Kaukokaipuu iskee. Ajatus harhautuu Bad Krozingeniin, saksalaiseen pikkukaupunkiin, jossa osin korkeatasoisen sydänsairaalan ansiosta vastaan tulee paljon vanhuksia ja kehitysvammaisia. Joka korttelista löytyy apteekki. Pienen keskustan kävelykaduilla on rauhallista, lapset ja nuoret nauravaisia, ihmiset ystävällisiä. Olutta ja kausiherkkuja (pian taas viereisessä laaksossa kasvatettua parsaa!) nautitaan ravintoloiden terasseilla. Leipä on hyvää ja aina tuoretta.
Näkymä yli maissipeltojen kohti Schwartswaldin vuoria häviää, kun kassalta kuuluu ärtynyt tokaisu "eihän siitä puutu kuin pari euroa". Vanhus alkaa hämmentyneen oloisena kerätä rahoja takaisin lompakkoonsa. Palaan maanpinnalle ja korvieni välissä alkaa raksuttaa.
Pitäisikö tarjoutua maksamaan puuttuva summa? Mitä jos hän ei halua? Toiset voivat suhtautua suorastaan vihamielisesti siihen, jos heille tarjotaan rahaa. Toisaalta ehkä voisin silloin pyytää, että hän laittaisi vastaavan summan puolestani hyväntekeväisyyteen. Mutta mikä olisi se tapa, jolla apuaan pitäisi tarjota, ettei vaikuta liian tungettelevalta tai ylimieliseltä?
Ja ennen kuin ehdin avata suutani, tilanne on jo ohi. Olisi noloa juosta toisen perään, ja sitä paitsi hankalaa, kun itsellä on taapero rattaissa ja viisihenkisen perheen ruokaostokset mukana. Lisäksi seuraava jonossa odottaa, että hoidan omat ostokseni reippaasti, jotta hänkin saisi vuoronsa.
On helppo selittää itselleen, miksi näin kävi. Asiahan ei todellakaan kuulunut minulle. Rattaiden ja kassien keskeltä olisi ollut hankalaa singahtaa tilanteeseen avuksi. Kun vielä tajusin tilanteen hetkeä liian myöhään. Ja olisihan joku muukin voinut. Sitä paitsi eihän kukaan edes ollut varsinaisessa hädässä, ihan oikeasti avun tarpeessa, kyse oli vain pienestä rahasummasta. Siksihän minä maksan veroja, että yhteiskunta maksaa vanhuksille näiden tarvitsemat lääkkeet. Tämä ei nyt vain ollut osannut varata oikeaa summaa mukaansa, sattuuhan sitä!
Toisaalta, monet vanhukset eivät käytä pankkiautomaattia. Ehkä hänen piti lähteä kotiin hakemaan rahoja. Tai pankkiin. Liikunta on toki terveellistä, mutta varmastikin hänen aamupäivänsä olisi ollut helpompi, jos olisin vain miettimättä lompakkoineni änkenyt kassalle ja kysynyt, minkä verran rahaa tarvitaan.
Kuulen oman syyttävän ääneni, kun lapseni kieltäytyvät tekemästä pieniä asioita muiden hyväksi: "Se olisi ollut ystävällistä!" Minun budjettini ei olisi siihen kaatunut. Minun elämäni ei olisi siitä muuttunut hankalammaksi. Minulla oli helpoin mahdollinen tilaisuus tehdä jotain äärimmäisen pientä toisen ihmisen hyväksi, jotain pientä jolla olisi voinut olla suuri vaikutus. Enkä osannut tarttua siihen!
Ja kenties nolointa oli että se tapahtui juuri kun muistelin pientä kaupunkia, jossa ohikulkijat huomasivat toisensa. Jossa sain rattaiden kanssa kulkiessani apua ennen kuin edes tajusin tarvitsevani sitä. Jossa junassa istuvat nuoret miehet katselivat lempeästi hymyillen rattaissa nukkuvaa vauvaani, ja samalla asemalla pois jäädessään kuin ohimennen auttoivat nostamaan rattaat asemalaiturille. Jossa iäkkäät herrasmiehet pysähtyivät hymyillen sanomaan pari kannustavaa lausetta kaupan lattialle tai kadunreunaan väsähtäneelle viisivuotiaalleni.
Miksi en itse osannut toimia samoin?
Ehkä ensi kerralla osaan reagoida nopeammin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti