Ketä vastaan taistelet?

Olli Immonen on vihdoin tullut julkisuuteen selittelemään taistelukutsuaan.

Se täytyy todeta Immosen eduksi, että tämä ulostulo on Suomen poliittisen lähihistorian parhaita esimerkkejä kriisiviestinnästä. On vaikea keksiä, mitä hän olisi voinut tehdä tässä paremmin. (Paitsi pyytää anteeksi, mutta sehän ei tässä maassa ole ollut tapana.)

Kuitenkaan viesti ei sisällöltään edelleenkään vakuuta.

Immonen sanoo nyt, että monikulttuurisuudella on sekä hyväksyttäviä että vaarallisia puolia, ja että hän taistelee näitä vaarallisia ääri-ilmiöitä vastaan.

Voisinkin kysyä Immoselta, että mikäli joku kirjoittaisi vastaavan viestin, jolla hyökättäisiin kristinuskoa vastaan, tuntuisiko hänestä uskottavalta, jos kirjoittaja muutamaa päivää myöhemmin kertoisi että tarkoitti vain kristinuskon vaarallisia ääri-ilmiöitä, kuten itsemurhalahkoja ja hengellistä väkivaltaa harjoittavia herätysliikkeitä? Että vaikka kristinuskoa kutsutaan rumaksi kuplaksi, jossa viholliset elävät, oikeasti kristinuskossa on myös hyväksyttäviä puolia? Miten hän ajattelee että suomalaiset kristilliset perheet tai heidän ystävänsä kokisivat tällaisen viestin? Miten iloisia he olisivat siitä, että heidän rumassa kuplassaan nähdään myös hyväksyttäviä puolia?

Immosta myös hämmästyttää, ettei ihmisille ole ollut itsestäänselvää, että hänen taistelunsa on väkivallatonta poliittista taistelua.

Itseäni puolestaan hämmästyttää, miksi olisi pitänyt olla itsestäänselvää, että Immonen viittasi taistelulla vain rauhanomaiseen poliittiseen taisteluun. Vasta kesäkuussa hän on poseerannut yhteiskuvassa Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, eikä tuolloin nähnyt tarpeelliseksi selittää tapahtunutta muuten kuin että tilaisuus oli kaikille avoin. Ottaen huomioon, että kyseessä on uusnatsijärjestö, joka on päässyt julkisuuteen väkivaltaisilla hyökkäyksillä, ja jonka tavoitteeksi on mainittu yhteispohjoismainen kansallissosialistinen valtio, ko. henkilöistä ja heidän toiminnastaan olisi ehkä voinut irtisanoutua hieman selkeämmin. Kuinka hyvin Immonen kuvittelee keskivertokansalaisten tuntevan hänen elämänsä, jos meille tulisi olla itsestäänselvää että vaikka hän viihtyy väkivaltaa kannattavien natsien seurassa, hän ei itse millään muotoa kannata sellaista toimintaa?

Mitä sitten tulee näihin Immosen luettelemiin monikulttuurisuuden ääri-ilmiöihin, en ihan täysin ymmärrä, miksi niistä tulisi keskustella nimenomaan monikulttuurisuuden ääri-ilmiöinä.


Olisi kiva saada hieman tarkempaa tietoa liittyen vihjauksiin monikulttuurisuuden vaikutuksesta julkisen alan työ- ja kesäleiripaikkojen jakoon. Julkinen sektori luonnollisesti pyrkii tarjoamaan työ- ja harrastusmahdollisuuksia myös niille, joiden on vaikeinta löytää näitä mahdollisuuksia muualta. Myös kantasuomalaisia arvotetaan tässä jaossa erilaisin sosiaalisin ja taloudellisin perustein. Tämä on silti kieltämättä asia, jossa toimintasuunnitelmaan kirjatut monikulttuuriset arvot voivat todella vaikuttaa paljonkin päätöksiin.

Itse en kuitenkaan ymmärrä, miksi toimet maahanmuuttajien integroimiseksi yhteiskuntaan olisivat pahasta. Oleellisempaa on, onko riittävästi toimia myös kantasuomalaisten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kenenkään yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta vääryyden kokemuksesta ei voida vetää johtopäätöstä, että yhteiskunta suosisi tässä maahanmuuttajia eri perustein kuin kantasuomalaisia.


Tuohtumuksen Suvivirren ja joulujuhlien kieltoyrityksistä voi suunnata suoraan kantasuomalaisille Vapaa-ajattelijoille, tähän asiaan ei tarvitse sotkea monikulttuurisuutta millään tavalla.


Radikalisoituminen ja ISIS taas eivät ole monikulttuurisuutta. ISIS taistelee monikulttuurisuutta vastaan (vaikka taustalla olevat motiivit eivät välttämättä täysin kulttuurisia tai uskonnollisia olekaan). Radikalisoitumisen osalta suomalainen maahanmuuttopolitiikka on tehnyt heille hyvän taustatyön mm. toimimalla nihkeästi perheenyhdistämisasioissa. Kaduilla ja somessa sananvapauttaan ahkerasti käyttävät rasistit auttavat myös muokkaamaan maahanmuuttajien asenteita vähemmän myönteisiksi meidän kulttuuriamme kohtaan.

ISIS-värvärit eivät tule Suomeen monikulttuurisuuden nimissä. Jos he tulevat tänne jostain, he tulevat todennäköisimmin joko lomalle tai töihin. Moni heistä lienee ollut täällä jo pitkään, eikä syy tänne tulemiseen ole ollut monikulttuurisuus vaan työ tai suojelun tarve tai syntymä. Jälkimmäisen ryhmän osalta voimme kysyä, mikä saa maassamme asuvan henkilön tukemaan terrorismia.

Onko syy kenties vastaava kuin Immosen esiintymisessä natsien seurassa, eli se että tietyt yhdistävät tekijät tiettyihin ihmisiin saavat meitä tulkitsemaan tiettyjä tilanteita tavoilla, jotka jonkun muun näkökulmasta tuntuvat käsittämättömiltä? Lähi-Idän tilanne on tuskallista seurattavaa kenelle tahansa, ja joskus on houkuttelevaa tarttua läheisten esittämiin helppoihin selityksiin ja yksinkertaisilta tuntuviin ratkaisuihin. Voimmeko ehkäistä ilmiötä löytämällä parempia kanavia välittää ihmisille tietoa, tai tekemällä jotain jotta he kokisivat enemmän kuuluvansa tähän yhteiskuntaan?

Jotta ihminen kieltäytyisi vastaamasta terroristien taistelukutsuun, on hänellä oltava syy jäädä. Jos näkee itsellään tulevaisuuden, mahdollisuuksia, ja taustallaan yhteisön joka tukee, on paljon helpompi valita oikein. Toimettomat, näköalattomat nuoret miehet ovat valitettavasti aina ja kaikkialla muodostaneet yhteiskunnallisen uhan, joka usein on ratkaistu lähettämällä heidät sotimaan. Olisi hienoa, jos me voisimme tarjota heille jotain muuta.

Voisimmeko yhdessä taistella terrorismia, väkivaltaa, syrjintää, syrjäytymistä tai rikollisuutta vastaan, ja antaa monikulttuurisuuden olla?

Mukavien ihmisten ongelma

Kun Myyrmannissa räjähti ja tekijäksi paljastui Petri Gerdt, hänen vanhempansa kokivat valtavan järkytyksen. On vaikea keksiä asioita, jotka voisivat iskeä ihmiseen pahemmin kuin tietoisuus siitä, että oma lapsi on oman kattosi alla suunnitellut silmittömän massamurhan, hankkinut tarvikkeet pommiin, rakentanut sen ja toteuttanut suunnitelmansa.

Petrin isä kirjoitti surutyönään kirjan, jossa hän kertoo uskovansa, että viime hetkellä poika olisi ymmärtänyt tekonsa mielettömyyden ja yrittänyt perua sen.

Inhimillinen kykymme nähdä hyvää meille tärkeissä olennoissa on ihmeellinen. Pystymme keksimään loputtomasti selityksiä ja lieventäviä asianhaaroja, sekä rationalisoimaan tunteidemme tuottamia johtopäätöksiä.


Kun julkisuudessa käytiin läpi Vilja Eerikan murhaan johtaneita tapahtumia, moni varmasti hämmästeli, miten saattoi olla mahdollista, että lapsi joutuu kokemaan niin paljon. Tytön elämä oli kuitenkin monella tapaa sekaisin, eikä viranomaisten ollut helppoa päätellä, mikä tekijä oli hänelle vahingollisin. Isän osoittama huoli lapsesta sekä aktiivisuus ja yhteistyöhalukkuus houkuttivat ajattelemaan, että isän kanssa lapsen elämä saataisiin vielä raiteilleen. Kuka voisi uskoa, että kaikin puolin järkevän ja normaalin oloinen mies voisi naisystävänsä kanssa kiduttaa omaa lastaan?

Perheiden sisällä tapahtuva väkivalta onkin klassisin esimerkki tilanteista, joissa herkästi päädymme selittelemään ja ummistamaan silmämme ikäviltä tosiasioilta. Uhrit syyttävät itseään, tekijät uhrejaan, keskinäinen riippuvuus tekee vaikeaksi katkaista kierrettä. Puhutaan kurittamisesta tai stressistä, vähätellään kiertoilmaisuin tapahtunutta. Ulkopuolisille ei ongelmista herkästi kerrota.


Kun Anders Behring Breivik oli kylmäverisesti murhannut joukon norjalaisnuoria, lehdet kaivoivat nopeasti tietoja hänen taustoistaan. Häntä kuvailtiin hiljaiseksi, kohteliaaksi, mukavaksi, joskin myös omituiseksi. Vaikka hänen juttunsa muuttuivat ajan myötä harhaisiksi ja rasistisiksi, kenellekään ei tullut mieleenkään, että hän voisi ihan oikeasti tehdä jotain niin kauheaa.

Myös Breivikin isä on purkanut syyllisyydentuntojaan tapahtumista kirjoittamalla kirjan. On varmasti helpompi tunnustaa, että olemalla lapselleen läsnä enemmän olisi ehkä voinut ehkäistä tragedian, kuin tunnustaa että omat kyvyt kasvattajana eivät riittäneet estämään vierellä eläneen lapsen päätymistä murhaajaksi. Että omat kyvyt vanhempana eivät edes riittäneet huomaamaan päivällispöydässä, että jotain oli vialla.


Arkinen, inhimillinen turvallisuudentunteemme edellyttää, että kuvittelemme uhkien olevan erottuvia ja tunnistettavia, itsemme ulkopuolisia, jotakin mitä voimme varovaisuudella välttää. Siksi pelot on helpompi kohdistaa maahanmuuttajiin, homoseksuaaleihin, avaruusolentoihin tai muihin asioihin, joiden kuvittelemme erottuvan katukuvassa. Se tieto, että valtaosa Suomessa asuvista maahanmuuttajista ei eroa ulkonäöltään merkittävästi ns. kantasuomalaisista, tai että useimmat homoseksuaalit eivät selkeästi erotu ulkonäkönsä tai eleittensä puolesta heteroista, ei kaikesta päätellen läpäise kaikkien ihmisten mielen puolustusmekanismeja. Vielä harvempi pystyy täysin sisäistämään sitä, että ne uhat, joita itse pelkää, ovat kovin erilaisia, kuin ne uhat, jotka todennäköisimmin omaa turvallisuutta tai hyvinvointia horjuttavat.


On myös hyvin vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että natsien keskitysleireillä työskenteli ihmisiä, jotka olivat läheistensä näkökulmasta hyviä ystäviä tai rakastavia vanhempia. Maailmalla on vankiloita, joissa vankeja työkseen kiduttavat ihmiset menevät illalla kotiin, avaavat kaljan ja katsovat jalkapalloa ihan niin kuin olisivat olleet tavallisissa töissä. Soittavat äidilleen kysyäkseen päivän kuulumisia, tai leikittävät lastaan.

Mm. ISIS:n riveissä taistelevia terroristeja tutkimalla on todettu, etteivät hirmutekoihin syyllistyvät ihmiset ole empatiakyvyttömiä. He vain valikoivat tavanomaista tarkemmin, ketkä ovat heidän empatiansa arvoisia.

Ihminen on sosiaalinen eläin, valtaosa meistä tarvitsee sosiaalisia kontakteja pysyäksemme terveinä, ja siksi valtaosa meistä on myös mukavia. Tietenkään kaikki eivät pidä kaikista, mutta useimmat meistä löytävät ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa tulevat toimeen.

Ja kun pitää toisesta ihmisestä, on myös miellyttävämpää ajatella hänen esittämiensä väitteiden olevan perusteltuja kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä. Siksi myös mukavat ISIS:n rekrytoijat saavat länsimaisia nuoria lähtemään murhaamaan Syyrian siviilejä, ja siksi ihmiskauppiaat saavat houkuteltua köyhien maiden nuoria lähtemään paremman elämän toivossa "töihin" ulkomaille. Totuus paljastuu vasta perillä. Näiden nuorten perheiden tarinoita ei länsimaisessa mediassa käsitellä vastaavalla kiinnostuksella kuin Petri Gerdtin ja Anders Breivikin, mutta ei ole mitään syytä olettaa, ettei siellä käytäisi läpi vastaavia surun, pelon, epäuskon ja epäonnistumisen tunteita. Jos olet itse paennut sodan kauhuja saadaksesi lapsellesi mahdollisuuden elämään, et varmastikaan hypi riemusta jos hän päättää näin äärimmäisellä tavalla luopua siitä.


Jussi Halla-aho on varmasti mukava ihminen perheensä ja ystäviensä näkökulmasta. Olli Immonen on varmasti myös läheistensä mielestä mukava ihminen. He varmasti viihtyvät hommafoorumilaisten seurassa, koska siellä on mukavia ihmisiä, joiden kanssa on mukavaa jutella ja olla samaa mieltä.

Kuitenkin he harrastuksenaan suoltavat verkkoon sitä paskaa, jota yksin mökissään lukeva Anders Behring Breivik päätyi vähitellen pitämään monikulttuurisuutta niin suurena uhkana maalleen, että katsoi tarpeelliseksi toteuttaa maansa lähihistorian pahimman terroriteon.

Kiitokset Olli Immoselle tämän muistuttamisesta. Toivottavasti hänen taistelukutsunsa ei löydä sellaisia peräkammarinpoikia tai -tyttöjä, jotka tämän mukavan joukon aatemaailman kyllästäminä ottaisivat sen konkreettisesti ja päättäisivät "liittyä" vainoharhaiseen "taisteluun" sivistynyttä maailmaa vastaan.

_____

Tämän kerran pohdintojen muusana toimi Tom Packalen, joka ei voi uskoa, että Olli Immonen mukavana ihmisenä olisi ollut tosissaan.