keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kuria vai empatiaa?

Lasten huonoa käytöstä ruotiva keskustelu pyörii yleensä kurin käsitteen ympärillä. Olen alkanut epäillä, mennäänkö tässä jo lähtökohtaisesti harhaan.

Kuri on toki kaikkea muuta kuin turha käsite kasvatuksessa. On opittava kurinalaisuutta pystyäkseen tylsään puurtamiseen, joka edeltää lähes kaikkia mukavia ja onnistumisen elämyksiä tarjoavia huippukokemuksia. On oltava rajat, jotta lapsi ei aiheuttaisi vaaraa itselleen tai muille. Mutta kuri yksin ei riitä.

Puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä motivaatiosta. Ulkoinen motivaatio on sitä, että ihminen voi tehdä tylsääkin työtä, kun siitä maksetaan riittävästi palkkaa. Se on myös sitä, että yksilö ei tee sellaisia ilkitöitä, joista jäisi kiinni. Hän oppii tekemään pahojaan, kun kukaan ei näe, kuten monet känniovelat aikuiset sotkiessaan paikkoja. Hän oppii myös pakoilemaan vastuuta ja syyttämään muita, jos epäilee, että omista teoista voi seurata rangaistus.

Sisäinen motivaatio taas on sitä, että teen jotakin, koska nautin siitä. Se on myös pahanteon välttämistä siksi, että ei halua tehdä pahaa. Tässä kohtaa pääsemme empatian käsitteeseen.

Empaattinen ihminen ei tarkoituksella loukkaa toista, koska hänelle tulee itselleen siitä paha mieli. Jos hän loukkaa toista vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, hänen rangaistuksekseen riittää ymmärrys siitä, että on aiheuttanut vahinkoa. Hän myös oppii tästä välttämään vahinkoon johtanutta tekoa, ei rangaistukseen johtanutta kiinni jäämistä. Empaattinen ihminen saattaa jopa oma-aloitteisesti kertoa aiheuttamastaan vahingosta, koska tilanteen korjaaminen ja anteeksipyyntö ovat ainoat todelliset asiat, jotka voivat helpottaa hänen tuskaansa. Toinen vaihtoehto on oman teon merkityksen vähättely ja kieltäminen, eräänlainen itsepetos mielenrauhan säilyttämiseksi.

Väitänkin siis, että hyväkäytöksisiä lapsia haluavan isän tai äidin on tarpeellisempaa keskittyä lapsen empatiakyvyn kehittämiseen, kuin rangaistusten jakelemiseen rikkeistä.

Miten empatiakyky sitten kehittyy? Varhaislapsuudessa keskeistä on lapsen kokemus siitä, että hän on tärkeä. Tämä tunne tulee läheisyydestä, turvallisuudesta, hoitajien positiivisista tunteista lastaan kohtaan, sekä lapsen tarpeisiin vastaamisesta. Täydellisiä vanhempien ei tarvitse olla, eikä vauvan tai taaperon todellakaan tarvitse olla tauotta äidin sylissä, vaan eräänlainen hoivan minimitaso täytyy toteutua. Näin luodaan perusta sille, että empatiakyky ylipäätään voi kehittyä.

Isomman lapsen kanssa empatiaa voi kehittää esimerkiksi keskustelemalla erilaisista tilanteista ja siitä, miltä eri osapuolista on niissä mahtanut tuntua. Tätä voi tehdä kirjojen ja tv-ohjelmien äärellä, sekä keskusteltaessa jälkikäteen tilanteista, joissa joku on tehnyt jotakin väärin.

Lisäksi tietysti lasta on kiellettävä ja estettävä silloin, kun tilanne on päällä. Alle kolmivuotiaan kanssa keskustelumahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, he tarvitsevat hyvin konkreettisesti aikuisen tukea pystyäkseen toimimaan oikein. Isompien lasten voi antaa enemmän myös selvitellä tilanteita keskenään, ja aikuiset auttavat tarvittaessa jälkipyykissä.

Alppilan koulun julkisuudessa puiduista tapahtumista on julkaistu opetusviraston lausunto. Sen mukaan kohuun johtanut konflikti alkoi erityisoppilaan empatianosoituksesta. Hän yritti saada opettajan ymmärtämään, että tämä oli pahoittanut toisen oppilaan mielen. Oppilaan virhe ei ollut pahanilkisyys vaan se, ettei hän ymmärtänyt olevansa sellaisessa asemassa suhteessa tähän kyseiseen opettajaan, ettei hänen viestillään ollut toiveita mennä perille. Opettajan huoleton suhtautuminen tapahtuneeseen taas viittaa vähäiseen empatiakykyyn, tai vaihtoehtoisesti empatiaan liittyvään suojautumismekanismiin vähättelemällä omien tekojen merkitystä.

Toisen käden tietoihin tukeutuen on vaikea päätellä, mikä tulkinta tapahtuneesta on oikea. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki erityisoppilaat eivät ole narsistisia rikollisenalkuja. Heidän joukossaan on eri tavoin kehitysvammaisia lapsia, joilla saattaa esimerkiksi olla voimakas eläytymisen ja empatian kyky suhteessa iloon ja suruun, mutta vähäinen kyky ymmärtää hierarkioita tai toisen ihmisen ärtymystä. Jos tätä ei ymmärrä, ei käsittääkseni sovellu erityisopettajaksi.

Lisäksi terveilläkin teini-ikäisillä on todettu mm. vaikeuksia erottaa toisen ihmisen osoittamia pelon ja vihan tunteita toisistaan, mikä vaikeuttaa heidän toimintaansa konfliktitilanteissa. Tämä johtuu siitä, että heidän aivonsa tekevät niin paljon töitä muuttuakseen lapsen aivoista aikuisen aivoiksi, että tietyt jo opitut taidot heikkenevät väliaikaisesti. Tämä selittää ison osan murrosikäisten ärsyttävyydestä, ja sen kanssa on valitettavasti pakko elää, jos opettaa yläkoulussa.

En tiedä, olivatko perusteet opettajan irtisanomiselle juridisesti riittävät. Kuitenkin opetusviraston selvitys, yhdistettynä opettajan tukikampanjaan liittyvään uhrina olleen oppilaan ja hänen perheensä mustamaalaamiseen, saavat minut epäilemään, että ratkaisu oli oikea.

Niin tai näin, ratkaisun tekivät rehtori ja opetusvirasto, eivät oppilas ja hänen vanhempansa. Empatiakyvyn omaavat sivistyneet aikuiset pystynevät jättämään heidät rauhaan asiasta keskustellessaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti