Vuodenvaihteessa ryöpsähtänyt rasismikeskustelu on kirvoittanut Umayya Abu-Hannalta uuden kommentin, jonka mukaan suomalaisuuden ajatellaan kuuluvan vain tietylle ryhmälle. Havainto on varsin osuva. Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus, yksi tapa elää ja olla. Tästä syntyy vankka pohja myös rasismille, jonka vaikutuksista lasten arkeen voi lukea esimerkiksi täältä. Ihmisen taustasta ei tarvitse tietää yhtään mitään, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei täytä stereotyyppisen suomalaisen kriteerejä, häntä on syytä pitää ulkomaalaisena (ja siten epäilyttävänä), riippumatta siitä, miten kauan suku on Suomessa asunut.
Todellisuudessa maassamme on toki aina ollut monia tapoja nähdä asiat, mutta yllättävän monissa asioissa on kuitenkin se muita oikeampi virallinen totuus, eikä kyse todellakaan ole tieteellisistä tosiasioista, vaan mieltymyksistä tai näkökulmista. Jos et usko, etsi netistä hääaiheinen (ei kovin tarkkaan moderoitu) keskustelupalsta, ja kerro siellä järjestäväsi häät, joissa ei tarjota hääkarkkeja.
Yksi hyvin konkreettinen esimerkki siitä, miten suuri merkitys stereotyyppisellä suomalaisuudella on, on viime vuosina pariinkin otteeseen ryöpsähtänyt Marski-kohu. Mannerheim on Suomessa niin pyhä, ettei häntä saa tulkita mistään muusta näkökulmasta kuin vitivalkoisen sankarimyytin kautta. Ja kuitenkin meillä olisi ihan omastakin takaa kaksi näkemystä hänestä.
Eivätkö Mannerheimin saavutukset ole riittävän suuria oikeuttaakseen ihailun, jos hänessä nähtäisiin myös virheitä? Eikö suomalainen voi olla isänmaallinen, jos hän ei ihaile tätä historiamme merkittävää henkilöä?
Henkilökohtaisesti minun on myös kovin vaikea uskoa, että Mannerheimin kaltainen kosmopoliitti olisi viitsinyt vetää hernettä nenään siitä, että kenialaiset tekevät hänestä elokuvan.
Valtaosa meistä kuuluu jonkinlaiseen vähemmistöön, ja tätä kautta monokulttuurisuus on esteenä meidän kaikkien hyvinvoinnille. Kuinka monelta mielipahalta säästyttäisiinkään, jos ihmiset eivät niin innokkaasti ottaisi henkilökohtaisesti sitä, että joku toinen on erilainen tai tekee jotain eri tavalla? Kuinka paljon innokkaammin suomalaiset innovoisivat uutta, jos uusiin ajatuksiin ei suhtauduttaisi niin torjuvasti?
Onkin omalla tavallaan hieman paradoksaalista, että kenties selkein useamman totuuden linnake maassamme näyttäisi olevan paljon parjattu luterilainen kirkkomme. Se tarjoaa toki edelleen uskon perusteet selkeässä ja ristiriidattomassa paketissa, mutta hyväksyy huomaansa myös ne, jotka eivät tuota kaikkea ole valmiita nielemään sellaisenaan. Saman katon alle ovat tervetulleita niin naispapit kuin naispappeuden vastustajat, homoseksuaalit kuin homofoobikot.
Keskeinen viesti tuntuu olevan: opetelkaa elämään keskenänne, kaikista eroista huolimatta meillä on myös jotain yhteistä, ja se yhteinen on tärkeintä.
Olisiko tästä meille kaikille ohjenuoraksi tulevaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti