Teetkö hyvää vai pahaa?

Taloudessamme on ehtymätön pyykkikori. Välillä tuntuu, että pesen pyykkiä vähintään koneellisen päivässä, eikä kori tunnu siitä edes mainittavasti vajuvan. Lapsiperheessä riittää pyykkiä, tiskiä ja murusia. Postiluukusta tulee joka päivä uutta roskaa pinoutumaan tasoille.

Välillä tulee ajatus, että vain tekemätön työ näkyy. Viedyn roskapussin huomaa, jos roskaämpäristä puuttuu uusi roskapussi. Kastelemattomat kukat, keskelle eteistä jääneet kengät ja kaoottinen keittiö näkyvät. Ja on niin vaikea löytää aikaa siihen, ettei mikään tekemätön osuisi silmään. Kaaos taas on helppo saada aikaan. Riittää, kun ei siivoa, tai tekee asiat huolimattomasti.

Toinen mikä näkyy, on tahallaan tehty vahinko. Paikkojen sotkeminen ja rikkominen on helppoa verrattuna siihen, millaisia ponnistuksia jälkien korjaaminen vaatii. Töhrijät pääsevät myös otsikoihin, vaikka harvoin omalla nimellään.

Usein tehty vahinko on omalla tavallaan melko harmitonta. Esimerkiksi julkisten kulkuvälineiden sotkeminen tai roskien jättäminen puistoon ei vahingoita ketään fyysisesti. Kuitenkin sotkuinen ympäristö tekee monen olosta turvattoman, ja osa sotkuista voi aiheuttaa onnettomuuksiakin. Siivoamiseen kuluu myös vuosittain valtavia summia rahaa. Vaikka niillä rahoilla ei pystyisikään pelastamaan kaikkia Somaliassa nälkää näkeviä tai poistamaan Suomesta terveydenhuollon jonoja, niillä saisi kuitenkin paljon hyvää aikaan, jos me kaikki kunnioittaisimme yhteistä tilaamme ja ymmärtäisimme siivota itse omat sotkumme.

Lisäksi törkyinen ympäristö voimistaa ennakkoluuloja. Meillä on tarve hallita ympäristömme uhkatekijöitä, ja teemme sen luonnostaan syyttämällä ”niitä muita”. Monella on pelottavan selkeä käsitys esimerkiksi siitä, millaisia ovat ne jotka äänestävät väärää puoluetta tai rukoilevat väärää jumalaa. Näitä samoja muita on helppo myös syyttää kaikesta, mikä tekee ympäristöstämme epämiellyttävän tai pelottavan. Koska ”me” emme tekisi mitään niin älytöntä, ”niiden muiden” täytyy olla syyllisiä. Sotkuinen ympäristö saa meidät pelkäämään naapureitamme.

Hyväntekijät taas eivät juuri näy, muuten kuin silloin kun heitä erikseen palkitaan työstään. Toisaalta, yksittäisen ihmisen elämään voi olla suuri vaikutus sillä, että toinen kuuntelee tai vaikka antaa vähän rahaa silloin kun se ei itsellä riitä edes kotimatkaan. On myös hämmästyttävää huomata, miten helposti hyvä laitetaan kiertämään. Jaa omastasi pienen lapsen kanssa, ja kohta huomaat hänen tekevän saman ystävänsä kanssa. Me vain kiinnitämme huomiomme helpommin ongelmiin ja ristiriitatilanteisiin, ollen sokeita kaikelle hyvälle ympärillämme. Ehkä se kertoo siitä, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos koemme ikävät asiat poikkeuksena normaalista?

Yksittäisistä valinnoista on joskus vaikea tietää, ovatko ne enemmän hyviä vai pahoja. Harvan elämä on myöskään niin harmoonista, että jaksaisi aina pyrkiä tekemään hyvää. Silti omia kohtaamisiaan muiden ihmisten kanssa voi miettiä siltä kantilta, pystyisikö tähän maailmaan tuomaan enemmän hyvää. Kun suhtautuu asioihin mieluummin kunnioituksella kuin pelolla ja ärtymyksellä, on helpompi löytää positiivinen tai edes myötätuntoinen lähestymistapa. Se auttaa joskus myös saamaan siivousapua, kun kodin kaaoksesta pitäisi päästä eroon.

Kuinka pitkälle se kantaa? Luotko itse enemmän yhteistyön vai pelon ilmapiiriä?

Miksi neuvottelen lasteni kanssa?

Nykypäivän lapset elävät kuulemma kuin pellossa. Opettajien riesana ovat joka luokasta löytyvät tavalla tai toisella häiriintyneet oppilaat, sekä erityisesti vanhemmat, jotka luottavat kullannuppuihinsa enemmän kuin opettajan arvostelukykyyn. Ratkaisuksi tarjotaan selkeämpää rajojen asettamista, sitä että aikuinen laatii säännöt ja aikataulut ja lapsen on noudatettava niitä. Julkisuudessa on esitetty painokkaita puheenvuoroja: älkää neuvotelko lastenne kanssa.

Minä neuvottelen lasteni kanssa, ja vaikka vanhat viisaat sedät kuinka tätä paheksuvat, aion jatkaa samaa linjaa vastakin. Toki uskon että minullakin on varaa kehittyä paremmaksi vanhempana, mutta en vain kerta kaikkiaan näe, miksi minun olisi tässä asiassa tehtävä täyskäännös.

Vaikka lasten kanssa neuvotteleminen antaakin mahdollisuuden selvitä monista tilanteista ilman raivaria, kyse ei ole oikotiestä helppoon elämään. Fakta on, että lapselle on paljon selkeämpää, jos aikuinen sanoo kaikesta ei tai kyllä, ja sen jälkeen asia on loppuun käsitelty, lopullisesti. Siis että kaupasta ei ikinä osteta karkkia, eikä ilta seitsemän jälkeen ikinä tapahdu mitään muuta kuin iltatoimet ja nukkumaanmeno. Neuvotteleva vanhempi antaa lapselle toivonkipinän siitä, että aikuinen saattaa muuttaa mielensä. Siksi neuvottelutilanteet on osattava hoitaa tavalla, joka opettaa lapselle, että silloin kuin painokas "ei" lausutaan, mikään kitinä, raivoaminen tai itku ei muuta sitä asiaa, että kielletty asia on kielletty. Sen sijaan on mahdollisuus ehdottaa jotain muuta, ja tämän uuden ehdotuksen toteuttamiskelpoisuus punnitaan sitten erikseen.

Myös neuvottelevaan vanhemmuuteen kuuluvat ehdottomat rajat. Lapsen ei voi antaa satuttaa muita, rikkoa tavaroita eikä tehdä muuten vaarallisia asioita. Hänen ei voi antaa yksin päättää mitä ruokaa perheessä tarjotaan, tai miten paljon ja millaista ohjelmaa hän saa katsoa tv:stä. Silloin, kun lapsi ei osaa päättää, tai hän haluaa tehdä vahingollisia asioita, aikuisen on tehtävä päätös hänen puolestaan.

Sen sijaan lapselta voi silloin tällöin kysyä, mitä hän haluaisi päivälliseksi, ja hänen voi antaa päättää, kuinka paljon hän aterialla syö - olettaen tietysti että tarjolla ei ole sipsipussia naposteltavaksi aterioiden välissä.

Neuvotteleva vanhemmuus muuttuu mielenkiintoiseksi silloin, kun pyritään ratkaisemaan perheen arkisia ongelmatilanteita, kuten lelujen siivoamista tai miten aamulla päästäisiin päiväkotiin hyvillä mielin. Kun lapsi otetaan aidosti ja syyttelemättä mukaan miettimään mahdollisia ratkaisutapoja tilanteen helpottamiseksi, häneltä saattaa tulla oikeasti hyviä ja toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, jotka eivät ikinä tulisi aikuiselle mieleen, ja jotka todella helpottavat ongelman ratkaisemista koko perheen yhteistyönä. Aikuisen vastuulla on luonnollisesti päättää, onko ehdotus toteuttamiskelpoinen, tai voidaanko sitä edes osin hyödyntää tilanteen helpottamiseksi.

Kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että riippuu todella paljon lapsen persoonallisuudesta, millaisista asioita hänen kanssaan voi neuvotella, ja miten helppoa neuvotteleminen on. On tunnettava lapsi hyvin, ja osattava lukea tilanteita, esimerkiksi milloin hän on liian väsynyt tai nälkäinen nähdäkseen edes omaa etuaan. On osattava luottaa lapseen, ja lapsen on voitava luottaa aikuiseen. On osattava pysyä rauhallisena ja katsoa jokaista pyyntöä omana kokonaisuutenaan, vaikka tilanne olisi hyvinkin ärsyttävä. On kovasti eduksi, jos ei itse ole väsynyt ja nälkäinen. Kaikesta ei voi neuvotella, ja joistakin asioista voi neuvotella vain silloin tällöin.

Entä miksi haluan neuvotella lapseni kanssa?

Haluan, että hän oppii, että vaikka maailmassa on ehdottomia sääntöjä, on myös tilannesidonnaisia sääntöjä, sekä paljon asioita, joihin voi itse rakentavasti toimimalla vaikuttaa. Haluan, että hän ymmärtää, miksi kielletyt asiat ovat kiellettyjä, ja että hänellä on oikeus olla eri mieltä silloin kun ei ymmärrä syytä. Haluan, että hän oppii, että erimielisyydet saadaan parhaiten ratkottua puhumalla, hakemalla yhdessä eri osapuolia mahdollisimman hyvin tyydyttävä ratkaisu, ja että toista voi ja tulee kohdella kunnioittavasti silloinkin kun ollaan eri mieltä.

En halua, että lapseni maailmassa aikuisella on oikeus mihin tahansa. En halua hänen oppivan seuraamaan auktoriteettia vain siksi että tämä on auktoriteetti.

En tiedä, miten hyvin nämä asiat menevät perille, mutta en tiedä parempaakaan tapaa opastaa lastani toimimaan epätäydellisessä maailmassa.

Vapaus ja vastuu

Lasten kasvattamisessa yksi hankala asia on se, mihin tahtiin lapselle on suotava uusia vapauksia. Käymme parhaillaan keskustelua oman kuusivuotiaamme reviirin laajennuksesta, eli luvasta poistua omasta pihasta ilman vanhempia. Olemme keskustelleet hänen kanssaan siitä, miten vapauden mukana tulee aina myös vastuu. Napanuoran höllennys käy vain, jos voi luottaa, että toinen noudattaa sovittuja sääntöjä. On osattava ottaa vastuu omasta liikkumisestaan, on osattava arvioida siihen liittyviä riskejä, ja on osattava toimia myös yllättävissä ja pelottavissa tilanteissa jossain määrin järkevällä tavalla. Tätä varten liikkumista lähiympäristössä on harjoiteltu yhdessä, ja reviiriä laajennetaan vähitellen.

Myös erilaisten käyttäytymissääntöjen omaksuminen tapahtuu vähitellen, aikuisten esimerkkiä seuraten ja vaatimustason vähitellen kasvaessa. Käsitys sosiaalisesti hyväksyttävistä käyttäytymistavoista on muotoutunut koko ihmiskunnan historian ajan. Syy normiston kehittymiseen on tarve voida asua tiiviisti ilman, että kovin moni päätyy jurppiintuneena päästämään naapurinsa päiviltä. Koska kyse on pitkän kehityksen tuloksesta, on luontevaa, että sen omaksuminenkin vaatii jonkin verran aikaa ja tukea. Kuitenkin suuressa osassa maailmaa pidetään eräänlaisena aikuisuuden edellytyksenä sitä, että osaa olla loukkaamatta toisia sanoillaan, ja siksi näiden asioiden oppiminen on tärkeää.

Internet on suhteellisen uusi ympäristö muiden ihmisten kohtaamiseen. Ei siis liene ihme, että täällä toimintatavat eivät juuri hienostuneisuudessaan ylitä luolamiesten kommunikointitapoja. On toki olemassa netiketti, mutta kaikesta päätellen suurta osaa netin käyttäjistä ei ole opastettu sen ääreen ainakaan vastaavalla kasvatuksellisella otteella, mitä tarvitaan käytöstapojen opettamiseen lapselle. Keskustelupalstoista on tullut väylä, jossa voi päästellä höyryjä kun jokin harmittaa. Kuka enää kaipaa yksityistä päiväkirjaa, kun nettiin voi kirjoittaa mitä tahansa, ja melkein aina joku peesaa? Tilannetta ei varsinaisesti paranna se, että tutkimusten mukaan suomalaisten lukutaito on heikentynyt. Meistä moni ei osaa minkäänlaista mediakritiikkiä, ei edes muiden mielipiteitä lukiessaan, ja ilmeisesti yhä suurempi osa ei enää edes kykene toimituksellisen tekstin ymmärtämiseen. Siispä sen lisäksi, että netistä on tullut eräänlainen mielipiteiden likasanko, tuota sontaa lukee joukko ihmisiä, joka ottaa todesta kaiken sen, mitä joku joka on ollut tarpeeksi viisas osatakseen kirjoittaa on keksinyt satuilla.

Norjan tragedia on avannut tervetulleen keskustelun siitä, että mielipiteen julkisessa ilmaisussa tulisi kyetä edes jonkinlaiseen säädyllisyyteen. Itse uskon, että jos on ihan oikeasti jotain sanottavaa, sen voi sanoa myös käyttämättä vihapuhetta. Jos haluaa todella saavuttaa jotain, rakentavaan kritiikkiin kuuluu kehitystarpeiden yksilöinti. Loukkaava hutkiminen on vain henkilökohtaisten paineiden poistamista. Kriittisen mutta asiallisen puheenvuoron voisi käyttää esimerkiksi siitä, kotoutuvatko maahanmuuttajat riittävästi nykytoimin, tai olisiko KELA:n tukipolitiikkaa syytä muuttaa niin, että rahaa aidosti tarvitsevien ei tarvitsisi kokea rahan hakemista niin nöyryyttävänä, ja toisaalta vapaamatkustajuus ei olisi niin helppoa kuin mitä se joillekin tietyille yksilöille näyttää olevan. Tämän tyyppistä kriittistä keskustelua olisi mahdollista käydä myös niin, että mukana olisi sekä maahanmuuton vähentämiseen pyrkiviä että niitä jotka toivottaisivat tänne tervetulleeksi suuremmankin määrän muiden kulttuurien edustajia. Parhaassa tapauksessa mukana olisi myös maahanmuuttajia. Tällöin keskustelussa ei tarvitsisi tyytyä yhdessä nyökyttelemään nykymenon mahdottomuudelle, vaan asioita voitaisiin oikeasti saada eteenpäin. Tähän mennessä en vain ole havainnut juurikaan merkkejä siitä, että maahanmuuttokriitikoilla olisi minkäänlaisia intressejä tällaiseen vuoropuheluun.

On jotenkin hieman ironista, että keskustelu sananvapauteen liittyvästä vastuusta nähdään pyrkimyksenä rajoittaa sananvapautta. Ei toki ole mielekästä syyttää yhtäkään netissä päätään aukovaa rasistia henkilökohtaisesti Norjan tragediasta. Jos haluamme juuria maailmasta kaiken sytykkeen tällaisille teoille, joudumme sensuroimaan mm. Raamatun ja Ranskan kansallishymnin, ja silti joku voi olla riittävän sekopää tehdäkseen jotain tällaista. Kuitenkin, on naiivia ajatella, ettei rasististen nettiyhteisöjen toimintatavalla olisi osuutensa tapahtuneessa, ja näitä toimintatapoja voidaan muokata ilman että ihmisten täytyy luopua mielipiteistään tai mahdollisuudesta ilmaista niitä. On vain opeteltava käytöstapoja. On toki täysin ymmärrettävää, että tilanne voi tuntua ikävältä. Eivät kai koulun pihalla yksittäistä onnetonta oppilasta pilkkaavat teinitkään koe mukavana, jos heidän tekemisiinsä puututaan.

Itse pitäisin sananvapauden toteutumisen kannalta ongelmallisempana mm. eräiden rasistien tehtailemia tappolistoja, joissa luetellaan monikulttuurisuuteen positiivisesti suhtautuvia henkilöitä. Olisi hieman helpompi uskaltaa julkisesti omalla nimellään puolustaa suvaitsevaisuuden ja humaaniuden arvoja, jos ei olisi syytä pelätä että oma nimi päätyy pomminteko-ohjeiden yhteyteen ehdotuksena harjoituskohteesta.

Äärioikeisto on kiirehtinyt sanoutumaan irti Norjan hirmuteoista, mutta näiden tappolistojen julkinen paheksuminen on tainnut jäädä vähemmälle? Jotenkin tilanne tuo mieleen kuuluistan fraasin Orwellin kirjasta Eläinten vallankumous: kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sammon keksijät

Fyysikon on vaikea uskoa ikiliikkujiin. Monia on yritetty rakentaa, mutta parhaimmatkin pysähtyvät ajan myötä. Vielä vaikeampaa on uskoa siihen, että materiaa voisi luoda tyhjästä.

Virtuaalimaailmoja tällaiset rajoitukset eivät koske, ja päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että nykymaailmaa pyörittävä sijoituksiin perustuva markkinatalouskoneisto on eräänlainen surrealistinen virtuaalimaailma. Kokonaisuus muistuttaa myös ikävän paljon suurta pyramidihuijausta, jossa ylemmillä portailla olevat kahmivat valtavia voittoja niin kauan kuin saavat alemmille portaille niitä onnettomia, jotka turhaan kuvittelevat voivansa rikastua helposti.

Maailma on seurannut henkeään pidättäen Yhdysvaltoja uhkaavaa kassakriisiä. Kaikki ovat helpottuneita siitä, että jonkinlainen ratkaisu saatiin aikaan, ja jenkit voivat nostaa vähän uutta lainaa maksaakseen vanhojen lainojensa erääntyvät laskut. Maailman luotettavimman lainanottajan luottoluokituksen pudotus kun horjuttaisi koko finanssimarkkinoiden rakennetta, koska tähän asti sitä on voitu pitää peruspilarina, johon meitä vähäisempiä lainanottajia verrataan. Ilmassa on kuitenkin epävarmuutta, koska jääräpäiset konservatiivit ovat saamassa tahtonsa läpi, ja julkisten menojen leikkauksilla he tulevat heikentämään keskivertoamerikkalaisen ostovoimaa lähivuosina. Tämä tarkoittaa vähemmän myyntiä aasialaiselle elektroniikkateollisuudelle. Vasta paljastunut kesäkuinen 0,2 prosentin pudotus amerikkalaisten kotitalouksien kulutuksessa syöksikin pörssikurssit ympäri maailmaa laskuun.

Talouden ikiliikkuja toimii yksinkertaistaen seuraavasti: Aasian kasvavat taloudet syytävät rahaa länsimaihin, koska länsimaissa on suuret markkinat niille tuotteille, joita Aasiassa valmistetaan. Tällä halvalla lainarahalla me sitten ostamme kotiteattereita kevään muotiväreissä, mikä mahdollistaa Aasian teollisuuden jatkuvat kasvunäkymät. Mitä paksummin kiinalainen tehtaanomistaja voi, sitä enemmän hän voi lainata eurooppalaiselle tai amerikkalaiselle sohvaperunalle, jonka ostokset taas kasvattavat kiinalaisen tehtaanomistajan kukkaroa. Kaikki kokevat voittavansa.

Tilanne tuo mieleen ajan, jolloin Suomen teollisuus täytti vientitukien avulla Tallinnan marketit oluella, jonka suomalainen risteilyvieras kantoi takaisin kotimaahan. Tuetulla risteilylaivalla, kuinkas muuten.

Kuviossa on useampiakin ongelmia. Ensiksikin, materiaalin kuljetettaminen maanosasta toiseen käsiteltäväksi, jalostettavaksi, kulutettavaksi ja päätymään mahdollisimman pian kaatopaikalle seuraavien ostosten tieltä, on pienoinen uhka luonnonvaroillemme ja ilmastollemme. Toisekseen, ikuista kasvua ei ole olemassa. Jokainen biologian tunneilla hereillä ollut muistanee käyrät kasvavista populaatioista, jotka sitten romahtavat ruuan loppuessa. Niin maailma toimii: hurjaa kasvua niin kauan kuin se on mahdollista, ja sitten vääjäämätön romahdus. Vaikka rahamme ovat bittiavaruudessa, vaurautemme on edelleen ensisijaisesti niissä luonnonvaroissa, joita pystymme hyödyntämään, ja ne eivät nykytietämyksen mukaan kovin vauhdikkaasti lisäänny. Kuinka kauan siis maailmassa riittää lainarahaa elintasomme kasvattamiseen?

Taannoin Suomen Kuvalehdessä (SK 15.7.2011) Teppo Tiilikainen kertoi maailman finanssitalouden paisuneen yli 20 kertaa reaalitaloutta suuremmaksi. Pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoiden hintakuplalla spekulointi on ehkä suomalaiselle helposti hahmotettava tapa lähestyä ongelmaa, mutta kyse on hyvin pienestä ongelmasta verrattuna siihen Suureen Kuplaan. Onko olemassa tapaa, jolla mitä ihmeellisimpien johdannaispakettien paisuttama finanssimaailma saataisiin lähemmäksi reaalimaailmaa aiheuttamatta historiallista lamaa?

Ja kuinka me siitä lamasta selviäisimme, kun meistä suuri osa ei enää edes tiedä, mitä kuokalla voisi tehdä suolla?