Keskitiestä ja ääripäistä

Europol tiedotti arviolta 10 000 pakolaislapsen kadonneen Euroopassa. Kreikassa vapaaehtoistyötä tekevät välittävät kuvia rannoille huuhtoutuneista ruumiista. Harvakseltaan julkaistut raportit Syyriasta kertovat nälkiintymisestä, pommituksista ja kidutuksista, ja Irakin autopommit ovat jo niin arkipäiväisiä ettei niistä edes uutisoida. Näiden aikaisemmin kohtuullisen hyvin koulutettujen maiden sisällä yhä useampi lapsi ei pääse edes peruskouluun, ja perheiden mahdollisuudet normaaliin elämään ovat paikoin niin heikot, ettei kadotetun sukupolven riski ole kaikilla edes huolenaiheista ensimmäisiä. Ilmastonmuutos ja ääriryhmittymät uhkaavat ihmisten elämän perusedellytyksiä myös muualla. Monet ovat viettäneet jo vuosia valtavilla pakolaisleireillä, eikä toivoa kotiinpaluusta ole näköpiirissä.

Samaan aikaan Suomessa on päästy aiheen käsittelyssä aivan uniikille tasolle nostamalla huolenaiheeksi maahanmuuttokeskustelun polarisoituminen. Kansa on jakautunut uhkaavasti kahteen ääripäähän suhtautumisessaan maahanmuuttajiin, ja julkisuudessa esitetään arvioita, että jonkinlainen yhtenäisyys ja kultainen keskitie pitäisi nyt löytää, jotta kansakuntamme pysyisi yhtenäisenä.

Puhe kahdesta ääripäästä kuulostaa siltä, kuin keskitietä kulkeva tolkun ihminen kulkisi mielipiteineen turvallisesti siellä missä ennenkin, samalla kun ne kaksi ääripäätä loittonevat kumpikin taholleen yhä kauemmas keskitiestä.

Maailma ei kuitenkaan toimi näin.

Keskitie suhtautumisessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin on hilautunut hitaasti mutta varmasti viimeisten vuosikymmenten aikana aika lähelle sitä, mitä olisi 60-luvulla kutsuttu ääripääksi, ja aiheesta nyt käytävää keskustelua ei olisi tuolloin osattu kuvitellakaan. Etnisten vähemmistöjen avoin syrjintä nähdään nykyään varsin laajalti vääränä, sata vuotta sitten minkäänlaisen syrjinnän tuomitseminen olisi ollut radikaali kannanotto. Sukupuolten välinen tasa-arvo herätti ajatuksena vielä 80-luvulla naurunpyrskähdyksiä, vaikka se olikin jo edennyt huimasti verrattuna maailmansotia edeltäneeseen aikaan.

Kehitykseen liittyy se, että keskitie siirtyy. Koska keskitiellä on paljon mukavuusalueellaan pysytteleviä konservatiiveja, tuo muutos tapahtuu vähittäin, niin ettei sitä välttämättä huomaakaan, ellei satu olemaan kiinnostunut kyseisestä ilmiöstä.

Jos mietitään, millaiselle skaalalle ihmisten mielipiteet suhteessa maahanmuuttajiin voitaisiin asettaa, se skaala voisi näyttää suunnilleen tältä (klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi):

Skaala ei ole täydellinen, mutta kuvaa mielestäni melko hyvin vaihtoehtojen kirjon: toisessa päässä ovat globaalin tasa-arvon ihanteet, toisessa päässä maahanmuuttajien täydellinen dehumanisointi,  ja siinä välillä monenlaisia tapoja suhtautua muukalaisuuteen.

Tämä skaala ei mielestäni riitä kuvaamaan suomalaisen keskustelun polarisoitumista, koska skaalan vasen reuna ei käytännössä ole julkisessa keskustelussa mukana ollenkaan. Siksi otetaan tarkasteluun myös keinot, joita ihmiset ovat valmiita käyttämään näkemiensä ongelmien ratkaisemiseen:

Tämäkin skaala on vain suuntaa-antava, mutta kuvaa kuitenkin vaihtelun rakentavista keinoista välinpitämättömyyden ja kärjistämisen kautta väkivaltaan.

Nämä kaksi skaalaa voidaan yhdistää koordinaatistoksi, johon voidaan asetella erilaisia ilmiöitä, vaikkapa tähän tapaan:

Samaan kuvaajaan voisi asetella joukon muitakin ilmiöitä, toimijoita ja toimintatapoja, mutta ääripääpuheen kannalta koen mielenkiintoisemmaksi pohtia, millaisella alueella suomalainen maahanmuuttokeskustelu liikkuu, ja miten se on viime vuosina kehittynyt. Oma käsitykseni on likipitäen tällainen:

Maahanmuuttokeskustelua on ja on ollut varmasti myös näiden merkitsemieni alueiden ulkopuolella, ja muotojen rajojen paikkoja voisi paljonkin tarkentaa, mutta nähdäkseni tämä kuvaa suhteellisen hyvin ilmiötä. Keskustelusta uupuu lähes täysin näkökulma, jossa maahanmuuttajat nähdään muuten kuin objekteina tai ulkoisena uhkana. "Vasemmistoanarkistit", joiden tekemisillä puolustellaan äärioikeiston puuhasteluja, ovat täysin marginaalissa. Äärioikeisto taas on päässyt osaksi yleistä julkista keskustelua, eivätkä he enää oikein edes erotu joukosta. Asenteet maahanmuuttajia kohtaan eivät juurikaan ole muuttuneet positiivisemmiksi, sen sijaan negatiiviset käsitykset saavat yhä enemmän tilaa ja huomiota.  Myös politiikkaa on viety askel askeleelta oikealle. Rasistinen väkivalta ja väkivallan uhka on kasvanut. Pakolaiskriisi on kuitenkin saanut monet maltilliset etsimään rakentavia ratkaisuja niissä puitteissa missä itse pystyvät asioihin vaikuttamaan.

Viimeisen vuoden aikana tapahtunut polarisoituminen on tapahtunut ennenkaikkea suhteessa keinovalikoimaan, sekä nostamalla avoimen rasistisen puheen julkisille areenoille. Ja siinä missä vastaanottokeskuksiin heitettyjä polttopulloja sanotaan oireeksi siitä, että ihmisten huolia ei ole kuunneltu, kukaan ei ajattele että kenties anarkistit antaisivat äärioikeiston marssia rauhassa, jos valtamedia vain suostuisi käsittelemään heidän toivomiaan aiheita ja esittäisi idean rajojen avaamisesta positiivisessa valossa.

Tällä hetkellä näkisin, että keskitien etsimisestä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Sen sijaan yhteiskunnallinen keskustelu tulisi siirtää ihan toisaalle.

Meidän tulisi vihdoin avata silmämme sille faktalle, että maassamme on jo laaja joukko suomalaisia, joita maahanmuuttokeskustelumme toiseuttaa. Moni heistä on syntynyt täällä, adoptoitu tänne, tai muuttanut tänne niin pienenä tai niin kauan sitten, että heille on kasvanut suomalainen identiteetti. Monella on supisuomalainen mummo vaikka toinen mummo olisikin jossain kaukana. Monella on aito halu rakentaa itselleen suomalainen identiteetti, vaikka he kokevatkin olevansa myös jotain muuta. On riipaisevaa, että maahanmuuttajan leima seuraa sukupolvien ajan, myös ihmisiä joilla ei ole muuta kansallista identiteettiä kuin suomalaisuus.

Jos lähdemme etsimään nykyisessä asenne-ilmastossa konsensusta valkoisten, sinisilmäisten suomalaisten kesken, annamme näille ihmisille viestin, että jos intoa ja osaamista riittää rakentaa yhteiskunnasta parempaa paikkaa, sitä kannattaa lähteä tekemään jonnekin muuanne. Nykyisellä huoltosuhteellamme tämä olisi kohtalokas virhe. Ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassa sellaista Suomea, jota voisi puolustaa rasistisista lähtökohdista käsin, sillä maahanmuuttajien rooli hyvinvointiyhteiskuntaamme eniten rahoittavien kasvukeskusten pyörittämisessä on korvaamaton.

