Olen pahemman luokan hamsteri, joten kotimme on täynnä tavaraa. Viime muuton yhteydessä monet tavarat eivät jostain syystä löytäneet oikeita paikkojaan, joten kärsimme huolimattomasti täytetyistä kaapeista, makuuhuoneen nurkkaan pinotuista laatikoista sekä siitä että jotain on koko ajan hukassa. Nyt tavoitteena olisi heittää pois tai viedä kierrätykseen mahdollisimman paljon turhaa roinaa ja huolehtia että loput löytävät järkevät säilytyspaikat. Urakka on melkoinen.
Tavaroiden läpikäymiseen kuuluu oleellisena osana vanhojen paperipinojen läpiselaaminen. Löytyy tiliotteita pankista, jota ei enää ole, ja tilinauhoja työpaikasta jota ei enää ole. On vanhoja piirrustuksia ja muistiinpanoja asioista, jotka ovat joskus tuntuneet hyvin olennaisilta. On kirjeitä ja kortteja – joskus kauan sitten niitä tuli lähetettyä aika paljonkin, ja vastaavasti myös saatua melkoinen määrä. On valokuvia, käsiohjelmia, esitteitä ja karttoja joskus tärkeältä tuntuneista paikoista.
Kaiken keskeltä löytyi myös kirje, jonka olen 18-vuotiaana kirjoittanut tulevaisuuden itselleni vastaavien kesäisten siivoustalkoiden keskellä. Oli hauska lukea asioista, jotka tuossa ikävaiheessa olivat ajankohtaisia ja tärkeitä. Sisältö oli aika pitkälti sitä, mitä muistinkin elämän tuossa iässä olleen. Toisaalta oli noloa muistaa, miten naiivi sitä teininä saattoi ollakaan. Miten joskus maailma oli niin pieni ja yksinkertainen. Vaikka ei se silloin tuntunut siltä.
Oman historiansa pois heittäminen herättää ristiriitaisia tunteita. Konkreettisten muistojen määrää on pakko rajoittaa, koska valtavan tavaramäärän varastoiminen jälkipolvien riesaksi ei vain ole millään lailla mielekästä. Toisaalta joitakin asioita on kiva säilyttää oman muistin virkistykseksi ja todisteena siitä, miten erilainen maailma joskus oli. Tässä vaiheessa muistoja tulee karsittua myös siitä näkökulmasta, millaisia asioita ei halua lastensa löytävän kun he vähän isompana päätyvät kaivelemaan laatikoita.
Ehkä näiden siivoustalkoiden innoittamana voisin kirjoittaa uuden kirjeen tulevalle itselleni. Voisin muistuttaa itselleni, että vaikka todisteet on nyt aika pitkälti hävitetty, olin teininä varmasti yhtä mustavalkoinen ja lyhytnäköinen kuin omat lapseni tulevat siinä iässä olemaan. Silloin oli kiire itsenäistyä ja aikuistua, vaikka touhu olikin usein aika lapsellista. Mutta ajan kanssa se meni ohi. Tai no, voihan olla että viidentoista vuoden päästä katselen tämänhetkistä itseäni pyöritellen päätäni ihan samalla tavalla: niin nuori, niin tietämätön.
Varmemmaksi vakuudeksi voisin kiinnittää viestini kirjeeseen, jonka olen saanut 15-vuotissyntymäpäivänäni kavereiltani. Kuoressa lukee: saa avata vasta kun täytät 35. Milloinkohan löydän sen seuraavan kerran?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti