululaisen vanhemman on myös mahdotonta uskoa, jos opettajat kertovat lapsen aiheuttavan ongelmia. Lisäksi, tilanteissa joissa lapsi uhmaa vanhempansa tahtoa, aikuisen on mahdotonta pysyä rauhallisena, koska lapsen tottelemattomuus tuntuu yhtä mahdottomalta kuin ajatus siitä, etteivät vaikkapa omat kädet tekisi sitä mitä niiden haluaa tekevän. Tämä johtaa valtataistelutilanteisiin, joissa aikuinen esittää kohtuuttomiakin uhkauksia joita lapsi uhmaa, koska on tottunut siihen ettei hänen tarvitse ottaa huomioon muita ihmisiä. Ristiriitatilanteissa symbioottinen kasvatus siis muistuttaa autoritääristä kasvatusta.

Winterhoff esittää syylliseksi yhteiskunnan muuttumista entistä epävarmemmaksi. Vanhempien omat huolet liittyen taloudelliseen toimeentuloon ja mahdollisuuksiin parantaa omaa yhteiskunnallista asemaa tekevät heistä riippuvaisia lapsistaan, jotka ovat se ainoa varma asia maailmassa, ainoa taho jolta voi vaatia rakkautta ja arvostusta. Minun on kuitenkin vaikea täysin niellä tätä väitettä. Ehkä hyvinvointivaltio on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana todella muuttunut epävarmemmaksi, mutta toisaalta myös hyvinvointivaltio itsessään on historiallisesti melko lyhytaikainen ilmiö. Historiallisesti ja globaalisti katsoen elämässä varmaa on vain epävarmuus.

Minusta kiinnostavan näkökulman asiaan tuo nimenomaan huomio symbioottisen ja autoritäärisen kasvatuksen yhteneväisyyksistä. Kasvatustapammehan perustuvat hyvin pitkälti siihen, mitä olemme omilta vanhemmiltamme oppineet, ja Saksaa on perinteisesti pidetty varsin autoritäärisenä valtiona. Autoritäärisen kasvatusmallin etuna on se, että se opettaa lapsen tottelemaan auktoriteettiä, jolloin riittävän pelottava opettaja tai pomo saa autoritäärisesti kasvatetun tekemään ripeästi täsmälleen sen mitä häneltä pyydetään. Autoritäärinen kasvatus ei kuitenkaan anna eväitä sen ymmärtämiseen, miksi pyydetyt asiat tehdään, eikä se siis välttämättä tue esimerkiksi empatiakyvyn kasvua sen enempää kuin symbioottinenkaan kasvatus. Mikäli autoritääriseen kasvatukseen ei liity myös voimakkaan jumalanpelon opettaminen, se opettaa lapsen tekemään typeryyksiä vain silloin kun niistä ei jää kiinni, ja syyttämään uskottavasti muita kiinni jäädessä.

Olisiko osa ongelmaa siis siinä, että aika on ajanut autoritäärisen kasvatusmallin ohi, mutta sen tilalle ei ole onnistuttu antamaan mitään uutta? Vanhemmilta on viety oikeus perinteisiin autoritäärisiin rangaistuskeinoihin, ja yhteiskunnan muuttuessa lapsia suojelevammaksi sekä lapsiluvun pienentyessä suhtautuminen lapseen on muuttunut arvostavammaksi. Tämä arvostus vain ei näy oikeilla tavoilla, jos on itse muista riippuvaiseksi kasvatettu. Lopputuloksena itse saatuun kasvatukseen liittyvät ongelmat siirretään seuraavalle sukupolvelle uudessa muodossa.

Keskeistä Winterhoffin viestissä on se, että kasvatusoppaiden lukeminen ei auta symbioottista vanhempaa ongelman ratkaisemisessa. Ratkaisu on oppia näkemään ongelman olemassaolo, ja ottaa sitten sen verran etäisyyttä lapseen, että tämän pystyy näkemään omana yksilönään. Konkreettisena neuvona on käydä toistuvasti pitkillä juoksulenkeillä. Tämä lienee hyvä ohje myös sille suurelle osalle vanhempia, jotka eivät näe omassa vanhemmuudessaan edellä kuvattuja ongelmia.

Ajatuksia inhimillisyydestä

Inhimillisyys on kiinnostava termi. Äkkiseltään ajatellen se voisi olla vastakohta vaikkapa eläimellisyydelle, siis jotain joka erottaa meidät muista olennoista. Toinen mahdollinen vastakohta on epäinhimillisyys, joka tarkoittanee lähinnä julmuutta.

Termiä käytetään eri tarkoituksiin. Toisaalta inhimillisyys on eräänlaista ihanteellista ihmisyyttä, kuten empaattisuutta ja auttavaisuutta. Toisaalta termiä käytetään kuvaamaan elämän epätäydellisyyttä. Teemme inhimillisiä erehdyksiä, ja koemme vaikeita mutta inhimillisiä tunteita kuten vihaa ja surua.

Inhimillisyys on myös tietyssä mielessä poliittinen termi, sillä sitä käytetään joskus arvottamaan ihmisiä tai ryhmiä, asettamaan meitä ikään kuin eri kasteihin. Kun joltain ryhmältä riistetään inhimillisyys, vedoten epäpuhtaaseen syntyperään, seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoleen, ikään, poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen, tai melkeinpä mihin tahansa erottavaan piirteeseen, tämä ikään kuin oikeuttaa kyseisen ryhmän edustajiin kohdistuvan halveksunnan ja jopa raa'an väkivallan. Inhimillisellisemmillä yksilöillä on siis ylemmyytensä tuoma oikeutus toimia epäinhimillisesti niitä kohtaan, jotka ovat vähemmän inhimillisiä.

Eläimellisyys on eräänlainen pimeä puolemme: se on viettien varassa toimimista ja agressiivisuutta. Kuitenkin eläinten toimintaa tarkkailemalla löytää myös yllättävän paljon inhimilliseltä vaikuttavia asioita: surua, avuliaisuutta, neuvottelutaitojakin. Kun tietomme luomakunnasta lisääntyy, löydämme jatkuvasti uusia yhdistäviä tekijöitä meidän ja muiden lajien välillä. Esimerkiksi, vaikka kivun kokemus on varmasti erilainen selkärangattomalle kuin ihmiselle, ei ole syytä olettaa, että selkäranka olisi edellytys sille että voi tuntea kipua.

Mikä sitten todella erottaa meidät eläimistä? Yhtä lailla kuin sivistyksemme erottaa meidät eläimistä, myös suunnaton kykymme tehdä tahallista vahinkoa on ihmiselle melko ainutlaatuista. Tekninen kekseliäisyytemme ei ole tuottanut vain hyvinvointia, vaan myös mitä nerokkaimpia tapoja aiheuttaa kipua lajitovereillemme. Ehkä siis tietyssä mielessä juuri epäinhimillisyys on ihmiselle ainutlaatuinen ominaisuus.

Vaikka rauhallisen demokraattisen valtion asukkaan on vaikea nähdä itseään julmana kiduttajana ja teurastajana, kapitalismia edeltävä menestyneiden kansojen historia on ollut pitkälti julmuuksien historiaa. Vähemmistöjä on sorrettu, valloitettujen alueiden kansoja on murhattu ja orjuutettu, ja rikollisia on silvottu julkisesti. Sodan keskellä selviytyminen on tärkeintä, ja sota myös tuo esiin epäinhimilliset puolemme. Eurooppalaiset ovat maailmalle levittäytyessään olleet aivan yhtä brutaaleja ja pahempiakin kuin nykypäivän islamistiterroristit. Se, että taloudellisen menestyksemme ja koulutuksemme myötä olemme päässeet tilanteeseen, jossa nuo teot kauhistuttavat meitä, ei tarkota ettemme voisi ympäröivän tilanteen muuttuessa toimia vastoin nykyisiä periaatteitamme.

Kuitenkin niin kauan, kuin jaksamme yhteistuumin tuomita epäinhimilliset teot, sekä osoittaa myötätuntomme ja tukemme noiden tekojen uhreille omaisineen, meillä on toivoa, että maailma kaikesta huolimatta muuttuu paremmaksi paikaksi. Tästä toivosta en halua luopua.

Muistoista ja todisteiden hävittämisestä (siivousnostalgiaa)

Olen pahemman luokan hamsteri, joten kotimme on täynnä tavaraa. Viime muuton yhteydessä monet tavarat eivät jostain syystä löytäneet oikeita paikkojaan, joten kärsimme huolimattomasti täytetyistä kaapeista, makuuhuoneen nurkkaan pinotuista laatikoista sekä siitä että jotain on koko ajan hukassa. Nyt tavoitteena olisi heittää pois tai viedä kierrätykseen mahdollisimman paljon turhaa roinaa ja huolehtia että loput löytävät järkevät säilytyspaikat. Urakka on melkoinen.

Tavaroiden läpikäymiseen kuuluu oleellisena osana vanhojen paperipinojen läpiselaaminen. Löytyy tiliotteita pankista, jota ei enää ole, ja tilinauhoja työpaikasta jota ei enää ole. On vanhoja piirrustuksia ja muistiinpanoja asioista, jotka ovat joskus tuntuneet hyvin olennaisilta. On kirjeitä ja kortteja – joskus kauan sitten niitä tuli lähetettyä aika paljonkin, ja vastaavasti myös saatua melkoinen määrä. On valokuvia, käsiohjelmia, esitteitä ja karttoja joskus tärkeältä tuntuneista paikoista.

Kaiken keskeltä löytyi myös kirje, jonka olen 18-vuotiaana kirjoittanut tulevaisuuden itselleni vastaavien kesäisten siivoustalkoiden keskellä. Oli hauska lukea asioista, jotka tuossa ikävaiheessa olivat ajankohtaisia ja tärkeitä. Sisältö oli aika pitkälti sitä, mitä muistinkin elämän tuossa iässä olleen. Toisaalta oli noloa muistaa, miten naiivi sitä teininä saattoi ollakaan. Miten joskus maailma oli niin pieni ja yksinkertainen. Vaikka ei se silloin tuntunut siltä.

Oman historiansa pois heittäminen herättää ristiriitaisia tunteita. Konkreettisten muistojen määrää on pakko rajoittaa, koska valtavan tavaramäärän varastoiminen jälkipolvien riesaksi ei vain ole millään lailla mielekästä. Toisaalta joitakin asioita on kiva säilyttää oman muistin virkistykseksi ja todisteena siitä, miten erilainen maailma joskus oli. Tässä vaiheessa muistoja tulee karsittua myös siitä näkökulmasta, millaisia asioita ei halua lastensa löytävän kun he vähän isompana päätyvät kaivelemaan laatikoita.

Ehkä näiden siivoustalkoiden innoittamana voisin kirjoittaa uuden kirjeen tulevalle itselleni. Voisin muistuttaa itselleni, että vaikka todisteet on nyt aika pitkälti hävitetty, olin teininä varmasti yhtä mustavalkoinen ja lyhytnäköinen kuin omat lapseni tulevat siinä iässä olemaan. Silloin oli kiire itsenäistyä ja aikuistua, vaikka touhu olikin usein aika lapsellista. Mutta ajan kanssa se meni ohi. Tai no, voihan olla että viidentoista vuoden päästä katselen tämänhetkistä itseäni pyöritellen päätäni ihan samalla tavalla: niin nuori, niin tietämätön.

Varmemmaksi vakuudeksi voisin kiinnittää viestini kirjeeseen, jonka olen saanut 15-vuotissyntymäpäivänäni kavereiltani. Kuoressa lukee: saa avata vasta kun täytät 35. Milloinkohan löydän sen seuraavan kerran?

Kuolemattomat superkuskit

Minä olen vain tavallinen kuolevainen, ja takapenkilläni on kaksi turvaistuinta. Tästä syystä ajattelen seuraavasti: jos lähden ajamaan ruuhka-aikaan, varaudun siihen että matka vie tuplasti normaalin ajan, ja suhtaudun ajamiseen siitä näkökulmasta että oikeansuuntainen liike on tärkeämpää kuin nopeus. Jos minulla on kiire, huolehdin että olen liikkeellä ennen ruuhkaa. Silloinkin näen perille pääsemisen tärkeämpänä asiana kuin ajoissa olemisen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuten vanha kansa sanoo.

Keskuudessamme näyttäisi kuitenkin olevan joitakin kuskeja, joiden ajamiseen ei liity vastaavia rajoitteita kuin minun ajamiseeni. Ehkä tavallinen ajelu ei ole heille riittävän haasteellista, ja siksi he puikkelehtivat kaistalta toiselle autojen lomitse päästäkseen jonottamaan vähän edemmäksi ja siten määränpäähänsä joitakin sekunteja aikaisemmin.

Heidän äärimmilleen viritetyt superaistinsa sisältänevät röntgenkatseen tai muun vastaavan tavan nähdä toisten ajoneuvojen läpi. Miksi he muuten ajaisivat niin lähellä edellä ajavaa, ettei tavallinen kuolevainen samassa tilanteessa näkisi tietä tai mitään minkä perusteella voisi ennakoida vastaan tulevia tilanteita? Kuinka he uskaltaisivat ohittaa suojatien eteen pysähtyneen auton, elleivät he kykenisi täydellisellä varmuudella laskemaan ehtivänsä ohi ennen sitä jalankulkijaa, jolle toinen antaa tietä?

Superaisteihin viittaa myös se, että nopeusrajoitukset eivät koske heitä. Edes rankkasateessa, jäisellä tiellä, puuskittaisessa sivutuulessa tai auringon paistaessa suoraan silmiin heidän ei tarvitse alentua ajamaan tavallisille kuolevaisille sopivaa tilannenopeutta. Heidän täytyy myös pystyä lukemaan muiden kuljettajien ajatukset, koska he ohittavat surutta risteyksessä vuoroaan odottelevan kokemattoman kuskin, jonka kaikki keskittyminen menee oman lähtöhetken arvioimiseen, eikä huomiokyky siis välttämättä riitä takaa tulevan koukkaajan väistämiseen.

Heidän superkykyihinsä kuuluu myös taito saada auto siirtymään jonkinlaisella teleportaatiolla kaistalta toiselle ja samalla kiihtymään kaksinkertaiseen nopeuteen. Mitenkään muuten ei ole selitettävissä, että he voivat aloittaa ohituksen ripustautumalla kiinni edellä ajavan peräkoukkuun, ja tekemällä sitten henkeä salpaavan koukkauksen tämän sivulle ja eteen.

Haluaisin esittää näille superihmisille pienen pyynnön. Me kaikki emme ole kuolemattomia superkuskeja. Osa meistä joutuu ihan oman henkensä turvaksi noudattamaan nopeusrajoituksia ja joskus jopa ajamaan niitä hiljempaa. Me myös haluamme tilaa ympärillemme. Tarvitsemme tilaa eteemme, jotta näkisimme mitä on tulossa, ja voisimme rauhassa reagoida liikenteen hidastumisiin ja muiden kaistanvaihtoihin, virittämättä aistejamme supertasolle. Kaipaamme tilaa myös taaksemme, jotta ei tarvitsisi pelätä, että takaa tuleva auto rysäyttää kiinni takapuskuriin, jos itse joutuu jostain syystä jarruttamaan. Koittakaa ajatella tätä, kun mietitte, miksi joku toinen jumittaa liikennettä.

Minähän en voi tietää, istuuko takanani tulevan auton ratissa kaltaisesi superihminen, vai vain keskivertoa tyhmempi kuolevainen.

Syömisen sietämätön vaikeus

Minulla on ongelma. Se ilmenee aina kun teen ruokaostoksia. Tarkemmin sanoen, päätyessäni pakattujen lihojen tiskille.

Olen aina syönyt lihaa. Itse asiassa aika paljonkin elämäni aikana. Enkä näe tässä mitään eettistä ongelmaa, koska ihminen on syönyt lihaa kauemmin kuin viljellyt viljaa. Lihansyönti ja metsästys on ollut edellytys sellaisen hermoston rakentamiseen, joka on mahdollistanut kulttuurien kehittymisen. Miksi minua sitten etoo lihatiskillä?

Ensiksikin, kuka voi rehellisesti sanoa, että muovirasiaansa truutattu broilersuikale näyttäisi herkulliselta? Epämääräinen pallero epämääräisen muotoiseksi silpoutunutta lihaa suorastaan huutaa sitä, miten kauas olemme päätyneet metsästäjäkulttuurista. Tämä liha on peräisin luonnottomaksi jalostetusta eläimestä, joka on kasvatettu energiatehokkaasti luonnottomissa olosuhteissa ja teurastettu ja pakattu tehokkuudessaan huippuunsa hiottujen prosessien mukaisesti. Sen olemassaolon ainoa oikeutus ikinä on ollut tuottaa halpaa proteiinia lautasillemme.

Seuraavaksi kiinnitetään huomio parasta ennen -päivään. Ja sitten pakkauspäivään. Olemme palanneet metsästyskulttuuria edeltävään aikaan, raadonsyöjiksi. Täytämme puolet lautasestamme viikon verran muovissa harmaantuneella lihalla. Kiva. Eikä tämä piinallinen ajatus kalatiskin puolelle siirryttäessä ainakaan helpota.

Lähes joka kerta kauppaan päätyessäni löydän itseni tuskailemassa ympärilläni hyllymetreittäin pakattua lihaa. Lapsiperheen ruuissa on vaikea välttää broilerin ja jauhelihan käyttöä, ja juuri nämä nostavat esiin kaikkein pahimmat vastareaktiot. Jos lihaa ei tarvita heti seuraavan päivän ruokaan, huomaan jättäväni sen kylmäaltaaseensa ja pakenevani heviosastolle.

Mutta tuska ei aina helpota sielläkään. Ympäri vuoden hyllystä löytyvät parsat, valtavat röykkiöt raakoja kasvihuonetomaatteja sekä orjatyötä lähentelevissä oloissa kerätyt yksittäispakatut paprikat herättävät myös epämiellyttäviä ajatuksia suhteestamme ruokaan.

Miten tästä on tullut näin vaikeaa?

Piloille hemmoteltu kakara

Osui silmään lööppi, joka lupasi kertoa, millä tavoin kuningaspari on hemmotellut Madden piloille. Lehti jäi ostamatta, enkä siis koskaan saanut selville Ruotsin kuninkaallisten turmiollisia lastenkasvatustapoja, mutta ajatus jäi vaivaamaan. Siis tämä hemmottelun paheellisuuden ajatus.

Hemmottelullahan yleensä viitataan tilanteeseen, jossa lapselle annetaan se mitä hän pyytää ja haluaa. Toinen mahdollinen hemmottelutilanne on se, että aikuinen olettaa lapsen nauttivan jostakin, ja yllättää sitten lapsen iloisesti opastamalla hänet tämän riemun saloihin. Hemmottelun katsotaan olevan turmiollista, koska aikanaan suomalaisperheistä vain hyvin harvoilla on ollut varaa hemmotteluun, joten pyyntöjä on lähes väistämättä seurannut pettymys. Tästä näkökulmasta on lohdullinen ajatus, että jos vanhemmat hemmottelevat lastaan, tästä tulee poispilattu hienohelma, ärsyttävä ja omaan napaansa tuijottava viisastelija ja ilkeä kiusankappale, joka ei ikinä osaa ajatella mitään muuta kuin itseään. Vanhemman keskeinen tehtävä onkin näyttää lapselle, että maailma on kylmä paikka, jossa ei ikinä saa sitä mitä haluaa, vaan on parasta keskittyä olemaan nöyrä ja huomaamaton ja odottaa tilien tasausta tuonpuoleisessa.

Nyt kun monella on varaa hemmotteluun, olemme siitä hassussa tilanteessa, että aikuiset hemmottelevat itseään esimerkiksi shoppailemalla ja mussuttamalla karkkia päivittäin, mutta edelleen vanhemmat saattavat tuntea syyllisyyttä vastatessaan myöntävästi lapsen pieniin pyyntöihin. Monet isovanhemmat taas ovat menettäneet kaikki estonsa hemmotteluun, ja saattavat suorastaan tyrkyttää lapsiparoille karkkia ja pullaa ja muistutella siinä samalla, että tästä ei sitten kerrota äidille.

Minun on kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että lapsen toiveiden täyttäminen silloin tällöin olisi vahingollista. He kokevat ihan riittävästi pettymyksiä ilmankin että vanhemmat niitä tarkoituksella heille järjestävät. Väitän, että hemmottelun ongelmana on nimenomaan se, että lapsi ei saa sitä mitä hän oikeasti haluaa.

Pohjimmiltaanhan lapset haluavat viettää mukavaa yhteistä aikaa vanhempiensa ja muiden itselleen läheisten aikuisten kanssa. Toki iän karttuessa kavereiden merkitys kasvaa suuremmaksi, mutta se ei tarkoita etteikö teinikin voisi silloin tällöin kaivata sitä, että isi tai äiti vain istuisi vieressä ja keskittyisi tekemään yhdessä jotakin molempien mielestä hauskaa. Hemmottelu taas usein liittyy siihen, että aikuinen pyrkii lahjoilla korvaamaan sitä, että yhteistä aikaa on liian vähän. Vaikka tavaraa on kiva saada, se on kuitenkin vähän laiha anteeksipyyntö siitä, ettei sinulle tärkeä ihminen näytä olevan kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi, vaan keskittyy harvat mahdolliset yhteiset hetket lehteen, televisioon, tietokoneeseen, puhelimeen, milloin mihinkin.

Toinen ongelma hemmottelussa on se, että se asettaa lapselle odotuksia. Kun isi vie eläintarhaan tai äiti futistreeneihin, tai mummo kaivaa kassista lelupakettia, hänen viestinsä lapselle saattaa olla: ”Haluan, että hymyilet ja näytät olevasi kiitollinen. Jos et sitä tee, rupean kiukuttelemaan.” Mitä enemmän yhteinen aika sisältää lapselle asetettuja vaatimuksia siitä, että hänen tulee nauttia aikuisen keksimistä viihdykkeistä, sitä kapeammaksi jää tila vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Vaikka lapsi tarvitsee mukavia yhteisiä hetkiä läheistensä kanssa, hän tarvitsee myös turvallisen sylin itkemiseen ja raivoamiseen. Nekin, jotka eivät halua syliä, tarvitsevat vastaanottavaisen aikuisen kunnioittavan etäisyyden päähän seuraamaan tilannetta.

Lapsen kuunteleminen on vaikeaa. Uskon kuitenkin, että jos sitä aidosti yrittää, lopputulos on paljon parempi kuin jos vain vastaa aina ja kaikkeen kieltävästi. Lapsetkin ovat ihmisiä, ja yhtä lailla oikeutettuja hemmotteluun kuin me aikuiset. He vain tarvitsevat vähän apua sen oppimiseen, milloin mieliteoille on parempi sanoa ei.

Passit ja pakolaiset

Tehdäänpä pieni ajatusleikki. Mitä jos Suomen autonomia ja itsenäisyys eivät olisikaan olleet ruotsalaisille ja venäläisille riittävä syy olla jatkuvasti puuttumatta asioihimme? Jos emme olisikaan saaneet toisen maailmansodan jälkeen suhteellisen rauhassa rakentaa teollista hyvinvointiyhteiskuntaa, vaan jatkuvat rajaselkkaukset ja naapureiden tukemien aseellisten ryhmittymien tekemät iskut olisivat estäneet meitä keskittymästä kansan koulutustason parantamiseen ja teknologian kehittämiseen? Miltä maamme mahtaisi näyttää?

Olisivatko sähkö ja vesijohtovesi kaikkien saatavilla? Osaisimmeko kaikki lukea? Kuinka monta terveyskeskusta maastamme mahtaisi löytyä, ja kuinka monessa niistä olisi suomea puhuvia lääkäreitä? Saisivatko vanhukset eläkettä ja tukisiko KELA heidän lääkkeitään? Paljonko meillä olisi asfaltoituja teitä?

Kuinka monella meistä mahtaisi olla passi?

Ajattelepa sitten olevasi vaikkapa maajussi jostain Jyväskylän kulmilta, joka on käytännön pakosta eli hengissä pysyäkseen joutunut tarjoamaan majapaikan ruotsalaisten tukeman ”vapautusrintaman” kylälle pesiytyneelle osastolle. Sitten eräänä päivänä venäläisten tukema ”kansanarmeija” saapuisi vapauttamaan kylää ruotsalaisten ikeestä, etkä ehkä näkisi kovin terveelliseksi jäädä katsomaan, miten he suhtautuvat vihollista avustaneisiin paikallisiin. Mitä voisit tehdä?

Ehkä sinulla olisi tuuria, ja saisit vinkin naapurikylässä toimistoaan pitävistä ihmissalakuljettajista. Ehkä ymmärtäisit, että heillä olisi tarjota vain hengenvaarallisia tapoja maasta poistumiseen, ja että määränpäässä sinulla olisi riski päätyä orjatyöhön. Vaihtoehtojen ollessa vähissä päätyisit kuitenkin kävelemään sinne kaikkien vähäisten säästöjesi kanssa.

Jos asuisit pohjoisemmassa, voisit myös kävellä Norjaan, joka ehkä suhtautuisi suomalaisiin samalla vieraanvaraisuudella kuin esim. Libanon suhtautuu palestiinalaispakolaisiin. Siellä siis ehkä odottaisi turvallinen pakolaisleiri, muttei minkäänlaista tulevaisuutta. Tai ehkä nämä aseelliset ryhmittymät piipahtaisivat silloin tällöin sielläkin.

Ehkä salakuljettajat veisivät sinut jonnekin päiväntasaajan tietämille. Siellä vastassa olisi omituinen ilmasto, ja oudon näköiset, kummallista kieltä puhuvat ihmiset, jotka ehkä kokisivat sinun ulkomuotosi pelottavana.

Näin ei onneksi ole. 

Maailmassa on kuitenkin suuri joukko ihmisiä, joille tällaiset asiat eivät ole vain turvallista ajatusleikkiä. Hyvin pieni osa heistä on päätynyt Suomeen. Ymmärrettävästi heidän olisi helpompi keskittyä rakentamaan elämäänsä uudessa ympäristössä – siis tekemään työtä ja sopeutumaan paikallisiin tapoihin – jos heidän ei tarvitsisi kantaa jatkuvaa, raastavaa huolta kotiin jääneestä tai jonnekin muualle päätyneestä perheestään. 

Ainoa luotettava tapa viranomaisille perhesuhteiden selvittämiseen ovat DNA-testit. Passi ei kerro sukulaissuhteista mitään, ja siksi sen edellyttäminen perheenyhdistämistilanteissa on perusteetonta. Vain hyvinvointiyhteiskunnan pumpulissa sokeiksi kasvaneet voivat kuvitella, että vainoa pakenevalla olisi yleensä passi. Jos on kotoisin maasta, jossa vallitsee anarkia, tai on oman maansa viranomaisten vainoama, passin hankkiminen ei ole ihan niin simppeliä kuin suomalaiselle.

Toivottavasti tässä asiassa osaamme olla ruotsalaisia fiksumpia.

Mikä tekee positiivisesta syrjinnästä positiivista?

Kun positiivista syrjintää vastustetaan vedoten tasa-arvoon ja yhteiskunnalliseen kokonaisetuun, perustuu vaatimus kolmeen virheelliseen olettamukseen:

1)  Elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole mainittavasti syrjintää.

Ilman tätä lähtöolettamusta positiivisen syrjinnän kieltämistä ei voida perustella tasa-arvosyillä. Jos esim. 300 naista ja 10 miestä hakee opiskelupaikkaa, joka on tarjolla vain sadalle, naisten suosiminen sisäänotossa voisi kokonaan estää miehiä pääsemästä opiskelemaan kyseistä alaa, kun taas miesten suosiminen sorsisi korkeintaan 3,3 prosenttia naishakijoista. Toisin sanoen, enemmistön suosiminen on vähemmistöön kuuluvan yksilön kannalta haitallisempaa kuin vähemmistön suosiminen enemmistöön kuuluvan kannalta. Jos siis on minkäänlaista syytä olettaa, että valintatilanteessa enemmistöön kuulumisesta saa perusteetonta etua, positiivinen syrjintä on ainoa tapa tasa-arvon edistämiseen.

Olisi aika naiivia olettaa, etteivät useat työnantajat karsisi saamiaan työhakemuksia omituisten nimien tai väärän väristen kasvokuvien perusteella. Lakiin kirjattu positiivinen syrjintä antaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden vaatia, että työnantaja osoittaa järkiperusteet valinnalleen.

2) Paremmuuden mittaaminen on yksiselitteistä.

Paras henkilö saakoon aina paikan, lisäpisteiden antaminen hakijan henkilökohtaisen taustan perusteella vääristää kilpailua? Jotta tämä olisi totta, meillä pitäisi olla todella hyvät mittarit paremmuuden mittaamiseen. Silti on varmasti vaikea löytää opinahjoa, jossa sisäänpääsypisteiden perusteella voisi ennustaa yksilön suoriutumisen opinnoistaan, saati myöhemmän sijoittumisen työelämässä. Ja jos suorapuheinen länsisuomalainen mies pääsee vallitsemaan työntekijää tehtävään, jota hän itse on aikaisemmin hoitanut, on aika todennäköistä että mittari suosii jonkin verran suorapuheisia länsisuomalaisia miehiä.

Käytettävät mittarit antavat toki yleensä tietoa hakijan soveltuvuudesta, mutta jos niissä on syytä epäillä enemmistöä suosivaa vinoutumista, positiivisella syrjinnällä voidaan paikata tilannetta ja tätä kautta parantaa mittarin antamia tuloksia. Täydellistä mittaria ei toki näinkään saada rakennettua. Siksihän oppilaitoksissa on käytössä tentit ja työpaikoilla koeajat.

3) Yksilöllä ei ole muuta annettavaa työnantajalleen kuin aikansa ja koulutustaustansa.

Vähemmistöjen suosiminen on kokonaisuuden kannalta väistämättä vahingollista vain silloin, kun valitaan ihmisiä tehtävään, jossa valitun henkilöstön homogeenisuus on etu. Jos taas työntekijä valitaan tehtävään, jossa hänen tulisi olla innovatiivinen ryhmätyöskentelijä, joka avaa yritykselle ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, tilanne on ihan toinen. Jotta työntekijä voisi tuoda organisaatioon uusia ajatuksia ja yhteistyömahdollisuuksia, on hänen oltava taustaltaan jollain tapaa erilainen kuin olemassaoleva henkilöstö. Tiedeyhteisössä tämä asia on nähty jo pitkään, ja yliopistot ovatkin siivousalan ohella akateemisen maahanmuuttajan todennäköisimpiä työllistäjiä.

Henkilöstön heterogeenisuus voi olla etu myös muista syistä kuin uusien innovaatioiden kasvualustana. Kysymys on myös siitä, millaiseksi yhteisöksi työpaikka muodostuu, ja millä tavalla se vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkiksi, huoli poikien syrjäytymisestä voisi olla peruste nykyistä voimakkaampiin toimiin sen edistämiseksi, että päiväkodeissa ja kouluissa työskentelisi enemmän miehiä kasvatustehtävissä. Koska valtaosa alalle hakeutuvista on naisia, tätä tavoitetta on hyvin vaikea saavuttaa ilman positiivista syrjintää.

Eikö positiivista syrjintää siis saisi kyseenalaistaa?

Tietenkin saa, ja pitääkin. Ei ole itsestäänselvää, missä tilanteissa ja millä tavalla positiivista syrjintää tulisi käyttää. Perustelujen vaatiminen niin uusille kuin vakiintuneillekin positiivisen syrjinnän käytännöille on paitsi sallittua, myös toivottavaa. Tämä on toki älyllisesti hieman haasteellisempaa kuin kaiken positiivisen syrjinnän epäreiluudesta ruikuttaminen.

Miksi vähemmistöjen oikeudet tarvitsevat erityishuomiota?

Pienellä painostuksella Perussuomalaiset saatiin sitten kirjoittamaan rasismin tuomitseva julkilausuma. Lopputulos on sisällöllisesti asiallinen lehdykkä, jonka lukeminen on varmasti hyödyksi niille puolueen kannattajille, jotka katsovat että eduskunnan voimasuhteiden muuttuminen antaa heille aikaisempaa suuremman oikeutuksen purkaa aggressioitaan vähemmistöjen edustajiin. Niille meistä, joille yksilön oikeus fyysiseen koskemattomuuteen sekä edes alkeelliset käytöstavat muita ihmisiä kohtaan ovat itsestäänselvyyksiä, ko. julkilausuman lukemisesta on ihan toisenlaista hyötyä. Se antaa ikkunan rasistin ajatusmaailman ymmärtämiseen. Sillä todellakin, tämän paperin kirjoittaja ei osoita ymmärtävänsä, mitä käsite rasismi todellisuudessa tarkoittaa, tai mikä siitä tekee merkityksellistä.

On toki totta ja tärkeää pitää mielessä, että vähemmistöjen oikeuksista huolehdittaessa ei saa unohtaa enemmistön tarpeita. Maahanmuuttaja ei voi odottaa valtaväestön muuttuvan kaltaisekseen, vaan hänen on tavalla tai toisella sopeuduttava elämään uudessa kulttuurissa. Siitä huolimatta, enemmistön on pystyttävä hyväksymään se tosiasia, että kaikki sen tavat eivät ole sillä tavalla ylempiarvoisia vähemmistön tapoihin nähden, etteikö vähemmistöltä voisi myös oppia hyödyllisiä asioita. Erityisen tärkeää on ymmärtää se, että niin kauan kuin vähemmistön tavat elää pysyvät lain ja järjestyssääntöjen määräämissä rajoissa, vähemmistöillä on oltava oikeus noudattaa omia kummallisia tapojaan. Se ei ole millään tavalla valtaväestöltä pois. Sekään ei ole meille haitaksi, jos joskus pysähdymme kyseenalaistamaan omaa kielenkäyttöämme ja käytöstämme siltä pohjalta, loukkaako se mahdollisesti jonkin seksuaalisen tai etnisen vähemmistön edustajia. Ei meidän todellakaan tarvitse olla aina poliittisesti korrekteja tai varoa mitä muut ajattelevat meistä. Harvan elämä kai kuitenkaan on niin perusteellisen riippuvainen yksilön oikeudesta sikailuun, ettemme silloin tällöin voisi kokeilla muiden huomioon ottamista toimimalla toisin kuin stereotyyppinen suomalaisturisti tallinnalaisen halveksuvissa mielikuvissa toimii.

Miksi siis mamun paapominen on niin tärkeää?

Ensiksikin, valtaväestön kulttuurille on jo olemassa massiiviset rakenteet tukemaan mahdollisuuksiamme toteuttaa perinteisiä yhteisöllisiä ja hengellisiä tarpeitamme. Siinä missä ympäri maailmaa muuttaneet suomalaiset ovat perustaneet suomiseuroja päästäkseen vähemmistönä ylläpitämään omaa perinteistä kulttuuriaan, myös muista kulttuureista tänne tulevilla on tarve ylläpitää omia tapojaan, ja tämän pyrkimyksen tukeminen edesauttaa heidän sopeutumistaan uuteen kulttuuriin. Esimerkiksi maahanmuuton mallimaana pidetty Kanada on tukenut avokätisesti vähemmistöjen kulttuurien ylläpitämistä.

Entä miksi rasistinen motiivi tekee pahoinpitelystä vakavamman asian? Kuvitellaanpa vaikka, että yksi prosentti väestöstä suhtautuisi avoimen vihamielisesti muihin kuin oman kulttuurinsa edustajiin. Muita kuin virallisia kieliämme äidinkielenään puhuvia asuu maassamme noin kolme prosenttia, joten jos heistä prosentti suhtautuisi vihamielisesti kantasuomalaisiin, kantasuomalaiseen kohdistuvan rasistisen uhkan riski satunnaisen vastaantulijan taholta olisi noin yksi kolmestatuhannesta. Maahanmuuttaja taas kohtaa päivittäin enimmäkseen kantaväestön edustajia, joten hänelle vastaava riski olisi lähes yksi sadasta. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että jos valtaväestöstä esimerkiksi ihonvärinsä vuoksi erottuva maahanmuuttaja yhtään liikkuu kaupungilla, hän kohtaa lähes väistämättä jonkun, joka suhtautuu häneen avoimen vihamielisesti. Tämä saa asuinympäristön vaikuttamaan vaaralliselta, ja on vähintäänkin ymmärrettävää, jos maahanmuuttaja vastareaktiona tukeutuu entistä enemmän omaan kulttuuriinsa ja välttää kaikin mahdollisin tavoin kontakteja kantaväestöön. Jos valtaväestön pelko näitä pääosin asiallisesti elävää kolmea prosenttia kohtaan kiteytyy julkilausumaan, jossa tuomitaan vähemmistöjen enemmistöön kohdistama rasistinen väkivalta, onko ihmekään että vihamielisesti maahanmuuttajiin suhtautuvat kulttuurit tuottavat mm. uskonnollista radikalisoitumista vähemmistöjensä keskuudessa?

Mitä tulee median tapaan hyysätä maahanmuuttajia, olisi kohtuutonta vaatia, ettei vähemmistöistä saisi kirjoittaa myös positiivisia asioita, tai että maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa tulisi aina alleviivata rikoksen tekijän maahanmuuttajataustaa. Useimmilla kantaväestön edustajilla on vain vähän mahdollisuuksia tutustua itse maahanmuuttajiin, joten käsitys maahanmuuttajista perustuu ensisijaisesti huhuihin ja uutisointiin, joista molemmat ovat luonteeltaan negatiivisia asioita esiin nostavia. Lisäksi ihmismieli toimii niin, että annamme vähemmistöihin liittyvälle negatiiviselle uutisoinnille suuremman painoarvon kuin enemmistöihin liittyvälle. Vähemmistöjä kun on miellyttävämpää pelätä kuin enemmistöä, koska vähemmistöä on mahdollista syrjiä. 

Kuitenkin meidän kaikkien etu olisi se, että myös maahanmuuttajan olisi mahdollista tehdä mielekästä työtä yhteiskuntamme hyväksi, ja kokea olonsa täällä riittävän turvalliseksi voidakseen aidosti tutustua myös valtaväestön edustajiin ja kulttuuriin. Jos vallitsevassa tilanteessa tämä on käytännössä mahdotonta, harkiten käytetty maahanmuuttajien suosiminen on ainoa tapa asian korjaamiseen. Näin silläkin uhalla, että joku yksittäinen valtaväestön edustaja voi joskus kokea joutuvansa syrjinnän kohteeksi. Hänelle kun tuskin käy näin kovin montaa kertaa.