Tämä ei tarkoita silmien sulkemista turvapaikanhakijoiden tuomilta haasteilta. Se ei myöskään tarkoita ryhtymistä koko maailman sosiaalitoimistoksi. Se ei tarkoita edes, että nykyistä keskustelua tarvitsisi aktiivisesti sensuroida.

Se tarkoittaa vain, että keskitien etsimisen sijaan suomalainen maahanmuuttokeskustelu kannattaisi jättää omaan arvoonsa ja lähteä etsimään rakentavia ratkaisuja.

Voisimme tunnustaa sen, että parempaa elintasoa tavoittelevat, koulutetut ja kunnianhimoiset maahanmuuttajat ovat juuri sitä mitä kuihtuva maamme tarvitsee, ja parantaa tällaisten ihmisten mahdollisuuksia muuttaa maahamme laillisesti ilman turvapaikkamenettelyä. Että vaikka haluamme auttaa pahimmassa hädässä olevia, onnistumme tässä parhaiten, jos saamme kasvatettua maassamme sitä joukkoa, jolla on edellytykset yrittäjyyteen tai asiantuntijatyöhön. Meidän tulisi myös ymmärtää, että nämäkin ihmiset haluavat elää perheidensä kanssa, ja poistaa vainoharhabyrokratiaa, joka aiheuttaa uussuomalaisille kärsimystä.

Voisimme nähdä turvapaikanhakijoiden ikä- ja sukupuolijakauman syynä tasata tilannetta kiintiöpakolaisilla ja helpottaa perheenyhdistämisiä.

Voisimme lakata ulisemasta kurjaa kohtaloamme pakolaistulvan alla, ja lähteä aktiivisesti luomaan Euroopalle yhteistä turvapaikkapolitiikkaa. Voisimme lopettaa Dublin-palautukset maihin, joiden tilanne on vielä heikompi kuin meillä. Meidän tilanteemme on vielä helppo verrattuna moneen muuhun maahan, mutta viime aikaiset uutiset enteilevät että tilanne saattaa kääntyä. Meidän etumme olisi saada Eurooppa yhtenäiseksi tämän asian hoitamisessa.

Voisimme panostaa kehitysapuun, rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen, koska ne antavat ihmisille tulevaisuuden siellä, mistä lähdetään pakoon joko väkivaltaa tai näköalattomuutta.

Voisimme miettiä, millaisen kuvan haluamme maailmalla itsestämme antaa, ja kuinka sen parhaiten välittäisimme. Ruusuisten kuvitelmien romuttamiseen olisi varmasti paljon parempiakin tapoja kuin äärioikeiston toiminnan arkipäiväistäminen. Tavoitteena kai kuitenkin pitäisi olla vähentää väärin perustein turvapaikkaa hakevien määrää, ei tappaa turismia tai mahdollisuuksia saada paluumuuttajia tai ulkomaisia asiantuntijoita tänne. Elintasosurffareiden intoa tulla tänne vähentäisi, jos paikallinen media kertoisi faktoja Suomen hyvinvointiyhteiskunnan hinnasta: korkeasta hintatasosta ja siitä että keskiluokan elintaso on käytännössä heikompi kuin vakaissa kehitysmaissa.

Voisimme miettiä, miten turvapaikanhakijoiden olot saataisiin järjestettyä tavalla, joka takaa pakolaisten oikeuden suojaan ja ihmisarvoiseen elämään, mutta houkuttaa "lomailijoita" palaamaan pian oma-aloitteisesti takaisin. Voisimme etsiä tulijoille mielekästä ja hyödyllistä tekemistä sen sijaan että löydämme sille jatkuvasti uusia esteitä.

Voisimme keskittyä rakentamiseen hajottamisen sijaan. Mahdollisuuksien etsimiseen itseemme käpertymisen sijaan. Keskittyä suurempiin ongelmiin maamme hallinnossa kuin siihen, kuinka monta turvapaikanhakijaa tänne on päästetty.

Kun puhutaan maahanmuuttopolitiikasta ja maahanmuuttajien integroimisesta yhteiskuntaan, näkisin kovin mielelläni Suomessakin poliitikkoja, joilla olisi näkemystä ja uskallusta puhua kuin Obama tai Trudeau.

Niin kauan kuin nämä äänet puuttuvat, ongelmien ratkaiseminenkaan ei etene.