lauantai 26. huhtikuuta 2014

Onko miehellä oikeutta suojeluun?

Timo Soini ilmaisi populistiseen tapaansa ilmeisesti melko monenkin suomalaisen tunnot maahanmuuton kipukohdista kysymällä, miksi juuri nuoret miehet pakenevat sotaa käyvistä maista. Valitettavasti en onnistunut löytämään linkkiä suoraan tähän keskusteluun, mutta sitä on kommentoitu ainakin Hesarissa kahteenkin otteeseen, sekä YLE:llä.

Koska talvisota, suomalaisella miehellä on perintötekijöissään oikeus tuntea ylpeyttä siitä, että täällä ollaan valmiita kuolemaan isänmaan puolesta. Se, että monen omat sotakokemukset rajoittuvat korkeintaan vuoden ulkoiluun Suomen armeijan varusteissa sekä aiheeseen liittyvän viihdegenren tarjoamien sankarimyyttien harrastamiseen ei tietenkään rajoita kenenkään oikeutta paheksua sitä, että joku joka oikeasti joutuu tekemään valinnan pakenemisen ja tapetuksi tulemisen välillä, valitsi näistä ensimmäisen.


Se Soinilta taisi jäädä kuitenkin kertomatta, mikä olisi se tapa, jolla vaikkapa syyrialaisten nuorukaisten tulisi maatansa puolustaa?

Talvisotalogiikalla ratkaisu olisi varmaankin liittyminen armeijaan, mutta tässä tapauksessa sen hyöty olisi ehkä hieman kyseenalainen, kun juuri omaa kansaa teurastava armeija on Syyrian keskeisimpiä ongelmia. Toinen vaihtoehto olisi liittyä johonkin kapinallisryhmittymään, mutta toisaalta niidenkin kerrotaan terrorisoivan siviilejä, joten jälleen kerran, tavallisen syyrialaisen lienee vaikea löytää sitä joukkiota, jonka riveissä pääsisi aidosti puolustamaan isänmaataan. 


Uutisia seuratessa myös helposti käy mielessä, ettei Syyrian ongelma liity rintamakarkurimiehiin vaan ennemminkin siihen, että niin moni mies siellä on syystä tai toisesta valmis tarttumaan aseisiin.

Modernit sisällissodathan eivät edes ole valtioiden sisäisiä asioita, vaan aseita ja taistelijoita virtaa naapurimaista tehden tavantallaajan mahdollisuudet maansa puolustamiseen melko heikoiksi.

Kuinka hyvin pärjäsivät miehet Srebrenicassa? Kuinka maataan ja oikeuksiaan puolustavat Krimin tataarit? Kuinka rakennetaan rauhaa Irakin tai Afganistanin kaltaiseen maahan, jossa sotiminen ja sen mahdollistamat ansaintamallit (ihmiskaappauksista mustan pörssin elintarvikekauppaan) ovat monen miehen pitkäaikainen elämäntapa ja ainoa elinkeino? Onko rauhan rakentaminen edes mahdollista ilman miehiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja tulevaisuuden unelmansa jossain, missä voi kouluttautua muuhunkin kuin murhaamiseen?


Syyrian tilanteen tai oikeastaan minkä tahansa tämän päivän kriisin vertaaminen talvisodan ihmeeseen on vähintäänkin ontuvaa. Jos suomalainen vertailukohta on pakko hakea, se löytyisi kenties paremmin ajalta, jolloin Ruotsin ja Venäjän armeijat vuoron perään marssivat alueemme halki siirtäessään maittensa välistä rajaa. Tuon ajan suomalaiset miehet eivät toki paenneet ulkomaille, mutta syy siihen tuskin oli siinä, että he olisivat kokeneet tarpeelliseksi puolustaa isänmaataan. Ennemminkin heillä ei ollut vaihtoehtoa, ja niin löytyy Syyriastakin yhä paljon siviilejä, myös nuoria miehiä, armeijalle ja kapinallisille tapettavaksi.

Vaihtoehtoisesti voisimme etsiä vertailukohtaa kansalaissodasta. Olisiko se päättynyt huonommin, jos tavalliset talonpojat ja työläiset olisivat karanneet ulkomaille odottamaan tilanteen rauhoittumista?


Onkin mielenkiintoista, että siinä missä Persut profiloituvat tavallisen heteromiehen puolestapuhujina, niin tässä yhdessä asiassa he eivät sitä ole. Miehellä on siis heidän mielestään oltava oikeus äijäilyyn, mutta ei suojaan silmittömältä, järjettömältä väkivallalta?


Suomalaisista sotien traumatisoimista miehistä ja heidän kohtelustaan on vihdoin alettu puhua. Kenties sotatoimien aikana oli välttämätöntä ylläpitää myyttiä, että normaalit miehet eivät tappamista säikähdä, mutta sodan jälkeen tämä suhtautuminen oli kovia kokeneiden miesten ja heidän perheittensä kannalta kohtuutonta.

