Taaperoimettäjän tarina

Muistan vieläkin, kuinka vastasyntynyt esikoiseni nostettiin vatsalleni. Ponnekkaasti pieni ihmisenalku lähti etsimään ravintoa. Rinnan löytyessä minun oli vaikea uskoa, ettei pikkuenkelilläni vielä ollut yhtäkään hammasta. Touhu tuntui enemmän repimiseltä kuin imemiseltä, ja tämä tilanne parani vasta toisen päivän päätteeksi. Silloin maito nousi, vauva rauhoittui, ja minä sain lääkitä kuumalla suihkulla kipeitä, pattisia rintojani. Takana oli päivä lähes tauotonta itkua ja imetystä.

Parin viikon päästä oltiin taas tilanteessa, jossa vauva söi päivisin lähes tauotta. Hermostuin sohvalla kököttämiseen, ja opettelin kävelemään imettäessäni. Usein suunnistin jääkaapille hakemaan evästä itsellenikin. Opettelin myös kehtosidonnan kantoliinalla, jolloin saatoin laittaa vauvan ruokailemaan ja lähteä ostoksille. Tämä osoittautui hyväksi taidoksi, kun lapsi muutaman kuukauden iässä alkoi katsella maisemia kesken syömisen - kantoliinassa kun virikkeitä ei ollut tarjolla.

Sukulaisten vihjailuista huolimatta en koskaan kyseenalaistanut maitoni riittävyyttä. Uskoin liikaa evoluutioon pitääkseni sitä todennäköisenä ongelmana. Vauva myös seurusteli hyväntuulisena, nukkui joka yö yhden vähintään nelituntisen pätkän ja kasvoi ja kehittyi normaalisti. Tuttipullojen lämmittely ja maidon kantaminen myös tuntui hankalalta ajatukselta, johon en kevein perustein ollut valmis lähtemään.

Vuoden iän lähestyessä aloin pohtia vierotusta. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä, että silloin se viimeistään tapahtuisi.  Vauva tuntui kuitenkin edelleen vauvalta, eikä imettäminen ollut muuttunut mitenkään omituiseksi, ellei lasketa sitä että nyt vihdoin osasin nauttia siitä. Lapsi aloitteli maailmanvalloitustaan kahdella jalalla, ja oli liian kiireinen halutakseen maitoa useammin kuin kolmesti vuorokaudessa. Imetin päiväunien yhteydessä, illalla ennen nukkumaanmenoa, ja kerran aikaisin aamulla, jotta sängystä ei tarvinnut nousta ennen aamukuutta.Ja se oli oikeasti aika mukava tapa rauhoittua yhdessä muuten varsin vauhdikkaan lapsen kanssa.

Päätin, että tällä tahdilla voidaan jatkaa toistaiseksi. Sairastelujen yhteydessä saatoin imettää useamminkin, mutta niiden jälkeen palattiin aina pariin kolmeen imetyskertaan vuorokaudessa. Sitten tulin raskaaksi, ja muutaman viikon kuluttua esikoinen ei enää ollut kiinnostunut imetyksestä.

Toinen lapseni syntyi nelisen viikkoa odotettua aikaisemmin, mikä toi oman haasteensa myös imetyksen aloittamiseen. Kenties se oli vielä kehoni muistissa, sillä nyt maito nousi helposti, ja lopulta onnistuin täysimettämään vauvan puolivuotiaaksi. Nyt oli tarkoitus selvitä vierottautumisesta tulematta uudelleen raskaaksi, ja se tapahtuikin lapsen aloitteesta noin kahden ja puolen vuoden iässä.


En ole pitkään aikaan lukenut vauva-aiheisia artikkeleita lehdistä. Silloin, kun aikoinaan vielä luin, usein esitetty kysymys kuului: kuinka pitkään lasta pitää imettää? Minusta tämä on väärä lähtökohta aiheen tarkasteluun. Tiedämme kokemuksesta, ettei lasta ole pakko imettää ollenkaan. Moni omasta ikäpolvestani ei ole koskaan saanut tippaakaan äidinmaitoa, eikä ole sellaista menestyksen mittaria, jolla katsoen he olisivat jotenkin onnettomampia kuin imetetyt. Hyvä äitiys ei ole kiinni siitä, tyydytetäänkö vauvan ravinnon- ja läheisyydentarvetta juuri imettämällä. Suuret odotukset ja mammuttimaisilta tuntuvat tavoitteet voivat myös itsessään tehdä imetyksestä vaikeaa. Silloin voi jopa olla helpompi olla hyvä äiti, kun unohtaa täysimetyksen, tai siirtyy jopa kokonaan pulloruokailuun.

Minusta voitaisiin yhtä hyvin kysyä, kuinka pitkään lasta saa imettää. Yli vuoden ikäisen kohdalla kun ajatus herättää paljon kummastusta. Oletus tuntuu olevan, että jos ei lapsi itse ymmärrä lopettaa alle vuoden iässä, on vanhempien pistettävä touhulle stoppi, koska ei se varmasti ainakaan helpommaksi muutu ajan kanssa.

Taaperoimetystä vastaan argumentoidaan usein sillä, ettei rintamaidolla ole ravitsemuksellista merkitystä enää vuoden iässä. Itse kuitenkin koin, että pitkästä imetyksestä oli valtavasti hyötyä mm. arjen helpottajana.

Esikoisemme vatsa alkoi kestää merkittäviä määriä tavallista maitoa vasta noin kolmivuotiaana. Ongelman ilmettyä oli helpompi vähentää väliaikaisesti maitotuotteita ruokavaliosta sopivien määrien ja tuotteiden löytämiseksi, kun oli tarjota ainakin jotain varmasti sopivaa maitoa. Imetyskesinä esikoisen saamat hyttysenpistot olivat huomaamattomia, vierottumisen jälkeen niistä tuli valtavia paukamia. Kurkunpääntulehdukset ja korvatulehduskierteet alkoivat vasta imetyksen loputtua, ja erityisesti sairastellessa imetys oli lyömätön keino lapsen rauhoitteluun. Imetyshormoonit myös auttoivat minua jaksamaan välillä melko katkonaisia öitä, sekä vahvistivat omaa kiintymyssuhdettani lapseen. Vaikka emme olekaan villieläimiä, jotka hoivaavat vain riittävän nopeasti rinnalle löytäneitä poikasiaan,olemme silti pohjimmiltamme eläimiä, joiden tunne-elämä on liitoksissa myös hormoonitoimintaan.

Moni lapsi kyllästyy itse imetykseen jopa alle vuoden ikäisenä, eikä häntä toki siinä tapauksessa ole mielekästä yrittää pakottaa jatkamaan, kun vaihtoehtoisiakin ravinnonlähteitä on tarjolla. Moni äiti ei halua imettää pitkään, ja se heille toki suotakoon. Mutta monella imetys voisi hyvin jatkua pidempäänkin. Yhtä lailla kuin on sääli, että osa äideistä kokee painostavana ja ahdistavana vaatimuksen imettää lasta edes ensimmäisinä kuukausina, on sääli että joku saattaa päätyä varhaiseen vierotukseen vain siksi että ympäristö tuntuu odottavan sitä. Tutkimukset viittaavat siihen, että luonnollinen vierottumisikä olisi vasta muutaman vuoden iässä, ja tähän verrattuna suomalaiset imettävät lapsiaan todella vähän.

Tämänkin asian kanssa voisimme opetella ylpeinä seuraamaan omia vaistojamme ja tuntemuksiamme, ja jättämään edellisten sukupolvien käsitykset omaan arvoonsa.