Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteisiin kuuluu heikoimpien toimeentulosta huolehtiminen tulonsiirtojen avulla, sekä kansalaisten hyvinvoinnin suojaaminen kehittämällä lainsäädäntöä tavalla, joka tekee elämästämme turvallisempaa. Esimerkkejä jälkimmäisestä ovat mm. turvavöiden, turvaistuinten ja kypärien käyttöön liittyvät määräykset, sekä alkoholin, tupakan, aseiden ja ilotulitteiden hankkimiseen ja käyttöön liittyvät rajoitukset. Parhaillaan käydään keskustelua ainakin tupakoinnin rajoittamisesta myös yksityisasunnoissa sekä seksin ostamisen kriminalisoimisesta. Näiden molempien kysymysten kohdalla on helppo löytää lainsäädännön tiukentamista puoltavia perusteluja, mutta kummassakaan tapauksessa ei ole ollenkaan selvää, että tämä tiukentaminen olisi oikeasti yhteiskunnan tai asianomaisten yksilöiden etu. Tilanne saattaa olla myös täysin päinvastoin.
Henkilökohtaisesti en jäisi suremaan, vaikka tupakkatuotteet kiellettäisiin kokonaan. Asuntooni tai parvekkeelleni naapurista tuleva tupakansavu häiritsee minua, ja olisin varmasti raivoissani, jos tätä savua tulisi naapureista esimerkiksi puolen tunnin välein. Silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että asunnoissa ja parvekkeilla tupakoimisen kriminalisointi olisi paras tapa ratkaista asia.
Olemme tällä hetkellä siitä mielenkiintoisessa tilanteessa, että meillä on kenties paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aikaisemmin olla kohtaamatta toista ihmistä. Ennen aikaan ehkä asuttiin maalla oman perheen kesken kaukanakin naapureista, mutta silloin oli talo täynnä porukkaa, jonka kanssa jaettiin samat pienet huoneet, ja sadonkorjuuaikaan saatettiin niitä naapureitakin pyytää avuksi. Nyt koneet korvaavat naapuriavun, ja jokaisella perheenjäsenellä on oma huoneensa. Asiakaspalvelu on vaihtunut itsepalveluun, melkein kaiken voi tehdä näppärästi netissä. Edes kaupan kassalla ei tarvitse enää hymyillä ja katsoa silmiin, kun voi keskittyä näpyttelemään tunnuslukuaan metrin sivumpana olevaan sirukortinlukijaan. Lasten tekemisistä ja liikkumisista ei tarvitse olla kiinnostunut eikä heidän kavereittensa perheisiin tutustua, koska oman lapsen saa aina helposti kiinni soittamalla hänen kännykkäänsä. Tarkemmin lapsensa tekemisistä kiinnostunut voi asentaa tämän puhelimeen vakoilusoftan, joten mitään tarvetta kuulumisten kyselylle ei enää ole. Omia kavereitakaan ei tarvitse tavata, koska heidän kuulumisensa näkee facebookista. Ja miksi sitä muista ihmisistä olisikaan kiinnostunut?
Yhteiskunnan pyrkimys huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista on sekin kulkemassa suuntaan, jossa yksilön ei tarvitse tutustua naapuriinsa. Tutun naapurin kanssahan voisi esimerkiksi keskustella tavoista estää tupakansavun pääsy muihin asuntoihin, tai savuttomista kellonajoista parvekkeella. Keskustelu siitä, ärsyyntyvätkö muslimit jouluvirsistä vai eivät, on mainio esimerkki tilanteesta, jossa potentiaalinen konflikti yritetään välttää edes kysymättä mahdolliselta mielensäpahoittajalta, näkeekö hän asiassa ongelmaa tai mitä hän haluaisi sille tehdä. Muutama vuosi sitten Espoo ohjeisti päiväkoteja kieltämään lapsia tuomasta mitään herkkuja syntymäpäivinään, jotta henkilökunnan ei tarvitsisi keskustella lasten eikä heidän vanhempiensa kanssa siitä, kuinka paljon karkkia tai keksejä on soveliasta tarjota.
Olemme kulkemassa kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisen ei tarvitse aikuistua. Ei tarvitse oppia ratkomaan itse arkipäivän ongelmia rakentavalla tavalla, ei ottaa vastuuta omista tekemisistään. Meille luonteva tapa jupista itseksemme, miksi joku muu ei ole puuttunut pienen elämämme valtaviin epäkohtiin, ollaan tuomassa yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiöön. Aina välillä joku taivastelee sitä, miten nykyään ihmiset ovat niin avuttomia, että tällaisistakin asioista pitää säätää lailla, mutta en ole kuullut vielä kenenkään epäilevän, että ongelmien ratkominen tällä tavalla juuri tuottaa tätä avuttomuutta. Jokaisen ihmisen elämässä on aina olemassa ainakin yksi ongelma, ja jos se saa ratkaisun, pian löytyy varmasti uusi syy jatkaa samaa nurinan täytteistä olotilaa. Ero ihmisten välillä on vain siinä, millä tavalla he hakevat tai odottavat saavansa ratkaisuja näihin ongelmiinsa.
Missä sitten kulkee raja hyvinvointia tuovan ohjauksen ja pahoinvointia luovan holhouksen välillä? Tähän kysymykseen ei ehkä ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Jos haluamme mahdollisimman monta nuorta koulutusputken läpi työelämään, yhteiskunnan on tarjottava heille jonkinlainen käsi josta pitää kiinni, jotta kaikki saisivat aidosti mahdollisuuden löytää oman alansa ja paikkansa. Kuitenkin tavalla tai toisella jokaisen olisi myös opittava seisomaan omilla jaloillaan, etsimään itse ratkaisuja ja elämään osana ihmissuhdeverkostoa. Jos itsenäisyys tulee vastaan liian myöhään, se saattaa näyttää pohjattomalta kuilulta, jonne astuminen on hyvin vaikeaa. Yksilöä ei voi vain tyrkätä tuntemattomaan, vaan hänelle olisi myös jollain tapaa opetettava, mitä siellä tulee tehdä. Itsenäistymisen tukeminen tuntuu kuitenkin jotenkin ristiriitaiselta käsitteeltä, ja siihen kuuluu kiusallisella tavalla toisen ihmisen kohtaaminen.
Tämän pitäisi olla keskeinen kysymys myös maahanmuuttokeskustelussa ja syrjäytymiskeskustelussa. Voimme nähdä nämä ihmiset uhreina tai luusereina, joita on holhottava ja joiden päivät on täytettävä rutiininomaisella byrokratianpyörityksellä, jota vastaan he kiitollisina vastaanottavat yhteiskunnan tarjoaman tuen. Vaihtoehtoisesti voimme ottaa heidät mukaan miettimään tapoja, joilla heidän riippuvuutensa yhteiskunnan tuista saataisiin vähitellen vähenemään.
Entä kuuluuko prostituutio hyvinvointiyhteiskuntaan? Ihannemaailmassa kenenkään ei tietenkään tarvitsisi myydä itseään. Onko kuitenkaan realistista ajatella, että olisimme saavuttamassa tällaista ihannemaailmaa? Globaalisti ja historian sivu prostituutio on ollut naiselle tapa taloudellisen itsenäisyyden saavuttamiseen, kenties vihoviimeinen mutta sentään melko varma keino hankkia elanto ja ruokkia lapset. Kaikesta moraalisesta närkästyksestä huolimatta, seksin ostamisen kriminalisointi tuskin on toimiva tapa suojella heikoimmassa asemassa olevia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti