Luvattomista päähineistä ja moraalisesta raivosta

Jos haluaisin pukea teekkarilakkini päähäni vaikkapa pikkujouluissa, anoisin ylioppilaskunnalta lakinkäyttölupaa tarkoitukseen, koska talvikaudella lakkia ei ole soveliasta käyttää ilman erikseen anottua lupaa. En pukisi mieheni tohtorinhattua naamiaisiin, vaikka siitä saisi mainion asusteen taikurin asuun, koska tohtorinhattua nyt vaan ei käytetä sillä tavalla, enkä minä edes ole tohtori. En somistaisi asuani kivasti tuunatuilla lipereillä, koska liperit eivät minun ammattikunnalleni kuulu, enkä kirkkoon kuulumisestani huolimatta edes täysin ymmärrä tuon asusteen merkitystä. Enkä oikein usko että Sanna Ukkolakaan kokisi tarpeelliseksi rikkoa rajoja näissä asioissa.

Nämä ovat kaikki tavallaan aika naurettavia rajoitteita. Kyse on pohjimmiltaan pelkistä esineistä, jotka eivät itsessään riitä minkäänlaiseksi todisteeksi asemastani. Meillä on vahva, kirjoitettu kulttuuri, joten minulla on mm. tutkintotodistukseni oman asemani osoittamista varten. Edellä mainittujen sääntöjen noudattamisessa ei siis ole mitään muuta järkeä, kuin että kyse on meidän kulttuurimme säännöistä, joiden noudattamatta jättäminen olisi yksinkertaisesti moukkamaista. Ja siksi me kaikki kai niitä noudatamme.

Mutta kun puhutaan saamelaisten tai Amerikan alkuperäiskansojen asuista, puhutaan vaatteista, jotka tavallaan ovat sitä oman kulttuurinsa historiankirjoitusta itsessään. Näillä kulttuureilla ei ole vahvaa, omaa kirjallista kulttuuria, vaan näiden kulttuurien kirjalliset tulkinnat ovat enimmäkseen ulkopuolisten kirjoittamia. Siksi perinteisten vaatteiden merkitys näille kulttuurille vertautuu siihen, mikä merkitys meidän kulttuurillemme on Kalevalalla, Seitsemällä Veljeksellä ja Tuntemattomalla Sotilaalla. Näiden vaatteiden käyttöön myös liittyy omissa kulttuureissaan samantapaisia sääntöjä kuin edellä mainittujen asusteiden käyttöön. Ne osoittavat yksilön asemaa, ja saattavat olla varattuja vain tiettyihin tilaisuuksiin. Joihinkin niistä voi liittyä myös uskonnollisia merkityksiä.

Kun siis noudatamme teekkarihatun ja tohtorinhatun käytöstä asetettuja epävirallisia määräyksiä ja vakiintuneita kulttuurillisia tapoja, koska muu olisi yksinkertaisesti moukkamaista, eikö vastaavasti myös saamenpuvun tai intiaaniasun käyttö muuten kuin ko. yhteisöjen hyväksymällä tavalla pitäisi mielestämme olla moukkamaista?

Silti jostain syystä koemme, että niistä on ihan ok teettää versioita aasialaisissa hikipajoissa myytäväksi pilkkahintaan pilailupuotien ja lelukauppojen naamiaisasuosastoilla. Ja jotenkin vielä näyttää, että oikeutemme toimia näin on monelle hirveän tärkeää, ikään kuin osa omaa identiteettiä tai jotain. Jos joku kehtaa vienostikaan kysyä, olisiko jo pikkuhiljaa aika ruveta luopumaan näistä, nostattaa se hirmuisen tunnemyrskyn, jonka keskellä tunnutaan näkevän, että elämä nyt vaan kertakaikkiaan on peruuttamattomasti pilalla jos intiaaniksi ei saa enää pukeutua.

Minusta tämä on todella hämmentävää.

Ymmärrän sen, että monet meistä ovat sokeita oman kulttuurin pukeutumiseen liittyvälle normatiivisuudelle. Me olemme kasvaneet tähän kulttuuriin, joten koemme tämän kulttuurin normit luonnollisina ja itsestäänselvinä. Meillähän on mielestämme täysi vapaus valita, miten pukeudumme, vaikka toki alasti julkisella paikalla liikkuminen ei tule kuuloonkaan, kukaan ei saapuisi pahimpana hellepäivänäkään toimistolle pelkissä bikineissä, hotellin vastaanottovirkailija ei tee työtään risaisissa farkuissa ja kauhtuneessa flanellipaidassa, kaverin häihin ei valita itselle valkoista mekkoa, eikä pikkumusta ole tarpeeksi juhlava jos tilaisuuden arvokkuus vaatii suuren juhlapuvun.

Usein nämä asiat ovat niin itsestäänselviä, ettei niistä koeta tarpeelliseksi edes puhua. Normatiivisuus näkyy kuitenkin toistuvasti lasten kasvatukseen liittyvissä keskusteluissa, joissa vähän väliä kerrotaan, kuinka oleellista on tehdä selväksi jo taaperolle, että pojat eivät voi pukeutua mekkoihin, eikä tyttökään voi arkivaatteena pitää balettipukua. Koska jos näitä normeja ei tehdä heti alkuunsa selväksi, vapaan kasvatuksen kirot tulevat väistämättä pilaamaan lapsen tulevaisuuden täydellisesti.

Normatiivisuus näkyy myös trans-ihmisten kokemassa väkivallassa. Samoin kuin vaikkapa hijabia käyttävien naisten kohtaamassa väkivallassa. Jos pukeutuminen olisi oikeasti vapaata, ketään ei voisi häiritä se, jos mies meikkaa ja pukeutuu jakkupukuun, tai jos nainen peittää huivilla hiuksensa.

Mutta ilmeisesti meidän normiemme pitää saada olla se universaali Oikean Elämän mittari. Siinä missä meidän normiemme rikkominen näyttäytyy vaarallisena, muiden normien rikkominen näyttäytyy rohkeana poliittisen korrektiuden vastustamisena, riippumatta siitä, millaisia noiden normien perustelut ihan objektiivisesti katsoen ovat.

Ja jostain syystä meidän normeihimme näyttää kuuluvan myös se, että lapset leikkivät intiaaneja. Minkähän takia tämä on aikuisille niin kovin tärkeää?

Kun käsityksemme itsestämme sai kolhun

Pari viikkoa sitten tapahtui jotain ennenkuulumatonta.

Poliisi keräili turvapaikanhakijoita palautuslennolle Afganistaniin. Tähän joukkoon kuului mm. perhe, jonka 10-vuotias lapsi vangittiin perjantaina kesken koulupäivän. Viikonlopun mittaan turvapaikanhakijoiden tukena toimivien ryhmissä jaettiin videoita vastaanottokeskuksista, kuinka poliisit koirineen hakivat ihmisiä odottamaan palautuslentoa. Viranomaisilta ei saanut tietoja, säilöönotetuilta oli takavarikoitu puhelimet, epätietoisuus ahdisti vietyjen läheisiä.

Ennenkuulumatonta ei ollut poliisin toiminta, vaan se että tällä kertaa aktivistit saivat uutiskynnyksen ylitettyä. Kuntavaalikampanjaansa käyviä poliitikkoja pommitettiin kysymyksillä aiheesta, ja mielenosoitukset Pasilan poliisitalolla sekä Helsinki-Vantaan lentokentällä herättivät hämmennystä ihmisissä. Mitä täällä Suomessa oikein tapahtuu? Miksi viranomaisten toimintaa kyseenalaistetaan?

Tilanteen yllättämät poliitikot puhuivat tunteella. Esimerkiksi Juha Sipilä kertoi, ettei hänen omaankaan oikeustajuunsa sovi, että lapsia ja raskaana olevia naisia pakkopalautetaan.

Aktivistien huoli ei kuitenkaan liittynyt vain tähän perheeseen, vaan myös muihin pakkopalautettaviin. Joukossa oli ihmisiä, jotka eivät olleet elämänsä aikana koskaan käyneetkään Afganistanissa, joilla ei ole Afganistanissa sukua eikä omaisuutta, ei mitään minkä päälle lähteä rakentamaan elämäänsä. Silti heidät lennätettiin Kabuliin, koska ei heitä muuallekaan voinut lähettää.

Jokainen, joka ymmärtää, että suomalainen hyvinvointivaltio on hyvin pohjoismainen ilmiö, ymmärtää kyllä myös, ettei maailman vaarallisimpiin kuuluvien maiden maailman korruptoituneimpiin kuuluvilla viranomaisilla riitä kiinnostusta huolehtia pakkopalautettujen integroitumisesta yhteiskuntaan. Monella pakkopalautetuista ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään uutta pakoa, etsimään työtä laittomina siirtolaisina maissa, joissa lain noudattaminen on viitteellisempää kuin meillä Suomessa.


Tällä kertaa - kollektiivisen omatuntomme kannalta onnekkaasti - somekohun keskellä poliisi huomasi, että palautettavan perheen turvapaikkaprosessi oli kesken, eikä heitä siksi ihan tarkkaan ottaen saisi palauttaa. Palautus perheen osalta saatettiin siis kaikessa hiljaisuudessa keskeyttää. Koska viranomaisten ei tarvitse tällaisista päätöksistä tiedottaa ketään, toimivat aktivistit siinä uskossa, että myös tämä perhe ollaan palauttamassa. Ei ollut mitään syytä olettaa mitään muuta, olihan perhe otettu säilöön palautusta varten.

Paluu arkeen

Suomalaisen yhteiskunnan tunnuspiirteisiin kuuluu kuuliaisuus viranomaisia kohtaan, sekä eräänlainen idealistinen ajatus oikeudenmukaisuudesta ja heikoimpien suojelemisesta näiden viranomaisten keskeisenä tehtävänä. Pakkopalautuskohu siihen liittyvine mielenosoituksineen ravisteli satavuotiaan kansakuntamme omakuvaa ikävällä tavalla.

Viimeiset pari viikkoa valtamedian kolumnistit ovatkin hoivanneet tätä yhteistä haavaamme luomalla tarinaa tapahtumien kulusta. Tuohon tarinaan kuuluu keskeisenä osana säilöönotetun perheen tilanteen kuvaaminen huhuksi. On myös epäilty kysymyksen olleen vain likaisesta kuntavaalikampanjoinnista, koska pakkopalautuksissa itsessäänhän ei ole mitään uutta. Aktivismia turvapaikanhakijoiden puolesta kuvataan tunteelliseksi ja irrationaaliseksi höpöilyksi, vähän todellisuudesta erkaantuneeksi kukkahattutäteilyksi.

Näin voimme taas etäännyttää itsemme siitä tosiasiasta, että palautettavat turvapaikanhakijat ovat ihmisistä, joilla on Suomessa läheisiä, jotka ovat heistä huolissaan. Kun näin muokkaamme kollektiivisesta muististamme pois sen tosiseikan, että raskaana oleva nainen ja kaksi pientä ja hyvin Suomeen sopeutunutta lasta aiottiin palauttaa kesken turvapaikkaprosessin, voimme vähitellen siirtyä puhumaan turvapaikanhakijoista tavanomaiseen tapaan logistiikkaan, luonnonvoimiin ja turvallisuusuhkiin liittyvin termein. Numeroina, ilmiöinä, ongelmina.

Voimme taas ajatella olevamme ihmisoikeuksia kunnioittava kansakunta, joka haluaa auttaa naisia ja lapsia ja oikeasti hädänalaisia, ja jolle on tärkeää asioiden tapahtuminen lain mukaisessa järjestyksessä.

Mikä meni pieleen?

Näiden parin viikon aikana myös turvapaikanhakijoiden puolustajat ovat käyneet hetkittäin kiivastakin keskustelua siitä, kannattiko Ville Niinistö yllyttää nostamaan asia esiin, ja kannattiko tämän asian takia lähteä anarkismin teille tässä esivaltaa rakastavassa maassa. Ne, jotka vielä toivovat saavansa ns. tolkun ihmiset ymmärtämään, miksi Suomen eurooppalaisittain vertaillen poikkeuksellisen nuiva turvapaikkapolitiikka on ihmisoikeusongelma, kokevat että suora toiminta toimii tätä tavoitetta vastaan.

Ja siinä he ovat tavallaan ihan oikeassa.

Tämä kollektiivisen muistikuvan muokkaaminen, mikä parhaillaan on käynnissä, toimii turvapaikanhakijoita vastaan. Unholaan painuu, että Suomi todellakin palauttaa myös alaikäisiä ja raskaana olevia. Unholaan painuu, että Paula Risikko on virheellisesti väittänyt, ettei Suomi pakkopalauta ihmisiä. Mieliin jää, että "huhujen" ja "valeuutisten" pohjalta toimivat "anarkistit" estivät virkatehtäväänsä suorittavaa poliisia. Ja viranomainenhan on erehtymätön suorittaessaan sille määrättyä tehtävää, ainakin Suomessa.

Kuitenkin, kun puhutaan ihmisistä, jotka ovat huolissaan ja raivoissaan niiden ystäviensä puolesta, joiden kohtalona on keräillä elämänsä rippeet kasaan vaarallisessa kaupungissa jossa heillä ei ole mitään, on aika vaikea syyllistää heitä siitä että he ovat tehneet kaikkensa auttaakseen näitä ystäviään.

Miksi ihmisoikeusaktivistia turhauttaa?

Noin vuosi sitten mediassa kohistiin perheestä, jonka isä oli saanut turvapaikan. Äiti ja taapero oltiin palauttamassa Irakiin, ja perheen vauvasta ei ollut vielä tietoa, mitä Maahanmuuttovirasto hänen tilanteestaan tulee päättämään.

Tässä tapauksessa tilanteen saama mediahuomio oli turvapaikanhakijoiden kannalta äärimmäisen otollinen. Tapausta luvattiin selvittää, ja laajalti käytiin läpi sitä, miten tilanne on kohtuuton ja meidän kaikkien oikeustajun vastainen. Että tässä maassa, jossa niin kohkataan lapsen oikeudesta isään ja äitiin, ja siitä että kyllä me nyt naisia ja lapsia haluamme suojella, oltiin hajottamassa perhe ja karkottamassa äiti lapsineen.

Sitten tuotiin esiin, että päätös perustui edellisen hallituksen aikana sorvattuun lakiin, jota uusi hallitus oli parhaillaan kiristämässä tavalla, johon demareillakaan ei lakiluonnosvaihteessa ollut ollut mitään valittamista.

Ja sitten keskustelu hiljeni. Kaikki tapahtuu lain mukaisessa järjestyksessä ja tasapuolisesti samassa asemassa olevia kohdellen, joten täällä ei ole mitään nähtävää.

Sen jälkeen perheenyhdistämisiä ja turvapaikan saamista on entisestäänkin vaikeutettu.


Rautatieasemalla turvapaikanhakijoiden rauhanomainen mielenilmaus ihmisoikeuksien ja kansalaisyhteiskunnan puolesta on jatkunut nyt jo yli kaksi kuukautta. Sekä heidän että palautuslentoa vastustaneiden suomalaisten aktivistien viesti on se, että Maahanmuuttovirasto ei myönnä turvapaikkaa läheskään kaikille ihmisille jotka sen tarvitsisivat. Tukijoukoissa puretaan turhautumista siitä, miten turvapaikanhakijoiden oikeusturvan koetaan olevan vaarassa, kun heidän oikeuksiaan rajoitetaan ja monin tavoin tehdään äärimmäisen vaikeaksi heille saada tuotua viranomaisten tietoon kaikkia olennaisia asioita heidän tilanteestaan.

Long Play uutisoi viime kesänä, että Suomi käännyttää ihmiskaupan uhreja. Helsingin Sanomat uutisoi viime syksynä Maahanmuuttoviraston työntekijöiden huolesta, että käytettävissä oleva aika ja paine negatiivisten päätösten tekemiseen vaarantaa päätösten laadun. Kansalaisaktivistit ovat järjestäytyneet jakamaan tietoa turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja heidän saamistaan kielteisistä turvapaikkapäätöksistä perusteluineen. Pelastakaa Lapset ry on julkaissut kannanoton lasten pakkopalautuksia vastaan. Myös kirkon piiristä on toistuvasti ja usein erilaisin tavoin otettu kantaa inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puolesta. On järjestetty marsseja ja piknikkejä näyttämään, että ihmisoikeuksien kannattajia on määrällisesti enemmän kuin niitä jotka vaativat rajoja kiinni.

Rauhanomaisilla keinoilla ei ole ollut mitään vaikutusta.

Sen sijaan kiristettyjen linjausten myötä laskemaan saatu turvapaikan saaneiden määrä vaikuttaa monelle suomalaiselle toimineen todisteena siitä, että tänne on tultu väärin perustein. On hämmentävää, miten helppoa hyvinvointivaltion syöttiläiden on kuvitella, että turvapaikanhakijat ovat ihan vain omaksi ilokseen täällä odottaneet kuukausia toimettomina turvapaikkapäätöksiään, ja että he ihan vain mukavuussyistä jäävät mieluummin paperittomina tähän kylmään ja pimeään maahan vailla mielekästä tulevaisuutta kuin palaavat kotimaihinsa.

Millä tavalla täällä saa keskustella?

Suomalaisen maahanmuuttopolitiikkaan liittyvän keskustelun ytimessä halutaan jostain syystä pitää kysymys siitä, mitä mieltä me suomalaiset olemme turvapaikanhakijoista. Tärkeää näyttää olevan myös keskustelu siitä, ovatko he kaikki terroristeja, onko joukossa ketään muita kuin muslimimiehiä, sekä kuinka monta tänne voi tulla. Lisäksi puretaan katkeruutta siitä, että rajan yli kehdattiin tulla pyytämättä ja yllättäen. Nämä asiat kuulemma pitäisi saada juurtajaksain keskusteltua läpi ja muodostaa suomalainen konsensus asiasta ennen kuin tänne voi ketään toivottaa tervetulleeksi. Että näiden ihmisten pitäisi kiltisti vain odottaa, että (ehkä joskus) olemme valmiita ottamaan heidät vastaan.

Poliitikot taas ovat toistuvasti osoittaneet, että he ovat kiristäneet perheenyhdistämisen ja turvapaikan saamisen ehtoja kerrasta toiseen ymmärtämättä ollenkaan, mitkä ovat kulloinkin tehdyn päätöksen vaikutukset turvaa hakevien ihmisten ja heidän perheittensä tilanteisiin.

Ne lait, joita Maahanmuuttovirasto ja Poliisi noudattavat, ovat meidän poliitikkojemme laatimia. Niitä sorvaamassa ovat olleet lähes kaikki vakiintuneet puolueemme. On aivan absurdia, että ne samat ihmiset, jotka eivät pysty keskustelemaan turvapaikanhakijoista tuomatta esiin huoltansa "vetovoimatekijöistä", itkevät krokotiilinkyyneleitä kuullessaan, että heidän tekemiensä päätösten takia ollaan käännyttämässä pieniä lapsia ja raskaana olevia naisia romahtaneisiin valtioihin.

Samalla ne ihmiset, joiden katkeamattoman valitusvirren myötä poliitikot ovat sisäistäneet narratiivin "vetovoimatekijöistä", "liian avokätisestä turvapaikkapolitiikasta", "holtittoman helpoista perheenyhdistämisistä" ja "kansan maahanmuuttovastaisuudesta", jatkavat yhä tätä toimineeksi osoittautunutta retoriikkaansa, koska he eivät ole vielä saavuttaneet kaikkia tavoitteitaan.


Kun viranomainen vetoaa epäoikeudenmukaiseksi koetussa toiminnassaan poliittisiin päätöksiin, joita lainsäätäjät eivät ymmärrä tehneensä, eikö kansalaisyhteiskunnan tehtävä ole kaikin tavoin tuoda esiin, että tilanteeseen on saatava muutos? Että se tapa, millä meidän viranomaisemme ja lainsäätäjämme lähestyvät tätä aihetta, pitäisi perusteellisesti kyseenalaistaa? Että nuivien retoriikasta ja sen luomasta pelkopositiosta pitäisi viimeinkin irtautua, ja katsoa tilannetta realistisesti ja analyyttisesti, vaihteeksi myös ihmisoikeussopimusten ja perustuslakimme näkökulmasta.

Maailman kauheuksista varsin suuri osa on tapahtunut ja tapahtuu edelleen vallitsevan lainsäädännön puitteissa oikein ja riittävän tasapuolisesti, joten olisi naiivia tuudittautua ajatukseen, että toiminnan lainmukaisuus itsessään tekisi siitä ongelmatonta.

Tässä tilanteessa on lähinnä irvokasta, että suomalaiseen yleiskieleen edelleen vakiinnutetaan termiä "maahanmuuttokritiikki" kuvaamaan vaatimuksia maahanmuuton vaikeuttamisesta. Kannanotot inhimillisemmän politiikan puolesta eivät nykykielessä voi kuvata kriittistä suhtautumista maahanmuuttopolitiikkaan, koska niiden tavoitteet ovat vastakkaisia.


Parhaillaan palautusta odottaa vuosia pakosalla ollut irakilainen perhe pienine lapsineen. Kertokaa, te aktivisteja kritisoivat tolkun ihmiset, miten tätä perhettä voi auttaa?

Keskitiestä ja ääripäistä

Europol tiedotti arviolta 10 000 pakolaislapsen kadonneen Euroopassa. Kreikassa vapaaehtoistyötä tekevät välittävät kuvia rannoille huuhtoutuneista ruumiista. Harvakseltaan julkaistut raportit Syyriasta kertovat nälkiintymisestä, pommituksista ja kidutuksista, ja Irakin autopommit ovat jo niin arkipäiväisiä ettei niistä edes uutisoida. Näiden aikaisemmin kohtuullisen hyvin koulutettujen maiden sisällä yhä useampi lapsi ei pääse edes peruskouluun, ja perheiden mahdollisuudet normaaliin elämään ovat paikoin niin heikot, ettei kadotetun sukupolven riski ole kaikilla edes huolenaiheista ensimmäisiä. Ilmastonmuutos ja ääriryhmittymät uhkaavat ihmisten elämän perusedellytyksiä myös muualla. Monet ovat viettäneet jo vuosia valtavilla pakolaisleireillä, eikä toivoa kotiinpaluusta ole näköpiirissä.

Samaan aikaan Suomessa on päästy aiheen käsittelyssä aivan uniikille tasolle nostamalla huolenaiheeksi maahanmuuttokeskustelun polarisoituminen. Kansa on jakautunut uhkaavasti kahteen ääripäähän suhtautumisessaan maahanmuuttajiin, ja julkisuudessa esitetään arvioita, että jonkinlainen yhtenäisyys ja kultainen keskitie pitäisi nyt löytää, jotta kansakuntamme pysyisi yhtenäisenä.

Puhe kahdesta ääripäästä kuulostaa siltä, kuin keskitietä kulkeva tolkun ihminen kulkisi mielipiteineen turvallisesti siellä missä ennenkin, samalla kun ne kaksi ääripäätä loittonevat kumpikin taholleen yhä kauemmas keskitiestä.

Maailma ei kuitenkaan toimi näin.

Keskitie suhtautumisessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin on hilautunut hitaasti mutta varmasti viimeisten vuosikymmenten aikana aika lähelle sitä, mitä olisi 60-luvulla kutsuttu ääripääksi, ja aiheesta nyt käytävää keskustelua ei olisi tuolloin osattu kuvitellakaan. Etnisten vähemmistöjen avoin syrjintä nähdään nykyään varsin laajalti vääränä, sata vuotta sitten minkäänlaisen syrjinnän tuomitseminen olisi ollut radikaali kannanotto. Sukupuolten välinen tasa-arvo herätti ajatuksena vielä 80-luvulla naurunpyrskähdyksiä, vaikka se olikin jo edennyt huimasti verrattuna maailmansotia edeltäneeseen aikaan.

Kehitykseen liittyy se, että keskitie siirtyy. Koska keskitiellä on paljon mukavuusalueellaan pysytteleviä konservatiiveja, tuo muutos tapahtuu vähittäin, niin ettei sitä välttämättä huomaakaan, ellei satu olemaan kiinnostunut kyseisestä ilmiöstä.

Jos mietitään, millaiselle skaalalle ihmisten mielipiteet suhteessa maahanmuuttajiin voitaisiin asettaa, se skaala voisi näyttää suunnilleen tältä (klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi):

Skaala ei ole täydellinen, mutta kuvaa mielestäni melko hyvin vaihtoehtojen kirjon: toisessa päässä ovat globaalin tasa-arvon ihanteet, toisessa päässä maahanmuuttajien täydellinen dehumanisointi,  ja siinä välillä monenlaisia tapoja suhtautua muukalaisuuteen.

Tämä skaala ei mielestäni riitä kuvaamaan suomalaisen keskustelun polarisoitumista, koska skaalan vasen reuna ei käytännössä ole julkisessa keskustelussa mukana ollenkaan. Siksi otetaan tarkasteluun myös keinot, joita ihmiset ovat valmiita käyttämään näkemiensä ongelmien ratkaisemiseen:

Tämäkin skaala on vain suuntaa-antava, mutta kuvaa kuitenkin vaihtelun rakentavista keinoista välinpitämättömyyden ja kärjistämisen kautta väkivaltaan.

Nämä kaksi skaalaa voidaan yhdistää koordinaatistoksi, johon voidaan asetella erilaisia ilmiöitä, vaikkapa tähän tapaan:

Samaan kuvaajaan voisi asetella joukon muitakin ilmiöitä, toimijoita ja toimintatapoja, mutta ääripääpuheen kannalta koen mielenkiintoisemmaksi pohtia, millaisella alueella suomalainen maahanmuuttokeskustelu liikkuu, ja miten se on viime vuosina kehittynyt. Oma käsitykseni on likipitäen tällainen:

Maahanmuuttokeskustelua on ja on ollut varmasti myös näiden merkitsemieni alueiden ulkopuolella, ja muotojen rajojen paikkoja voisi paljonkin tarkentaa, mutta nähdäkseni tämä kuvaa suhteellisen hyvin ilmiötä. Keskustelusta uupuu lähes täysin näkökulma, jossa maahanmuuttajat nähdään muuten kuin objekteina tai ulkoisena uhkana. "Vasemmistoanarkistit", joiden tekemisillä puolustellaan äärioikeiston puuhasteluja, ovat täysin marginaalissa. Äärioikeisto taas on päässyt osaksi yleistä julkista keskustelua, eivätkä he enää oikein edes erotu joukosta. Asenteet maahanmuuttajia kohtaan eivät juurikaan ole muuttuneet positiivisemmiksi, sen sijaan negatiiviset käsitykset saavat yhä enemmän tilaa ja huomiota.  Myös politiikkaa on viety askel askeleelta oikealle. Rasistinen väkivalta ja väkivallan uhka on kasvanut. Pakolaiskriisi on kuitenkin saanut monet maltilliset etsimään rakentavia ratkaisuja niissä puitteissa missä itse pystyvät asioihin vaikuttamaan.

Viimeisen vuoden aikana tapahtunut polarisoituminen on tapahtunut ennenkaikkea suhteessa keinovalikoimaan, sekä nostamalla avoimen rasistisen puheen julkisille areenoille. Ja siinä missä vastaanottokeskuksiin heitettyjä polttopulloja sanotaan oireeksi siitä, että ihmisten huolia ei ole kuunneltu, kukaan ei ajattele että kenties anarkistit antaisivat äärioikeiston marssia rauhassa, jos valtamedia vain suostuisi käsittelemään heidän toivomiaan aiheita ja esittäisi idean rajojen avaamisesta positiivisessa valossa.

Tällä hetkellä näkisin, että keskitien etsimisestä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Sen sijaan yhteiskunnallinen keskustelu tulisi siirtää ihan toisaalle.

Meidän tulisi vihdoin avata silmämme sille faktalle, että maassamme on jo laaja joukko suomalaisia, joita maahanmuuttokeskustelumme toiseuttaa. Moni heistä on syntynyt täällä, adoptoitu tänne, tai muuttanut tänne niin pienenä tai niin kauan sitten, että heille on kasvanut suomalainen identiteetti. Monella on supisuomalainen mummo vaikka toinen mummo olisikin jossain kaukana. Monella on aito halu rakentaa itselleen suomalainen identiteetti, vaikka he kokevatkin olevansa myös jotain muuta. On riipaisevaa, että maahanmuuttajan leima seuraa sukupolvien ajan, myös ihmisiä joilla ei ole muuta kansallista identiteettiä kuin suomalaisuus.

Jos lähdemme etsimään nykyisessä asenne-ilmastossa konsensusta valkoisten, sinisilmäisten suomalaisten kesken, annamme näille ihmisille viestin, että jos intoa ja osaamista riittää rakentaa yhteiskunnasta parempaa paikkaa, sitä kannattaa lähteä tekemään jonnekin muuanne. Nykyisellä huoltosuhteellamme tämä olisi kohtalokas virhe. Ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassa sellaista Suomea, jota voisi puolustaa rasistisista lähtökohdista käsin, sillä maahanmuuttajien rooli hyvinvointiyhteiskuntaamme eniten rahoittavien kasvukeskusten pyörittämisessä on korvaamaton.

Tämä ei tarkoita silmien sulkemista turvapaikanhakijoiden tuomilta haasteilta. Se ei myöskään tarkoita ryhtymistä koko maailman sosiaalitoimistoksi. Se ei tarkoita edes, että nykyistä keskustelua tarvitsisi aktiivisesti sensuroida.

Se tarkoittaa vain, että keskitien etsimisen sijaan suomalainen maahanmuuttokeskustelu kannattaisi jättää omaan arvoonsa ja lähteä etsimään rakentavia ratkaisuja.

Voisimme tunnustaa sen, että parempaa elintasoa tavoittelevat, koulutetut ja kunnianhimoiset maahanmuuttajat ovat juuri sitä mitä kuihtuva maamme tarvitsee, ja parantaa tällaisten ihmisten mahdollisuuksia muuttaa maahamme laillisesti ilman turvapaikkamenettelyä. Että vaikka haluamme auttaa pahimmassa hädässä olevia, onnistumme tässä parhaiten, jos saamme kasvatettua maassamme sitä joukkoa, jolla on edellytykset yrittäjyyteen tai asiantuntijatyöhön. Meidän tulisi myös ymmärtää, että nämäkin ihmiset haluavat elää perheidensä kanssa, ja poistaa vainoharhabyrokratiaa, joka aiheuttaa uussuomalaisille kärsimystä.

Voisimme nähdä turvapaikanhakijoiden ikä- ja sukupuolijakauman syynä tasata tilannetta kiintiöpakolaisilla ja helpottaa perheenyhdistämisiä.

Voisimme lakata ulisemasta kurjaa kohtaloamme pakolaistulvan alla, ja lähteä aktiivisesti luomaan Euroopalle yhteistä turvapaikkapolitiikkaa. Voisimme lopettaa Dublin-palautukset maihin, joiden tilanne on vielä heikompi kuin meillä. Meidän tilanteemme on vielä helppo verrattuna moneen muuhun maahan, mutta viime aikaiset uutiset enteilevät että tilanne saattaa kääntyä. Meidän etumme olisi saada Eurooppa yhtenäiseksi tämän asian hoitamisessa.

Voisimme panostaa kehitysapuun, rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen, koska ne antavat ihmisille tulevaisuuden siellä, mistä lähdetään pakoon joko väkivaltaa tai näköalattomuutta.

Voisimme miettiä, millaisen kuvan haluamme maailmalla itsestämme antaa, ja kuinka sen parhaiten välittäisimme. Ruusuisten kuvitelmien romuttamiseen olisi varmasti paljon parempiakin tapoja kuin äärioikeiston toiminnan arkipäiväistäminen. Tavoitteena kai kuitenkin pitäisi olla vähentää väärin perustein turvapaikkaa hakevien määrää, ei tappaa turismia tai mahdollisuuksia saada paluumuuttajia tai ulkomaisia asiantuntijoita tänne. Elintasosurffareiden intoa tulla tänne vähentäisi, jos paikallinen media kertoisi faktoja Suomen hyvinvointiyhteiskunnan hinnasta: korkeasta hintatasosta ja siitä että keskiluokan elintaso on käytännössä heikompi kuin vakaissa kehitysmaissa.

Voisimme miettiä, miten turvapaikanhakijoiden olot saataisiin järjestettyä tavalla, joka takaa pakolaisten oikeuden suojaan ja ihmisarvoiseen elämään, mutta houkuttaa "lomailijoita" palaamaan pian oma-aloitteisesti takaisin. Voisimme etsiä tulijoille mielekästä ja hyödyllistä tekemistä sen sijaan että löydämme sille jatkuvasti uusia esteitä.

Voisimme keskittyä rakentamiseen hajottamisen sijaan. Mahdollisuuksien etsimiseen itseemme käpertymisen sijaan. Keskittyä suurempiin ongelmiin maamme hallinnossa kuin siihen, kuinka monta turvapaikanhakijaa tänne on päästetty.

Kun puhutaan maahanmuuttopolitiikasta ja maahanmuuttajien integroimisesta yhteiskuntaan, näkisin kovin mielelläni Suomessakin poliitikkoja, joilla olisi näkemystä ja uskallusta puhua kuin Obama tai Trudeau.

Niin kauan kuin nämä äänet puuttuvat, ongelmien ratkaiseminenkaan ei etene.

Iso paha suvivirsi

Taas on ryöpsähtänyt keskustelu koulujen uskonnollisista tilaisuuksista, yhtenä yksityiskohtana kysymys siitä, saako Suvivirttä laulaa kevätjuhlassa vai ei. Selvyyden vuoksi mainittakoon tässäkin, että asia ei ole ongelma Suomen muslimeille vaan ihan suomalaissyntyisille uskonnottomille, ja heidänkin keskuudessaan on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, onko asia ongelma ollenkaan, ja jos on, miten isosta ongelmasta on kysymys. Ymmärtäisin, että tyypillisesti Suvivirttä pidetään ongelmista pienimpinä, ja itse olenkin kuullut vain yhden Suvivirren poistamista puoltavan kommentin, jonka mukaan on kiusallista olla paikalla kun toiset laulavat virttä.

(Henkilökohtaisesti en pysty pitämään tätä riittävänä perusteluna perinteestä luopumiseen, sillä veikkaan, ettei koulujen kevätjuhlista pystytä tekemään sellaisia, ettei kukaan läsnäolija pitäisi jotain osaa siitä tavalla tai toisella kiusallisena. Lähtien siitä, että jonkun mielestä on varmasti kiusallista kuunnella puheita ja nuotin vierestä laulamista, puhumattakaan väkisin väännettyjen näytelmien seuraamisesta, varsinkin jos näiden suunnittelussa keskeisimpänä johtotähtenä on ollut ajatus poliittisesta korrektiudesta ja uskonnollisesta neutraaliudesta.)


Suomi toimii edelleen pitkälti sillä oletuksella, että jokainen on luterilainen tai vähintään kristitty, ja tästä näkökulmasta meillä on varmasti tarvetta pohtia tapoja parantaa uskonnonvapauden toteutumista maassamme.

Esimerkiksi perheiden kanssa voisi enemmän keskustella siitä, millaisia koulun tai päiväkodin uskonnolliset tilaisuudet ovat, mitä niissä tapahtuu ja miten niitä käsitellään lasten kanssa. Perheille pitäisi antaa näin mahdollisuus tiedon pohjalta tehdä päätös, osallistuvatko heidän lapsensa näihin tilaisuuksiin vai eivät, ja näitä päätöksiä pitäisi myös kunnioittaa. Ja silloin kun lapsen ei haluta osallistuvan uskonnolliseen tilaisuuteen, sen tilalle tulee löytää lapselle mielekästä vaihtoehtoista tekemistä.

Kaikin osin en kuitenkaan ymmärrä esitettyä kritiikkiä.

Vapaa-ajattelijoiden maalitauluna oleva valtionkirkkomalli yhdistettynä koulujen uskonnonopetukseen on tehnyt Suomesta maan, jossa suurimmalle osalle kansasta uskonnolla ei ole sellaista merkitystä, että se tekisi kanssakäymisestä uskonnottomien kanssa millään tavalla ongelmallista. Uskonasiat koetaan yleisesti henkilökohtaiseksi alueeksi, josta ei juuri puhuta. Globaalissa vertailussa meidän luterilainen kirkkomme naispappeineen ja homoseksuaalien oikeuksia puolustavine piispoineen on suorastaan radikaalisti modernisoitunut yhteiskunnan mukana. Valtion kouluttaessa teologit ja määrätessä uskonnonopetuksen oppimäärien sisällöistä, lapset saavat opetuksessa riittävät tiedot uskontonsa sisällöstä pystyäkseen suhtautumaan kriittisesti ääriliikkeiden tarjoamiin "totuuksiin", ja tämän myötä yhteiskuntamme on uskonnollisesti maltillisimmasta päästä mitä maailmasta löytyy. Vaikka kirkko näkyy monessa paikassa, enimmäkseen se on yhteiskunnassamme melko näkymätön niille, jotka eivät sen apua tarvitse. Tässä mielessä koen, että uskonnottomien asiat ovat maassamme suhteellisen hyvin.

Käydyn keskustelun valossa en voikaan olla miettimättä, antaako elämänkatsomustiedon opetus riittävät eväät uskonnollisen käsitteistön ymmärtämiseen. Kun itselleni on tullut vastaan enemmän ateisteja, jotka tuntuvat suhtautuvan suorastaan hysteerisesti kaikkeen minkä kokevat uskonnolliseksi, kuin kristittyjä, jotka suhtautuisivat mitenkään huomiota herättävällä intohimolla omaan uskontoonsa, oma tulkintani tilanteesta on, että tuntematon pelottaa ja paras tapa lievittää pelkoja olisi tiedon lisääminen. Välillä tuntuu suorastaan surkuhupaisalta, että kaltaiseni luonnontieteellisen maailmankuvan omaava tapakristitty saa kohdata syytöksiä taikauskoisuudesta ihmisiltä, jotka pelkäävät lapsensa menevän jotenkin pilalle, jos tämä näkee ristin, joutuu laulamaan laulua jossa esiintyy sana Luoja, tai kuulee papin puhuvan (hekin ovat muuten ihan tavallisia ihmisiä jotka käyvät kaupassa ja ulkoilevat lastensa kanssa ja tekevät kaikkia muitakin normaaliin elämään kuuluvia asioita). Kummallakohan meistä mahtaa olla suuremmat odotukset uskonnon vaikuttavuudesta?


Uskonnossa ei myöskään ole kyse vain siitä, uskooko Jumalaan vai ei, ja tarkoittaako se sitä että ottaa Raamatun tekstit kirjaimellisesti historiallisina tosiasioina. Uskonto on osa kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja sen täydellinen irti riipiminen jättäisi myös ateistin melkolailla tyhjän päälle. Kuvittelisi kommunistien jo osoittaneen suhteellisen perusteellisesti, että vaikka elämä jatkuu silloinkin kun ihmisistä tehdään juurettomia, se ei sitten kuitenkaan ole kauhean hyvä ajatus.

Vaikka kristinusko on tuontitavaraa, sillä on kuitenkin vuosisatojen historia maassamme. Väite, ettei kristinusko kuulu Suomeen, on laskettavissa samaan kategoriaan kuin väite etteivät suomenruotsalaiset kuulu Suomeen. Suomalainen yhteiskunta ja suomalainen kristillisyys ovat kehittyneet voimakkaasti yhdessä, vuorovaikutuksessa keskenään, ja itse näkisin että ne ovat molemmat hyötyneet tästä.

Voimme toki kyseenalaistaa, tarvitaanko näin voimakasta symbioosia tulevaisuudessa. Perusteltua olisi esimerkiksi siirtää vähitellen valtiolle niitä tehtäviä, joita kirkko sen puolesta nyt hoitaa, jolloin myös kirkon verotuksellista erityisasemaa olisi mielekästä tarkastella.


Joskus perinteitä on voitava muuttaa. Mutta perinteistä luopumiseen tarvitaan parempiakin perusteluja kuin se että ne eivät edusta jonkin äänekkään vähemmistön maailmankuvaa. Enemmistön on huomioitava vähemmistöjen tarpeet, mutta myös vähemmistöjen on suvaittava enemmistön tapoja ja hyväksyttävä se tosiasia, että tietyt asiat ovat pikkuisen hankalampia silloin kun ei itse satu kuulumaan enemmistöön.

Vasenkätisenä pidän itsestäänselvänä, että maailma ei pyöri kaikessa niin kuin minun tarpeitteni näkökulmasta olisi helpointa, ja koen että tämän asian oppiminen on ollut minulle enemmän hyödyksi kuin haitaksi.

Uskonnonvapaus ei toteutuakseen vaadi uskonnollisuuden piilottamista - päin vastoin. Sen sijaan että lähdemme amputoimaan kulttuuristamme kristillisiä elementtejä, voisimme tuoda siihen uusia elementtejä, jotka auttaisivat meitä nykyistä paremmin ymmärtämään toinen toisiamme.

Ulkonaliikkumiskielto lapsille

Vappuaaton ilta, kello lähenee yhdeksää. Ilma on viileä, ilta alkaa jo hämärtää. Mies, kutsukaamme häntä vaikka Pertiksi, on palaamassa kotiinsa pieneen kerrostaloyhtiöön.

Pertti on sitä ikäpolvea, joka on koko ikänsä tehnyt töitä. Luultavasti ensin vanhempien apuna kotona ja omalla kasvimaalla, mahdollisesti kolmentoista korvilta alkaen palkkatyössä hommissa joita ei enää ole olemassa. Opinnot rahoitettiin ehkä jakamalla lehtiä ja nostamalla lainaa. Jos lapsia ehdittiin tehdä, niitä tuskin tuli enempää kuin kaksi, eikä heidän kanssaan juuri ehtinyt viettää aikaa. Ei se silloin ollut tapana, miehillä ainakaan. Nyt lapset ovat asuneet omillaan jo pitkään, vanhemmat ovat ehtineet tottua elämään rauhassa ja hiljaisuudessa, eläkepäivät ovat kenties juuri alkaneet.

Pihalla Pertti kuulee ääniä. Naurua? Hiekkalaatikolla on joukko teinejä, ehkä viisi poikaa.

Mitä ajatuksia poikajoukko mahtaa Pertissä herättää? Muistaako hän oman kaukaisen nuoruutensa? Ärtyykö vain äänistä rauhallisessa illassaan? Miettiikö hän jokavappuisia uutisia ryyppäävistä teineistä, epäileekö porukan odottavan lisäjoukkoja, aiheuttavan pian häiriötä ja sotkevan paikat?

Joka tapauksessa Pertti päättää ottaa yrmeän ilmeen ja mennä komentamaan lapset kotiinsa. Nämä nurisevat hiljaa vastaan, mutta joukko alkaa liikehtiä hajaantuakseen. Pertti voi palata kotiinsa voittajana. Huligaanit on pistetty aisoihin.

Paitsi että pihalla ei ollut ainuttakaan pulloa, ei ketään joka olisi suunnitellut sotkevansa paikkoja. Ehkä tunnin kuluttua näiden lasten ilta olisi muutenkin hiljennyt. Mutta hyvin kasvatetut lapset eivät argumentoi vastaan, kun aikuinen tulee ärisemään. Hyvin kasvatetut lapset hämmentyvät, eivät ymmärrä mistä heitä epäillään. Heidän iltansa on pilalla, ja tapahtuma saattaa varjostaa pitkäänkin heidän mieliään. Vanhemmat saavat taas ihmetellä, miksi lapset viettävät niin paljon aikaa kotona tietokoneen ääressä. Perttikin on lukenut uutisia siitä, miten nykynuoriso on niin huonokuntoista, etteivät ne edes armeijasta selviä.

Toiset oppivat antamaan takaisin samalla mitalla. Puhumaan töykeästi, soittamaan suutaan. Joku pyörittelee kärsimäänsä vääryyttä mielessään, fantasioiden siitä kerrasta, kun hakkaa sen mäkättävän papan. Ehkä sitä kertaa ei koskaan tule. Osa ehkä ymmärtää, millaisista suunnitelmista heitä epäillään vain sillä perusteella, että he sattuvat olemaan ulkona, ja päättää toteuttaa nämä asetetut odotukset. Moni heistä tosin odottaa siihen asti, että on täysi-ikäinen, eikä enää asu vanhempiensa luona. Silloin on hyvä tehdä tihutöitä aamuyön tunteina liian pitkän juhlimisen päätteeksi.

Onko niin kovin ihmeellistä, että nuoret oppivat hakeutumaan riittävän suuriksi laumoiksi, että ohi kulkevat papat eivät uskalla tulla aukomaan päätään?

Olisiko Pertin siis pitänyt vain mennä hiljaa kotiinsa, valittaa vaimolleen huonosti kasvatetuista nykynuorista ja jäädä odottamaan, onko piha aamulla täynnä lasinsiruja? Jokainen huolehtikoon omista lapsistaan itse kuten parhaiten taitaa?

Toisaalta, ehkä hän olisi voinut jättää taka-alalle ajatuksensa nuorista pelkkänä häiriötekijänä. Ehkä hän olisi voinut mennä katsomaan, näkyykö joukolla kiliseviä pusseja. Kysyä ystävällisesti, onko joukossa oman talon poikia. Huomauttaa kohteliaasti, että tähän aikaan voisi jo vähän hiljentää ääntä, kun vanhat ovat menossa nukkumaan. Tiedustella, mitenköhän pitkään nuoret ovat suunnitelleet viettävänsä aikaa pihalla. Aloittaa ärinän vasta, jos vuorovaikutuspyrkimykseen tulisi vastaukseksi haistattelua.

Mutta ei, Pertti ei tällaiseen taivu. Hänen kaltaistensa silmissä kai ihmisarvon ansaitsee vain tekemällä työtä.

Vihasta, häpeästä ja erilaisuudesta

Suomalaisen yhteiskunnan yksi suurimmista ongelmista on kyvyttömyytemme sietää erilaisuutta. Viime aikoina tähän liittyen on ollut monenlaista keskustelua ainakin koulujen työskentelyilmapiiristä, lasten yksinäisyydestä, rasismista, vihapuheesta ja ahdistelusta.

Olemme erilaisia, ja tietenkin jokaisella on oikeus tuohtua siitä, että joku toinen on riittävän tyhmä ollakseen eri mieltä. On myös oltava oikeus kertoa omia mielipiteitään. Näin riippumatta siitä, haluaako rajoittaa vai lisätä maahanmuuttoa, tai äänestääkö vihreitä vai perussuomalaisia. Ei ole myöskään pakko hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden olemuksessa jokin ärsyttää itseä.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ihminen on muutakin kuin jokin yksittäinen piirteensä tai mielipiteensä. Vaikka toisen sukupuoli, ihonväri, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen tai poliittiset näkemykset poikkeavat omista, hänen arkielämänsä saattaa silti muistuttaa yllättävän paljon omaani. Hänenkin elämässään toistuvat piipahdukset lähikauppaan hakemaan maitoa ja leipää, töistä kotiin kiirehtiminen jotta ehtisi viettää aikaa perheensä kanssa, kanavasurffailu olohuoneen sohvalla tai muut vastaavat tavanomaiset asiat. Hänkin on huolissaan lastensa tulevaisuudesta, rahojen riittävyydestä, ikääntyvien vanhempiensa jaksamisesta tai suosikkiurheiluseuransa pärjäämisestä. Hänelläkin on talvella nuha. Hänelläkin on oikeus odottaa bussia lähipysäkilläni, tai ottaa aurinkoa sillä rannalla, jolla tykkään itse käydä kesäisin.

Miksi pitää väenväkisin etsiä toisista niitä erottavia piirteitä, jos ne häiritsevät omaa elämää?

Ihminen, joka uhkaa tappaa toisen lapset tai puhkoo tämän autonrenkaat vain siksi, että se toinen on eri mieltä, ei ole juurikaan sen parempi ihminen kuin intialainen lapsenraiskaaja. Molemmat teot kielivät asenteesta, että tuo toinen yksilö on vähemmän arvokas, hänen tunteistaan ja oikeuksistaan ei tarvitse välittää. Että häntä saa käyttää välineenä omien impulssien toteuttamiseen välittämättä siitä, että se vaikuttaa hänen kykyynsä luottaa muihin ihmisiin ja mahdollisuuksiinsa elää normaalia elämää.

Vihapuheessa ja siihen liittyvässä ahdistelussa kuvottavinta onkin se, että juuri nämä ikävät vaikutukset, toisen sielun arpeuttaminen, ovat teon motiivina. Että tarkoitus on muuttaa toinen näkymättömäksi, olemattomaksi, vain siksi että hän on erilainen.

Yhteistä näille teoille on myös se, että perinteisesti uhrit ovat tunteneet häpeää tapahtuneesta. Tekijöiden kyvystä häpeäntunteeseen on vaikea sanoa, kun toiset vähättelevät tekemisiään, ja toiset pitävät huolen etteivät jää kiinni.

Uhrin häpeä on looginen reaktio anarkistisessa yhteiskunnassa, jossa tavallinen ihminen ei voi odottaa vastaantulijan toimivan minkään häveliäisyyden tai kohtuullisuuden sääntöjen mukaisesti. Hengissä selviytymisen kannalta tärkeintä ei ole se, kuka on oikeassa, vaan se että valitsee ne toimintatavat, joilla todennäköisyys silmittömän väkivallan uhriksi joutumiselle on mahdollisimman pieni. Tämä tarkoittaa harmaaseen massaan sulautumista, suomalaista perushyvettä, joka pitää huolen että yrittäminen ja innovaatiot eivät ikinä tule maassamme olemaan kuin niiden harvojen harrastus, joiden itsetunto kestää naurunalaisen friikin aseman. Toinen vaihtoehto on hankkia luotiliivit, ampuma-ase ja kouluttautua ninjaksi. Tämän vaihtoehdon yhteiskunnallisia vaikutuksia voi pohtia vaikkapa selatessaan uutisia Yhdysvaltain kouluampumisista.

Tähänkö suuntaan haluamme yhteiskuntaamme kehittää? Jos tämä on suomalaisiksi patriooteiksi itseään kutsuvien tavoite, voin vain hämmästellä, kenen etua he kuvittelevat ajavansa.

Aiheessa pysymisen vaikeudesta - koulukurikeskustelun krapula

Suomalaisten kollektiivinen oikeudentaju sai kolhun, kun helsinkiläinen opettaja menetti työpaikkansa tuupattuaan erityistarpeisen yläkouluikäisen oppilaan ulos ruokalasta. Opettajan tueksi perustettu adressi on kerännyt noin 200 000 allekirjoitusta, ja aiheesta on keskusteltu niin lehdissä, tv:ssä kuin internetissä. Kansalaisaloitettakin ollaan puuhaamassa koulujen pelisääntöjen selkiyttämiseksi.

Positiivista asiassa on se, että se on nostanut keskiöön asian, joka on jo pitkään hiertänyt koulumaailmaa ja ajoittain ryöpsähtänyt julkisuuteenkin: miten häiriköt ja kiusantekijät saataisiin kuriin, ja kouluista turvallinen oppimisympäristö, jossa niin opettajat kuin oppilaatkin voisivat paremmin viihtyä? On keskusteltu käytössä olevista kurinpitomenetelmistä sekä siitä, onko opettajilla riittävästi valmiuksia ongelmatilanteiden kohtaamiseen. Näiden keskustelujen toivoisi jatkuvan, ja vaikuttavan niin opettajankoulutukseen kuin opettajien käytössä olevien tukiverkostojen toiminnan tehostamiseen.

Tämä vaikuttaisi kuitenkin olevan vain pieni ja yhä kauemmaksi karkaava ydin keskellä valtavaa patoumien purkausta.

Kuten odottaa saattoikin, suuri osa nettikeskustelua pyörii jälleen kerran sen päähänpinttymän ympärillä, että kasvattaminen olisi mahdotonta ilman piiskaa. Että kyseisessä tilanteessa opettaja toimi turhankin helläkätisesti, eiväthän lapset nyt pahakseen pane koviakaan otteita, ja ainoa tapa saada näihin kovakalloihin käytöstapoja on kovistella heitä kunnolla. Osa keskustelijoista ei myöskään hahmota sitä, että teini-ikäinenkin on lapsi, vaikka häneltä voidaankin jo odottaa aikuisen kaltaisia toimintavalmiuksia joissakin asioissa.

Hämmästyin huomatessani, että tämän lisäksi keskustelu on ajautunut myös "maahanmuuttokritiikin" puolelle. Ilmeisesti ruokalasta ulos heitetty teini ei ollut sataprosenttisen aito etninen suomalainen, ja tämä on antanut monille hyvän tekosyyn purkaa omaa pahaa mieltään. Itsekin olen osallistunut keskusteluun, jossa ensin vihjailtiin sillä että maahanmuuttajat kollektiivisesti nostaisivat metelin rasismista, jos poikaa tuuppinutta opettajaa ei olisi erotettu (mikä on väitteenä omituinen, koska käsittääkseni keskiverto maahanmuuttaja on yhtä ihmeissään siitä, ettei opettaja saa lyödä oppilasta, kuin punaniskasuomalaisetkin), sitten epäiltiin, että nuorten esittämät rasismisyytökset estäisivät opettajia puuttumasta maahanmuuttajaoppilaitten käyttäytymiseen (mikä on väitteenä omituinen, koska muutkin sanavalmiit nuoret keksivät tapoja yrittää kääntää ristiriitatilanteita edukseen, ja koulun ja vanhempien yhteistyöllä nämä pyrkimykset pystytään tukahduttamaan), ja lopulta päädyttiin purnaamaan rasismi-käsitteen epämääräisyydestä sekä Halla-Ahon saaman tuomion epäoikeudenmukaisuudesta (jos joku kokee tarpeelliseksi nähdä perustelut näiden väitteiden naurettavuudesta, pistähän viestiä niin kirjoitan aiheesta oman blogitekstinsä). Siinä vaiheessa, kun keskustellaan rasismin määritelmästä, yhteiskunnassamme ilmenevästä tai kuvitellusta rasismista, tai siitä, oliko Halla-Ahon tuomiolle perusteita, ollaan jo aika kaukana Antti Korhosesta.

Surullisinta kuitenkin on se, että tilanteen osapuolia myös mustamaalataan julkisuudessa.

On vihjailtu erotetun opettajan käyttäneen aikaisemminkin liian roiseja otteita oppilaitaan kohtaan. Tämä selittäisi ja mahdollisesti myös oikeuttaisi irtisanomisen. Ymmärrettävästi työnantaja ei voi tällaisia asioita lähteä laajemmin avaamaan julkisuudessa, koska työnantajan täytyy huolehtia myös työntekijänsä yksilönsuojasta, eikä mahdollisiin aikaisempiin konflikteihin liittyneiden oppilaidenkaan tietoja voida tuosta vain lähteä julkistamaan.

On myös esiintynyt huimia väitteitä irtisanomispäätöksen tehneen rehtorin persoonasta ja ammattitaidosta. Mikäli ne pitävät paikkansa, Alppilan koulu lienee hyvin tulehtunut työyhteisönä, mikä ei varmastikaan helpota opettajien mahdollisuuksia selvitä erityisoppilaittensa kanssa. Mikäli taas väitteet ovat täysin perusteettomia, niiden esittäjät ottavat tietoisen riskin herjatessaan rehtoria julkisesti.

Järkyttävintä on ollut se, että myös ruokalasta poistettu nuori on nostettu valokeilaan tavalla, joka (mikäli esitetyt väitteet pitävät paikkansa) tekee käytännössä mahdolliseksi selvittää hänen henkilöllisyytensä. Toivottavasti hänen vanhemmistaan julkisuudessa esitetyt väitteet eivät perustu koulun oppilaistaan keräämään rekisteriin, jonka sisältöä tuskin saa käyttää juorujen luomiseen. Vaikka nettipalstoilla onkin suunnattoman hauskaa riipiä riekaleiksi tämän nuoren lisäksi hänen vanhempiensa kyvyt kasvattajina, näillä asioilla on kovin vähän tekemistä sen kanssa, oliko nuoren tuuppaaminen tuossa tilanteessa asiallista opettajalta, tai millaisia sanktioita työnantajan oli aiheellista jakaa tästä ylilyönnistä. Myöskään salaliittoteoriat isän etnisen taustan tai äidin ammatin vaikutuksista rehtorin päätökseen eivät suuresti auta sen selvittämisessä, oliko irtisanominen laillinen vai ei. Oleellista on vain se, ovatko irtisanomisen perusteet riittävät.

Erotettu opettaja on myös kerännyt sympatioita valittelemalla sitä, miten iso taloudellinen isku työpaikan menettäminen hänelle ja hänen perheelleen oli. Hänen avukseen kehitettäviä hyväntekeväisyyskampanjoita odotellessa voi vaikka pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi hyvät keskustelut tapetaan aina asiaankuulumattomalla kohinalla.

Oikeudenmukaisuudesta ja kiusantekijöistä

Kirjoitin alkuvuodesta ajatuksiani ruumiillisesta kurittamisesta ja siitä, pitääkö virheistä rangaista. Asia tuli taas mieleen, kun luin Hesarin artikkelia koulukiusaamisesta ja lasten yksinäisyydestä.

Koulukiusaamisessahan kysymys ei ole vain siitä, että epäkelvot ihmistaimet kiduttavat viatonta, vaikka kuvio saattaakin sen suuntaiseksi kehittyä. Usein kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen lähtee siitä, ettei lapsi täytä jotain sosiaalista normia, tai tekee jonkin itsessään kohtuullisen harmittoman virheen, josta yhteisö sitten rankaisee.

Kiusattua ei toki silti voida syyttää kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, olemmehan kaikki erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Voi olla vain tuurista kiinni, kenen kohdalla pienestä virheestä paisuu sosiaalinen stigma, jonka seurauksena pahimmillaan koko loppu elämä on pilalla.

Itse muistan lapsuudestani tilanteen, jossa opettaja moitti luokkaamme siitä, että yksi poika oli jätetty välitunnilla leikkien ulkopuolelle. Muistan, miten minun oli vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että tämä poika olisi ollut tilanteessa uhrina, sillä meidän leikkiimme hän ei päässyt mukaan koska oli tullut hajottamaan sen. Minun ekaluokkalaisen logiikallani oli aivan oikein, ettei kukaan leikkinyt hänen kanssaan, kun hän itse kiusasi muita.

Isompana olen ymmärtänyt, että jos kokee toistuvasti tulevansa torjutuksi, on vaikea hakea seuraa tavalla, joka kantaisi hedelmää. Leikin ulkopuolelle jätetty on vihainen niille, joilla on keskenään hauskaa, ja kun jo valmiiksi tietää, ettei tule pääsemään mukaan, tuntuu luontevammalta mennä häiritsemään muita sen sijaan että pyytäisi nätisti päästä mukaan.

Kaikki ulkopuolelle jätetyt eivät tietenkään ole itse kiusanhenkiä. Sosiaalinen stigma saattaa tulla myös esimerkiksi itkemisestä, tai siitä ettei vaikkapa sydänvian vuoksi pysty juoksentelemaan pihalla samaan tapaan kuin muut. Yhtä kaikki sosiaaliset taidot ja positiivinen minäkuva kehittyvät vain vuorovaikutuksessa, ja näin ulkopuolelle jättäminen tekee piireihin pääsemisestä päivä päivältä vaikeampaa.

Lapsen on myös paljon helpompi kehittyä taidoissa, joissa hän kokee onnistuvansa, kuin sellaisissa joissa häntä moititaan. Kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen saa huomion kiinnittymään omiin epäonnistumisiin, siihen että ei ole hyvä, ja tämä ruokkii entisestään epäonnistumisia. Jos menee yläasteelle sen näköisenä, että pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan, kavereiden saaminen voi olla aika vaikeaa.

Mitä itse olen seurannut lasteni taivalta päiväkodissa, esikoulussa ja ekaluokkalaisena, on selvästi tärkeää, että ryhmästä löytyy sellaisia lapsia, jotka pyytävät ujoa mukaan leikkiin, eivätkä anna toisen hieman omituisen käytöksen tai ulkonäön olla este kaveruudelle. Aikuisten tapa olla läsnä lapsille, ohjata heitä toistensa seuraan ja puuttua ongelmiin on myös tärkeää, mutta ilman yhteistyökykyisiä lapsia aikuisten toimet kiusaamisen lopettamiseksi eivät voi onnistua.

Jos kokee itse tulevansa ehdoitta hyväksytyksi, on helpompi hyväksyä myös muiden heikkouksia. Kenties tärkein läksy lapsillemme ei olekaan se, että pahan tulee saada palkkansa, vaan että erilaisuus ja erehtyminen on sallittua.

Pelko vallan välineenä

Juuri, kun pääsin kirjoittamasta vihapuheesta, aihe tuli vastaan myös uutisissa. YLE aloitti suomalaisten ja ruotsalaisten yhteistä historiaa käsittelevän dokumenttisarjan, ja tästä hyvästä toimittajille on sadellut tappouhkauksia, myös sellaisia jotka kohdistuvat heidän lapsiinsa.

Tämä ei ilmeisesti ole mitenkään harvinaista nykyään, kun kaikenmaailman vajaamieliset voivat purkaa mielipahaansa sähköpostitse ja netin keskustelupalstoilla. Suomessa onneksi vielä toimittajan ammatti on uhkauksista huolimatta kohtuullisen turvallinen, todellista väkivallan uhkaa ei yleensä synny.

Tai tiettyjen aiheiden käsitteleminen näyttää aiheuttavan ihan konkreettistakin väkivallan uhkaa.

Vihapuheen ongelma on pelon ilmapiirin luominen. Sen tarkoitus on paitsi yllyttää vähemmistöihin kohdistuvaan vihamielisyyteen, myös estää kaikki muu keskustelu aiheesta. Moni miettii kerran jos toisenkin, ennen kuin lähtee omalla nimellään ja naamallaan puolustamaan totuutta, jos tietää että siitä seuraa omiin perheenjäseniin kohdistuvaa uhkailua. Tämä on jo vaikuttanut suomalaiseen julkiseen keskusteluun maahanmuutosta ja rasismista.

Demokratiaan kuuluu, että kaikilla on oltava oikeus esittää mielipiteitään. Jos esitetyt käsitykset ovat vääriä, joku saattaa niitä oikaista faktoilla. Jos mielipiteet ärsyttävät, ne saattavat herättää kärjekästä vastustusta. Jos ne ovat loukkaavia, niistä saattaa seurata syyte esimerkiksi kunnianloukkauksesta tai kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Näin kuuluukin olla.

Sen sijaan taistelu totuuden vaientamiseksi väkivallan uhalla on alhaista.

Demokratiaan kuuluu myös se, että valta on yhteistä. Se annetaan vaaleilla kansanedustajille, jotka asenteiltaan ja näkemyksiltään vastaavat melko hyvin koko kansaa. Väkivalta, uhkailu ja vihapuhe edustavat pyrkimystä ottaa tämä valta omiin käsiin.

Enemmistö ei tietenkään aina ole oikeassa, ja siksi myös vähemmistön on tärkeää päästä tuomaan omia näkemyksiään esiin enemmistön käsitysten muuttamiseksi. On kuitenkin typerää ja lapsellista pitää omaa totuuttaan niin tärkeänä, ettei muiden mielipiteiden esittäjillä ole omissa silmissä oikeutta edes normaaliin turvallisuudentunteeseen.

Jos väkivallalla uhkailu on ainoa tapa edistää omien käsitysten painoarvoa julkisuudessa, olisikohan tästä aiheellista vetää johtopäätös, että on itse väärässä?

Vihapuhe vs kriittinen keskustelu

Maaliskuun Voima-lehdessä (2/2013) Teemu Mäki puolustaa vihapuhetta. Hänen argumenttinsa on se, että hän tietää olevansa erehtyvä olento, ja siksi hänen on sallittava niidenkin käsitystensä kritisointi, joista hän on vähiten epävarma. Sallimalla soopa saadaan oikeus ja kyky puhua vastaan, puolustaa omaa näkemystä.

Itse uskon, että asiasta kuin asiasta voi keskustella monella tavalla, ja koska olen eri mieltä Mäen kanssa, esitän tässä pari vaihtoehtoista tapaa vastata hänen mielipiteeseensä.


Jos haluan saada aikaan keskustelun, joka etenee johonkin ja kenties jopa saa aikaan uusia ajatuksia, voisin lähestyä asiaa tähän tapaan:

Vihapuhe terminä kärsii täsmällisen ja ymmärretyn määritelmän puutteesta, mikä tekee sen kriminalisoinnista kieltämättä haasteellista. Marko Forss on omassa blogissaan käsitellyt nykytilannetta asiapohjalta. Omasta mielestäni tilanteen korjaamiseksi ei kuitenkaan ole syytä sallia vihapuhetta, vaan määritellä se tarkemmin, niin että oikeus vääriinkin mielipiteisiin ja niiden ilmaisemiseen säilyy, huomioiden kuitenkin näiden mielipiteiden kohteiden oikeus tulla kuulluksi ja kohdelluksi ihmisarvoisesti. Vihapuhe on vaarallista, sillä sen yleistyminen madaltaa kynnystä vähemmistöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Vihapuhetta käytetään myös tarkoituksellisesti, esimerkiksi kun halutaan suunnata ihmisten huomio pois sisäpoliittisista ongelmista etsimällä puolustautumismahdollisuuksiltaan heikko vähemmistö syntipukiksi. Tämän suuntaista kehitystä on viime vuosina tapahtunut esimerkiksi Unkarissa ja Kreikassa.

Jos vain väkivallanteot ovat kiellettyjä, voidaanko samalla esimerkiksi vapauttaa sotarikossyytteistä ne, jotka antoivat tappokäskyt, mutta eivät itse koskaan lianneet käsiään? Vai kulkeeko raja esimerkiksi suoran käskyn ja voimakkaan tahtotilan ilmaisemisen välillä? Vaikka normaali ihminen ei menisikään spontaanisti ampumaan muita luettuaan tai kuunneltuaan tappamiseen yllyttävää tekstiä (edes ihailemaltaan tai korkeassa asemassa olevalta henkilöltä), ei se uhreja pahemmin lohduta että kyseessä on ollut syyntakeettomaksi todettava viirupää, joka on kokenut näin toimiessaan edustavansa samanmielisten suurta yhteisöä. Sitäpaitsi lukuisat sosiaalipsykologiset kokeet ovat osoittaneet, että ihan tavallistenkin ihmisten käytöstä ja ajattelua on pelottavan helppoa ohjailla, vaikka emme sitä haluakaan uskoa.


Jos haluan ilmaista paheksuntani Mäen väärästä mielipiteestä, huolehtia siitä että minkäänlaista dialogia ei välillemme synny, mutta välttää kuitenkin vihapuhetta, voisin tehdä sen esimerkiksi näin:

Totta puhuakseni minua ei lainkaan hämmästytä se, jos Teemu Mäen kaltainen henkilö, jonka uran kohokohta on ollut kissan tappaminen huonolla kirveellä, ei pysty ymmärtämään vihapuheen ja kriittisen keskustelun välistä eroa. Aivan niin kuin taiteen kuuluu shokeerata ja herättää keskustelua, mutta kuitenkin pysyä jonkinlaisissa sopivaisuuden rajoissa, joissa edes pyritään välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista tunteville, elollisille olennoille, myös keskustelussa ja kritiikkiä esitettäessä on pyrittävä välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista. Rasisti, joka huutaa pienelle mustaihoiselle lapselle, että neekerit pitäisi kaikki tappaa, aiheuttaa turhaa kärsimystä. Sen lisäksi, että hän aiheuttaa viattomalle lapselle psyykkistä kärsimystä, pelon, alemmuuden ja häpeän tunteita, hänen esittämästään "kritiikistä" ei ole mitään hyötyä. Se lapsi kun ei voi mitään omalle ihonvärilleen eikä asuinpaikalleen.

Miksi lainsäädäntö ei saisi tarjota ihmisille suojaa psyykkistä väkivaltaa vastaan? Haluaako Mäki puolustaa myös esimerkiksi koulukiusaajien sananvapautta, kun he nimittelevät yksittäistä porukan ulkopuolelle jätettyä lasta, ja levittävät sosiaalisessa mediassa tästä otettuja nöyryyttäviä kuvia?


Jos haluaisin mennä vihapuheen puolelle, voisin esittää värikkäin sanakääntein kärkeviä mielipiteitä vaikkapa siitä, mitä nämä TaiKin "professorit" tekevät Aalto-yliopiston imagolle, ja miksi yhteiskunnan varoja ylipäätään käytetään taiteeseen, tai ainakaan siihen että tällaiset kieroutuneet persoonat pääsevät opettamaan omia vinoutuneita käsityksiään taiteesta ihan yliopistotasolla. En kuitenkaan lähde tälle linjalle, koska tiedän, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Minä nimittäin uskon, että puutteistaan huolimatta Teemu Mäki saattaa pystyä ravistelemaan ennakkoluulojamme tavalla, joka on hyväksi yhteiskunnallemme. Uskon, että minunkin etuni voi olla se, että myös täysin toisella tavalla maailmaa katsovat ihmiset voivat menestyä ja tuoda esiin omia näkemyksiään. Uskon, että paras tapa oppia hahmottamaan maailmaa, ennakoimaan tulevaa ja ylipäätään ajattelemaan, on pyrkiä ymmärtämään niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla, ja tämä vaatii onnistuakseen sen että kuuntelee heitä. Heidän käsityksiään ei tarvitse omaksua, eikä heitä tarvitse saada ajattelemaan toisin. Mutta jos pystyy edes jollain tasolla ymmärtämään, mistä heidän ajattelunsa kumpuaa, on myös paljon vankemmalla pohjalla perustelemaan omia mielipiteitään. Ja tämä erilaisten ihmisten yhteiselämä sujuu parhaiten silloin, kun on sovittu yhteiset säännöt, lait, joiden mukaan pitää toimia tai olla valmis kohtaamaan seuraukset.


Mäki lopettaa kolumninsa toteamukseen, ettei kunnioittavaan, myötätuntoiseen tai rakentavaan sävyyn voi pakottaa, vaan ainoastaan kannustaa. Näiden piirteiden puute ei kuitenkaan yksin tee tekstistä vihapuhetta. Vihapuhe syntyy joskus hyvinkin epämääräisestä ja muodottomasta vihasta, mutta myös täydellisestä ehdottomuudesta. Aivan niin kuin uskovaista ei saa luopumaan uskostaan, vaikka hänelle tarjoaisi kuinka paljon järkiperusteita ateismille, vihan ja varmuuden kyllästämälle ihmiselle on turha esittää logiikkaan ja faktoihin pohjaavia argumentteja, jotka kumoavat hänen käsityksensä. Ei hän niitä sisäistä. Vihapuheen sallimisesta ei siis ole mitään hyötyä, koska sen sallimisella saadaan toimimaan vasta toinen pää Mäen peräänkuuluttamasta dialogista, eli vihamonologin kuuntelu.

Vihapuheen puhujille ei pidä antaa tilaa julistaa sanomaansa, vaan heiltä on vaadittava argumentteja, faktoja ja logiikkaa väitteidensä seuraksi. Tämä ei ehkä saa heitä luopumaan uskostaan, mutta ainakin kuulijan on silloin helpompi arvioida, ovatko oletukset puhdasta mutua tai uskonnollista fundamentalismia. Jos yksilö ei tällaiseen pysty, en näe, että hänen ihmisoikeuksiaan poljetaan kieltämällä häntä pilaamasta muiden päivä mädänneillä mielipiteillään. Hänelle voisi tehdä oikein hyvää oppia käsittelemään harmistuksen aiheitaan esimerkiksi siitä näkökulmasta, että työpaikan menettäminen pelottaa, harmittaa kun ei saa seksiä, ja ärsyttää kun naapurin Mustafa näyttää iloiselta ja sillä on hienompi takki.

Ja tämä luonnollisesti pätee myös ihmisiin, jotka niputtavat kaikki perussuomalaiset typeriksi, rasistisiksi änkyröiksi.

Onko tiede poliittisesti vasemmalla?

Viime syksynä Suomen Kuvalehti julkaisi pikkujutun, joka kertoi konservatiivisten ajatushautomoiden ja konservatiivisen median historiasta Yhdysvalloissa. Sen mukaan sytykkeenä nykylinjalle oli oivallus, että yliopistoissa vaikuttavat lähinnä liberaalit, vasemmistolaiset voimat. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet saamaan lisää konservatiiveja yliopistojen merkittäviin asemiin, republikaanit alkoivat tukeutua omiin ajatushautomoihinsa, jotka ovat tuottaneet mm. "teorian" älykkäästä suunnittelusta sekä pyrkineet luomaan vaikutelman, että olisi jotenkin kyseenalaista, vaikuttaako holtiton kasvihuonekaasujen tuottamisemme ilmastoon.

On tietenkin hyvä asia, ettei kaikkia tieteellisen tutkimuksen tuloksia niellä sellaisenaan (osa niistä tulee vielä muuttumaan tarkemman tutkimuksen myötä), mutta on vaikea uskoa, että tieteellisen lähestymistavan politisoiminen tuottaisi muuta hyötyä kuin ennestäänkin kyseenalaisten lobbauskoneistojen vahvistumisen.

Yhdysvaltain viimeisimpien presidentinvaalien yhteydessä ilmiö tuli taas vastaan. Jenkeissä politiikkaa tehdään ja kommentoidaan kärkevästi. Kaksi konservatiivitaustaista politiikan kommentaattoria pyrki ampumaan alas talouspoliittisten linjausten typeryyksiä. Niitä löytyi molemmilta puolueilta, mutta republikaaneilta paljon enemmän, osin suoranaiselta valehtelulta vaikuttavia väitteitä. Esittämänsä kritiikin seurauksena näiden kommentaattorien tulkittiin olevan poliittisesti vasemmalla, ja tasapuolisuuden nimissä tiedotusvälineet ryhtyivät tarjoamaan yhtälailla tilaa oikeistolaista ajattelua edustaville kommentaattoreille.

Suomessa käytävä julkinen rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu on jo pitkään ollut samanlaisen ajattelun värittämää. Koska tutkijoiden näkemykset eivät maahanmuuttokriitikoita miellytä, leimataan tutkimustulokset mielipiteiksi ja vasemmistopropagandaksi. Kun äärioikeistoa työssään käsittelevien tutkijoiden kimppuun hyökätään, julkisuuteen nousee nopeasti tulkintoja tilanteesta ääriliikkeiden välisenä kahinointina. Kyllä kai äärioikeisto iskee, kun äärivasemmisto provosoi. Tai jopa väitetään hyökkäyksiä vasemmiston omiksi markkinointikeinoiksi.

Tietenkin tutkijan oma poliittinen kanta voi vaikuttaa hänen tulkintoihinsa. Tällöin on aiheellistakin hyökätä hänen oletuksiaan ja johtopäätöksiään vastaan. Silloin saadaan aikaan tieteellistä keskustelua, joka auttaa meitä löytämään totuudenmukaisemman kuvan maailmasta.

Sen sijaan keskustelun vaientaminen väkivallalla tai mutu-pohjainen henkilöiden ja ilmiöiden vähättely eivät edistä tiedon lisääntymistä millään tavalla.

Milloin tutkimustyöstä ja faktoihin pyrkimisestä tuli vasemmistolaista? Mille pohjalle oikeisto maailmankuvaansa haluaa rakentaa, jos todellisuus ei kiinnosta?

Tulevaisuus susirajalla

Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain jutun Pohjanmaalla susien salakaadosta kiinni otetusta metsästäjästä, joka oli päätynyt tekemään itsemurhan. Susien salakaadoista on ollut julkisuudessa paljon muutakin puhetta. Itselleni aihe toi mieleen pitkälti samankaltaisia ajatuksia kuin Anna Perholle YLE:n blogissaan.

SK:n jutussa metsästäjä kertoo, ettei kaatolupia susille edes yritetty hakea, koska ei niitä kuitenkaan olisi saatu. Ihmiset kokevat, että sutta suojellaan paremmin kuin heitä. Heistä tuntuu, että heidän pelkojaan ja taloudellisia murheitaan ei oteta todesta, eikä viranomaisista ole ihmisten ongelmien kannalta mainittavaa hyötyä, koska esimerkiksi poliisilla kestää niin kauan saapua paikalle hätätilanteessa. Leski kertoo vihaavansa maamme päättäjiä, hyysäämistä ja typeriä lakeja, sitä että kaikki päätökset tehdään itseä ylempänä eikä niihin ole mitään sanomista. Päähän ottavat EU, Natura-päätökset, Vapon ja Metsähallituksen toiminta, luonnonsuojelijat, luontomatkailuyrittäjät. Byrokratia ja voimattomuus muuttuvan maailman edessä. Epäillään, että ne pahantahtoiset piipertäjät vapauttavat kesyjä susia luontoon maalaisten kiusaksi, ja suhtaudutaan tutkijoihin epäluuloisesti.

Onko susijahti ollut tapa pitää kiinni omanarvontunnosta? Ovatko ihmiset liian kyllästyneitä viranomaisiin yrittääkseen edistää asioitaan laillisia reittejä? Näinhän tavallaan toimivat myös ne vihatut aktivistit, jotka käyvät tiloilla kuvaamassa eläinten oloja.

Kuntauudistus herättää pelkoja lähipalveluiden lakkauttamisista ja päätäntävallan karkaamisesta yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei kuntaliitoksista kieltäytyminen pelasta syrjäseutujen palveluita. Palvelut ovat kiinni siitä, että niitä käytetään, ja että niistä pystytään maksamaan. Kuntien hallinto-organisaatioiden yhdistämisen pitäisi pidemmällä aikavälillä tarkastellen vapauttaa varoja muuhun käyttöön, esimerkiksi sen lähikoulun tai terveysaseman ylläpitämiseen. Ja jos jo nyt syrjäseuduilla koetaan päätäntävallan olevan liian kaukana, onko nykyisen kuntarakenteen säilyttämisestä demokratian kannalta edes mitään hyötyä?

Miten voimattomuudentunteesta ja herravihasta voitaisiin päästä yli? Miten ihmiset saataisiin näkemään syitä byrokratian takana, tai lisääntyneen valvonnan ja ympäristömääräysten etuja? (Muutoksia on tapahtunut muuallakin. Muistan esimerkiksi itse peruskoulusta, miten suurta huvitusta koulumme opettajakunnassa herättivät ensimmäiset paloharjoitukset.) Miten sääntöjen noudattamisesta saataisiin vähemmän uuvuttavaa? Kehitysmaissa monipuoliset palvelut on tuotu maaseudulle kännyköillä, miksi Suomi teknologian edelläkävijänä ei voisi kyetä vastaavanlaiseen positiiviseen syrjäseutujen murrokseen?

Auttaisiko parempi hallinnantunne ihmisiä luomaan menestyksen mahdollisuuksia kotiseuduilleen? On kuitenkin absurdia odottaa, että eduskunta toimillaan pelastaisi yksittäisen kyläkaupan, keinot sen kannattavuuteen löytyvät varmasti lähempää jos ovat löytyäkseen.

Osmo Soininvaara on esittänyt ajatuksen, että kuntia kasvatettaessa päätäntävaltaa voitaisiin tuoda nykyistäkin pienempiin kokonaisuuksiin, esimerkiksi kaupunginosatasolle. Tämä ajatus voisi olla hyvinkin tutkimisen arvoinen, kunhan sen ympärille rakennettava byrokratia ei syö lähivaikuttamisen mielekkyyttä tai paisuta kohtuuttomasti hallintokustannuksia.

---

Edit: lisätty linkki, jossa metsästäjät toteavat laskevansa sudet mieluummin ilman tutkijoita, koska nämä muualta tulleina tietävät paikallisten asiat heitä itseään paremmin. Vaikea käsittää, miten susien lukumäärä olisi paikallisten asukkaiden asia.

Minne menet, Israel?

Kun Palestiinalaisvaltiolle myönnettiin YK:n tarkkailijavaltion asema Israelin ja Yhdysvaltain vastustuksesta huolimatta, Pertti Salolainen erehtyi kommentoimaan näiden valtioiden suhdetta tavalla, joka sai monet hermostumaan. Israelin ja palestiinalaisten välisen suhteen vaikeutta kuvaa varmasti se, miten helposti natsikortti nousee esiin, kun asiaa yrittää millään tavalla analysoida.

Yhdysvaltain argumenttina tarkkailijavaltion asemaa vastaan oli se, että rauhanponnisteluja ei edistetä kansainvälisillä päätöksillä, joilla on vain toisen osapuolen kannatus. Tässä on toki totuuden siemen - yhteisymmärrykseen päästään helpoiten yhteistyöllä.

On kuitenkin hieman kyseenalaista, missä määrin rauhaan pyrkiminen on tällä hetkellä Israelin tavoitteissa. Maa on kritisoinut kovin sanoin YK:n päätöstä, mutta se ei käsittääkseni ole esittänyt itse minkäänlaisia ratkaisuehdotuksia, jotka edistäisivät rauhanomaista rinnakkaiseloa palestiinalaisten kanssa.

Time-lehti (3/2013) analysoi hiljattain Israelin poliittista tilannetta varsin kiinnostavasti. Aikanaan ajateltiin, että valtaosa israelilaisista on poliittisesti maltillista ja kannattaa rauhanponnisteluja. Nyt puolueet ovat huomanneet, että rauhanprosessiin sitoutuminen on jo pitkään laskenut kannatuslukuja, ja siksi siihen kannattaa ottaa etäisyyttä.

Erityisesti nuoriso on oikeistolaisempaa kuin aikaisemmin. Mielipidetiedusteluissa nuoret eivät näe tarpeelliseksi taata maansa arabikansalaisille samoja oikeuksia kuin juutalaisille tai edistää rauhanneuvotteluja, eivätkä he koe demokraattisia arvoja yhtä tärkeiksi kuin esimerkiksi maan johtajan vahvuutta. Kun armeijaan meneviltä kysytään, miksi he menevät sinne, vastaus ei ole enää "palvellakseni maatani", kuten 40 vuotta sitten, vaan "koska haluan tappaa arabeja". Turvallisuusongelma halutaan siis pois päiväjärjestyksestä, mutta rauhanneuvotteluja ei nähdä tienä, joka johtaisi tavoittelun arvoiseen tulokseen. Tavallaan tämä on toki ymmärrettävää, koska rauhasta on neuvoteltu jo varsin pitkään vailla mainittavia tuloksia.

Israelilla on käynyt siirtokuntiensa kanssa vähän niin kuin suomalaisilla on käynyt persujensa kanssa (vaikka ideologisesti nämä ryhmät ovat toki melko kaukana toisistaan). Gallupit povaavat populismin ja nationalismin nousua, jolloin valtaa pitävien on entistä vaikeampi pyrkiä vastuulliseen toimintaan. Kyse ei ole vain siitä, kuinka epätoivoisesti yksittäiset poliitikot haluavat pysyä vallankahvassa. Kyse on myös siitä, että jos et miellytä riittävässä määrin äänestäjiä, muutaman vuoden kuluttua on mahdollista ettei mitään tärkeäksi katsomiasi asioita ole mahdollista ajaa eteenpäin. On siis valittava, mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että niiden vuoksi voi vaikka upota, ja mistä asioista on mahdollista luopua kokonaisedun nimissä - poliittinen päätöksentekohan on aina eräänlaista kompromissien hakemista.

Mutta jos poliittisessa kentässä ei kuulu järjen ääntä, on sitä turha odottaa kansaltakaan. Ääripuhe ruokkii ääripuhetta, kärjistää asenteita, madaltaa väkivallan kynnystä ja vie yhteistyömahdollisuudet yhä kauemmaksi.

Israelin puolustajat käyttävät mielellään "tuo löi ensin"-argumenttia. On tietenkin totta, että Israel on elänyt 64 olemassaolonsa vuotta enemmän tai vähemmän vihamielisessä ympäristössä. Välillä on ollut rauhallisempaa, ja käsittääkseni Israel on jopa tehnyt yhtä jos toista myös palestiinalaisten elinolojen kohentamiseksi. Ympäröivillä arabimailla olisi ollut monta mahdollisuutta palestiinalaisten ahdingon lievittämiseen, esimerkiksi myöntämällä näille kansalaisuuksia, tai työskentelemällä sen eteen että Israelin rinnalle luotaisiin palestiinalaisvaltio. Tätä ne eivät ole tehneet. On kuitenkin aika karua Gazan gettoissa asuvia lapsia kohtaan sanoa, että koska arabit eivät halunneet antaa heille mahdollisuuksia normaaliin elämään, ei Israelinkaan nyt tarvitse. Tai koska eurooppalaiset ovat tehneet virheitä omissa siirtomaissaan, ei Israelin tarvitse ottaa näistä virheistä oppia toimiakseen viisaammin.

Israelin toimia puolustellaan myös palestiinalaisten tekemillä terroriteoilla. Toisaalta israelilaiset eivät anna palestiinalaisten peltojen tai kouluteiden olla esteenä omille rakennushankkeilleen. Myös Gazaa rauhallisemmalla Länsirannalla on länsimaalaisia tarkkailijoita suojelemassa tavallisia palestiinalaisperheitä israelilaisten siirtokuntalaisten väkivaltaisilta hyökkäyksiltä. Jos näin ahkerasti ruokkii vihamielisyyttä, mitä voi odottaa saavansa takaisin?

Vanhassa Testamentissa Jumala osoittaa Moosekselle paikan, johon viedä kansansa. Se maa vain ei ole tyhjä, vaan sieltä on ensin tapettava kaikki muut. Jos Mooseksen aikaan olisi ollut jokin kansainvälinen yhteistyöelin, joka pitää ihmisarvoa globaalina arvona, eikä suvaitse kansanmurhia, varmaankin Mooseksen olisi kannattanut valita hyvin saman tyylinen etenemistapa, kuin Israelilla on juuri nyt: antaa fundamentalistien tehdä vähitellen likainen työ.

On jotenkin irvokasta, että holokaustin muistolle perustettu valtio voi toimia tavalla, joka muistuttaa kovasti apartheidia. Kenties sillä erotuksella, että Etelä-Afrikka sentään näki bantustaniensa kasvateissa välinearvoa halpana työvoimana.

Rikos ja rangaistus

Joulun alla on taas tutkittu suomalaisten suhtautumista ruumiilliseen kuritukseen. Ylen uutinen aiheesta on kirvoittanut satoja kommentteja puolesta ja vastaan. Pitkästä aikaa päädyin harrastamaan nykyaikaista itsekidutuksen muotoa jota myös nettikeskustelun lukemiseksi kutsutaan todetakseni, että lasten läpsimistä puolustellaan edelleen täysin samoin argumentein kuin aikaisemminkin.

Tällä kertaa koin kuitenkin itse jonkinlaisen ahaa-elämyksen lukiessani kommentteja, joissa kauhistellaan vapaan kasvatuksen seurauksia ja sitä, miten eduskunta on voinut mennä kieltämään vanhemmilta ainoan (!!!) kasvatuskeinon.

Olen itse saanut sen käsityksen, että kasvatusta on oikeastaan kaikki, mitä kotona ja muuallakin lapsen ympärillä tapahtuu. Kyse on siitä, millaista esimerkkiä lapsille näytämme, mihin suuntaan heitä ohjaamme, ja miten reagoimme kun he etsivät ja testaavat rajojaan. Kasvatuksessa oleellisinta ei ole mikään yksittäinen teko tai tilanne, vaan se, millaisen käsityksen lapsi saa siitä, mitä häneltä odotetaan, ja miten tässä maailmassa oikein eletään. Esimerkiksi, onko kannattavampaa kertoa tapahtuneista onnettomuuksista, vai vaieta ja valehdella.

Osa ihmisistä taas näyttäisi näkevän asian niin, että kasvatuksen ainoa prinsiippi on se, että pahan kuuluu saada palkkansa, eikä rikos saa jäädä rankaisematta. Jos lapsi hajottaa oman lelunsa, ei riitä että häntä torutaan asiasta, ja ettei hän tekonsa seurauksena saa enää leikkiä rikkomallaan lelulla, vaan hänelle on erikseen oltava satuttava rangaistus, jotta oppi menisi perille. Jos hän satuttaa sisarustaan, ei riitä että hänet haetaan leikeistä äidin vahtivan silmän alle pyykinripustuksen äärelle, vaan häntä täytyy satuttaa, jotta oikeus toteutuisi. Jos hän yrittää tehdä jotain vaarallista, ei riitä että häntä määrätietoisesti estetään, vaan häntä täytyy satuttaa. Ja täytyy myöntää, että tavallaan ymmärrän tämän ajatustavan. Jos pahanteosta yllätetty lapsi vain virnistelee aikuisen suuttumuksen edessä, kyllä häntä tekee kovasti mieli läimäyttää. Itse en vain ymmärrä, miten se läimäyttäminen siinä tilanteessa palvelisi kasvatustavoitteita.

Niin vaikeaa kuin se onkin ihmisen hyväksyä, maailma ei ole paikka jossa jokainen saa jokaisessa tilanteessa ansionsa mukaan. Yksi syy tähän on se, että riippuu kovasti näkökulmasta, mikä on oikeus ja kohtuus. Lapsen näkökulmasta oikeudenmukaisia rangaistuksia voi jakaa vain kuuntelemalla myös lapsen näkemyksen tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Ja niin ärsyttävää kuin se onkin, rangaistuksia tärkeämpää on oikeasti se, että löydetään ulospääsy ristiriitatilanteista.

Lapset saattavat esimerkiksi tarvita apua sen selvittämiseen, miten he voivat tehdä haluamansa asiat turvallisesti, tai miten rajalliset resurssit jaetaan jokaisen tarpeet huomioiden mahdollisimman tasapuolisesti. Aiheutetut sotkut on siivottava, ja mielensä pahoittaneille annettava mahdollisuus kertoa kärsimänsä vääryys. Usein myös koko ongelma on saanut alkunsa siitä, että joku kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti, ja hänen voi olla vaikea ymmärtää, miten tämän ongelman takia raivoamisesta on oikeudenmukaista saada aikuiselta tukistus. Usein lapsen huomio on myös suunnattava johonkin hyväksyttävään tekemiseen, ettei se kielletty asia jää mieleen pyörimään ainoana asiana, ja siten houkuttele palaamaan siihen heti aikuisen silmän välttäessä.

Kun kyykistyt raivoavan leikki-ikäisen vierelle selvittämään harmin syyn ja miettimään, miten lapsen voisi auttaa yli ongelmatilanteesta, lapsen tukistaminen tai luunapin antaminen tuntuu todennäköisesti aika absurdilta ajatukselta, vaikka lapsi olisikin tehnyt jotain väärää. Niistä kumpikaan ei auta lasta rauhoittumaan, ei anna ohjetta miten lapsen kannattaisi tilanteessa toimia, eikä anna esimerkkiä konfliktitilanteiden selvittämiseen aikuismaisesti. Ne ehkä kertovat lapselle sen, että hän on tehnyt jotain väärää, mutta sen viestin hänelle voi antaa muullakin tavoin.


Tämä aihe tuli taas mieleeni, kun luin uutista Hyvinkään ampumistapauksen oikeudenkäynnistä. Tästä surullisesta tapauksesta tekee kenties ainutlaatuisen viimeaikaisten tragedioiden joukossa se, miten avoimesti tekijä on jälkikäteen pystynyt selittämään tekoonsa johtaneen tapahtumaketjun. Miten kokemus kohdatusta epäoikeudenmukaisuudesta paisui niin valtaviin mittasuhteisiin, että koko muu maailma alkoi näyttäytyä vihollisena, eikä tilanteesta näyttänyt olevan muuta ulospääsyä kuin ampua kaikkia.

En lähde arvailemaan, millä tavalla tämä nuori mies oli kasvatettu, mutta vaikuttaa ilmeiseltä, että hänellä ei ollut riittäviä välineitä negatiivisten tunteiden käsittelyyn. Että kokemus kaverilliseen nujakointiin liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta ja nöytyytyksestä sai oman itsen tuntumaan täydellisen mitättömältä ja merkityksettömältä. Hän ei kokenut olevansa arvokas, koska hävisi painiottelun, jossa katsoi vastustajan rikkoneen sääntöjä.

Vanhemmat eivät voi suojella lastaan maailmalta. Vaikka koti olisi kuinka hyvä, päiväkoti, koulu, kaverit ja ympäröivä yhteisö tarjoavat varmasti hänelle myös noyryytyksen hetkiä. Koti voi kuitenkin auttaa tarjoamalla turvallisen paikan näiden tunteiden käsittelyyn. Uhmaikäistä tai vähän isompaakin lasta voi pyytää syliin istumaan ja kertomaan, mikä häntä harmittaa. Häntä voi lohduttaa, auttaa näkemään tapahtunutta oikeammissa mittasuhteissa. Ehkä koettu vääryys ei ollutkaan niin suuri asia, että sen tarvitsee pilata koko päivä. Ehkä vääryyden tekijä ei tehnytkään tekoaan ilkeyttään, vaan vahingossa. Ehkä leikki vain muuttui liian rajuksi, tarkoitus ei ollut kiusata tai loukata ketään. Lapselle voi myös tehdä selväksi, että hän on arvostettu ja rakastettu, vaikka hän ei olekaan pärjännyt jossain kilpailutilanteessa. Teini-ikäisen pitäisi jo pystyä jollain tasolla käymään nämä keskustelut itsensä kanssa, sillä hän ei luultavasti enää tule äidin syliin purkamaan päivän ikäviä sattumuksia.

Tutkimukset viittaavat siihen, että lapsena väkivaltaa kohdanneet turvautuvat itsekin aikuisina muita helpommin väkivaltaan. Tukahdutetut tunteet myös kasautuvat ja purkautuvat lopulta. Lasta mitätöimällä voi kasvattaa hänen riskiään päätyä näinkin äärimmäisiin tekoihin. Läsnäololla, olemalla kiinnostunut lapsesta itsestään, ja keskustelemalla rauhallisesti myös vaikeista asioista, tätä riskiä voi vastaavasti pienentää. On tärkeää ymmärtää, että vaikka suoriutuminen koulussa, harrastuksissa ja kilpailuissa on tärkeää, mikään yksittäinen suoritus ei ole niin tärkeä, että siinä epäonnistuminen voisi viedä yksilöltä ihmisarvon.

Tätä voisivat miettiä myös ne futismutsit ja lätkäfaijat, jotka huutavat pää punaisena kentän laidalla, kun lapsen peli ei suju.

Moni- vs. monokultturisuus

Vuodenvaihteessa ryöpsähtänyt rasismikeskustelu on kirvoittanut Umayya Abu-Hannalta uuden kommentin, jonka mukaan suomalaisuuden ajatellaan kuuluvan vain tietylle ryhmälle. Havainto on varsin osuva. Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus, yksi tapa elää ja olla. Tästä syntyy vankka pohja myös rasismille, jonka vaikutuksista lasten arkeen voi lukea esimerkiksi täältä. Ihmisen taustasta ei tarvitse tietää yhtään mitään, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei täytä stereotyyppisen suomalaisen kriteerejä, häntä on syytä pitää ulkomaalaisena (ja siten epäilyttävänä), riippumatta siitä, miten kauan suku on Suomessa asunut.

Todellisuudessa maassamme on toki aina ollut monia tapoja nähdä asiat, mutta yllättävän monissa asioissa on kuitenkin se muita oikeampi virallinen totuus, eikä kyse todellakaan ole tieteellisistä tosiasioista, vaan mieltymyksistä tai näkökulmista. Jos et usko, etsi netistä hääaiheinen (ei kovin tarkkaan moderoitu) keskustelupalsta, ja kerro siellä järjestäväsi häät, joissa ei tarjota hääkarkkeja.

Yksi hyvin konkreettinen esimerkki siitä, miten suuri merkitys stereotyyppisellä suomalaisuudella on, on viime vuosina pariinkin otteeseen ryöpsähtänyt Marski-kohu. Mannerheim on Suomessa niin pyhä, ettei häntä saa tulkita mistään muusta näkökulmasta kuin vitivalkoisen sankarimyytin kautta. Ja kuitenkin meillä olisi ihan omastakin takaa kaksi näkemystä hänestä.

Eivätkö Mannerheimin saavutukset ole riittävän suuria oikeuttaakseen ihailun, jos hänessä nähtäisiin myös virheitä? Eikö suomalainen voi olla isänmaallinen, jos hän ei ihaile tätä historiamme merkittävää henkilöä?

Henkilökohtaisesti minun on myös kovin vaikea uskoa, että Mannerheimin kaltainen kosmopoliitti olisi viitsinyt vetää hernettä nenään siitä, että kenialaiset tekevät hänestä elokuvan.

Valtaosa meistä kuuluu jonkinlaiseen vähemmistöön, ja tätä kautta monokulttuurisuus on esteenä meidän kaikkien hyvinvoinnille. Kuinka monelta mielipahalta säästyttäisiinkään, jos ihmiset eivät niin innokkaasti ottaisi henkilökohtaisesti sitä, että joku toinen on erilainen tai tekee jotain eri tavalla? Kuinka paljon innokkaammin suomalaiset innovoisivat uutta, jos uusiin ajatuksiin ei suhtauduttaisi niin torjuvasti?

Onkin omalla tavallaan hieman paradoksaalista, että kenties selkein useamman totuuden linnake maassamme näyttäisi olevan paljon parjattu luterilainen kirkkomme. Se tarjoaa toki edelleen uskon perusteet selkeässä ja ristiriidattomassa paketissa, mutta hyväksyy huomaansa myös ne, jotka eivät tuota kaikkea ole valmiita nielemään sellaisenaan. Saman katon alle ovat tervetulleita niin naispapit kuin naispappeuden vastustajat, homoseksuaalit kuin homofoobikot.

Keskeinen viesti tuntuu olevan: opetelkaa elämään keskenänne, kaikista eroista huolimatta meillä on myös jotain yhteistä, ja se yhteinen on tärkeintä.

Olisiko tästä meille kaikille ohjenuoraksi tulevaan?

Hyvinvointi- vai holhousyhteiskunta

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteisiin kuuluu heikoimpien toimeentulosta huolehtiminen tulonsiirtojen avulla, sekä kansalaisten hyvinvoinnin suojaaminen kehittämällä lainsäädäntöä tavalla, joka tekee elämästämme turvallisempaa. Esimerkkejä jälkimmäisestä ovat mm. turvavöiden, turvaistuinten ja kypärien käyttöön liittyvät määräykset, sekä alkoholin, tupakan, aseiden ja ilotulitteiden hankkimiseen ja käyttöön liittyvät rajoitukset. Parhaillaan käydään keskustelua ainakin tupakoinnin rajoittamisesta myös yksityisasunnoissa sekä seksin ostamisen kriminalisoimisesta. Näiden molempien kysymysten kohdalla on helppo löytää lainsäädännön tiukentamista puoltavia perusteluja, mutta kummassakaan tapauksessa ei ole ollenkaan selvää, että tämä tiukentaminen olisi oikeasti yhteiskunnan tai asianomaisten yksilöiden etu. Tilanne saattaa olla myös täysin päinvastoin.

Henkilökohtaisesti en jäisi suremaan, vaikka tupakkatuotteet kiellettäisiin kokonaan. Asuntooni tai parvekkeelleni naapurista tuleva tupakansavu häiritsee minua, ja olisin varmasti raivoissani, jos tätä savua tulisi naapureista esimerkiksi puolen tunnin välein. Silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että asunnoissa ja parvekkeilla tupakoimisen kriminalisointi olisi paras tapa ratkaista asia.

Olemme tällä hetkellä siitä mielenkiintoisessa tilanteessa, että meillä on kenties paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aikaisemmin olla kohtaamatta toista ihmistä. Ennen aikaan ehkä asuttiin maalla oman perheen kesken kaukanakin naapureista, mutta silloin oli talo täynnä porukkaa, jonka kanssa jaettiin samat pienet huoneet, ja sadonkorjuuaikaan saatettiin niitä naapureitakin pyytää avuksi. Nyt koneet korvaavat naapuriavun, ja jokaisella perheenjäsenellä on oma huoneensa. Asiakaspalvelu on vaihtunut itsepalveluun, melkein kaiken voi tehdä näppärästi netissä. Edes kaupan kassalla ei tarvitse enää hymyillä ja katsoa silmiin, kun voi keskittyä näpyttelemään tunnuslukuaan metrin sivumpana olevaan sirukortinlukijaan. Lasten tekemisistä ja liikkumisista ei tarvitse olla kiinnostunut eikä heidän kavereittensa perheisiin tutustua, koska oman lapsen saa aina helposti kiinni soittamalla hänen kännykkäänsä. Tarkemmin lapsensa tekemisistä kiinnostunut voi asentaa tämän puhelimeen vakoilusoftan, joten mitään tarvetta kuulumisten kyselylle ei enää ole. Omia kavereitakaan ei tarvitse tavata, koska heidän kuulumisensa näkee facebookista. Ja miksi sitä muista ihmisistä olisikaan kiinnostunut?

Yhteiskunnan pyrkimys huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista on sekin kulkemassa suuntaan, jossa yksilön ei tarvitse tutustua naapuriinsa. Tutun naapurin kanssahan voisi esimerkiksi keskustella tavoista estää tupakansavun pääsy muihin asuntoihin, tai savuttomista kellonajoista parvekkeella. Keskustelu siitä, ärsyyntyvätkö muslimit jouluvirsistä vai eivät, on mainio esimerkki tilanteesta, jossa potentiaalinen konflikti yritetään välttää edes kysymättä mahdolliselta mielensäpahoittajalta, näkeekö hän asiassa ongelmaa tai mitä hän haluaisi sille tehdä. Muutama vuosi sitten Espoo ohjeisti päiväkoteja kieltämään lapsia tuomasta mitään herkkuja syntymäpäivinään, jotta henkilökunnan ei tarvitsisi keskustella lasten eikä heidän vanhempiensa kanssa siitä, kuinka paljon karkkia tai keksejä on soveliasta tarjota.

Olemme kulkemassa kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisen ei tarvitse aikuistua. Ei tarvitse oppia ratkomaan itse arkipäivän ongelmia rakentavalla tavalla, ei ottaa vastuuta omista tekemisistään. Meille luonteva tapa jupista itseksemme, miksi joku muu ei ole puuttunut pienen elämämme valtaviin epäkohtiin, ollaan tuomassa yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiöön. Aina välillä joku taivastelee sitä, miten nykyään ihmiset ovat niin avuttomia, että tällaisistakin asioista pitää säätää lailla, mutta en ole kuullut vielä kenenkään epäilevän, että ongelmien ratkominen tällä tavalla juuri tuottaa tätä avuttomuutta. Jokaisen ihmisen elämässä on aina olemassa ainakin yksi ongelma, ja jos se saa ratkaisun, pian löytyy varmasti uusi syy jatkaa samaa nurinan täytteistä olotilaa. Ero ihmisten välillä on vain siinä, millä tavalla he hakevat tai odottavat saavansa ratkaisuja näihin ongelmiinsa.

Missä sitten kulkee raja hyvinvointia tuovan ohjauksen ja pahoinvointia luovan holhouksen välillä? Tähän kysymykseen ei ehkä ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Jos haluamme mahdollisimman monta nuorta koulutusputken läpi työelämään, yhteiskunnan on tarjottava heille jonkinlainen käsi josta pitää kiinni, jotta kaikki saisivat aidosti mahdollisuuden löytää oman alansa ja paikkansa. Kuitenkin tavalla tai toisella jokaisen olisi myös opittava seisomaan omilla jaloillaan, etsimään itse ratkaisuja ja elämään osana ihmissuhdeverkostoa. Jos itsenäisyys tulee vastaan liian myöhään, se saattaa näyttää pohjattomalta kuilulta, jonne astuminen on hyvin vaikeaa. Yksilöä ei voi vain tyrkätä tuntemattomaan, vaan hänelle olisi myös jollain tapaa opetettava, mitä siellä tulee tehdä. Itsenäistymisen tukeminen tuntuu kuitenkin jotenkin ristiriitaiselta käsitteeltä, ja siihen kuuluu kiusallisella tavalla toisen ihmisen kohtaaminen.

Tämän pitäisi olla keskeinen kysymys myös maahanmuuttokeskustelussa ja syrjäytymiskeskustelussa. Voimme nähdä nämä ihmiset uhreina tai luusereina, joita on holhottava ja joiden päivät on täytettävä rutiininomaisella byrokratianpyörityksellä, jota vastaan he kiitollisina vastaanottavat yhteiskunnan tarjoaman tuen. Vaihtoehtoisesti voimme ottaa heidät mukaan miettimään tapoja, joilla heidän riippuvuutensa yhteiskunnan tuista saataisiin vähitellen vähenemään.

Entä kuuluuko prostituutio hyvinvointiyhteiskuntaan? Ihannemaailmassa kenenkään ei tietenkään tarvitsisi myydä itseään. Onko kuitenkaan realistista ajatella, että olisimme saavuttamassa tällaista ihannemaailmaa? Globaalisti ja historian sivu prostituutio on ollut naiselle tapa taloudellisen itsenäisyyden saavuttamiseen, kenties vihoviimeinen mutta sentään melko varma keino hankkia elanto ja ruokkia lapset. Kaikesta moraalisesta närkästyksestä huolimatta, seksin ostamisen kriminalisointi tuskin on toimiva tapa suojella heikoimmassa asemassa olevia.