Poliisi keräili turvapaikanhakijoita palautuslennolle Afganistaniin. Tähän joukkoon kuului mm. perhe, jonka 10-vuotias lapsi vangittiin perjantaina kesken koulupäivän. Viikonlopun mittaan turvapaikanhakijoiden tukena toimivien ryhmissä jaettiin videoita vastaanottokeskuksista, kuinka poliisit koirineen hakivat ihmisiä odottamaan palautuslentoa. Viranomaisilta ei saanut tietoja, säilöönotetuilta oli takavarikoitu puhelimet, epätietoisuus ahdisti vietyjen läheisiä.
Ennenkuulumatonta ei ollut poliisin toiminta, vaan se että tällä kertaa aktivistit saivat uutiskynnyksen ylitettyä. Kuntavaalikampanjaansa käyviä poliitikkoja pommitettiin kysymyksillä aiheesta, ja mielenosoitukset Pasilan poliisitalolla sekä Helsinki-Vantaan lentokentällä herättivät hämmennystä ihmisissä. Mitä täällä Suomessa oikein tapahtuu? Miksi viranomaisten toimintaa kyseenalaistetaan?
Tilanteen yllättämät poliitikot puhuivat tunteella. Esimerkiksi Juha Sipilä kertoi, ettei hänen omaankaan oikeustajuunsa sovi, että lapsia ja raskaana olevia naisia pakkopalautetaan.
Aktivistien huoli ei kuitenkaan liittynyt vain tähän perheeseen, vaan myös muihin pakkopalautettaviin. Joukossa oli ihmisiä, jotka eivät olleet elämänsä aikana koskaan käyneetkään Afganistanissa, joilla ei ole Afganistanissa sukua eikä omaisuutta, ei mitään minkä päälle lähteä rakentamaan elämäänsä. Silti heidät lennätettiin Kabuliin, koska ei heitä muuallekaan voinut lähettää.
Jokainen, joka ymmärtää, että suomalainen hyvinvointivaltio on hyvin pohjoismainen ilmiö, ymmärtää kyllä myös, ettei maailman vaarallisimpiin kuuluvien maiden maailman korruptoituneimpiin kuuluvilla viranomaisilla riitä kiinnostusta huolehtia pakkopalautettujen integroitumisesta yhteiskuntaan. Monella pakkopalautetuista ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään uutta pakoa, etsimään työtä laittomina siirtolaisina maissa, joissa lain noudattaminen on viitteellisempää kuin meillä Suomessa.
Tällä kertaa - kollektiivisen omatuntomme kannalta onnekkaasti - somekohun keskellä poliisi huomasi, että palautettavan perheen turvapaikkaprosessi oli kesken, eikä heitä siksi ihan tarkkaan ottaen saisi palauttaa. Palautus perheen osalta saatettiin siis kaikessa hiljaisuudessa keskeyttää. Koska viranomaisten ei tarvitse tällaisista päätöksistä tiedottaa ketään, toimivat aktivistit siinä uskossa, että myös tämä perhe ollaan palauttamassa. Ei ollut mitään syytä olettaa mitään muuta, olihan perhe otettu säilöön palautusta varten.
Paluu arkeen
Suomalaisen yhteiskunnan tunnuspiirteisiin kuuluu kuuliaisuus viranomaisia kohtaan, sekä eräänlainen idealistinen ajatus oikeudenmukaisuudesta ja heikoimpien suojelemisesta näiden viranomaisten keskeisenä tehtävänä. Pakkopalautuskohu siihen liittyvine mielenosoituksineen ravisteli satavuotiaan kansakuntamme omakuvaa ikävällä tavalla.
Viimeiset pari viikkoa valtamedian kolumnistit ovatkin hoivanneet tätä yhteistä haavaamme luomalla tarinaa tapahtumien kulusta. Tuohon tarinaan kuuluu keskeisenä osana säilöönotetun perheen tilanteen kuvaaminen huhuksi. On myös epäilty kysymyksen olleen vain likaisesta kuntavaalikampanjoinnista, koska pakkopalautuksissa itsessäänhän ei ole mitään uutta. Aktivismia turvapaikanhakijoiden puolesta kuvataan tunteelliseksi ja irrationaaliseksi höpöilyksi, vähän todellisuudesta erkaantuneeksi kukkahattutäteilyksi.
Näin voimme taas etäännyttää itsemme siitä tosiasiasta, että palautettavat turvapaikanhakijat ovat ihmisistä, joilla on Suomessa läheisiä, jotka ovat heistä huolissaan. Kun näin muokkaamme kollektiivisesta muististamme pois sen tosiseikan, että raskaana oleva nainen ja kaksi pientä ja hyvin Suomeen sopeutunutta lasta aiottiin palauttaa kesken turvapaikkaprosessin, voimme vähitellen siirtyä puhumaan turvapaikanhakijoista tavanomaiseen tapaan logistiikkaan, luonnonvoimiin ja turvallisuusuhkiin liittyvin termein. Numeroina, ilmiöinä, ongelmina.
Voimme taas ajatella olevamme ihmisoikeuksia kunnioittava kansakunta, joka haluaa auttaa naisia ja lapsia ja oikeasti hädänalaisia, ja jolle on tärkeää asioiden tapahtuminen lain mukaisessa järjestyksessä.
Mikä meni pieleen?
Näiden parin viikon aikana myös turvapaikanhakijoiden puolustajat ovat käyneet hetkittäin kiivastakin keskustelua siitä, kannattiko Ville Niinistö yllyttää nostamaan asia esiin, ja kannattiko tämän asian takia lähteä anarkismin teille tässä esivaltaa rakastavassa maassa. Ne, jotka vielä toivovat saavansa ns. tolkun ihmiset ymmärtämään, miksi Suomen eurooppalaisittain vertaillen poikkeuksellisen nuiva turvapaikkapolitiikka on ihmisoikeusongelma, kokevat että suora toiminta toimii tätä tavoitetta vastaan.
Ja siinä he ovat tavallaan ihan oikeassa.
Tämä kollektiivisen muistikuvan muokkaaminen, mikä parhaillaan on käynnissä, toimii turvapaikanhakijoita vastaan. Unholaan painuu, että Suomi todellakin palauttaa myös alaikäisiä ja raskaana olevia. Unholaan painuu, että Paula Risikko on virheellisesti väittänyt, ettei Suomi pakkopalauta ihmisiä. Mieliin jää, että "huhujen" ja "valeuutisten" pohjalta toimivat "anarkistit" estivät virkatehtäväänsä suorittavaa poliisia. Ja viranomainenhan on erehtymätön suorittaessaan sille määrättyä tehtävää, ainakin Suomessa.
Kuitenkin, kun puhutaan ihmisistä, jotka ovat huolissaan ja raivoissaan niiden ystäviensä puolesta, joiden kohtalona on keräillä elämänsä rippeet kasaan vaarallisessa kaupungissa jossa heillä ei ole mitään, on aika vaikea syyllistää heitä siitä että he ovat tehneet kaikkensa auttaakseen näitä ystäviään.
Miksi ihmisoikeusaktivistia turhauttaa?
Noin vuosi sitten mediassa kohistiin perheestä, jonka isä oli saanut turvapaikan. Äiti ja taapero oltiin palauttamassa Irakiin, ja perheen vauvasta ei ollut vielä tietoa, mitä Maahanmuuttovirasto hänen tilanteestaan tulee päättämään.
Tässä tapauksessa tilanteen saama mediahuomio oli turvapaikanhakijoiden kannalta äärimmäisen otollinen. Tapausta luvattiin selvittää, ja laajalti käytiin läpi sitä, miten tilanne on kohtuuton ja meidän kaikkien oikeustajun vastainen. Että tässä maassa, jossa niin kohkataan lapsen oikeudesta isään ja äitiin, ja siitä että kyllä me nyt naisia ja lapsia haluamme suojella, oltiin hajottamassa perhe ja karkottamassa äiti lapsineen.
Sitten tuotiin esiin, että päätös perustui edellisen hallituksen aikana sorvattuun lakiin, jota uusi hallitus oli parhaillaan kiristämässä tavalla, johon demareillakaan ei lakiluonnosvaihteessa ollut ollut mitään valittamista.
Ja sitten keskustelu hiljeni. Kaikki tapahtuu lain mukaisessa järjestyksessä ja tasapuolisesti samassa asemassa olevia kohdellen, joten täällä ei ole mitään nähtävää.
Sen jälkeen perheenyhdistämisiä ja turvapaikan saamista on entisestäänkin vaikeutettu.
Rautatieasemalla turvapaikanhakijoiden rauhanomainen mielenilmaus ihmisoikeuksien ja kansalaisyhteiskunnan puolesta on jatkunut nyt jo yli kaksi kuukautta. Sekä heidän että palautuslentoa vastustaneiden suomalaisten aktivistien viesti on se, että Maahanmuuttovirasto ei myönnä turvapaikkaa läheskään kaikille ihmisille jotka sen tarvitsisivat. Tukijoukoissa puretaan turhautumista siitä, miten turvapaikanhakijoiden oikeusturvan koetaan olevan vaarassa, kun heidän oikeuksiaan rajoitetaan ja monin tavoin tehdään äärimmäisen vaikeaksi heille saada tuotua viranomaisten tietoon kaikkia olennaisia asioita heidän tilanteestaan.
Long Play uutisoi viime kesänä, että Suomi käännyttää ihmiskaupan uhreja. Helsingin Sanomat uutisoi viime syksynä Maahanmuuttoviraston työntekijöiden huolesta, että käytettävissä oleva aika ja paine negatiivisten päätösten tekemiseen vaarantaa päätösten laadun. Kansalaisaktivistit ovat järjestäytyneet jakamaan tietoa turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja heidän saamistaan kielteisistä turvapaikkapäätöksistä perusteluineen. Pelastakaa Lapset ry on julkaissut kannanoton lasten pakkopalautuksia vastaan. Myös kirkon piiristä on toistuvasti ja usein erilaisin tavoin otettu kantaa inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puolesta. On järjestetty marsseja ja piknikkejä näyttämään, että ihmisoikeuksien kannattajia on määrällisesti enemmän kuin niitä jotka vaativat rajoja kiinni.
Rauhanomaisilla keinoilla ei ole ollut mitään vaikutusta.
Sen sijaan kiristettyjen linjausten myötä laskemaan saatu turvapaikan saaneiden määrä vaikuttaa monelle suomalaiselle toimineen todisteena siitä, että tänne on tultu väärin perustein. On hämmentävää, miten helppoa hyvinvointivaltion syöttiläiden on kuvitella, että turvapaikanhakijat ovat ihan vain omaksi ilokseen täällä odottaneet kuukausia toimettomina turvapaikkapäätöksiään, ja että he ihan vain mukavuussyistä jäävät mieluummin paperittomina tähän kylmään ja pimeään maahan vailla mielekästä tulevaisuutta kuin palaavat kotimaihinsa.
Millä tavalla täällä saa keskustella?
Suomalaisen maahanmuuttopolitiikkaan liittyvän keskustelun ytimessä halutaan jostain syystä pitää kysymys siitä, mitä mieltä me suomalaiset olemme turvapaikanhakijoista. Tärkeää näyttää olevan myös keskustelu siitä, ovatko he kaikki terroristeja, onko joukossa ketään muita kuin muslimimiehiä, sekä kuinka monta tänne voi tulla. Lisäksi puretaan katkeruutta siitä, että rajan yli kehdattiin tulla pyytämättä ja yllättäen. Nämä asiat kuulemma pitäisi saada juurtajaksain keskusteltua läpi ja muodostaa suomalainen konsensus asiasta ennen kuin tänne voi ketään toivottaa tervetulleeksi. Että näiden ihmisten pitäisi kiltisti vain odottaa, että (ehkä joskus) olemme valmiita ottamaan heidät vastaan.
Poliitikot taas ovat toistuvasti osoittaneet, että he ovat kiristäneet perheenyhdistämisen ja turvapaikan saamisen ehtoja kerrasta toiseen ymmärtämättä ollenkaan, mitkä ovat kulloinkin tehdyn päätöksen vaikutukset turvaa hakevien ihmisten ja heidän perheittensä tilanteisiin.
Ne lait, joita Maahanmuuttovirasto ja Poliisi noudattavat, ovat meidän poliitikkojemme laatimia. Niitä sorvaamassa ovat olleet lähes kaikki vakiintuneet puolueemme. On aivan absurdia, että ne samat ihmiset, jotka eivät pysty keskustelemaan turvapaikanhakijoista tuomatta esiin huoltansa "vetovoimatekijöistä", itkevät krokotiilinkyyneleitä kuullessaan, että heidän tekemiensä päätösten takia ollaan käännyttämässä pieniä lapsia ja raskaana olevia naisia romahtaneisiin valtioihin.
Samalla ne ihmiset, joiden katkeamattoman valitusvirren myötä poliitikot ovat sisäistäneet narratiivin "vetovoimatekijöistä", "liian avokätisestä turvapaikkapolitiikasta", "holtittoman helpoista perheenyhdistämisistä" ja "kansan maahanmuuttovastaisuudesta", jatkavat yhä tätä toimineeksi osoittautunutta retoriikkaansa, koska he eivät ole vielä saavuttaneet kaikkia tavoitteitaan.
Kun viranomainen vetoaa epäoikeudenmukaiseksi koetussa toiminnassaan poliittisiin päätöksiin, joita lainsäätäjät eivät ymmärrä tehneensä, eikö kansalaisyhteiskunnan tehtävä ole kaikin tavoin tuoda esiin, että tilanteeseen on saatava muutos? Että se tapa, millä meidän viranomaisemme ja lainsäätäjämme lähestyvät tätä aihetta, pitäisi perusteellisesti kyseenalaistaa? Että nuivien retoriikasta ja sen luomasta pelkopositiosta pitäisi viimeinkin irtautua, ja katsoa tilannetta realistisesti ja analyyttisesti, vaihteeksi myös ihmisoikeussopimusten ja perustuslakimme näkökulmasta.
Maailman kauheuksista varsin suuri osa on tapahtunut ja tapahtuu edelleen vallitsevan lainsäädännön puitteissa oikein ja riittävän tasapuolisesti, joten olisi naiivia tuudittautua ajatukseen, että toiminnan lainmukaisuus itsessään tekisi siitä ongelmatonta.
Tässä tilanteessa on lähinnä irvokasta, että suomalaiseen yleiskieleen edelleen vakiinnutetaan termiä "maahanmuuttokritiikki" kuvaamaan vaatimuksia maahanmuuton vaikeuttamisesta. Kannanotot inhimillisemmän politiikan puolesta eivät nykykielessä voi kuvata kriittistä suhtautumista maahanmuuttopolitiikkaan, koska niiden tavoitteet ovat vastakkaisia.
Parhaillaan palautusta odottaa vuosia pakosalla ollut irakilainen perhe pienine lapsineen. Kertokaa, te aktivisteja kritisoivat tolkun ihmiset, miten tätä perhettä voi auttaa?