Voisimmeko vihdoin hyväksyä sen, ettei miehuuden tärkein mitta ole kyky tappaa ja katsoa tappamista? Että miehelläkin on oikeus tuntea, pelätä ja saada suojelua? Ainakin silloin, kun tarjolla ei ole sellaista korkeampaa päämäärää, jonka eteen uhrautumalla olisi oikeasti mahdollista saavuttaa jotain?

Kenties näin löytäisimme paitsi myötätuntoa sotaa pakenevia kohtaan, myös jotain sellaista itsestämme, mikä auttaisi meitä kansakuntana pääsemään yli omasta yhteisestä traumastamme.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Ole toiselle enkeli

Seison apteekin kassajonossa, edelläni vanhus, joka tyhjentää hitaasti lompakkoaan kassalle. Kevätauringon valo siivilöityy kaihdinten raoista kassalla seisovan farmaseutin harmaisiin hiuksiin.

Kaukokaipuu iskee. Ajatus harhautuu Bad Krozingeniin, saksalaiseen pikkukaupunkiin, jossa osin korkeatasoisen sydänsairaalan ansiosta vastaan tulee paljon vanhuksia ja kehitysvammaisia. Joka korttelista löytyy apteekki. Pienen keskustan kävelykaduilla on rauhallista, lapset ja nuoret nauravaisia, ihmiset ystävällisiä. Olutta ja kausiherkkuja (pian taas viereisessä laaksossa kasvatettua parsaa!) nautitaan ravintoloiden terasseilla. Leipä on hyvää ja aina tuoretta.

Näkymä yli maissipeltojen kohti Schwartswaldin vuoria häviää, kun kassalta kuuluu ärtynyt tokaisu "eihän siitä puutu kuin pari euroa". Vanhus alkaa hämmentyneen oloisena kerätä rahoja takaisin lompakkoonsa. Palaan maanpinnalle ja korvieni välissä alkaa raksuttaa. 

Pitäisikö tarjoutua maksamaan puuttuva summa? Mitä jos hän ei halua? Toiset voivat suhtautua suorastaan vihamielisesti siihen, jos heille tarjotaan rahaa. Toisaalta ehkä voisin silloin pyytää, että hän laittaisi vastaavan summan puolestani hyväntekeväisyyteen. Mutta mikä olisi se tapa, jolla apuaan pitäisi tarjota, ettei vaikuta liian tungettelevalta tai ylimieliseltä? 

Ja ennen kuin ehdin avata suutani, tilanne on jo ohi. Olisi noloa juosta toisen perään, ja sitä paitsi hankalaa, kun itsellä on taapero rattaissa ja viisihenkisen perheen ruokaostokset mukana. Lisäksi seuraava jonossa odottaa, että hoidan omat ostokseni reippaasti, jotta hänkin saisi vuoronsa.

On helppo selittää itselleen, miksi näin kävi. Asiahan ei todellakaan kuulunut minulle. Rattaiden ja kassien keskeltä olisi ollut hankalaa singahtaa tilanteeseen avuksi. Kun vielä tajusin tilanteen hetkeä liian myöhään. Ja olisihan joku muukin voinut. Sitä paitsi eihän kukaan edes ollut varsinaisessa hädässä, ihan oikeasti avun tarpeessa, kyse oli vain pienestä rahasummasta. Siksihän minä maksan veroja, että yhteiskunta maksaa vanhuksille näiden tarvitsemat lääkkeet. Tämä ei nyt vain ollut osannut varata oikeaa summaa mukaansa, sattuuhan sitä!

Toisaalta, monet vanhukset eivät käytä pankkiautomaattia. Ehkä hänen piti lähteä kotiin hakemaan rahoja. Tai pankkiin. Liikunta on toki terveellistä, mutta varmastikin hänen aamupäivänsä olisi ollut helpompi, jos olisin vain miettimättä lompakkoineni änkenyt kassalle ja kysynyt, minkä verran rahaa tarvitaan.

Kuulen oman syyttävän ääneni, kun lapseni kieltäytyvät tekemästä pieniä asioita muiden hyväksi: "Se olisi ollut ystävällistä!" Minun budjettini ei olisi siihen kaatunut. Minun elämäni ei olisi siitä muuttunut hankalammaksi. Minulla oli helpoin mahdollinen tilaisuus tehdä jotain äärimmäisen pientä toisen ihmisen hyväksi, jotain pientä jolla olisi voinut olla suuri vaikutus. Enkä osannut tarttua siihen!

Ja kenties nolointa oli että se tapahtui juuri kun muistelin pientä kaupunkia, jossa ohikulkijat huomasivat toisensa. Jossa sain rattaiden kanssa kulkiessani apua ennen kuin edes tajusin tarvitsevani sitä. Jossa junassa istuvat nuoret miehet katselivat lempeästi hymyillen rattaissa nukkuvaa vauvaani, ja samalla asemalla pois jäädessään kuin ohimennen auttoivat nostamaan rattaat asemalaiturille. Jossa iäkkäät herrasmiehet pysähtyivät hymyillen sanomaan pari kannustavaa lausetta kaupan lattialle tai kadunreunaan väsähtäneelle viisivuotiaalleni.

Miksi en itse osannut toimia samoin?

Ehkä ensi kerralla osaan reagoida nopeammin?