torstai 25. huhtikuuta 2013

Vihasta, häpeästä ja erilaisuudesta

Suomalaisen yhteiskunnan yksi suurimmista ongelmista on kyvyttömyytemme sietää erilaisuutta. Viime aikoina tähän liittyen on ollut monenlaista keskustelua ainakin koulujen työskentelyilmapiiristä, lasten yksinäisyydestä, rasismista, vihapuheesta ja ahdistelusta.

Olemme erilaisia, ja tietenkin jokaisella on oikeus tuohtua siitä, että joku toinen on riittävän tyhmä ollakseen eri mieltä. On myös oltava oikeus kertoa omia mielipiteitään. Näin riippumatta siitä, haluaako rajoittaa vai lisätä maahanmuuttoa, tai äänestääkö vihreitä vai perussuomalaisia. Ei ole myöskään pakko hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden olemuksessa jokin ärsyttää itseä.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ihminen on muutakin kuin jokin yksittäinen piirteensä tai mielipiteensä. Vaikka toisen sukupuoli, ihonväri, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen tai poliittiset näkemykset poikkeavat omista, hänen arkielämänsä saattaa silti muistuttaa yllättävän paljon omaani. Hänenkin elämässään toistuvat piipahdukset lähikauppaan hakemaan maitoa ja leipää, töistä kotiin kiirehtiminen jotta ehtisi viettää aikaa perheensä kanssa, kanavasurffailu olohuoneen sohvalla tai muut vastaavat tavanomaiset asiat. Hänkin on huolissaan lastensa tulevaisuudesta, rahojen riittävyydestä, ikääntyvien vanhempiensa jaksamisesta tai suosikkiurheiluseuransa pärjäämisestä. Hänelläkin on talvella nuha. Hänelläkin on oikeus odottaa bussia lähipysäkilläni, tai ottaa aurinkoa sillä rannalla, jolla tykkään itse käydä kesäisin.

Miksi pitää väenväkisin etsiä toisista niitä erottavia piirteitä, jos ne häiritsevät omaa elämää?

Ihminen, joka uhkaa tappaa toisen lapset tai puhkoo tämän autonrenkaat vain siksi, että se toinen on eri mieltä, ei ole juurikaan sen parempi ihminen kuin intialainen lapsenraiskaaja. Molemmat teot kielivät asenteesta, että tuo toinen yksilö on vähemmän arvokas, hänen tunteistaan ja oikeuksistaan ei tarvitse välittää. Että häntä saa käyttää välineenä omien impulssien toteuttamiseen välittämättä siitä, että se vaikuttaa hänen kykyynsä luottaa muihin ihmisiin ja mahdollisuuksiinsa elää normaalia elämää.

Vihapuheessa ja siihen liittyvässä ahdistelussa kuvottavinta onkin se, että juuri nämä ikävät vaikutukset, toisen sielun arpeuttaminen, ovat teon motiivina. Että tarkoitus on muuttaa toinen näkymättömäksi, olemattomaksi, vain siksi että hän on erilainen.

Yhteistä näille teoille on myös se, että perinteisesti uhrit ovat tunteneet häpeää tapahtuneesta. Tekijöiden kyvystä häpeäntunteeseen on vaikea sanoa, kun toiset vähättelevät tekemisiään, ja toiset pitävät huolen etteivät jää kiinni.

Uhrin häpeä on looginen reaktio anarkistisessa yhteiskunnassa, jossa tavallinen ihminen ei voi odottaa vastaantulijan toimivan minkään häveliäisyyden tai kohtuullisuuden sääntöjen mukaisesti. Hengissä selviytymisen kannalta tärkeintä ei ole se, kuka on oikeassa, vaan se että valitsee ne toimintatavat, joilla todennäköisyys silmittömän väkivallan uhriksi joutumiselle on mahdollisimman pieni. Tämä tarkoittaa harmaaseen massaan sulautumista, suomalaista perushyvettä, joka pitää huolen että yrittäminen ja innovaatiot eivät ikinä tule maassamme olemaan kuin niiden harvojen harrastus, joiden itsetunto kestää naurunalaisen friikin aseman. Toinen vaihtoehto on hankkia luotiliivit, ampuma-ase ja kouluttautua ninjaksi. Tämän vaihtoehdon yhteiskunnallisia vaikutuksia voi pohtia vaikkapa selatessaan uutisia Yhdysvaltain kouluampumisista.

Tähänkö suuntaan haluamme yhteiskuntaamme kehittää? Jos tämä on suomalaisiksi patriooteiksi itseään kutsuvien tavoite, voin vain hämmästellä, kenen etua he kuvittelevat ajavansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti