Vallankäytöstä perheissä - ajatuksia Michael Winterhoffin haastattelusta

Bongasin päivän nettihesarista uutisen saksalaispsykiatrista, joka kritisoi vallan siirtymistä perheissä aikuisilta lapsille. Aihetta on käsitelty laajemmin HS:n sunnuntaisivuilla. Lyhyt nettiuutinen on tyypillinen kasvatusaiheinen uutinen, jossa taas kerran kerrotaan, että me nykyajan vanhemmat emme osaa pitää lapsiamme kurissa ja nuhteessa, ja siksi heistä tulee kelvottomia hunsvotteja. Onneksi pääsin käsiksi myös sunnuntaisivujen artikkeliin (HS 31.8.2011), jossa siteerattu lastenpsykiatri Michael Winterhoff pääsee laajemmin ääneen.

Winterhoffin väitteissä on useampiakin mielenkiintoisia huomioita. Ensiksikin, hän väittää että koko hyvinvoivassa maailmassa merkittävä osa (Saksassa jopa 60-70 prosenttia) lapsista on häiriintyneitä, koska heihin ei suhtauduta niin kuin lapsiin. Hänen mukaansa jopa 80 prosentilla saksalaisvanhemmista on symbioottinen tapa suhtautua lapseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen sallii lapselle asioita, joita ei tulisi sallia, koska hän alitajuisesti kokee lapsen oman itsensä osana. Tästä syystä esimerkiksi koululaisen vanhemman on myös mahdotonta uskoa, jos opettajat kertovat lapsen aiheuttavan ongelmia. Lisäksi, tilanteissa joissa lapsi uhmaa vanhempansa tahtoa, aikuisen on mahdotonta pysyä rauhallisena, koska lapsen tottelemattomuus tuntuu yhtä mahdottomalta kuin ajatus siitä, etteivät vaikkapa omat kädet tekisi sitä mitä niiden haluaa tekevän. Tämä johtaa valtataistelutilanteisiin, joissa aikuinen esittää kohtuuttomiakin uhkauksia joita lapsi uhmaa, koska on tottunut siihen ettei hänen tarvitse ottaa huomioon muita ihmisiä. Ristiriitatilanteissa symbioottinen kasvatus siis muistuttaa autoritääristä kasvatusta.

Winterhoff esittää syylliseksi yhteiskunnan muuttumista entistä epävarmemmaksi. Vanhempien omat huolet liittyen taloudelliseen toimeentuloon ja mahdollisuuksiin parantaa omaa yhteiskunnallista asemaa tekevät heistä riippuvaisia lapsistaan, jotka ovat se ainoa varma asia maailmassa, ainoa taho jolta voi vaatia rakkautta ja arvostusta. Minun on kuitenkin vaikea täysin niellä tätä väitettä. Ehkä hyvinvointivaltio on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana todella muuttunut epävarmemmaksi, mutta toisaalta myös hyvinvointivaltio itsessään on historiallisesti melko lyhytaikainen ilmiö. Historiallisesti ja globaalisti katsoen elämässä varmaa on vain epävarmuus.

Minusta kiinnostavan näkökulman asiaan tuo nimenomaan huomio symbioottisen ja autoritäärisen kasvatuksen yhteneväisyyksistä. Kasvatustapammehan perustuvat hyvin pitkälti siihen, mitä olemme omilta vanhemmiltamme oppineet, ja Saksaa on perinteisesti pidetty varsin autoritäärisenä valtiona. Autoritäärisen kasvatusmallin etuna on se, että se opettaa lapsen tottelemaan auktoriteettiä, jolloin riittävän pelottava opettaja tai pomo saa autoritäärisesti kasvatetun tekemään ripeästi täsmälleen sen mitä häneltä pyydetään. Autoritäärinen kasvatus ei kuitenkaan anna eväitä sen ymmärtämiseen, miksi pyydetyt asiat tehdään, eikä se siis välttämättä tue esimerkiksi empatiakyvyn kasvua sen enempää kuin symbioottinenkaan kasvatus. Mikäli autoritääriseen kasvatukseen ei liity myös voimakkaan jumalanpelon opettaminen, se opettaa lapsen tekemään typeryyksiä vain silloin kun niistä ei jää kiinni, ja syyttämään uskottavasti muita kiinni jäädessä.

Olisiko osa ongelmaa siis siinä, että aika on ajanut autoritäärisen kasvatusmallin ohi, mutta sen tilalle ei ole onnistuttu antamaan mitään uutta? Vanhemmilta on viety oikeus perinteisiin autoritäärisiin rangaistuskeinoihin, ja yhteiskunnan muuttuessa lapsia suojelevammaksi sekä lapsiluvun pienentyessä suhtautuminen lapseen on muuttunut arvostavammaksi. Tämä arvostus vain ei näy oikeilla tavoilla, jos on itse muista riippuvaiseksi kasvatettu. Lopputuloksena itse saatuun kasvatukseen liittyvät ongelmat siirretään seuraavalle sukupolvelle uudessa muodossa.

Keskeistä Winterhoffin viestissä on se, että kasvatusoppaiden lukeminen ei auta symbioottista vanhempaa ongelman ratkaisemisessa. Ratkaisu on oppia näkemään ongelman olemassaolo, ja ottaa sitten sen verran etäisyyttä lapseen, että tämän pystyy näkemään omana yksilönään. Konkreettisena neuvona on käydä toistuvasti pitkillä juoksulenkeillä. Tämä lienee hyvä ohje myös sille suurelle osalle vanhempia, jotka eivät näe omassa vanhemmuudessaan edellä kuvattuja ongelmia.

Ajatuksia inhimillisyydestä

Inhimillisyys on kiinnostava termi. Äkkiseltään ajatellen se voisi olla vastakohta vaikkapa eläimellisyydelle, siis jotain joka erottaa meidät muista olennoista. Toinen mahdollinen vastakohta on epäinhimillisyys, joka tarkoittanee lähinnä julmuutta.

Termiä käytetään eri tarkoituksiin. Toisaalta inhimillisyys on eräänlaista ihanteellista ihmisyyttä, kuten empaattisuutta ja auttavaisuutta. Toisaalta termiä käytetään kuvaamaan elämän epätäydellisyyttä. Teemme inhimillisiä erehdyksiä, ja koemme vaikeita mutta inhimillisiä tunteita kuten vihaa ja surua.

Inhimillisyys on myös tietyssä mielessä poliittinen termi, sillä sitä käytetään joskus arvottamaan ihmisiä tai ryhmiä, asettamaan meitä ikään kuin eri kasteihin. Kun joltain ryhmältä riistetään inhimillisyys, vedoten epäpuhtaaseen syntyperään, seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoleen, ikään, poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen, tai melkeinpä mihin tahansa erottavaan piirteeseen, tämä ikään kuin oikeuttaa kyseisen ryhmän edustajiin kohdistuvan halveksunnan ja jopa raa'an väkivallan. Inhimillisellisemmillä yksilöillä on siis ylemmyytensä tuoma oikeutus toimia epäinhimillisesti niitä kohtaan, jotka ovat vähemmän inhimillisiä.

Eläimellisyys on eräänlainen pimeä puolemme: se on viettien varassa toimimista ja agressiivisuutta. Kuitenkin eläinten toimintaa tarkkailemalla löytää myös yllättävän paljon inhimilliseltä vaikuttavia asioita: surua, avuliaisuutta, neuvottelutaitojakin. Kun tietomme luomakunnasta lisääntyy, löydämme jatkuvasti uusia yhdistäviä tekijöitä meidän ja muiden lajien välillä. Esimerkiksi, vaikka kivun kokemus on varmasti erilainen selkärangattomalle kuin ihmiselle, ei ole syytä olettaa, että selkäranka olisi edellytys sille että voi tuntea kipua.

Mikä sitten todella erottaa meidät eläimistä? Yhtä lailla kuin sivistyksemme erottaa meidät eläimistä, myös suunnaton kykymme tehdä tahallista vahinkoa on ihmiselle melko ainutlaatuista. Tekninen kekseliäisyytemme ei ole tuottanut vain hyvinvointia, vaan myös mitä nerokkaimpia tapoja aiheuttaa kipua lajitovereillemme. Ehkä siis tietyssä mielessä juuri epäinhimillisyys on ihmiselle ainutlaatuinen ominaisuus.

Vaikka rauhallisen demokraattisen valtion asukkaan on vaikea nähdä itseään julmana kiduttajana ja teurastajana, kapitalismia edeltävä menestyneiden kansojen historia on ollut pitkälti julmuuksien historiaa. Vähemmistöjä on sorrettu, valloitettujen alueiden kansoja on murhattu ja orjuutettu, ja rikollisia on silvottu julkisesti. Sodan keskellä selviytyminen on tärkeintä, ja sota myös tuo esiin epäinhimilliset puolemme. Eurooppalaiset ovat maailmalle levittäytyessään olleet aivan yhtä brutaaleja ja pahempiakin kuin nykypäivän islamistiterroristit. Se, että taloudellisen menestyksemme ja koulutuksemme myötä olemme päässeet tilanteeseen, jossa nuo teot kauhistuttavat meitä, ei tarkota ettemme voisi ympäröivän tilanteen muuttuessa toimia vastoin nykyisiä periaatteitamme.

Kuitenkin niin kauan, kuin jaksamme yhteistuumin tuomita epäinhimilliset teot, sekä osoittaa myötätuntomme ja tukemme noiden tekojen uhreille omaisineen, meillä on toivoa, että maailma kaikesta huolimatta muuttuu paremmaksi paikaksi. Tästä toivosta en halua luopua.

Muistoista ja todisteiden hävittämisestä (siivousnostalgiaa)

Olen pahemman luokan hamsteri, joten kotimme on täynnä tavaraa. Viime muuton yhteydessä monet tavarat eivät jostain syystä löytäneet oikeita paikkojaan, joten kärsimme huolimattomasti täytetyistä kaapeista, makuuhuoneen nurkkaan pinotuista laatikoista sekä siitä että jotain on koko ajan hukassa. Nyt tavoitteena olisi heittää pois tai viedä kierrätykseen mahdollisimman paljon turhaa roinaa ja huolehtia että loput löytävät järkevät säilytyspaikat. Urakka on melkoinen.

Tavaroiden läpikäymiseen kuuluu oleellisena osana vanhojen paperipinojen läpiselaaminen. Löytyy tiliotteita pankista, jota ei enää ole, ja tilinauhoja työpaikasta jota ei enää ole. On vanhoja piirrustuksia ja muistiinpanoja asioista, jotka ovat joskus tuntuneet hyvin olennaisilta. On kirjeitä ja kortteja – joskus kauan sitten niitä tuli lähetettyä aika paljonkin, ja vastaavasti myös saatua melkoinen määrä. On valokuvia, käsiohjelmia, esitteitä ja karttoja joskus tärkeältä tuntuneista paikoista.

Kaiken keskeltä löytyi myös kirje, jonka olen 18-vuotiaana kirjoittanut tulevaisuuden itselleni vastaavien kesäisten siivoustalkoiden keskellä. Oli hauska lukea asioista, jotka tuossa ikävaiheessa olivat ajankohtaisia ja tärkeitä. Sisältö oli aika pitkälti sitä, mitä muistinkin elämän tuossa iässä olleen. Toisaalta oli noloa muistaa, miten naiivi sitä teininä saattoi ollakaan. Miten joskus maailma oli niin pieni ja yksinkertainen. Vaikka ei se silloin tuntunut siltä.

Oman historiansa pois heittäminen herättää ristiriitaisia tunteita. Konkreettisten muistojen määrää on pakko rajoittaa, koska valtavan tavaramäärän varastoiminen jälkipolvien riesaksi ei vain ole millään lailla mielekästä. Toisaalta joitakin asioita on kiva säilyttää oman muistin virkistykseksi ja todisteena siitä, miten erilainen maailma joskus oli. Tässä vaiheessa muistoja tulee karsittua myös siitä näkökulmasta, millaisia asioita ei halua lastensa löytävän kun he vähän isompana päätyvät kaivelemaan laatikoita.

Ehkä näiden siivoustalkoiden innoittamana voisin kirjoittaa uuden kirjeen tulevalle itselleni. Voisin muistuttaa itselleni, että vaikka todisteet on nyt aika pitkälti hävitetty, olin teininä varmasti yhtä mustavalkoinen ja lyhytnäköinen kuin omat lapseni tulevat siinä iässä olemaan. Silloin oli kiire itsenäistyä ja aikuistua, vaikka touhu olikin usein aika lapsellista. Mutta ajan kanssa se meni ohi. Tai no, voihan olla että viidentoista vuoden päästä katselen tämänhetkistä itseäni pyöritellen päätäni ihan samalla tavalla: niin nuori, niin tietämätön.

Varmemmaksi vakuudeksi voisin kiinnittää viestini kirjeeseen, jonka olen saanut 15-vuotissyntymäpäivänäni kavereiltani. Kuoressa lukee: saa avata vasta kun täytät 35. Milloinkohan löydän sen seuraavan kerran?