Vihasta, häpeästä ja erilaisuudesta

Suomalaisen yhteiskunnan yksi suurimmista ongelmista on kyvyttömyytemme sietää erilaisuutta. Viime aikoina tähän liittyen on ollut monenlaista keskustelua ainakin koulujen työskentelyilmapiiristä, lasten yksinäisyydestä, rasismista, vihapuheesta ja ahdistelusta.

Olemme erilaisia, ja tietenkin jokaisella on oikeus tuohtua siitä, että joku toinen on riittävän tyhmä ollakseen eri mieltä. On myös oltava oikeus kertoa omia mielipiteitään. Näin riippumatta siitä, haluaako rajoittaa vai lisätä maahanmuuttoa, tai äänestääkö vihreitä vai perussuomalaisia. Ei ole myöskään pakko hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden olemuksessa jokin ärsyttää itseä.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ihminen on muutakin kuin jokin yksittäinen piirteensä tai mielipiteensä. Vaikka toisen sukupuoli, ihonväri, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen tai poliittiset näkemykset poikkeavat omista, hänen arkielämänsä saattaa silti muistuttaa yllättävän paljon omaani. Hänenkin elämässään toistuvat piipahdukset lähikauppaan hakemaan maitoa ja leipää, töistä kotiin kiirehtiminen jotta ehtisi viettää aikaa perheensä kanssa, kanavasurffailu olohuoneen sohvalla tai muut vastaavat tavanomaiset asiat. Hänkin on huolissaan lastensa tulevaisuudesta, rahojen riittävyydestä, ikääntyvien vanhempiensa jaksamisesta tai suosikkiurheiluseuransa pärjäämisestä. Hänelläkin on talvella nuha. Hänelläkin on oikeus odottaa bussia lähipysäkilläni, tai ottaa aurinkoa sillä rannalla, jolla tykkään itse käydä kesäisin.

Miksi pitää väenväkisin etsiä toisista niitä erottavia piirteitä, jos ne häiritsevät omaa elämää?

Ihminen, joka uhkaa tappaa toisen lapset tai puhkoo tämän autonrenkaat vain siksi, että se toinen on eri mieltä, ei ole juurikaan sen parempi ihminen kuin intialainen lapsenraiskaaja. Molemmat teot kielivät asenteesta, että tuo toinen yksilö on vähemmän arvokas, hänen tunteistaan ja oikeuksistaan ei tarvitse välittää. Että häntä saa käyttää välineenä omien impulssien toteuttamiseen välittämättä siitä, että se vaikuttaa hänen kykyynsä luottaa muihin ihmisiin ja mahdollisuuksiinsa elää normaalia elämää.

Vihapuheessa ja siihen liittyvässä ahdistelussa kuvottavinta onkin se, että juuri nämä ikävät vaikutukset, toisen sielun arpeuttaminen, ovat teon motiivina. Että tarkoitus on muuttaa toinen näkymättömäksi, olemattomaksi, vain siksi että hän on erilainen.

Yhteistä näille teoille on myös se, että perinteisesti uhrit ovat tunteneet häpeää tapahtuneesta. Tekijöiden kyvystä häpeäntunteeseen on vaikea sanoa, kun toiset vähättelevät tekemisiään, ja toiset pitävät huolen etteivät jää kiinni.

Uhrin häpeä on looginen reaktio anarkistisessa yhteiskunnassa, jossa tavallinen ihminen ei voi odottaa vastaantulijan toimivan minkään häveliäisyyden tai kohtuullisuuden sääntöjen mukaisesti. Hengissä selviytymisen kannalta tärkeintä ei ole se, kuka on oikeassa, vaan se että valitsee ne toimintatavat, joilla todennäköisyys silmittömän väkivallan uhriksi joutumiselle on mahdollisimman pieni. Tämä tarkoittaa harmaaseen massaan sulautumista, suomalaista perushyvettä, joka pitää huolen että yrittäminen ja innovaatiot eivät ikinä tule maassamme olemaan kuin niiden harvojen harrastus, joiden itsetunto kestää naurunalaisen friikin aseman. Toinen vaihtoehto on hankkia luotiliivit, ampuma-ase ja kouluttautua ninjaksi. Tämän vaihtoehdon yhteiskunnallisia vaikutuksia voi pohtia vaikkapa selatessaan uutisia Yhdysvaltain kouluampumisista.

Tähänkö suuntaan haluamme yhteiskuntaamme kehittää? Jos tämä on suomalaisiksi patriooteiksi itseään kutsuvien tavoite, voin vain hämmästellä, kenen etua he kuvittelevat ajavansa.

Kuria vai empatiaa?

Lasten huonoa käytöstä ruotiva keskustelu pyörii yleensä kurin käsitteen ympärillä. Olen alkanut epäillä, mennäänkö tässä jo lähtökohtaisesti harhaan.

Kuri on toki kaikkea muuta kuin turha käsite kasvatuksessa. On opittava kurinalaisuutta pystyäkseen tylsään puurtamiseen, joka edeltää lähes kaikkia mukavia ja onnistumisen elämyksiä tarjoavia huippukokemuksia. On oltava rajat, jotta lapsi ei aiheuttaisi vaaraa itselleen tai muille. Mutta kuri yksin ei riitä.

Puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä motivaatiosta. Ulkoinen motivaatio on sitä, että ihminen voi tehdä tylsääkin työtä, kun siitä maksetaan riittävästi palkkaa. Se on myös sitä, että yksilö ei tee sellaisia ilkitöitä, joista jäisi kiinni. Hän oppii tekemään pahojaan, kun kukaan ei näe, kuten monet känniovelat aikuiset sotkiessaan paikkoja. Hän oppii myös pakoilemaan vastuuta ja syyttämään muita, jos epäilee, että omista teoista voi seurata rangaistus.

Sisäinen motivaatio taas on sitä, että teen jotakin, koska nautin siitä. Se on myös pahanteon välttämistä siksi, että ei halua tehdä pahaa. Tässä kohtaa pääsemme empatian käsitteeseen.

Empaattinen ihminen ei tarkoituksella loukkaa toista, koska hänelle tulee itselleen siitä paha mieli. Jos hän loukkaa toista vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, hänen rangaistuksekseen riittää ymmärrys siitä, että on aiheuttanut vahinkoa. Hän myös oppii tästä välttämään vahinkoon johtanutta tekoa, ei rangaistukseen johtanutta kiinni jäämistä. Empaattinen ihminen saattaa jopa oma-aloitteisesti kertoa aiheuttamastaan vahingosta, koska tilanteen korjaaminen ja anteeksipyyntö ovat ainoat todelliset asiat, jotka voivat helpottaa hänen tuskaansa. Toinen vaihtoehto on oman teon merkityksen vähättely ja kieltäminen, eräänlainen itsepetos mielenrauhan säilyttämiseksi.

Väitänkin siis, että hyväkäytöksisiä lapsia haluavan isän tai äidin on tarpeellisempaa keskittyä lapsen empatiakyvyn kehittämiseen, kuin rangaistusten jakelemiseen rikkeistä.

Miten empatiakyky sitten kehittyy? Varhaislapsuudessa keskeistä on lapsen kokemus siitä, että hän on tärkeä. Tämä tunne tulee läheisyydestä, turvallisuudesta, hoitajien positiivisista tunteista lastaan kohtaan, sekä lapsen tarpeisiin vastaamisesta. Täydellisiä vanhempien ei tarvitse olla, eikä vauvan tai taaperon todellakaan tarvitse olla tauotta äidin sylissä, vaan eräänlainen hoivan minimitaso täytyy toteutua. Näin luodaan perusta sille, että empatiakyky ylipäätään voi kehittyä.

Isomman lapsen kanssa empatiaa voi kehittää esimerkiksi keskustelemalla erilaisista tilanteista ja siitä, miltä eri osapuolista on niissä mahtanut tuntua. Tätä voi tehdä kirjojen ja tv-ohjelmien äärellä, sekä keskusteltaessa jälkikäteen tilanteista, joissa joku on tehnyt jotakin väärin.

Lisäksi tietysti lasta on kiellettävä ja estettävä silloin, kun tilanne on päällä. Alle kolmivuotiaan kanssa keskustelumahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, he tarvitsevat hyvin konkreettisesti aikuisen tukea pystyäkseen toimimaan oikein. Isompien lasten voi antaa enemmän myös selvitellä tilanteita keskenään, ja aikuiset auttavat tarvittaessa jälkipyykissä.

Alppilan koulun julkisuudessa puiduista tapahtumista on julkaistu opetusviraston lausunto. Sen mukaan kohuun johtanut konflikti alkoi erityisoppilaan empatianosoituksesta. Hän yritti saada opettajan ymmärtämään, että tämä oli pahoittanut toisen oppilaan mielen. Oppilaan virhe ei ollut pahanilkisyys vaan se, ettei hän ymmärtänyt olevansa sellaisessa asemassa suhteessa tähän kyseiseen opettajaan, ettei hänen viestillään ollut toiveita mennä perille. Opettajan huoleton suhtautuminen tapahtuneeseen taas viittaa vähäiseen empatiakykyyn, tai vaihtoehtoisesti empatiaan liittyvään suojautumismekanismiin vähättelemällä omien tekojen merkitystä.

Toisen käden tietoihin tukeutuen on vaikea päätellä, mikä tulkinta tapahtuneesta on oikea. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki erityisoppilaat eivät ole narsistisia rikollisenalkuja. Heidän joukossaan on eri tavoin kehitysvammaisia lapsia, joilla saattaa esimerkiksi olla voimakas eläytymisen ja empatian kyky suhteessa iloon ja suruun, mutta vähäinen kyky ymmärtää hierarkioita tai toisen ihmisen ärtymystä. Jos tätä ei ymmärrä, ei käsittääkseni sovellu erityisopettajaksi.

Lisäksi terveilläkin teini-ikäisillä on todettu mm. vaikeuksia erottaa toisen ihmisen osoittamia pelon ja vihan tunteita toisistaan, mikä vaikeuttaa heidän toimintaansa konfliktitilanteissa. Tämä johtuu siitä, että heidän aivonsa tekevät niin paljon töitä muuttuakseen lapsen aivoista aikuisen aivoiksi, että tietyt jo opitut taidot heikkenevät väliaikaisesti. Tämä selittää ison osan murrosikäisten ärsyttävyydestä, ja sen kanssa on valitettavasti pakko elää, jos opettaa yläkoulussa.

En tiedä, olivatko perusteet opettajan irtisanomiselle juridisesti riittävät. Kuitenkin opetusviraston selvitys, yhdistettynä opettajan tukikampanjaan liittyvään uhrina olleen oppilaan ja hänen perheensä mustamaalaamiseen, saavat minut epäilemään, että ratkaisu oli oikea.

Niin tai näin, ratkaisun tekivät rehtori ja opetusvirasto, eivät oppilas ja hänen vanhempansa. Empatiakyvyn omaavat sivistyneet aikuiset pystynevät jättämään heidät rauhaan asiasta keskustellessaan.

Kasvatuksesta ja odotusten toteuttamisesta

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Toki heistä jokainen on ajoittain maailman sietämättömin riiviö, mutta yleisesti ottaen pidän heitä mukavina ja fiksuina pikkuihmisinä. Kyllä he minulle raivoavat kotioloissa välillä hyvinkin railakkaasti, mutta heidän kanssaan on helppo reissata ja kyläillä, koska he ovat reippaita ja iloisia ja tietävät ikätasoonsa nähden kohtuullisen hyvin, miten pitää käyttäytyä.

Keskimmäinen on nyt maailman ihanimmassa päiväkodissa. Siellä lasta kuunnellaan ja arvostetaan, ja heidän annetaan vaikuttaa päiväkodin ohjelmaan. Silti rajat asetetaan jämäkästi, ja ollaan myös valmiita ottamaan vastaan siitä aiheutuvat raivarit. Päiväkodin ulkoilupihoilla ei ole kunnon aitoja, mutta se ei ole menoa haitannut, sillä lapset eivät yritä karata. Yhteishenki, kokemus yhteisestä sopimuksesta ja hoitajien auktoriteetti riittävät korvaamaan fyysiset esteet.

Kun esikoiseni aloitti esikoulun, hän sai maailman ihanimman opettajan. Opettaja oli sitä mieltä, että hänellä oli aivan uskomattoman upea luokka opetettavanaan. Ja niin olikin. Ryhmä oli iso ja porukasta kolmannes maahanmuuttajia vaihtelevalla kielitaidolla. Ristiriitojakin oli, mutta kaikenkaikkiaan ryhmä hitsautui hyvin yhteen. Käsittääkseni kaikki todettiin koulukypsiksi, vaikka osalla lähtökohdat siihen eivät olleet ollenkaan itsestäänselvät.

Ekaluokan opettaja on myös maailman upein opettaja. Hän opettaa lapsia kahden vuoden ajan, ja saattelee sitten aina koulun upeimman luokan jonkin kolmannen luokan opettajan iloksi. Näin näyttää käyvän nytkin, oppilaat ovat lähes poikkeuksetta ikätasoaan vastaavalla tai sitä ylemmällä tasolla, ja koko ryhmä on hänen mielestään aivan upea. Joukossa on ainakin yksi, jonka koulukypsyyttä harkittiin huolella esikouluvuoden lopulla. Kun tästä lapsesta kysyy, opettaja kertoo selvää ylpeyttä äänessään, miten kovasti lapsi on tehnyt töitä ja miten hyvin hän on edistynyt.

Ystäväni kertoi tavanneensa naisen, joka toimii sijaisäitinä huostaanotetuille teineille. Näillä nuorilla on hyvinkin vaikeita taustoja, ja he ovat saattaneet oirehtia hyvinkin voimakkaasti mm. koulussa. Silti tämä sijaisäiti puhuu lämmöllä siitä, miten ihania nuoret ovat. Sain käsityksen, että hän on todella pystynyt katkaisemaan sijaislastensa ongelmakierteitä ja kasvattamaan heistä niin kutsuttuja kunnon kansalaisia.


Lapsilla on mielenkiintoinen taipumus pyrkiä täyttämään odotukset. Kun he ovat toisten silmissä ihania, he ovat sellaisia. Tietenkin kuvan pitää olla jossain määrin realistinen: lapsi kokee luultavasti vain ahdistavana, jos aikuinen ei koskaan estä häntä kun hän opettelee miten maailma toimii, tai kehuu vuolaasti hutaisten tehtyjä huonoja suorituksia. Lapset ovat myös erilaisia, toisiin on helpompi suhtautua positiivisesti kuin toisiin. Hankalimmastakin lapsesta kannattaisi silti etsiä ne parhaat puolet, rohkaista häntä esittelemään niitä, ja myös ottamaan kykyihinsä ja ikätasoonsa sopivasti vastuuta. Teinien kanssa haasteet tietenkin ovat aivan toista luokkaa kuin pikkukoululaisilla, mutta yhtä kaikki hekin ovat lapsia.


Keskustelu lasten kasvattamisesta on taas kerran ryöpsähtänyt valloilleen. Keskustelun kimmokkeina ovat olleet kysymys, saako ulkopuolinen puuttua toisen lapsen tekemisiin, sekä Alppilan koulun opettajan erottamiseen johtanut välikohtaus. Taas kerran keskustelun keskiössä on ollut se, miten huonotapaisia nykyajan lapset ovat, ja miten heidän vanhempansa ovat paitsi kyvyttömiä kasvattajina, myös kyvyttömiä ottamaan vastaan palautetta.

Mitenkään vähättelemättä koulujen ongelmia haluaisin muistuttaa, että valtaosa lapsista osaa käyttäytyä hyvin - toki ikänsä asettamissa rajoissa. Yksi tai kaksi häirikköä luokassa tekee opetuksesta varmasti haasteellista, mutta kaikkien nuorten leimaaminen heidän perusteellaan on kohtuutonta.

Samoin käsitykseni on, että valtaosa vanhemmista haluaa tukea koulua kasvatustehtävässään. Vaikka häirikkövanhemmat pystyvätkin terrorisoimaan koko kouluyhteisöä, he ovat silti varmastikin vähemmistössä. Kun heistä puhutaan, on turha puhua vanhemmuuden kriisistä, koska kyse ei ole yleisestä vanhemmuuteen liittyvästä ilmiöstä, vaan yksittäisistä omalla tavallaan häiriintyneistä ihmisistä. He ovat ehkä niin tottuneita räätälöityjen palveluiden käyttäjiä, etteivät tule ajatelleeksi, ettei koulun ole tarkoitus olla elämyspuisto. Tai kenties he samastuvat lapseensa niin voimakkaasti, etteivät voi olla ottamatta henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos joku kyseenalaistaa heidän rakkaan kasvattinsa kyvyt ja halun menestyä. Tai ehkä taustalla on vaikkapa narsismin kaltaisia ongelmia, tai traumoja omilta kouluajoilta.

Mitä jos lopettaisimme äksyilyn, keskinäisen parjaamisen ja valittamisen? Niiden sijaan voisimme keskittyä näkemään toisissamme hyvää, sekä miettimään tapoja, joilla sitä hyvää saisi näkyviin vielä enemmän. Esimerkin voima on kasvatuksessakin keskeinen, siispä näyttäkäämme lapsille esimerkkiä kohteliaasta puheesta ja käytöksestä. Hyvä kiertämään!

Aiheessa pysymisen vaikeudesta - koulukurikeskustelun krapula

Suomalaisten kollektiivinen oikeudentaju sai kolhun, kun helsinkiläinen opettaja menetti työpaikkansa tuupattuaan erityistarpeisen yläkouluikäisen oppilaan ulos ruokalasta. Opettajan tueksi perustettu adressi on kerännyt noin 200 000 allekirjoitusta, ja aiheesta on keskusteltu niin lehdissä, tv:ssä kuin internetissä. Kansalaisaloitettakin ollaan puuhaamassa koulujen pelisääntöjen selkiyttämiseksi.

Positiivista asiassa on se, että se on nostanut keskiöön asian, joka on jo pitkään hiertänyt koulumaailmaa ja ajoittain ryöpsähtänyt julkisuuteenkin: miten häiriköt ja kiusantekijät saataisiin kuriin, ja kouluista turvallinen oppimisympäristö, jossa niin opettajat kuin oppilaatkin voisivat paremmin viihtyä? On keskusteltu käytössä olevista kurinpitomenetelmistä sekä siitä, onko opettajilla riittävästi valmiuksia ongelmatilanteiden kohtaamiseen. Näiden keskustelujen toivoisi jatkuvan, ja vaikuttavan niin opettajankoulutukseen kuin opettajien käytössä olevien tukiverkostojen toiminnan tehostamiseen.

Tämä vaikuttaisi kuitenkin olevan vain pieni ja yhä kauemmaksi karkaava ydin keskellä valtavaa patoumien purkausta.

Kuten odottaa saattoikin, suuri osa nettikeskustelua pyörii jälleen kerran sen päähänpinttymän ympärillä, että kasvattaminen olisi mahdotonta ilman piiskaa. Että kyseisessä tilanteessa opettaja toimi turhankin helläkätisesti, eiväthän lapset nyt pahakseen pane koviakaan otteita, ja ainoa tapa saada näihin kovakalloihin käytöstapoja on kovistella heitä kunnolla. Osa keskustelijoista ei myöskään hahmota sitä, että teini-ikäinenkin on lapsi, vaikka häneltä voidaankin jo odottaa aikuisen kaltaisia toimintavalmiuksia joissakin asioissa.

Hämmästyin huomatessani, että tämän lisäksi keskustelu on ajautunut myös "maahanmuuttokritiikin" puolelle. Ilmeisesti ruokalasta ulos heitetty teini ei ollut sataprosenttisen aito etninen suomalainen, ja tämä on antanut monille hyvän tekosyyn purkaa omaa pahaa mieltään. Itsekin olen osallistunut keskusteluun, jossa ensin vihjailtiin sillä että maahanmuuttajat kollektiivisesti nostaisivat metelin rasismista, jos poikaa tuuppinutta opettajaa ei olisi erotettu (mikä on väitteenä omituinen, koska käsittääkseni keskiverto maahanmuuttaja on yhtä ihmeissään siitä, ettei opettaja saa lyödä oppilasta, kuin punaniskasuomalaisetkin), sitten epäiltiin, että nuorten esittämät rasismisyytökset estäisivät opettajia puuttumasta maahanmuuttajaoppilaitten käyttäytymiseen (mikä on väitteenä omituinen, koska muutkin sanavalmiit nuoret keksivät tapoja yrittää kääntää ristiriitatilanteita edukseen, ja koulun ja vanhempien yhteistyöllä nämä pyrkimykset pystytään tukahduttamaan), ja lopulta päädyttiin purnaamaan rasismi-käsitteen epämääräisyydestä sekä Halla-Ahon saaman tuomion epäoikeudenmukaisuudesta (jos joku kokee tarpeelliseksi nähdä perustelut näiden väitteiden naurettavuudesta, pistähän viestiä niin kirjoitan aiheesta oman blogitekstinsä). Siinä vaiheessa, kun keskustellaan rasismin määritelmästä, yhteiskunnassamme ilmenevästä tai kuvitellusta rasismista, tai siitä, oliko Halla-Ahon tuomiolle perusteita, ollaan jo aika kaukana Antti Korhosesta.

Surullisinta kuitenkin on se, että tilanteen osapuolia myös mustamaalataan julkisuudessa.

On vihjailtu erotetun opettajan käyttäneen aikaisemminkin liian roiseja otteita oppilaitaan kohtaan. Tämä selittäisi ja mahdollisesti myös oikeuttaisi irtisanomisen. Ymmärrettävästi työnantaja ei voi tällaisia asioita lähteä laajemmin avaamaan julkisuudessa, koska työnantajan täytyy huolehtia myös työntekijänsä yksilönsuojasta, eikä mahdollisiin aikaisempiin konflikteihin liittyneiden oppilaidenkaan tietoja voida tuosta vain lähteä julkistamaan.

On myös esiintynyt huimia väitteitä irtisanomispäätöksen tehneen rehtorin persoonasta ja ammattitaidosta. Mikäli ne pitävät paikkansa, Alppilan koulu lienee hyvin tulehtunut työyhteisönä, mikä ei varmastikaan helpota opettajien mahdollisuuksia selvitä erityisoppilaittensa kanssa. Mikäli taas väitteet ovat täysin perusteettomia, niiden esittäjät ottavat tietoisen riskin herjatessaan rehtoria julkisesti.

Järkyttävintä on ollut se, että myös ruokalasta poistettu nuori on nostettu valokeilaan tavalla, joka (mikäli esitetyt väitteet pitävät paikkansa) tekee käytännössä mahdolliseksi selvittää hänen henkilöllisyytensä. Toivottavasti hänen vanhemmistaan julkisuudessa esitetyt väitteet eivät perustu koulun oppilaistaan keräämään rekisteriin, jonka sisältöä tuskin saa käyttää juorujen luomiseen. Vaikka nettipalstoilla onkin suunnattoman hauskaa riipiä riekaleiksi tämän nuoren lisäksi hänen vanhempiensa kyvyt kasvattajina, näillä asioilla on kovin vähän tekemistä sen kanssa, oliko nuoren tuuppaaminen tuossa tilanteessa asiallista opettajalta, tai millaisia sanktioita työnantajan oli aiheellista jakaa tästä ylilyönnistä. Myöskään salaliittoteoriat isän etnisen taustan tai äidin ammatin vaikutuksista rehtorin päätökseen eivät suuresti auta sen selvittämisessä, oliko irtisanominen laillinen vai ei. Oleellista on vain se, ovatko irtisanomisen perusteet riittävät.

Erotettu opettaja on myös kerännyt sympatioita valittelemalla sitä, miten iso taloudellinen isku työpaikan menettäminen hänelle ja hänen perheelleen oli. Hänen avukseen kehitettäviä hyväntekeväisyyskampanjoita odotellessa voi vaikka pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi hyvät keskustelut tapetaan aina asiaankuulumattomalla kohinalla.

Sitoutumisesta ja syrjäytymisestä

Olen viime aikoina miettinyt sitoutumiseen liittyviä asioita. Esimerkiksi sitä, miten aikani ei riitä kaikkeen, mitä haluaisin tehdä, mutta silti hakeuduin taas vuodenvaihteessa uusiin luottamustehtäviin ja käytän myös aikaani niiden hoitamiseen ja sen pohtimiseen, miten asioita voisi tehdä paremmin. Teen näin, koska koen että asiat, joissa olen mukana, ovat tärkeitä. Ne ovat vaikutuskanavani siihen, että lasteni elinpiiri toimii, tarjoaa turvalliset puitteet ja mielekästä tekemistä. Kyse on siis pohjimmiltaan siitä, että olen sitoutunut lapsiini, vaikka siihen liittyykin se että minulla on taas pikkuisen vähän vähemmän aikaa olla heidän kanssaan. Mutta totta puhuen en oikein usko, että käyttäisin sitä aikaa barbeilla ja pikkuautoilla leikkimiseen.

Yhteiskuntamme arvostaa vapautta ja yksilöllisyyttä. Kun harkitsen vapaaehtoistyötä tai yhdistyksen hallitustehtäviä, joudun punnitsemaan, minkä verran olen valmis tästä vapaudestani luopumaan. Jos maksan kuntosalikortista mutta en käykään siellä, olen itse se joka kärsii seurauksista, ja tavallaan vastaan vain itse itselleni siitä, käytänkö aikaani kuntoiluun vai en. Kun taas sitoudun tekemään jotakin yhteisön eteen, muut kärsivät jos totean kohta ettei tämä olekaan minun juttuni. Ja ennen kuin hommaa kokeilee, ei voi tietää, onko se oma juttu vai ei.

Moniin vapaaehtoistöihin voi kuitenkin lähteä kokeilumielellä. Voi sitoutua aluksi vain yhteen iltaan tai viikonloppuun ja miettiä sen jälkeen, haluaisiko tästä itselleen uutta harrastusta. Pidempiin pesteihin taas voi lähteä sillä ajatuksella, että katsotaan nyt ainakin tämä kuukausi tai vuosi, mistä ollaan nyt sovittu, kyllä minä sen aikaa sinnittelen. Elämässä on aika vähän sellaisia päätöksiä, joiden suhteen ei saisi mahdollisuutta muuttaa mieltään. Yllättävän helposti myös käy niin, että homma onkin ihan mukavaa, ja pian sitä huomaa pitävänsä tärkeinä asioita, joita ei aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, ja olevansa valmis sitoutumaan vielä enemmän.

Sitoutumisessa on sellainen jännä piirre, että kyse ei ole vain siitä, että menetän omaa aikaani sitoutumalla. Jos homma on toimiakseen, se toimii yleensä niin, että sitoutumalla saa verkoston, joka tavalla tai toisella sitoutuu takaisin. Sitä tutustuu uusiin, mukaviin ihmisiin, saa kiitosta hoitamistaan asioista, ja oppii ymmärtämään ja siten ehkä myös hyväksymään paremmin sitä ympäristöä, jonka osana joutuu joka tapauksessa olemaan. Saa kokea olevansa tärkeä.

Koen olevani suunnattoman onnekas ihminen. Minulla on tukenani ja turvanani jo varsin laaja verkosto. Perheeni kaikki neljä muuta jäsentä ovat puutteistaan huolimatta mielestäni mainioita tyyppejä, ja olen sitoutunut tekemään kaikkeni, että asia olisi näin vastakin. Lasteni kaikki isovanhemmat ovat hyvissä voimissa, lähellä, ja kiinnostuneita hyvinvoinnistamme. Minulla on työpaikka, ja siellä ihania ihmisiä, joiden kanssa käydä lounaalla ja vaihtaa kuulumisia. Naapurustossamme on mukavia perheitä, joiden lapsista on leikkiseuraa omille lapsilleni. Minulla on mahdollisuuksia harrastaa ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani lähiympäristöni hyvinvointiin.

Jos miettii maahanmuuttajia, kuten Ruotsiin työn perässä lähteneet suomalaiset duunarit, tai edes maaltamuuttajia, kuten omat vanhempani, jotka lähtivät kaukaiseen Helsinkiin opiskelemaan ja jäivät sinne kasvattamaan perheen, he ovat joutuneet luopumaan yhdestä tärkeästä verkoston osasta. (Tähän liittyvästä itse pärjäämisen kulttuurista ja sen murtumisesta on myös kiinnostava juttu Suomen Kuvalehdessä.) Sodan jaloista tulleille tämä verkosto voi olla myös taakka: on monta rakasta ihmistä jossain kaukana, joista täytyy kantaa huolta.

Ihminen, jolla ei ole lähellään sukua, ei työtä, ei ystäviä, ei seurakuntaa, yhdistystoimintaa tai muuta tarjoamassa tutustumiskanavia lähiympäristön ihmisiin, on tavallaan äärimmäisen vapaa, mutta hinta siitä on hirmuinen. On kuin ei olisi olemassa ollenkaan.

Siksi onkin niin traagista, että maahanmuuton ongelmiin halutaan puuttua estämällä perheiden yhdistämisiä. Lähisuvun tuominen naapurustoon kun olisi yksinkertaisin askel tarjota niitä tukiverkostoja, jotka pitävät yksilön mieleltään terveenä ja auttavat löytämään tuottavan paikan osana yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisuudesta ja kiusantekijöistä

Kirjoitin alkuvuodesta ajatuksiani ruumiillisesta kurittamisesta ja siitä, pitääkö virheistä rangaista. Asia tuli taas mieleen, kun luin Hesarin artikkelia koulukiusaamisesta ja lasten yksinäisyydestä.

Koulukiusaamisessahan kysymys ei ole vain siitä, että epäkelvot ihmistaimet kiduttavat viatonta, vaikka kuvio saattaakin sen suuntaiseksi kehittyä. Usein kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen lähtee siitä, ettei lapsi täytä jotain sosiaalista normia, tai tekee jonkin itsessään kohtuullisen harmittoman virheen, josta yhteisö sitten rankaisee.

Kiusattua ei toki silti voida syyttää kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, olemmehan kaikki erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Voi olla vain tuurista kiinni, kenen kohdalla pienestä virheestä paisuu sosiaalinen stigma, jonka seurauksena pahimmillaan koko loppu elämä on pilalla.

Itse muistan lapsuudestani tilanteen, jossa opettaja moitti luokkaamme siitä, että yksi poika oli jätetty välitunnilla leikkien ulkopuolelle. Muistan, miten minun oli vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että tämä poika olisi ollut tilanteessa uhrina, sillä meidän leikkiimme hän ei päässyt mukaan koska oli tullut hajottamaan sen. Minun ekaluokkalaisen logiikallani oli aivan oikein, ettei kukaan leikkinyt hänen kanssaan, kun hän itse kiusasi muita.

Isompana olen ymmärtänyt, että jos kokee toistuvasti tulevansa torjutuksi, on vaikea hakea seuraa tavalla, joka kantaisi hedelmää. Leikin ulkopuolelle jätetty on vihainen niille, joilla on keskenään hauskaa, ja kun jo valmiiksi tietää, ettei tule pääsemään mukaan, tuntuu luontevammalta mennä häiritsemään muita sen sijaan että pyytäisi nätisti päästä mukaan.

Kaikki ulkopuolelle jätetyt eivät tietenkään ole itse kiusanhenkiä. Sosiaalinen stigma saattaa tulla myös esimerkiksi itkemisestä, tai siitä ettei vaikkapa sydänvian vuoksi pysty juoksentelemaan pihalla samaan tapaan kuin muut. Yhtä kaikki sosiaaliset taidot ja positiivinen minäkuva kehittyvät vain vuorovaikutuksessa, ja näin ulkopuolelle jättäminen tekee piireihin pääsemisestä päivä päivältä vaikeampaa.

Lapsen on myös paljon helpompi kehittyä taidoissa, joissa hän kokee onnistuvansa, kuin sellaisissa joissa häntä moititaan. Kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen saa huomion kiinnittymään omiin epäonnistumisiin, siihen että ei ole hyvä, ja tämä ruokkii entisestään epäonnistumisia. Jos menee yläasteelle sen näköisenä, että pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan, kavereiden saaminen voi olla aika vaikeaa.

Mitä itse olen seurannut lasteni taivalta päiväkodissa, esikoulussa ja ekaluokkalaisena, on selvästi tärkeää, että ryhmästä löytyy sellaisia lapsia, jotka pyytävät ujoa mukaan leikkiin, eivätkä anna toisen hieman omituisen käytöksen tai ulkonäön olla este kaveruudelle. Aikuisten tapa olla läsnä lapsille, ohjata heitä toistensa seuraan ja puuttua ongelmiin on myös tärkeää, mutta ilman yhteistyökykyisiä lapsia aikuisten toimet kiusaamisen lopettamiseksi eivät voi onnistua.

Jos kokee itse tulevansa ehdoitta hyväksytyksi, on helpompi hyväksyä myös muiden heikkouksia. Kenties tärkein läksy lapsillemme ei olekaan se, että pahan tulee saada palkkansa, vaan että erilaisuus ja erehtyminen on sallittua.