Kuolemattomat superkuskit

Minä olen vain tavallinen kuolevainen, ja takapenkilläni on kaksi turvaistuinta. Tästä syystä ajattelen seuraavasti: jos lähden ajamaan ruuhka-aikaan, varaudun siihen että matka vie tuplasti normaalin ajan, ja suhtaudun ajamiseen siitä näkökulmasta että oikeansuuntainen liike on tärkeämpää kuin nopeus. Jos minulla on kiire, huolehdin että olen liikkeellä ennen ruuhkaa. Silloinkin näen perille pääsemisen tärkeämpänä asiana kuin ajoissa olemisen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuten vanha kansa sanoo.

Keskuudessamme näyttäisi kuitenkin olevan joitakin kuskeja, joiden ajamiseen ei liity vastaavia rajoitteita kuin minun ajamiseeni. Ehkä tavallinen ajelu ei ole heille riittävän haasteellista, ja siksi he puikkelehtivat kaistalta toiselle autojen lomitse päästäkseen jonottamaan vähän edemmäksi ja siten määränpäähänsä joitakin sekunteja aikaisemmin.

Heidän äärimmilleen viritetyt superaistinsa sisältänevät röntgenkatseen tai muun vastaavan tavan nähdä toisten ajoneuvojen läpi. Miksi he muuten ajaisivat niin lähellä edellä ajavaa, ettei tavallinen kuolevainen samassa tilanteessa näkisi tietä tai mitään minkä perusteella voisi ennakoida vastaan tulevia tilanteita? Kuinka he uskaltaisivat ohittaa suojatien eteen pysähtyneen auton, elleivät he kykenisi täydellisellä varmuudella laskemaan ehtivänsä ohi ennen sitä jalankulkijaa, jolle toinen antaa tietä?

Superaisteihin viittaa myös se, että nopeusrajoitukset eivät koske heitä. Edes rankkasateessa, jäisellä tiellä, puuskittaisessa sivutuulessa tai auringon paistaessa suoraan silmiin heidän ei tarvitse alentua ajamaan tavallisille kuolevaisille sopivaa tilannenopeutta. Heidän täytyy myös pystyä lukemaan muiden kuljettajien ajatukset, koska he ohittavat surutta risteyksessä vuoroaan odottelevan kokemattoman kuskin, jonka kaikki keskittyminen menee oman lähtöhetken arvioimiseen, eikä huomiokyky siis välttämättä riitä takaa tulevan koukkaajan väistämiseen.

Heidän superkykyihinsä kuuluu myös taito saada auto siirtymään jonkinlaisella teleportaatiolla kaistalta toiselle ja samalla kiihtymään kaksinkertaiseen nopeuteen. Mitenkään muuten ei ole selitettävissä, että he voivat aloittaa ohituksen ripustautumalla kiinni edellä ajavan peräkoukkuun, ja tekemällä sitten henkeä salpaavan koukkauksen tämän sivulle ja eteen.

Haluaisin esittää näille superihmisille pienen pyynnön. Me kaikki emme ole kuolemattomia superkuskeja. Osa meistä joutuu ihan oman henkensä turvaksi noudattamaan nopeusrajoituksia ja joskus jopa ajamaan niitä hiljempaa. Me myös haluamme tilaa ympärillemme. Tarvitsemme tilaa eteemme, jotta näkisimme mitä on tulossa, ja voisimme rauhassa reagoida liikenteen hidastumisiin ja muiden kaistanvaihtoihin, virittämättä aistejamme supertasolle. Kaipaamme tilaa myös taaksemme, jotta ei tarvitsisi pelätä, että takaa tuleva auto rysäyttää kiinni takapuskuriin, jos itse joutuu jostain syystä jarruttamaan. Koittakaa ajatella tätä, kun mietitte, miksi joku toinen jumittaa liikennettä.

Minähän en voi tietää, istuuko takanani tulevan auton ratissa kaltaisesi superihminen, vai vain keskivertoa tyhmempi kuolevainen.

Syömisen sietämätön vaikeus

Minulla on ongelma. Se ilmenee aina kun teen ruokaostoksia. Tarkemmin sanoen, päätyessäni pakattujen lihojen tiskille.

Olen aina syönyt lihaa. Itse asiassa aika paljonkin elämäni aikana. Enkä näe tässä mitään eettistä ongelmaa, koska ihminen on syönyt lihaa kauemmin kuin viljellyt viljaa. Lihansyönti ja metsästys on ollut edellytys sellaisen hermoston rakentamiseen, joka on mahdollistanut kulttuurien kehittymisen. Miksi minua sitten etoo lihatiskillä?

Ensiksikin, kuka voi rehellisesti sanoa, että muovirasiaansa truutattu broilersuikale näyttäisi herkulliselta? Epämääräinen pallero epämääräisen muotoiseksi silpoutunutta lihaa suorastaan huutaa sitä, miten kauas olemme päätyneet metsästäjäkulttuurista. Tämä liha on peräisin luonnottomaksi jalostetusta eläimestä, joka on kasvatettu energiatehokkaasti luonnottomissa olosuhteissa ja teurastettu ja pakattu tehokkuudessaan huippuunsa hiottujen prosessien mukaisesti. Sen olemassaolon ainoa oikeutus ikinä on ollut tuottaa halpaa proteiinia lautasillemme.

Seuraavaksi kiinnitetään huomio parasta ennen -päivään. Ja sitten pakkauspäivään. Olemme palanneet metsästyskulttuuria edeltävään aikaan, raadonsyöjiksi. Täytämme puolet lautasestamme viikon verran muovissa harmaantuneella lihalla. Kiva. Eikä tämä piinallinen ajatus kalatiskin puolelle siirryttäessä ainakaan helpota.

Lähes joka kerta kauppaan päätyessäni löydän itseni tuskailemassa ympärilläni hyllymetreittäin pakattua lihaa. Lapsiperheen ruuissa on vaikea välttää broilerin ja jauhelihan käyttöä, ja juuri nämä nostavat esiin kaikkein pahimmat vastareaktiot. Jos lihaa ei tarvita heti seuraavan päivän ruokaan, huomaan jättäväni sen kylmäaltaaseensa ja pakenevani heviosastolle.

Mutta tuska ei aina helpota sielläkään. Ympäri vuoden hyllystä löytyvät parsat, valtavat röykkiöt raakoja kasvihuonetomaatteja sekä orjatyötä lähentelevissä oloissa kerätyt yksittäispakatut paprikat herättävät myös epämiellyttäviä ajatuksia suhteestamme ruokaan.

Miten tästä on tullut näin vaikeaa?

Piloille hemmoteltu kakara

Osui silmään lööppi, joka lupasi kertoa, millä tavoin kuningaspari on hemmotellut Madden piloille. Lehti jäi ostamatta, enkä siis koskaan saanut selville Ruotsin kuninkaallisten turmiollisia lastenkasvatustapoja, mutta ajatus jäi vaivaamaan. Siis tämä hemmottelun paheellisuuden ajatus.

Hemmottelullahan yleensä viitataan tilanteeseen, jossa lapselle annetaan se mitä hän pyytää ja haluaa. Toinen mahdollinen hemmottelutilanne on se, että aikuinen olettaa lapsen nauttivan jostakin, ja yllättää sitten lapsen iloisesti opastamalla hänet tämän riemun saloihin. Hemmottelun katsotaan olevan turmiollista, koska aikanaan suomalaisperheistä vain hyvin harvoilla on ollut varaa hemmotteluun, joten pyyntöjä on lähes väistämättä seurannut pettymys. Tästä näkökulmasta on lohdullinen ajatus, että jos vanhemmat hemmottelevat lastaan, tästä tulee poispilattu hienohelma, ärsyttävä ja omaan napaansa tuijottava viisastelija ja ilkeä kiusankappale, joka ei ikinä osaa ajatella mitään muuta kuin itseään. Vanhemman keskeinen tehtävä onkin näyttää lapselle, että maailma on kylmä paikka, jossa ei ikinä saa sitä mitä haluaa, vaan on parasta keskittyä olemaan nöyrä ja huomaamaton ja odottaa tilien tasausta tuonpuoleisessa.

Nyt kun monella on varaa hemmotteluun, olemme siitä hassussa tilanteessa, että aikuiset hemmottelevat itseään esimerkiksi shoppailemalla ja mussuttamalla karkkia päivittäin, mutta edelleen vanhemmat saattavat tuntea syyllisyyttä vastatessaan myöntävästi lapsen pieniin pyyntöihin. Monet isovanhemmat taas ovat menettäneet kaikki estonsa hemmotteluun, ja saattavat suorastaan tyrkyttää lapsiparoille karkkia ja pullaa ja muistutella siinä samalla, että tästä ei sitten kerrota äidille.

Minun on kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että lapsen toiveiden täyttäminen silloin tällöin olisi vahingollista. He kokevat ihan riittävästi pettymyksiä ilmankin että vanhemmat niitä tarkoituksella heille järjestävät. Väitän, että hemmottelun ongelmana on nimenomaan se, että lapsi ei saa sitä mitä hän oikeasti haluaa.

Pohjimmiltaanhan lapset haluavat viettää mukavaa yhteistä aikaa vanhempiensa ja muiden itselleen läheisten aikuisten kanssa. Toki iän karttuessa kavereiden merkitys kasvaa suuremmaksi, mutta se ei tarkoita etteikö teinikin voisi silloin tällöin kaivata sitä, että isi tai äiti vain istuisi vieressä ja keskittyisi tekemään yhdessä jotakin molempien mielestä hauskaa. Hemmottelu taas usein liittyy siihen, että aikuinen pyrkii lahjoilla korvaamaan sitä, että yhteistä aikaa on liian vähän. Vaikka tavaraa on kiva saada, se on kuitenkin vähän laiha anteeksipyyntö siitä, ettei sinulle tärkeä ihminen näytä olevan kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi, vaan keskittyy harvat mahdolliset yhteiset hetket lehteen, televisioon, tietokoneeseen, puhelimeen, milloin mihinkin.

Toinen ongelma hemmottelussa on se, että se asettaa lapselle odotuksia. Kun isi vie eläintarhaan tai äiti futistreeneihin, tai mummo kaivaa kassista lelupakettia, hänen viestinsä lapselle saattaa olla: ”Haluan, että hymyilet ja näytät olevasi kiitollinen. Jos et sitä tee, rupean kiukuttelemaan.” Mitä enemmän yhteinen aika sisältää lapselle asetettuja vaatimuksia siitä, että hänen tulee nauttia aikuisen keksimistä viihdykkeistä, sitä kapeammaksi jää tila vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Vaikka lapsi tarvitsee mukavia yhteisiä hetkiä läheistensä kanssa, hän tarvitsee myös turvallisen sylin itkemiseen ja raivoamiseen. Nekin, jotka eivät halua syliä, tarvitsevat vastaanottavaisen aikuisen kunnioittavan etäisyyden päähän seuraamaan tilannetta.

Lapsen kuunteleminen on vaikeaa. Uskon kuitenkin, että jos sitä aidosti yrittää, lopputulos on paljon parempi kuin jos vain vastaa aina ja kaikkeen kieltävästi. Lapsetkin ovat ihmisiä, ja yhtä lailla oikeutettuja hemmotteluun kuin me aikuiset. He vain tarvitsevat vähän apua sen oppimiseen, milloin mieliteoille on parempi sanoa ei.

Passit ja pakolaiset

Tehdäänpä pieni ajatusleikki. Mitä jos Suomen autonomia ja itsenäisyys eivät olisikaan olleet ruotsalaisille ja venäläisille riittävä syy olla jatkuvasti puuttumatta asioihimme? Jos emme olisikaan saaneet toisen maailmansodan jälkeen suhteellisen rauhassa rakentaa teollista hyvinvointiyhteiskuntaa, vaan jatkuvat rajaselkkaukset ja naapureiden tukemien aseellisten ryhmittymien tekemät iskut olisivat estäneet meitä keskittymästä kansan koulutustason parantamiseen ja teknologian kehittämiseen? Miltä maamme mahtaisi näyttää?

Olisivatko sähkö ja vesijohtovesi kaikkien saatavilla? Osaisimmeko kaikki lukea? Kuinka monta terveyskeskusta maastamme mahtaisi löytyä, ja kuinka monessa niistä olisi suomea puhuvia lääkäreitä? Saisivatko vanhukset eläkettä ja tukisiko KELA heidän lääkkeitään? Paljonko meillä olisi asfaltoituja teitä?

Kuinka monella meistä mahtaisi olla passi?

Ajattelepa sitten olevasi vaikkapa maajussi jostain Jyväskylän kulmilta, joka on käytännön pakosta eli hengissä pysyäkseen joutunut tarjoamaan majapaikan ruotsalaisten tukeman ”vapautusrintaman” kylälle pesiytyneelle osastolle. Sitten eräänä päivänä venäläisten tukema ”kansanarmeija” saapuisi vapauttamaan kylää ruotsalaisten ikeestä, etkä ehkä näkisi kovin terveelliseksi jäädä katsomaan, miten he suhtautuvat vihollista avustaneisiin paikallisiin. Mitä voisit tehdä?

Ehkä sinulla olisi tuuria, ja saisit vinkin naapurikylässä toimistoaan pitävistä ihmissalakuljettajista. Ehkä ymmärtäisit, että heillä olisi tarjota vain hengenvaarallisia tapoja maasta poistumiseen, ja että määränpäässä sinulla olisi riski päätyä orjatyöhön. Vaihtoehtojen ollessa vähissä päätyisit kuitenkin kävelemään sinne kaikkien vähäisten säästöjesi kanssa.

Jos asuisit pohjoisemmassa, voisit myös kävellä Norjaan, joka ehkä suhtautuisi suomalaisiin samalla vieraanvaraisuudella kuin esim. Libanon suhtautuu palestiinalaispakolaisiin. Siellä siis ehkä odottaisi turvallinen pakolaisleiri, muttei minkäänlaista tulevaisuutta. Tai ehkä nämä aseelliset ryhmittymät piipahtaisivat silloin tällöin sielläkin.

Ehkä salakuljettajat veisivät sinut jonnekin päiväntasaajan tietämille. Siellä vastassa olisi omituinen ilmasto, ja oudon näköiset, kummallista kieltä puhuvat ihmiset, jotka ehkä kokisivat sinun ulkomuotosi pelottavana.

Näin ei onneksi ole. 

Maailmassa on kuitenkin suuri joukko ihmisiä, joille tällaiset asiat eivät ole vain turvallista ajatusleikkiä. Hyvin pieni osa heistä on päätynyt Suomeen. Ymmärrettävästi heidän olisi helpompi keskittyä rakentamaan elämäänsä uudessa ympäristössä – siis tekemään työtä ja sopeutumaan paikallisiin tapoihin – jos heidän ei tarvitsisi kantaa jatkuvaa, raastavaa huolta kotiin jääneestä tai jonnekin muualle päätyneestä perheestään. 

Ainoa luotettava tapa viranomaisille perhesuhteiden selvittämiseen ovat DNA-testit. Passi ei kerro sukulaissuhteista mitään, ja siksi sen edellyttäminen perheenyhdistämistilanteissa on perusteetonta. Vain hyvinvointiyhteiskunnan pumpulissa sokeiksi kasvaneet voivat kuvitella, että vainoa pakenevalla olisi yleensä passi. Jos on kotoisin maasta, jossa vallitsee anarkia, tai on oman maansa viranomaisten vainoama, passin hankkiminen ei ole ihan niin simppeliä kuin suomalaiselle.

Toivottavasti tässä asiassa osaamme olla ruotsalaisia fiksumpia.

Mikä tekee positiivisesta syrjinnästä positiivista?

Kun positiivista syrjintää vastustetaan vedoten tasa-arvoon ja yhteiskunnalliseen kokonaisetuun, perustuu vaatimus kolmeen virheelliseen olettamukseen:

1)  Elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole mainittavasti syrjintää.

Ilman tätä lähtöolettamusta positiivisen syrjinnän kieltämistä ei voida perustella tasa-arvosyillä. Jos esim. 300 naista ja 10 miestä hakee opiskelupaikkaa, joka on tarjolla vain sadalle, naisten suosiminen sisäänotossa voisi kokonaan estää miehiä pääsemästä opiskelemaan kyseistä alaa, kun taas miesten suosiminen sorsisi korkeintaan 3,3 prosenttia naishakijoista. Toisin sanoen, enemmistön suosiminen on vähemmistöön kuuluvan yksilön kannalta haitallisempaa kuin vähemmistön suosiminen enemmistöön kuuluvan kannalta. Jos siis on minkäänlaista syytä olettaa, että valintatilanteessa enemmistöön kuulumisesta saa perusteetonta etua, positiivinen syrjintä on ainoa tapa tasa-arvon edistämiseen.

Olisi aika naiivia olettaa, etteivät useat työnantajat karsisi saamiaan työhakemuksia omituisten nimien tai väärän väristen kasvokuvien perusteella. Lakiin kirjattu positiivinen syrjintä antaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden vaatia, että työnantaja osoittaa järkiperusteet valinnalleen.

2) Paremmuuden mittaaminen on yksiselitteistä.

Paras henkilö saakoon aina paikan, lisäpisteiden antaminen hakijan henkilökohtaisen taustan perusteella vääristää kilpailua? Jotta tämä olisi totta, meillä pitäisi olla todella hyvät mittarit paremmuuden mittaamiseen. Silti on varmasti vaikea löytää opinahjoa, jossa sisäänpääsypisteiden perusteella voisi ennustaa yksilön suoriutumisen opinnoistaan, saati myöhemmän sijoittumisen työelämässä. Ja jos suorapuheinen länsisuomalainen mies pääsee vallitsemaan työntekijää tehtävään, jota hän itse on aikaisemmin hoitanut, on aika todennäköistä että mittari suosii jonkin verran suorapuheisia länsisuomalaisia miehiä.

Käytettävät mittarit antavat toki yleensä tietoa hakijan soveltuvuudesta, mutta jos niissä on syytä epäillä enemmistöä suosivaa vinoutumista, positiivisella syrjinnällä voidaan paikata tilannetta ja tätä kautta parantaa mittarin antamia tuloksia. Täydellistä mittaria ei toki näinkään saada rakennettua. Siksihän oppilaitoksissa on käytössä tentit ja työpaikoilla koeajat.

3) Yksilöllä ei ole muuta annettavaa työnantajalleen kuin aikansa ja koulutustaustansa.

Vähemmistöjen suosiminen on kokonaisuuden kannalta väistämättä vahingollista vain silloin, kun valitaan ihmisiä tehtävään, jossa valitun henkilöstön homogeenisuus on etu. Jos taas työntekijä valitaan tehtävään, jossa hänen tulisi olla innovatiivinen ryhmätyöskentelijä, joka avaa yritykselle ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, tilanne on ihan toinen. Jotta työntekijä voisi tuoda organisaatioon uusia ajatuksia ja yhteistyömahdollisuuksia, on hänen oltava taustaltaan jollain tapaa erilainen kuin olemassaoleva henkilöstö. Tiedeyhteisössä tämä asia on nähty jo pitkään, ja yliopistot ovatkin siivousalan ohella akateemisen maahanmuuttajan todennäköisimpiä työllistäjiä.

Henkilöstön heterogeenisuus voi olla etu myös muista syistä kuin uusien innovaatioiden kasvualustana. Kysymys on myös siitä, millaiseksi yhteisöksi työpaikka muodostuu, ja millä tavalla se vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkiksi, huoli poikien syrjäytymisestä voisi olla peruste nykyistä voimakkaampiin toimiin sen edistämiseksi, että päiväkodeissa ja kouluissa työskentelisi enemmän miehiä kasvatustehtävissä. Koska valtaosa alalle hakeutuvista on naisia, tätä tavoitetta on hyvin vaikea saavuttaa ilman positiivista syrjintää.

Eikö positiivista syrjintää siis saisi kyseenalaistaa?

Tietenkin saa, ja pitääkin. Ei ole itsestäänselvää, missä tilanteissa ja millä tavalla positiivista syrjintää tulisi käyttää. Perustelujen vaatiminen niin uusille kuin vakiintuneillekin positiivisen syrjinnän käytännöille on paitsi sallittua, myös toivottavaa. Tämä on toki älyllisesti hieman haasteellisempaa kuin kaiken positiivisen syrjinnän epäreiluudesta ruikuttaminen.