Umayya Abu-Hanna kertoi vuodenvaihteessa Hesarissa, miksi muutti pois Suomesta. Suosittelen lukemaan kirjoituksen, sillä se kertoo paljon ja osuvasti suomalaisuudesta, tavastamme vetäytyä omaan kuoreemme ja kavahtaa kaikkea erilaista. (Kirjoituksen kipeää osuvuutta korostaa se, että sitä kritisoiva Ulla Appelsin tulkitsee sitä niin negatiivisesti, sekä todella käyttää ilmausta "maahanmuuttokriittinen" rasistisesta hollantilaispoliitikosta. Jälkimmäisen tekee myös Hesari jatkokommentissaan. Abu-Hanna on kirjoittanut aiheeseen liittyen myös kirjan, jota kommentoidaan esim. täällä.)
Itseäni tarina suututti kahdestakin syystä.
Ensimmäinen syy on tietenkin raivo siitä, miten rumasti niin moni suomalainen kehtaa julkisella paikalla käyttäytyä pientä tummaihoista lasta kohtaan. Ja miten niin moni lähellä oleva sivullinen niissä tilanteissa tyytyy olemaan, kuin ei edes huomaisi, mitä tapahtuu. Kyse ei tässä kuitenkaan ole vain suomalaisesta rasismista, vaan myös yleisemmin suomalaisten kyvyttömyydestä kohdata muita ihmisiä ja erilaisuutta. Myös etnisten suomalaisten lasten ja heidän kanssaan liikkuvien aikuisten kimppuun käydään julkisilla paikoilla. Tumma ihonväri erottuu, ja altistaa sitä kautta kanssaihmisten ahdistuksenpurkauksille myös silloin, kun päällekävijän motiivit eivät itsessään ole rasistisia.
Emotionaalisesti pienempi, mutta Suomen kannalta merkittävämpi suuttumuksen syy (jota myös Appelsin edellä linkittämässäni jutussaan omasta omituisesta näkökulmastaan sivuaa) oli se, että kyseessä oli taas uusi tarina useampien hyvin samankaltaisten joukossa. Perusjuoni tarinassa on se, että nuori, älykäs ja sopeutumiskykyinen maahanmuuttaja saapuu Suomeen, omaksuu kulttuurimme siinä määrin että pystyy toimimaan yhteiskunnan aktiivisena ja tuottavana jäsenenä, kouluttautuu ja on valmis käyttämään oman osaamisensa ja näkemyksensä suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Hänessä on valtavasti potentiaalia luoda yhteistä hyvää, katsottiin asiaa sitten teollisuuden vientiponnistelujen, turismin kehittämisen, globaalien trendien ennakoimisen tai maahanmuuttajien kotouttamisen kannalta. Hän osaa olla suomalainen, mutta hän ymmärtää myös muuta maailmaa, pystyen tätä kautta luomaan sitä kovasti peräänkuulutettua lisäarvoa mitä erilaisimmissa tehtävissä. (Abu-Hannalla nämä asiat toki varsin hyvin ehtivät toteutuakin.) Mutta lopulta hän saa tarpeekseen jatkuvasti kohtaamastaan rasismista. Älykkäänä ja sopeutumiskykyisenä maailmankansalaisena hän ei koe pakottavaa tarvetta asua tässä pimeässä ja epäystävällisessä takapajulassa, vaan muuttaa pois. Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin tykästyneet ovat perinteisesti muuttaneet Ruotsiin, jonka menestystä eurokriitikkomme niin ahkerasti ihailevat. Abu-Hannan tapauksessa uusi koti löytyi Amsterdamista.
Rasistit mielellään valittavat siitä, miksi Suomi ottaa vastaan juuri niitä maahanmuuttajia, jotka tuottavat yhteiskunnallemme kustannuksia, mutta vain niukasti verotuloja. Kenties kyse onkin siitä, että syrjäytyjät ovat usein niitä jotka jäävät paikoilleen, olivat he sitten maahanmuuttajia tai kantaväestöä. Heillä ei ole voimia, taitoa tai uskallusta etsiä parempaakaan paikkaa. Sen sijaan menestyjät, jotka kerran toisensa jälkeen törmäävät lasikattoihin ja nöyryytykseen, osaavat kyllä etsiä ystävällisemmän ympäristön itselleen, elleivät löydä riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä.
Toinen luku ovat sitten ne muualla koulutetut maahanmuuttajat, jotka voisivat kenties jonkinlaisen täydennyskoulutuksen jälkeen korvata Suomessa koulutettujen maastapakoa. Suomessa moni heistä kuitenkin päätyy siivoojaksi tai bussikuskiksi, elleivät onnekkaasti ole sattuneet kouluttautumaan alalle, jolla työvoimapula Suomessa on niin huutava, ettei työnantajilla ole mahdollisuutta valita täydellistä suomea puhuvaa ja oikean väristä työnhakijaa heidän sijastaan. Samaan aikaan ihmetellään sitä, mitä tehdä niille suomalaisille, joita ei kiinnosta opiskella pitkään, kun vähäistä koulutusta vaativat tehtävät vähenevät.
Hyvinvointikuplassa maatamme on siis kehitetty likimain samoista lähtökohdista kuin Saudi-Arabiaa, jossa siirtotyöläiset tekevät kaikki oikeat työt. Meiltä vain puuttuvat ne öljytulot, joilla kantaväestölle kustannettaisiin yläluokkainen elintaso.
Abu-Hannan kertomuksen jälkipyykki on osoittanut jälleen kerran myös sen surullisen tosiasian, että suomalaiset eivät tiedä, mitä rasismi on. Väitämme, ettei Suomessa ole rasismia, ja perustelemme väitteen sillä että rasistiset terroristisolut puuttuvat maastamme, tai vasta aloittelevat toimintaansa (näistä juttu uusimmassa Suomen kuvalehdessä, 4.1.2013). Neekeri-sanaa käytetään ihan periaatesyistä vain siksi, että se oli vielä muutama vuosikymmen sitten ihan oikea tavallinen sana, ja siksi siitä loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä ongelma. Meillä ei olla rasisteja, koska kukaan ei ole ehdottamassa mitään holokaustiin verrattavaa. Toki on ehdotettu esimerkiksi tuomioistuinten harkintavallan poistamista siitä, karkotetaanko rikoksiin syyllistynyt maahanmuuttaja vai ei, mutta tätä ei saa kutsua rasismiksi, koska se olisi loukkaavaa. Koska tiedämme, että rasistit ovat huonoja ihmisiä, keksimme parhaamme mukaan rasistisille näkemyksillemme poliittisesti korrekteja kiertoilmauksia sekä perusteluja, jotka eivät omasta mielestämme ole rasistisia, ja tätä kautta yritämme parhaamme mukaan tehdä rasismista näkymätöntä. Mustan ihon tai arabinimen kanssa sitä on silti kovin vaikea päästä pakoon.
On lähinnä surkuhupaisaa, kun valkoinen mies mitätöi mustan tytön kohtaaman rasismin yksittäistapauksina ja vainoharhaisuutena, vedoten siihen että maamme teollisuuden selkäranka on pitkälti eurooppalaisten maahanmuuttajien ansiota. Eikö hän tiedä, että rasistinen huutelu kohdistuu ulkonäöltään erottuviin vähemmistöjen edustajiin, ja se voi siksi jäädä näkemättä ja kuulematta niiltä valtaväestön edustajilta, jotka eivät vietä aikaa näiden erottuvien vähemmistöjen edustajien kanssa?
Niille lukijoille, joille rasismin ja maahanmuuttokritiikin välinen raja on vaikeasti hahmotettava, annan käytettäväksi pienen testin, jonka avulla voidaan ainakin auttavasti päätellä, suhtautuuko joku maahanmuuttoon rasistisesti vai kriittisesti.
Henkilö, joka suhtautuu kriittisesti suomalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan, hyppii nyt riemuissaan siitä, että Abu-Hannan kaltainen henkilö tölvii julkisesti suomalaista sivistyneistöä. Tähän astihan sivistyneistöä kohdannut julkinen kritiikki on tullut lähinnä persuosastolta, jota tämä pahamaineinen sivistyneistö ei ota ihan tosissaan.
Sen sijaan henkilö, jonka on mahdotonta uskoa muuta kuin että Abu-Hannan mielestä hänen tyttärensäkin olisi pitänyt kutsua presidentin itsenäisyyspäivän juhliin, on rasisti. Rasistinen ajattelu estää häntä näkemästä tämän ajatuksen absurdiutta. Abu-Hannan teko oli ehkä mauton ja ajattelematon. On kuitenkin aika paksua väittää, että pitkään Suomessa asunut toimittaja ei kykenisi ymmärtämään, minkä tyyppisistä kutsuista linnanjuhlissa on kyse.
Niin pelottavaa kuin se onkin, ainoa mahdollisuutemme selvitä seuraavista vuosikymmenistä kunnialla on antaa myös maahanmuuttajien kertoa itse, mitä he tarvitsevat ja miten he haluavat yhteiskuntaamme rakentaa. Tämän vallan antaminen heille ei tarkoita sitä, että me itse muuttuisimme mustiksi, tai että meidän olisi muutettava lainsäädäntöämme sharialain mukaiseksi. Kyse on vuoropuhelusta ja yhdessä rakentamisesta. On turha odottaa, että yksilö tuottaisi mitään positiivista yhteiskunnalle, jos hänelle vain osoitetaan paikkansa hierarkian pohjalla ja kehotetaan olemaan kiitollinen sinne tippuvista murusista.
Tämä olisi toki hyvä muistaa myös suomalaisten syrjäytyneiden ongelmia ratkottaessa.
---
Edit 11.1.2013: tapojeni vastaisesti lisäsin pari linkkiä jälkikäteen, koska artikkelit olivat niin hyvin otsikkoon osuvia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti