Kun Palestiinalaisvaltiolle myönnettiin YK:n tarkkailijavaltion asema Israelin ja Yhdysvaltain vastustuksesta huolimatta, Pertti Salolainen erehtyi kommentoimaan näiden valtioiden suhdetta tavalla, joka sai monet hermostumaan. Israelin ja palestiinalaisten välisen suhteen vaikeutta kuvaa varmasti se, miten helposti natsikortti nousee esiin, kun asiaa yrittää millään tavalla analysoida.
Yhdysvaltain argumenttina tarkkailijavaltion asemaa vastaan oli se, että rauhanponnisteluja ei edistetä kansainvälisillä päätöksillä, joilla on vain toisen osapuolen kannatus. Tässä on toki totuuden siemen - yhteisymmärrykseen päästään helpoiten yhteistyöllä.
On kuitenkin hieman kyseenalaista, missä määrin rauhaan pyrkiminen on tällä hetkellä Israelin tavoitteissa. Maa on kritisoinut kovin sanoin YK:n päätöstä, mutta se ei käsittääkseni ole esittänyt itse minkäänlaisia ratkaisuehdotuksia, jotka edistäisivät rauhanomaista rinnakkaiseloa palestiinalaisten kanssa.
Time-lehti (3/2013) analysoi hiljattain Israelin poliittista tilannetta varsin kiinnostavasti. Aikanaan ajateltiin, että valtaosa israelilaisista on poliittisesti maltillista ja kannattaa rauhanponnisteluja. Nyt puolueet ovat huomanneet, että rauhanprosessiin sitoutuminen on jo pitkään laskenut kannatuslukuja, ja siksi siihen kannattaa ottaa etäisyyttä.
Erityisesti nuoriso on oikeistolaisempaa kuin aikaisemmin. Mielipidetiedusteluissa nuoret eivät näe tarpeelliseksi taata maansa arabikansalaisille samoja oikeuksia kuin juutalaisille tai edistää rauhanneuvotteluja, eivätkä he koe demokraattisia arvoja yhtä tärkeiksi kuin esimerkiksi maan johtajan vahvuutta. Kun armeijaan meneviltä kysytään, miksi he menevät sinne, vastaus ei ole enää "palvellakseni maatani", kuten 40 vuotta sitten, vaan "koska haluan tappaa arabeja". Turvallisuusongelma halutaan siis pois päiväjärjestyksestä, mutta rauhanneuvotteluja ei nähdä tienä, joka johtaisi tavoittelun arvoiseen tulokseen. Tavallaan tämä on toki ymmärrettävää, koska rauhasta on neuvoteltu jo varsin pitkään vailla mainittavia tuloksia.
Israelilla on käynyt siirtokuntiensa kanssa vähän niin kuin suomalaisilla on käynyt persujensa kanssa (vaikka ideologisesti nämä ryhmät ovat toki melko kaukana toisistaan). Gallupit povaavat populismin ja nationalismin nousua, jolloin valtaa pitävien on entistä vaikeampi pyrkiä vastuulliseen toimintaan. Kyse ei ole vain siitä, kuinka epätoivoisesti yksittäiset poliitikot haluavat pysyä vallankahvassa. Kyse on myös siitä, että jos et miellytä riittävässä määrin äänestäjiä, muutaman vuoden kuluttua on mahdollista ettei mitään tärkeäksi katsomiasi asioita ole mahdollista ajaa eteenpäin. On siis valittava, mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että niiden vuoksi voi vaikka upota, ja mistä asioista on mahdollista luopua kokonaisedun nimissä - poliittinen päätöksentekohan on aina eräänlaista kompromissien hakemista.
Mutta jos poliittisessa kentässä ei kuulu järjen ääntä, on sitä turha odottaa kansaltakaan. Ääripuhe ruokkii ääripuhetta, kärjistää asenteita, madaltaa väkivallan kynnystä ja vie yhteistyömahdollisuudet yhä kauemmaksi.
Israelin puolustajat käyttävät mielellään "tuo löi ensin"-argumenttia. On tietenkin totta, että Israel on elänyt 64 olemassaolonsa vuotta enemmän tai vähemmän vihamielisessä ympäristössä. Välillä on ollut rauhallisempaa, ja käsittääkseni Israel on jopa tehnyt yhtä jos toista myös palestiinalaisten elinolojen kohentamiseksi. Ympäröivillä arabimailla olisi ollut monta mahdollisuutta palestiinalaisten ahdingon lievittämiseen, esimerkiksi myöntämällä näille kansalaisuuksia, tai työskentelemällä sen eteen että Israelin rinnalle luotaisiin palestiinalaisvaltio. Tätä ne eivät ole tehneet. On kuitenkin aika karua Gazan gettoissa asuvia lapsia kohtaan sanoa, että koska arabit eivät halunneet antaa heille mahdollisuuksia normaaliin elämään, ei Israelinkaan nyt tarvitse. Tai koska eurooppalaiset ovat tehneet virheitä omissa siirtomaissaan, ei Israelin tarvitse ottaa näistä virheistä oppia toimiakseen viisaammin.
Israelin toimia puolustellaan myös palestiinalaisten tekemillä terroriteoilla. Toisaalta israelilaiset eivät anna palestiinalaisten peltojen tai kouluteiden olla esteenä omille rakennushankkeilleen. Myös Gazaa rauhallisemmalla Länsirannalla on länsimaalaisia tarkkailijoita suojelemassa tavallisia palestiinalaisperheitä israelilaisten siirtokuntalaisten väkivaltaisilta hyökkäyksiltä. Jos näin ahkerasti ruokkii vihamielisyyttä, mitä voi odottaa saavansa takaisin?
Vanhassa Testamentissa Jumala osoittaa Moosekselle paikan, johon viedä kansansa. Se maa vain ei ole tyhjä, vaan sieltä on ensin tapettava kaikki muut. Jos Mooseksen aikaan olisi ollut jokin kansainvälinen yhteistyöelin, joka pitää ihmisarvoa globaalina arvona, eikä suvaitse kansanmurhia, varmaankin Mooseksen olisi kannattanut valita hyvin saman tyylinen etenemistapa, kuin Israelilla on juuri nyt: antaa fundamentalistien tehdä vähitellen likainen työ.
On jotenkin irvokasta, että holokaustin muistolle perustettu valtio voi toimia tavalla, joka muistuttaa kovasti apartheidia. Kenties sillä erotuksella, että Etelä-Afrikka sentään näki bantustaniensa kasvateissa välinearvoa halpana työvoimana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti