keskiviikko 3. elokuuta 2011

Sammon keksijät

Fyysikon on vaikea uskoa ikiliikkujiin. Monia on yritetty rakentaa, mutta parhaimmatkin pysähtyvät ajan myötä. Vielä vaikeampaa on uskoa siihen, että materiaa voisi luoda tyhjästä.

Virtuaalimaailmoja tällaiset rajoitukset eivät koske, ja päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että nykymaailmaa pyörittävä sijoituksiin perustuva markkinatalouskoneisto on eräänlainen surrealistinen virtuaalimaailma. Kokonaisuus muistuttaa myös ikävän paljon suurta pyramidihuijausta, jossa ylemmillä portailla olevat kahmivat valtavia voittoja niin kauan kuin saavat alemmille portaille niitä onnettomia, jotka turhaan kuvittelevat voivansa rikastua helposti.

Maailma on seurannut henkeään pidättäen Yhdysvaltoja uhkaavaa kassakriisiä. Kaikki ovat helpottuneita siitä, että jonkinlainen ratkaisu saatiin aikaan, ja jenkit voivat nostaa vähän uutta lainaa maksaakseen vanhojen lainojensa erääntyvät laskut. Maailman luotettavimman lainanottajan luottoluokituksen pudotus kun horjuttaisi koko finanssimarkkinoiden rakennetta, koska tähän asti sitä on voitu pitää peruspilarina, johon meitä vähäisempiä lainanottajia verrataan. Ilmassa on kuitenkin epävarmuutta, koska jääräpäiset konservatiivit ovat saamassa tahtonsa läpi, ja julkisten menojen leikkauksilla he tulevat heikentämään keskivertoamerikkalaisen ostovoimaa lähivuosina. Tämä tarkoittaa vähemmän myyntiä aasialaiselle elektroniikkateollisuudelle. Vasta paljastunut kesäkuinen 0,2 prosentin pudotus amerikkalaisten kotitalouksien kulutuksessa syöksikin pörssikurssit ympäri maailmaa laskuun.

Talouden ikiliikkuja toimii yksinkertaistaen seuraavasti: Aasian kasvavat taloudet syytävät rahaa länsimaihin, koska länsimaissa on suuret markkinat niille tuotteille, joita Aasiassa valmistetaan. Tällä halvalla lainarahalla me sitten ostamme kotiteattereita kevään muotiväreissä, mikä mahdollistaa Aasian teollisuuden jatkuvat kasvunäkymät. Mitä paksummin kiinalainen tehtaanomistaja voi, sitä enemmän hän voi lainata eurooppalaiselle tai amerikkalaiselle sohvaperunalle, jonka ostokset taas kasvattavat kiinalaisen tehtaanomistajan kukkaroa. Kaikki kokevat voittavansa.

Tilanne tuo mieleen ajan, jolloin Suomen teollisuus täytti vientitukien avulla Tallinnan marketit oluella, jonka suomalainen risteilyvieras kantoi takaisin kotimaahan. Tuetulla risteilylaivalla, kuinkas muuten.

Kuviossa on useampiakin ongelmia. Ensiksikin, materiaalin kuljetettaminen maanosasta toiseen käsiteltäväksi, jalostettavaksi, kulutettavaksi ja päätymään mahdollisimman pian kaatopaikalle seuraavien ostosten tieltä, on pienoinen uhka luonnonvaroillemme ja ilmastollemme. Toisekseen, ikuista kasvua ei ole olemassa. Jokainen biologian tunneilla hereillä ollut muistanee käyrät kasvavista populaatioista, jotka sitten romahtavat ruuan loppuessa. Niin maailma toimii: hurjaa kasvua niin kauan kuin se on mahdollista, ja sitten vääjäämätön romahdus. Vaikka rahamme ovat bittiavaruudessa, vaurautemme on edelleen ensisijaisesti niissä luonnonvaroissa, joita pystymme hyödyntämään, ja ne eivät nykytietämyksen mukaan kovin vauhdikkaasti lisäänny. Kuinka kauan siis maailmassa riittää lainarahaa elintasomme kasvattamiseen?

Taannoin Suomen Kuvalehdessä (SK 15.7.2011) Teppo Tiilikainen kertoi maailman finanssitalouden paisuneen yli 20 kertaa reaalitaloutta suuremmaksi. Pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoiden hintakuplalla spekulointi on ehkä suomalaiselle helposti hahmotettava tapa lähestyä ongelmaa, mutta kyse on hyvin pienestä ongelmasta verrattuna siihen Suureen Kuplaan. Onko olemassa tapaa, jolla mitä ihmeellisimpien johdannaispakettien paisuttama finanssimaailma saataisiin lähemmäksi reaalimaailmaa aiheuttamatta historiallista lamaa?

Ja kuinka me siitä lamasta selviäisimme, kun meistä suuri osa ei enää edes tiedä, mitä kuokalla voisi tehdä suolla?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti