torstai 31. tammikuuta 2013

Minne menet, Israel?

Kun Palestiinalaisvaltiolle myönnettiin YK:n tarkkailijavaltion asema Israelin ja Yhdysvaltain vastustuksesta huolimatta, Pertti Salolainen erehtyi kommentoimaan näiden valtioiden suhdetta tavalla, joka sai monet hermostumaan. Israelin ja palestiinalaisten välisen suhteen vaikeutta kuvaa varmasti se, miten helposti natsikortti nousee esiin, kun asiaa yrittää millään tavalla analysoida.

Yhdysvaltain argumenttina tarkkailijavaltion asemaa vastaan oli se, että rauhanponnisteluja ei edistetä kansainvälisillä päätöksillä, joilla on vain toisen osapuolen kannatus. Tässä on toki totuuden siemen - yhteisymmärrykseen päästään helpoiten yhteistyöllä.

On kuitenkin hieman kyseenalaista, missä määrin rauhaan pyrkiminen on tällä hetkellä Israelin tavoitteissa. Maa on kritisoinut kovin sanoin YK:n päätöstä, mutta se ei käsittääkseni ole esittänyt itse minkäänlaisia ratkaisuehdotuksia, jotka edistäisivät rauhanomaista rinnakkaiseloa palestiinalaisten kanssa.

Time-lehti (3/2013) analysoi hiljattain Israelin poliittista tilannetta varsin kiinnostavasti. Aikanaan ajateltiin, että valtaosa israelilaisista on poliittisesti maltillista ja kannattaa rauhanponnisteluja. Nyt puolueet ovat huomanneet, että rauhanprosessiin sitoutuminen on jo pitkään laskenut kannatuslukuja, ja siksi siihen kannattaa ottaa etäisyyttä.

Erityisesti nuoriso on oikeistolaisempaa kuin aikaisemmin. Mielipidetiedusteluissa nuoret eivät näe tarpeelliseksi taata maansa arabikansalaisille samoja oikeuksia kuin juutalaisille tai edistää rauhanneuvotteluja, eivätkä he koe demokraattisia arvoja yhtä tärkeiksi kuin esimerkiksi maan johtajan vahvuutta. Kun armeijaan meneviltä kysytään, miksi he menevät sinne, vastaus ei ole enää "palvellakseni maatani", kuten 40 vuotta sitten, vaan "koska haluan tappaa arabeja". Turvallisuusongelma halutaan siis pois päiväjärjestyksestä, mutta rauhanneuvotteluja ei nähdä tienä, joka johtaisi tavoittelun arvoiseen tulokseen. Tavallaan tämä on toki ymmärrettävää, koska rauhasta on neuvoteltu jo varsin pitkään vailla mainittavia tuloksia.

Israelilla on käynyt siirtokuntiensa kanssa vähän niin kuin suomalaisilla on käynyt persujensa kanssa (vaikka ideologisesti nämä ryhmät ovat toki melko kaukana toisistaan). Gallupit povaavat populismin ja nationalismin nousua, jolloin valtaa pitävien on entistä vaikeampi pyrkiä vastuulliseen toimintaan. Kyse ei ole vain siitä, kuinka epätoivoisesti yksittäiset poliitikot haluavat pysyä vallankahvassa. Kyse on myös siitä, että jos et miellytä riittävässä määrin äänestäjiä, muutaman vuoden kuluttua on mahdollista ettei mitään tärkeäksi katsomiasi asioita ole mahdollista ajaa eteenpäin. On siis valittava, mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että niiden vuoksi voi vaikka upota, ja mistä asioista on mahdollista luopua kokonaisedun nimissä - poliittinen päätöksentekohan on aina eräänlaista kompromissien hakemista.

Mutta jos poliittisessa kentässä ei kuulu järjen ääntä, on sitä turha odottaa kansaltakaan. Ääripuhe ruokkii ääripuhetta, kärjistää asenteita, madaltaa väkivallan kynnystä ja vie yhteistyömahdollisuudet yhä kauemmaksi.

Israelin puolustajat käyttävät mielellään "tuo löi ensin"-argumenttia. On tietenkin totta, että Israel on elänyt 64 olemassaolonsa vuotta enemmän tai vähemmän vihamielisessä ympäristössä. Välillä on ollut rauhallisempaa, ja käsittääkseni Israel on jopa tehnyt yhtä jos toista myös palestiinalaisten elinolojen kohentamiseksi. Ympäröivillä arabimailla olisi ollut monta mahdollisuutta palestiinalaisten ahdingon lievittämiseen, esimerkiksi myöntämällä näille kansalaisuuksia, tai työskentelemällä sen eteen että Israelin rinnalle luotaisiin palestiinalaisvaltio. Tätä ne eivät ole tehneet. On kuitenkin aika karua Gazan gettoissa asuvia lapsia kohtaan sanoa, että koska arabit eivät halunneet antaa heille mahdollisuuksia normaaliin elämään, ei Israelinkaan nyt tarvitse. Tai koska eurooppalaiset ovat tehneet virheitä omissa siirtomaissaan, ei Israelin tarvitse ottaa näistä virheistä oppia toimiakseen viisaammin.

Israelin toimia puolustellaan myös palestiinalaisten tekemillä terroriteoilla. Toisaalta israelilaiset eivät anna palestiinalaisten peltojen tai kouluteiden olla esteenä omille rakennushankkeilleen. Myös Gazaa rauhallisemmalla Länsirannalla on länsimaalaisia tarkkailijoita suojelemassa tavallisia palestiinalaisperheitä israelilaisten siirtokuntalaisten väkivaltaisilta hyökkäyksiltä. Jos näin ahkerasti ruokkii vihamielisyyttä, mitä voi odottaa saavansa takaisin?

Vanhassa Testamentissa Jumala osoittaa Moosekselle paikan, johon viedä kansansa. Se maa vain ei ole tyhjä, vaan sieltä on ensin tapettava kaikki muut. Jos Mooseksen aikaan olisi ollut jokin kansainvälinen yhteistyöelin, joka pitää ihmisarvoa globaalina arvona, eikä suvaitse kansanmurhia, varmaankin Mooseksen olisi kannattanut valita hyvin saman tyylinen etenemistapa, kuin Israelilla on juuri nyt: antaa fundamentalistien tehdä vähitellen likainen työ.

On jotenkin irvokasta, että holokaustin muistolle perustettu valtio voi toimia tavalla, joka muistuttaa kovasti apartheidia. Kenties sillä erotuksella, että Etelä-Afrikka sentään näki bantustaniensa kasvateissa välinearvoa halpana työvoimana.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Taaperoimettäjän tarina

Muistan vieläkin, kuinka vastasyntynyt esikoiseni nostettiin vatsalleni. Ponnekkaasti pieni ihmisenalku lähti etsimään ravintoa. Rinnan löytyessä minun oli vaikea uskoa, ettei pikkuenkelilläni vielä ollut yhtäkään hammasta. Touhu tuntui enemmän repimiseltä kuin imemiseltä, ja tämä tilanne parani vasta toisen päivän päätteeksi. Silloin maito nousi, vauva rauhoittui, ja minä sain lääkitä kuumalla suihkulla kipeitä, pattisia rintojani. Takana oli päivä lähes tauotonta itkua ja imetystä.

Parin viikon päästä oltiin taas tilanteessa, jossa vauva söi päivisin lähes tauotta. Hermostuin sohvalla kököttämiseen, ja opettelin kävelemään imettäessäni. Usein suunnistin jääkaapille hakemaan evästä itsellenikin. Opettelin myös kehtosidonnan kantoliinalla, jolloin saatoin laittaa vauvan ruokailemaan ja lähteä ostoksille. Tämä osoittautui hyväksi taidoksi, kun lapsi muutaman kuukauden iässä alkoi katsella maisemia kesken syömisen - kantoliinassa kun virikkeitä ei ollut tarjolla.

Sukulaisten vihjailuista huolimatta en koskaan kyseenalaistanut maitoni riittävyyttä. Uskoin liikaa evoluutioon pitääkseni sitä todennäköisenä ongelmana. Vauva myös seurusteli hyväntuulisena, nukkui joka yö yhden vähintään nelituntisen pätkän ja kasvoi ja kehittyi normaalisti. Tuttipullojen lämmittely ja maidon kantaminen myös tuntui hankalalta ajatukselta, johon en kevein perustein ollut valmis lähtemään.

Vuoden iän lähestyessä aloin pohtia vierotusta. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä, että silloin se viimeistään tapahtuisi.  Vauva tuntui kuitenkin edelleen vauvalta, eikä imettäminen ollut muuttunut mitenkään omituiseksi, ellei lasketa sitä että nyt vihdoin osasin nauttia siitä. Lapsi aloitteli maailmanvalloitustaan kahdella jalalla, ja oli liian kiireinen halutakseen maitoa useammin kuin kolmesti vuorokaudessa. Imetin päiväunien yhteydessä, illalla ennen nukkumaanmenoa, ja kerran aikaisin aamulla, jotta sängystä ei tarvinnut nousta ennen aamukuutta.Ja se oli oikeasti aika mukava tapa rauhoittua yhdessä muuten varsin vauhdikkaan lapsen kanssa.

Päätin, että tällä tahdilla voidaan jatkaa toistaiseksi. Sairastelujen yhteydessä saatoin imettää useamminkin, mutta niiden jälkeen palattiin aina pariin kolmeen imetyskertaan vuorokaudessa. Sitten tulin raskaaksi, ja muutaman viikon kuluttua esikoinen ei enää ollut kiinnostunut imetyksestä.

Toinen lapseni syntyi nelisen viikkoa odotettua aikaisemmin, mikä toi oman haasteensa myös imetyksen aloittamiseen. Kenties se oli vielä kehoni muistissa, sillä nyt maito nousi helposti, ja lopulta onnistuin täysimettämään vauvan puolivuotiaaksi. Nyt oli tarkoitus selvitä vierottautumisesta tulematta uudelleen raskaaksi, ja se tapahtuikin lapsen aloitteesta noin kahden ja puolen vuoden iässä.


En ole pitkään aikaan lukenut vauva-aiheisia artikkeleita lehdistä. Silloin, kun aikoinaan vielä luin, usein esitetty kysymys kuului: kuinka pitkään lasta pitää imettää? Minusta tämä on väärä lähtökohta aiheen tarkasteluun. Tiedämme kokemuksesta, ettei lasta ole pakko imettää ollenkaan. Moni omasta ikäpolvestani ei ole koskaan saanut tippaakaan äidinmaitoa, eikä ole sellaista menestyksen mittaria, jolla katsoen he olisivat jotenkin onnettomampia kuin imetetyt. Hyvä äitiys ei ole kiinni siitä, tyydytetäänkö vauvan ravinnon- ja läheisyydentarvetta juuri imettämällä. Suuret odotukset ja mammuttimaisilta tuntuvat tavoitteet voivat myös itsessään tehdä imetyksestä vaikeaa. Silloin voi jopa olla helpompi olla hyvä äiti, kun unohtaa täysimetyksen, tai siirtyy jopa kokonaan pulloruokailuun.

Minusta voitaisiin yhtä hyvin kysyä, kuinka pitkään lasta saa imettää. Yli vuoden ikäisen kohdalla kun ajatus herättää paljon kummastusta. Oletus tuntuu olevan, että jos ei lapsi itse ymmärrä lopettaa alle vuoden iässä, on vanhempien pistettävä touhulle stoppi, koska ei se varmasti ainakaan helpommaksi muutu ajan kanssa.

Taaperoimetystä vastaan argumentoidaan usein sillä, ettei rintamaidolla ole ravitsemuksellista merkitystä enää vuoden iässä. Itse kuitenkin koin, että pitkästä imetyksestä oli valtavasti hyötyä mm. arjen helpottajana.

Esikoisemme vatsa alkoi kestää merkittäviä määriä tavallista maitoa vasta noin kolmivuotiaana. Ongelman ilmettyä oli helpompi vähentää väliaikaisesti maitotuotteita ruokavaliosta sopivien määrien ja tuotteiden löytämiseksi, kun oli tarjota ainakin jotain varmasti sopivaa maitoa. Imetyskesinä esikoisen saamat hyttysenpistot olivat huomaamattomia, vierottumisen jälkeen niistä tuli valtavia paukamia. Kurkunpääntulehdukset ja korvatulehduskierteet alkoivat vasta imetyksen loputtua, ja erityisesti sairastellessa imetys oli lyömätön keino lapsen rauhoitteluun. Imetyshormoonit myös auttoivat minua jaksamaan välillä melko katkonaisia öitä, sekä vahvistivat omaa kiintymyssuhdettani lapseen. Vaikka emme olekaan villieläimiä, jotka hoivaavat vain riittävän nopeasti rinnalle löytäneitä poikasiaan,olemme silti pohjimmiltamme eläimiä, joiden tunne-elämä on liitoksissa myös hormoonitoimintaan.

Moni lapsi kyllästyy itse imetykseen jopa alle vuoden ikäisenä, eikä häntä toki siinä tapauksessa ole mielekästä yrittää pakottaa jatkamaan, kun vaihtoehtoisiakin ravinnonlähteitä on tarjolla. Moni äiti ei halua imettää pitkään, ja se heille toki suotakoon. Mutta monella imetys voisi hyvin jatkua pidempäänkin. Yhtä lailla kuin on sääli, että osa äideistä kokee painostavana ja ahdistavana vaatimuksen imettää lasta edes ensimmäisinä kuukausina, on sääli että joku saattaa päätyä varhaiseen vierotukseen vain siksi että ympäristö tuntuu odottavan sitä. Tutkimukset viittaavat siihen, että luonnollinen vierottumisikä olisi vasta muutaman vuoden iässä, ja tähän verrattuna suomalaiset imettävät lapsiaan todella vähän.

Tämänkin asian kanssa voisimme opetella ylpeinä seuraamaan omia vaistojamme ja tuntemuksiamme, ja jättämään edellisten sukupolvien käsitykset omaan arvoonsa.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Rikos ja rangaistus

Joulun alla on taas tutkittu suomalaisten suhtautumista ruumiilliseen kuritukseen. Ylen uutinen aiheesta on kirvoittanut satoja kommentteja puolesta ja vastaan. Pitkästä aikaa päädyin harrastamaan nykyaikaista itsekidutuksen muotoa jota myös nettikeskustelun lukemiseksi kutsutaan todetakseni, että lasten läpsimistä puolustellaan edelleen täysin samoin argumentein kuin aikaisemminkin.

Tällä kertaa koin kuitenkin itse jonkinlaisen ahaa-elämyksen lukiessani kommentteja, joissa kauhistellaan vapaan kasvatuksen seurauksia ja sitä, miten eduskunta on voinut mennä kieltämään vanhemmilta ainoan (!!!) kasvatuskeinon.

Olen itse saanut sen käsityksen, että kasvatusta on oikeastaan kaikki, mitä kotona ja muuallakin lapsen ympärillä tapahtuu. Kyse on siitä, millaista esimerkkiä lapsille näytämme, mihin suuntaan heitä ohjaamme, ja miten reagoimme kun he etsivät ja testaavat rajojaan. Kasvatuksessa oleellisinta ei ole mikään yksittäinen teko tai tilanne, vaan se, millaisen käsityksen lapsi saa siitä, mitä häneltä odotetaan, ja miten tässä maailmassa oikein eletään. Esimerkiksi, onko kannattavampaa kertoa tapahtuneista onnettomuuksista, vai vaieta ja valehdella.

Osa ihmisistä taas näyttäisi näkevän asian niin, että kasvatuksen ainoa prinsiippi on se, että pahan kuuluu saada palkkansa, eikä rikos saa jäädä rankaisematta. Jos lapsi hajottaa oman lelunsa, ei riitä että häntä torutaan asiasta, ja ettei hän tekonsa seurauksena saa enää leikkiä rikkomallaan lelulla, vaan hänelle on erikseen oltava satuttava rangaistus, jotta oppi menisi perille. Jos hän satuttaa sisarustaan, ei riitä että hänet haetaan leikeistä äidin vahtivan silmän alle pyykinripustuksen äärelle, vaan häntä täytyy satuttaa, jotta oikeus toteutuisi. Jos hän yrittää tehdä jotain vaarallista, ei riitä että häntä määrätietoisesti estetään, vaan häntä täytyy satuttaa. Ja täytyy myöntää, että tavallaan ymmärrän tämän ajatustavan. Jos pahanteosta yllätetty lapsi vain virnistelee aikuisen suuttumuksen edessä, kyllä häntä tekee kovasti mieli läimäyttää. Itse en vain ymmärrä, miten se läimäyttäminen siinä tilanteessa palvelisi kasvatustavoitteita.

Niin vaikeaa kuin se onkin ihmisen hyväksyä, maailma ei ole paikka jossa jokainen saa jokaisessa tilanteessa ansionsa mukaan. Yksi syy tähän on se, että riippuu kovasti näkökulmasta, mikä on oikeus ja kohtuus. Lapsen näkökulmasta oikeudenmukaisia rangaistuksia voi jakaa vain kuuntelemalla myös lapsen näkemyksen tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Ja niin ärsyttävää kuin se onkin, rangaistuksia tärkeämpää on oikeasti se, että löydetään ulospääsy ristiriitatilanteista.

Lapset saattavat esimerkiksi tarvita apua sen selvittämiseen, miten he voivat tehdä haluamansa asiat turvallisesti, tai miten rajalliset resurssit jaetaan jokaisen tarpeet huomioiden mahdollisimman tasapuolisesti. Aiheutetut sotkut on siivottava, ja mielensä pahoittaneille annettava mahdollisuus kertoa kärsimänsä vääryys. Usein myös koko ongelma on saanut alkunsa siitä, että joku kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti, ja hänen voi olla vaikea ymmärtää, miten tämän ongelman takia raivoamisesta on oikeudenmukaista saada aikuiselta tukistus. Usein lapsen huomio on myös suunnattava johonkin hyväksyttävään tekemiseen, ettei se kielletty asia jää mieleen pyörimään ainoana asiana, ja siten houkuttele palaamaan siihen heti aikuisen silmän välttäessä.

Kun kyykistyt raivoavan leikki-ikäisen vierelle selvittämään harmin syyn ja miettimään, miten lapsen voisi auttaa yli ongelmatilanteesta, lapsen tukistaminen tai luunapin antaminen tuntuu todennäköisesti aika absurdilta ajatukselta, vaikka lapsi olisikin tehnyt jotain väärää. Niistä kumpikaan ei auta lasta rauhoittumaan, ei anna ohjetta miten lapsen kannattaisi tilanteessa toimia, eikä anna esimerkkiä konfliktitilanteiden selvittämiseen aikuismaisesti. Ne ehkä kertovat lapselle sen, että hän on tehnyt jotain väärää, mutta sen viestin hänelle voi antaa muullakin tavoin.


Tämä aihe tuli taas mieleeni, kun luin uutista Hyvinkään ampumistapauksen oikeudenkäynnistä. Tästä surullisesta tapauksesta tekee kenties ainutlaatuisen viimeaikaisten tragedioiden joukossa se, miten avoimesti tekijä on jälkikäteen pystynyt selittämään tekoonsa johtaneen tapahtumaketjun. Miten kokemus kohdatusta epäoikeudenmukaisuudesta paisui niin valtaviin mittasuhteisiin, että koko muu maailma alkoi näyttäytyä vihollisena, eikä tilanteesta näyttänyt olevan muuta ulospääsyä kuin ampua kaikkia.

En lähde arvailemaan, millä tavalla tämä nuori mies oli kasvatettu, mutta vaikuttaa ilmeiseltä, että hänellä ei ollut riittäviä välineitä negatiivisten tunteiden käsittelyyn. Että kokemus kaverilliseen nujakointiin liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta ja nöytyytyksestä sai oman itsen tuntumaan täydellisen mitättömältä ja merkityksettömältä. Hän ei kokenut olevansa arvokas, koska hävisi painiottelun, jossa katsoi vastustajan rikkoneen sääntöjä.

Vanhemmat eivät voi suojella lastaan maailmalta. Vaikka koti olisi kuinka hyvä, päiväkoti, koulu, kaverit ja ympäröivä yhteisö tarjoavat varmasti hänelle myös noyryytyksen hetkiä. Koti voi kuitenkin auttaa tarjoamalla turvallisen paikan näiden tunteiden käsittelyyn. Uhmaikäistä tai vähän isompaakin lasta voi pyytää syliin istumaan ja kertomaan, mikä häntä harmittaa. Häntä voi lohduttaa, auttaa näkemään tapahtunutta oikeammissa mittasuhteissa. Ehkä koettu vääryys ei ollutkaan niin suuri asia, että sen tarvitsee pilata koko päivä. Ehkä vääryyden tekijä ei tehnytkään tekoaan ilkeyttään, vaan vahingossa. Ehkä leikki vain muuttui liian rajuksi, tarkoitus ei ollut kiusata tai loukata ketään. Lapselle voi myös tehdä selväksi, että hän on arvostettu ja rakastettu, vaikka hän ei olekaan pärjännyt jossain kilpailutilanteessa. Teini-ikäisen pitäisi jo pystyä jollain tasolla käymään nämä keskustelut itsensä kanssa, sillä hän ei luultavasti enää tule äidin syliin purkamaan päivän ikäviä sattumuksia.

Tutkimukset viittaavat siihen, että lapsena väkivaltaa kohdanneet turvautuvat itsekin aikuisina muita helpommin väkivaltaan. Tukahdutetut tunteet myös kasautuvat ja purkautuvat lopulta. Lasta mitätöimällä voi kasvattaa hänen riskiään päätyä näinkin äärimmäisiin tekoihin. Läsnäololla, olemalla kiinnostunut lapsesta itsestään, ja keskustelemalla rauhallisesti myös vaikeista asioista, tätä riskiä voi vastaavasti pienentää. On tärkeää ymmärtää, että vaikka suoriutuminen koulussa, harrastuksissa ja kilpailuissa on tärkeää, mikään yksittäinen suoritus ei ole niin tärkeä, että siinä epäonnistuminen voisi viedä yksilöltä ihmisarvon.

Tätä voisivat miettiä myös ne futismutsit ja lätkäfaijat, jotka huutavat pää punaisena kentän laidalla, kun lapsen peli ei suju.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Moni- vs. monokultturisuus

Vuodenvaihteessa ryöpsähtänyt rasismikeskustelu on kirvoittanut Umayya Abu-Hannalta uuden kommentin, jonka mukaan suomalaisuuden ajatellaan kuuluvan vain tietylle ryhmälle. Havainto on varsin osuva. Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus, yksi tapa elää ja olla. Tästä syntyy vankka pohja myös rasismille, jonka vaikutuksista lasten arkeen voi lukea esimerkiksi täältä. Ihmisen taustasta ei tarvitse tietää yhtään mitään, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei täytä stereotyyppisen suomalaisen kriteerejä, häntä on syytä pitää ulkomaalaisena (ja siten epäilyttävänä), riippumatta siitä, miten kauan suku on Suomessa asunut.

Todellisuudessa maassamme on toki aina ollut monia tapoja nähdä asiat, mutta yllättävän monissa asioissa on kuitenkin se muita oikeampi virallinen totuus, eikä kyse todellakaan ole tieteellisistä tosiasioista, vaan mieltymyksistä tai näkökulmista. Jos et usko, etsi netistä hääaiheinen (ei kovin tarkkaan moderoitu) keskustelupalsta, ja kerro siellä järjestäväsi häät, joissa ei tarjota hääkarkkeja.

Yksi hyvin konkreettinen esimerkki siitä, miten suuri merkitys stereotyyppisellä suomalaisuudella on, on viime vuosina pariinkin otteeseen ryöpsähtänyt Marski-kohu. Mannerheim on Suomessa niin pyhä, ettei häntä saa tulkita mistään muusta näkökulmasta kuin vitivalkoisen sankarimyytin kautta. Ja kuitenkin meillä olisi ihan omastakin takaa kaksi näkemystä hänestä.

Eivätkö Mannerheimin saavutukset ole riittävän suuria oikeuttaakseen ihailun, jos hänessä nähtäisiin myös virheitä? Eikö suomalainen voi olla isänmaallinen, jos hän ei ihaile tätä historiamme merkittävää henkilöä?

Henkilökohtaisesti minun on myös kovin vaikea uskoa, että Mannerheimin kaltainen kosmopoliitti olisi viitsinyt vetää hernettä nenään siitä, että kenialaiset tekevät hänestä elokuvan.

Valtaosa meistä kuuluu jonkinlaiseen vähemmistöön, ja tätä kautta monokulttuurisuus on esteenä meidän kaikkien hyvinvoinnille. Kuinka monelta mielipahalta säästyttäisiinkään, jos ihmiset eivät niin innokkaasti ottaisi henkilökohtaisesti sitä, että joku toinen on erilainen tai tekee jotain eri tavalla? Kuinka paljon innokkaammin suomalaiset innovoisivat uutta, jos uusiin ajatuksiin ei suhtauduttaisi niin torjuvasti?

Onkin omalla tavallaan hieman paradoksaalista, että kenties selkein useamman totuuden linnake maassamme näyttäisi olevan paljon parjattu luterilainen kirkkomme. Se tarjoaa toki edelleen uskon perusteet selkeässä ja ristiriidattomassa paketissa, mutta hyväksyy huomaansa myös ne, jotka eivät tuota kaikkea ole valmiita nielemään sellaisenaan. Saman katon alle ovat tervetulleita niin naispapit kuin naispappeuden vastustajat, homoseksuaalit kuin homofoobikot.

Keskeinen viesti tuntuu olevan: opetelkaa elämään keskenänne, kaikista eroista huolimatta meillä on myös jotain yhteistä, ja se yhteinen on tärkeintä.

Olisiko tästä meille kaikille ohjenuoraksi tulevaan?

tiistai 8. tammikuuta 2013

Hyvinvointi- vai holhousyhteiskunta

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteisiin kuuluu heikoimpien toimeentulosta huolehtiminen tulonsiirtojen avulla, sekä kansalaisten hyvinvoinnin suojaaminen kehittämällä lainsäädäntöä tavalla, joka tekee elämästämme turvallisempaa. Esimerkkejä jälkimmäisestä ovat mm. turvavöiden, turvaistuinten ja kypärien käyttöön liittyvät määräykset, sekä alkoholin, tupakan, aseiden ja ilotulitteiden hankkimiseen ja käyttöön liittyvät rajoitukset. Parhaillaan käydään keskustelua ainakin tupakoinnin rajoittamisesta myös yksityisasunnoissa sekä seksin ostamisen kriminalisoimisesta. Näiden molempien kysymysten kohdalla on helppo löytää lainsäädännön tiukentamista puoltavia perusteluja, mutta kummassakaan tapauksessa ei ole ollenkaan selvää, että tämä tiukentaminen olisi oikeasti yhteiskunnan tai asianomaisten yksilöiden etu. Tilanne saattaa olla myös täysin päinvastoin.

Henkilökohtaisesti en jäisi suremaan, vaikka tupakkatuotteet kiellettäisiin kokonaan. Asuntooni tai parvekkeelleni naapurista tuleva tupakansavu häiritsee minua, ja olisin varmasti raivoissani, jos tätä savua tulisi naapureista esimerkiksi puolen tunnin välein. Silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että asunnoissa ja parvekkeilla tupakoimisen kriminalisointi olisi paras tapa ratkaista asia.

Olemme tällä hetkellä siitä mielenkiintoisessa tilanteessa, että meillä on kenties paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aikaisemmin olla kohtaamatta toista ihmistä. Ennen aikaan ehkä asuttiin maalla oman perheen kesken kaukanakin naapureista, mutta silloin oli talo täynnä porukkaa, jonka kanssa jaettiin samat pienet huoneet, ja sadonkorjuuaikaan saatettiin niitä naapureitakin pyytää avuksi. Nyt koneet korvaavat naapuriavun, ja jokaisella perheenjäsenellä on oma huoneensa. Asiakaspalvelu on vaihtunut itsepalveluun, melkein kaiken voi tehdä näppärästi netissä. Edes kaupan kassalla ei tarvitse enää hymyillä ja katsoa silmiin, kun voi keskittyä näpyttelemään tunnuslukuaan metrin sivumpana olevaan sirukortinlukijaan. Lasten tekemisistä ja liikkumisista ei tarvitse olla kiinnostunut eikä heidän kavereittensa perheisiin tutustua, koska oman lapsen saa aina helposti kiinni soittamalla hänen kännykkäänsä. Tarkemmin lapsensa tekemisistä kiinnostunut voi asentaa tämän puhelimeen vakoilusoftan, joten mitään tarvetta kuulumisten kyselylle ei enää ole. Omia kavereitakaan ei tarvitse tavata, koska heidän kuulumisensa näkee facebookista. Ja miksi sitä muista ihmisistä olisikaan kiinnostunut?

Yhteiskunnan pyrkimys huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista on sekin kulkemassa suuntaan, jossa yksilön ei tarvitse tutustua naapuriinsa. Tutun naapurin kanssahan voisi esimerkiksi keskustella tavoista estää tupakansavun pääsy muihin asuntoihin, tai savuttomista kellonajoista parvekkeella. Keskustelu siitä, ärsyyntyvätkö muslimit jouluvirsistä vai eivät, on mainio esimerkki tilanteesta, jossa potentiaalinen konflikti yritetään välttää edes kysymättä mahdolliselta mielensäpahoittajalta, näkeekö hän asiassa ongelmaa tai mitä hän haluaisi sille tehdä. Muutama vuosi sitten Espoo ohjeisti päiväkoteja kieltämään lapsia tuomasta mitään herkkuja syntymäpäivinään, jotta henkilökunnan ei tarvitsisi keskustella lasten eikä heidän vanhempiensa kanssa siitä, kuinka paljon karkkia tai keksejä on soveliasta tarjota.

Olemme kulkemassa kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisen ei tarvitse aikuistua. Ei tarvitse oppia ratkomaan itse arkipäivän ongelmia rakentavalla tavalla, ei ottaa vastuuta omista tekemisistään. Meille luonteva tapa jupista itseksemme, miksi joku muu ei ole puuttunut pienen elämämme valtaviin epäkohtiin, ollaan tuomassa yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiöön. Aina välillä joku taivastelee sitä, miten nykyään ihmiset ovat niin avuttomia, että tällaisistakin asioista pitää säätää lailla, mutta en ole kuullut vielä kenenkään epäilevän, että ongelmien ratkominen tällä tavalla juuri tuottaa tätä avuttomuutta. Jokaisen ihmisen elämässä on aina olemassa ainakin yksi ongelma, ja jos se saa ratkaisun, pian löytyy varmasti uusi syy jatkaa samaa nurinan täytteistä olotilaa. Ero ihmisten välillä on vain siinä, millä tavalla he hakevat tai odottavat saavansa ratkaisuja näihin ongelmiinsa.

Missä sitten kulkee raja hyvinvointia tuovan ohjauksen ja pahoinvointia luovan holhouksen välillä? Tähän kysymykseen ei ehkä ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Jos haluamme mahdollisimman monta nuorta koulutusputken läpi työelämään, yhteiskunnan on tarjottava heille jonkinlainen käsi josta pitää kiinni, jotta kaikki saisivat aidosti mahdollisuuden löytää oman alansa ja paikkansa. Kuitenkin tavalla tai toisella jokaisen olisi myös opittava seisomaan omilla jaloillaan, etsimään itse ratkaisuja ja elämään osana ihmissuhdeverkostoa. Jos itsenäisyys tulee vastaan liian myöhään, se saattaa näyttää pohjattomalta kuilulta, jonne astuminen on hyvin vaikeaa. Yksilöä ei voi vain tyrkätä tuntemattomaan, vaan hänelle olisi myös jollain tapaa opetettava, mitä siellä tulee tehdä. Itsenäistymisen tukeminen tuntuu kuitenkin jotenkin ristiriitaiselta käsitteeltä, ja siihen kuuluu kiusallisella tavalla toisen ihmisen kohtaaminen.

Tämän pitäisi olla keskeinen kysymys myös maahanmuuttokeskustelussa ja syrjäytymiskeskustelussa. Voimme nähdä nämä ihmiset uhreina tai luusereina, joita on holhottava ja joiden päivät on täytettävä rutiininomaisella byrokratianpyörityksellä, jota vastaan he kiitollisina vastaanottavat yhteiskunnan tarjoaman tuen. Vaihtoehtoisesti voimme ottaa heidät mukaan miettimään tapoja, joilla heidän riippuvuutensa yhteiskunnan tuista saataisiin vähitellen vähenemään.

Entä kuuluuko prostituutio hyvinvointiyhteiskuntaan? Ihannemaailmassa kenenkään ei tietenkään tarvitsisi myydä itseään. Onko kuitenkaan realistista ajatella, että olisimme saavuttamassa tällaista ihannemaailmaa? Globaalisti ja historian sivu prostituutio on ollut naiselle tapa taloudellisen itsenäisyyden saavuttamiseen, kenties vihoviimeinen mutta sentään melko varma keino hankkia elanto ja ruokkia lapset. Kaikesta moraalisesta närkästyksestä huolimatta, seksin ostamisen kriminalisointi tuskin on toimiva tapa suojella heikoimmassa asemassa olevia.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Pelottavat neekerilapset ja heidän paikkansa maailmassa

Umayya Abu-Hanna kertoi vuodenvaihteessa Hesarissa, miksi muutti pois Suomesta. Suosittelen lukemaan kirjoituksen, sillä se kertoo paljon ja osuvasti suomalaisuudesta, tavastamme vetäytyä omaan kuoreemme ja kavahtaa kaikkea erilaista. (Kirjoituksen kipeää osuvuutta korostaa se, että sitä kritisoiva Ulla Appelsin tulkitsee sitä niin negatiivisesti, sekä todella käyttää ilmausta "maahanmuuttokriittinen" rasistisesta hollantilaispoliitikosta. Jälkimmäisen tekee myös Hesari jatkokommentissaan. Abu-Hanna on kirjoittanut aiheeseen liittyen myös kirjan, jota kommentoidaan esim. täällä.)

Itseäni tarina suututti kahdestakin syystä.

Ensimmäinen syy on tietenkin raivo siitä, miten rumasti niin moni suomalainen kehtaa julkisella paikalla käyttäytyä pientä tummaihoista lasta kohtaan. Ja miten niin moni lähellä oleva sivullinen niissä tilanteissa tyytyy olemaan, kuin ei edes huomaisi, mitä tapahtuu. Kyse ei tässä kuitenkaan ole vain suomalaisesta rasismista, vaan myös yleisemmin suomalaisten kyvyttömyydestä kohdata muita ihmisiä ja erilaisuutta. Myös etnisten suomalaisten lasten ja heidän kanssaan liikkuvien aikuisten kimppuun käydään julkisilla paikoilla. Tumma ihonväri erottuu, ja altistaa sitä kautta kanssaihmisten ahdistuksenpurkauksille myös silloin, kun päällekävijän motiivit eivät itsessään ole rasistisia.

Emotionaalisesti pienempi, mutta Suomen kannalta merkittävämpi suuttumuksen syy (jota myös Appelsin edellä linkittämässäni jutussaan omasta omituisesta näkökulmastaan sivuaa) oli se, että kyseessä oli taas uusi tarina useampien hyvin samankaltaisten joukossa. Perusjuoni tarinassa on se, että nuori, älykäs ja sopeutumiskykyinen maahanmuuttaja saapuu Suomeen, omaksuu kulttuurimme siinä määrin että pystyy toimimaan yhteiskunnan aktiivisena ja tuottavana jäsenenä, kouluttautuu ja on valmis käyttämään oman osaamisensa ja näkemyksensä suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Hänessä on valtavasti potentiaalia luoda yhteistä hyvää, katsottiin asiaa sitten teollisuuden vientiponnistelujen, turismin kehittämisen, globaalien trendien ennakoimisen tai maahanmuuttajien kotouttamisen kannalta. Hän osaa olla suomalainen, mutta hän ymmärtää myös muuta maailmaa, pystyen tätä kautta luomaan sitä kovasti peräänkuulutettua lisäarvoa mitä erilaisimmissa tehtävissä. (Abu-Hannalla nämä asiat toki varsin hyvin ehtivät toteutuakin.) Mutta lopulta hän saa tarpeekseen jatkuvasti kohtaamastaan rasismista. Älykkäänä ja sopeutumiskykyisenä maailmankansalaisena hän ei koe pakottavaa tarvetta asua tässä pimeässä ja epäystävällisessä takapajulassa, vaan muuttaa pois. Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin tykästyneet ovat perinteisesti muuttaneet Ruotsiin, jonka menestystä eurokriitikkomme niin ahkerasti ihailevat. Abu-Hannan tapauksessa uusi koti löytyi Amsterdamista.

Rasistit mielellään valittavat siitä, miksi Suomi ottaa vastaan juuri niitä maahanmuuttajia, jotka tuottavat yhteiskunnallemme kustannuksia, mutta vain niukasti verotuloja. Kenties kyse onkin siitä, että syrjäytyjät ovat usein niitä jotka jäävät paikoilleen, olivat he sitten maahanmuuttajia tai kantaväestöä. Heillä ei ole voimia, taitoa tai uskallusta etsiä parempaakaan paikkaa. Sen sijaan menestyjät, jotka kerran toisensa jälkeen törmäävät lasikattoihin ja nöyryytykseen, osaavat kyllä etsiä ystävällisemmän ympäristön itselleen, elleivät löydä riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä.

Toinen luku ovat sitten ne muualla koulutetut maahanmuuttajat, jotka voisivat kenties jonkinlaisen täydennyskoulutuksen jälkeen korvata Suomessa koulutettujen maastapakoa. Suomessa moni heistä kuitenkin päätyy siivoojaksi tai bussikuskiksi, elleivät onnekkaasti ole sattuneet kouluttautumaan alalle, jolla työvoimapula Suomessa on niin huutava, ettei työnantajilla ole mahdollisuutta valita täydellistä suomea puhuvaa ja oikean väristä työnhakijaa heidän sijastaan. Samaan aikaan ihmetellään sitä, mitä tehdä niille suomalaisille, joita ei kiinnosta opiskella pitkään, kun vähäistä koulutusta vaativat tehtävät vähenevät.

Hyvinvointikuplassa maatamme on siis kehitetty likimain samoista lähtökohdista kuin Saudi-Arabiaa, jossa siirtotyöläiset tekevät kaikki oikeat työt. Meiltä vain puuttuvat ne öljytulot, joilla kantaväestölle kustannettaisiin yläluokkainen elintaso.


Abu-Hannan kertomuksen jälkipyykki on osoittanut jälleen kerran myös sen surullisen tosiasian, että suomalaiset eivät tiedä, mitä rasismi on. Väitämme, ettei Suomessa ole rasismia, ja perustelemme väitteen sillä että rasistiset terroristisolut puuttuvat maastamme, tai vasta aloittelevat toimintaansa (näistä juttu uusimmassa Suomen kuvalehdessä, 4.1.2013). Neekeri-sanaa käytetään ihan periaatesyistä vain siksi, että se oli vielä muutama vuosikymmen sitten ihan oikea tavallinen sana, ja siksi siitä loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä ongelma. Meillä ei olla rasisteja, koska kukaan ei ole ehdottamassa mitään holokaustiin verrattavaa. Toki on ehdotettu esimerkiksi tuomioistuinten harkintavallan poistamista siitä, karkotetaanko rikoksiin syyllistynyt maahanmuuttaja vai ei, mutta tätä ei saa kutsua rasismiksi, koska se olisi loukkaavaa. Koska tiedämme, että rasistit ovat huonoja ihmisiä, keksimme parhaamme mukaan rasistisille näkemyksillemme poliittisesti korrekteja kiertoilmauksia sekä perusteluja, jotka eivät omasta mielestämme ole rasistisia, ja tätä kautta yritämme parhaamme mukaan tehdä rasismista näkymätöntä. Mustan ihon tai arabinimen kanssa sitä on silti kovin vaikea päästä pakoon.

On lähinnä surkuhupaisaa, kun valkoinen mies mitätöi mustan tytön kohtaaman rasismin yksittäistapauksina ja vainoharhaisuutena, vedoten siihen että maamme teollisuuden selkäranka on pitkälti eurooppalaisten maahanmuuttajien ansiota. Eikö hän tiedä, että rasistinen huutelu kohdistuu ulkonäöltään erottuviin vähemmistöjen edustajiin, ja se voi siksi jäädä näkemättä ja kuulematta niiltä valtaväestön edustajilta, jotka eivät vietä aikaa näiden erottuvien vähemmistöjen edustajien kanssa?

Niille lukijoille, joille rasismin ja maahanmuuttokritiikin välinen raja on vaikeasti hahmotettava, annan käytettäväksi pienen testin, jonka avulla voidaan ainakin auttavasti päätellä, suhtautuuko joku maahanmuuttoon rasistisesti vai kriittisesti.

Henkilö, joka suhtautuu kriittisesti suomalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan, hyppii nyt riemuissaan siitä, että Abu-Hannan kaltainen henkilö tölvii julkisesti suomalaista sivistyneistöä. Tähän astihan sivistyneistöä kohdannut julkinen kritiikki on tullut lähinnä persuosastolta, jota tämä pahamaineinen sivistyneistö ei ota ihan tosissaan.

Sen sijaan henkilö, jonka on mahdotonta uskoa muuta kuin että Abu-Hannan mielestä hänen tyttärensäkin olisi pitänyt kutsua presidentin itsenäisyyspäivän juhliin, on rasisti. Rasistinen ajattelu estää häntä näkemästä tämän ajatuksen absurdiutta. Abu-Hannan teko oli ehkä mauton ja ajattelematon. On kuitenkin aika paksua väittää, että pitkään Suomessa asunut toimittaja ei kykenisi ymmärtämään, minkä tyyppisistä kutsuista linnanjuhlissa on kyse.


Niin pelottavaa kuin se onkin, ainoa mahdollisuutemme selvitä seuraavista vuosikymmenistä kunnialla on antaa myös maahanmuuttajien kertoa itse, mitä he tarvitsevat ja miten he haluavat yhteiskuntaamme rakentaa. Tämän vallan antaminen heille ei tarkoita sitä, että me itse muuttuisimme mustiksi, tai että meidän olisi muutettava lainsäädäntöämme sharialain mukaiseksi. Kyse on vuoropuhelusta ja yhdessä rakentamisesta. On turha odottaa, että yksilö tuottaisi mitään positiivista yhteiskunnalle, jos hänelle vain osoitetaan paikkansa hierarkian pohjalla ja kehotetaan olemaan kiitollinen sinne tippuvista murusista.

Tämä olisi toki hyvä muistaa myös suomalaisten syrjäytyneiden ongelmia ratkottaessa.

---

Edit 11.1.2013: tapojeni vastaisesti lisäsin pari linkkiä jälkikäteen, koska artikkelit olivat niin hyvin otsikkoon osuvia

tiistai 1. tammikuuta 2013

Ikärasistien maa

Minulla oli ilo viettää kolme kesäistä kuukautta Etelä-Saksassa. Asia, jota tulen eniten tältä reissulta kaipaamaan, on tapa jolla paikalliset suhtautuivat lapsiin.

Junassa polkupyöriensä kanssa kulkevat nuoret miehet katselivat rattaissa istuvaa vauvaa hyväntahtoisesti hymyillen. Kun nelivuotias pikkumies väsähti ja istahti marketin lattialle, päätyi lojumaan kiviaidalle, tai pysähtyi rakentamaan patoa ojaan, ohi kulkevat ihmiset saattoivat pysähtyä kommentoimaan tilannetta huvittuneina mutta aina positiiviseen sävyyn. Saksalaiset tuntuivat monella tapaa samantyyppisiltä ihmisiltä kuin suomalaiset, mutta heidän lämmin (ja samalla kuitenkin tietyn kunnioittavan etäisyyden pitävä) tapansa kohdata muita ihmisiä ja erityisesti lapsia teki vaikutuksen. Paikalliset myös tarjoutuivat herkästi ja aina ystävällisesti auttamaan. Suomessakin toki apua tarjotaan, mutta harvakseltaan, ja sekin on usein lähinnä ylimieliseen sävyyn esitettyjä ohjeita.

Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Suomessa suhtaudutaan lapsiin ja lapsuuteen vihamielisesti. Saman on huomannut moni muukin.

Suomessa lapset eivät saa kuulua, näkyä tai haluta yhtään mitään, tai he ovat piloille hemmoteltuja kersoja, joista ärsyyntyneet kirjoittavat kolumneja vapaan kasvatuksen vaaroista. Juttua peesaavista kommenteista viimeistään kolmas muistuttaa siitä, miten ennen aikaan oli asiat niin paljon paremmin, kun tukkapöllyllä ja kylmän rauhallisesti jaelluilla luunapeilla pidettiin lapset kurissa, nuhteessa sekä herran pelossa.

Kun julkisia tiloja suunnitellaan lapsiystävällisiksi, se tarkoittaa juuri sitä, ettei kunnon ihmisten tarvitse nähdä tai kuulla lapsia, koska heille on peränurkassa video pyörimässä ja omat wc-tilat siinä vieressä. On suorastaan vaikea keksiä sellaisia lasten piirteitä, jotka erottavat heidät aikuisista, ja joita ei katsottaisi luonnevioiksi, joista suunnitelmallinen eroon pääseminen on kasvattajan ensisijainen tehtävä. Ja kun ihmiset ovat tottuneet lapsettomiin julkisiin tiloihin, he häiriintyvät myös normaaliin asumiseen liittyvistä äänistä. Lapsia kielletään leikkimästä pihoilla. Eräässä espoolaisessa taloyhtiössä päädyttiin poistamaan pihalta koripallokori, koska pihalle tuli mustia lapsia pelaamaan.

Lapset eivät kuitenkaan ole ainoa ikäryhmä, jota maassamme vihataan. Nuoriso on tietenkin kelvotonta. Pienten lasten vanhemmat ovat kelvottomia. Koululaisten ja päiväkoti-ikäisten vanhemmat ovat opettajien ja lastentarhanopettajien silmissä riesa siinä missä lapsensakin. Ja tietenkin vanhukset ovat vain menoerä, joka tyhjentää maamme eläkesäästöt ja täyttää hoivakodit ja terveyskeskukset ja murtaa oman ikäluokkani valtavan työ- ja verotaakan alle. Kenties tasa-arvoisinta tässä maassa on se, että jokaista ryhmää tavalla tai toisella halveksutaan, ja tämän halveksunnan julkinen esittäminen tuntuu olevan helpompaa kuin minkään positiivisen tai rakentavan tekeminen.

Mistä tämä kaikki kumpuaa? Onko syynä se, että ensimmäisestä päiväkotipäivästä opintojen päättymiseen asti meidät opetetaan olemaan vertaisryhmässä, oman ikäistemme ja muutenkin kaltaistemme keskellä? Juhlissa työnnämme lapset omaan pöytäänsä, jotta aikuiset saavat jutella ikäistensä kanssa. Lapsille sisustetaan vastasyntyneestä asti omat huoneensa, ja isompien lasten odotetaan pitävän myös leikkinsä siellä, jotta aikuiset saavat olla rauhassa. Työelämän tehostamiskeskustelummekin pyörii pitkälti sen seikan ympärillä, miten saisimme ihmiset viettämään entistä enemmän aikaa omissa lokeroissaan, kaltaistensa keskellä, missä olemme tottuneet olemaan ja missä osaamme toimia ja olla tehokkaita. Ja kaikki, mikä millään tavalla poikkeaa massasta, lytätään tavalla tai toisella epäsoveliaana.

Entä mitä lapsi oppii kohdatessaan vihamielisen ympäristön? Vihamielisyys herättää pelkoa, ja pelko nostattaa vihaa. Se saa yksilön tukeutumaan entistä tarkemmin omaan viiteryhmäänsä ja sulkemaan entistä huolellisemmin kaiken poikkeavan sen ulkopuolelle. Ehkä nykykasvattajien lepsuilu ei olekaan suurin syy siihen, että nuoret käyttäytyvät halveksuvasti esimerkiksi opettajia tai vanhuksia kohtaan? Ehkä suurempana syynä onkin suomalainen julkinen ilmapiiri, joka ruokkii niin rasismia kuin ikäsyrjintääkin.

Lukion opettajana toimiva isäni vieraili luonamme Saksassa. Kun kuljimme paikallisen yläkoulun ja lukion ohi, hän katsoi hämmentyneenä ja ihaillen meitä vastaan pyöräileviä nuoria. He vaikuttivat avoimilta, onnellisilta, valoisilta. Kuulemma täysin erilaisilta kuin suomalaiset nuoret.