Yleisradio on tänään esittänyt Pekka ja Pätkä-elokuvan, jota monet pitävät rasistisena. Elokuvan ongelmallisuutta ovat hyvin avanneet mm. Koko Hubara, Anna Pöysä ja Veikka Lahtinen blogeissaan ja ne kaikki kannattaa lukea.
Elokuvaa puolustellaan sillä, että kyse on oman aikansa tuotteesta, eikä historiaa tule sensuroida. Tämä on ihan totta. Kuitenkin, fakta on, että "oman aikansa tuote" ei ole riittävä syy sille, että jokin elokuva pääsee televisiolevitykseen. Maailman sivu on ehditty tehdä valtava määrä elokuvia, ja joillakin kriteereillä niistä poimitaan ne, jotka halutaan näyttää. Tätä kohun nostattanutta Pekka ja Pätkä-elokuvaa ei edes omana aikanaan pidetty hyvänä elokuvana, joten on vaikea nähdä muuta syytä sen esittämiseen kuin se vanha kunnon "ennen oli nostalgiakin parempaa" -ajattelu, joka nostaa kaikki lapsuusmuistomme nykykulttuurin keskiöön.
Joskus toki voi olla tarpeenkin esittää arvelluttavia elokuvia jo ihan niiden tarjoaman ajankuvan vuoksi. Historia tulee ymmärrettävämmäksi ja ongelmineenkin konkreettisemmaksi elokuvan kautta. Tällöin kuitenkin kuuluu hyviin tapoihin jotenkin auttaa katsojaa asettamaan elokuva kontekstiinsa.
Usein vedotaan siihen, että neekeri sanana on ollut Suomessa yleiskielinen, eikä sillä ole ollut rasistista merkitystä. Tämä on toki jossain määrin totta, sanan käyttö kirjoissa ja elokuvissa sekä rodullistavat termit karkkihyllyllä ovat usein kuvastaneet enemmän uteliaisuutta ja eksotiikan kaipuuta kuin pyrkimystä rotuhierarkioiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu -kirjoja kirjoitettaessa pyrkimys on selvästi ollut ennemminkin antirasistinen kuin rasistinen, vaikka alkuperäisessä tekstissä puhutaankin neekereistä, joita myös kuvataan kirjassa hyvin stereotyyppisesti. Tämä on ymmärrettävää, elettiinhän tuolloin täysin valkoisessa kulttuurissa, jossa viihdettä tuotettiin vain valkoisille ihmisille, ja joissa hatarat tiedot kaukaisista maista ja kansoista suodattuivat käytännössä aina kolonisaation kontekstista käsin.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Eksotiikka-näkökulma on menettänyt hohdettaan, kun eri väristen ihmisten kohtaaminen on meistä monelle arkipäivää ja nämä sisällöt näyttäytyvät lähinnä naiivina ajankuvana. Viihdettä kuluttava yleisö ei myöskään enää ole vain valkoisia. Osalle katsojista nämä asiat näyttäytyvät hyvin erikoisessa ja loukkaavassakin valossa, ja yksi syy siihen on se että heille kyse ei ole vain menneiden aikojen muistelusta, vaan tällaisen viihteen näyttämä stereotypisoiva huumori voi nostaa mieleen hyvinkin kipeitä muistoja ihan jokapäiväisestä elämästä,
Rodullistettujen kokemusta teoksen rasistisuudesta ei saa mitätöidä sillä että eivät ne tekijät tarkoittaneet loukata ketään. Päin vastoin meidän pitäisi enemmän oppia näkemään rasismi myös niissä yhteyksissä, joissa sillä ei ole loukkaavaa tarkoitusta. Jos keskitymme rasismin vastustamisessa vain pahantahtoisiin kiusantekijöihin, voimme unohtaa ylevät tavoitteet tasa-arvosta, koska suurin osa syrjinnän muodoista on sellaisia ettei niillä ole suoranaisesti tarkoitus sortaa ketään. Sorto on usein ennemminkin sivutuote siitä, että rakennettaessa maailmaa valtaväestön tarpeisiin, muiden ryhmien tarpeita ei ymmärretä riittävässä määrin ottaa huomioon. Siksi tasa-arvon edistäminen vaatii sen, että pystymme luopumaan tai esittämään kriittisessä valossa myös asioita, jotka ovat meille normaali tai rakaskin osa menneisyyttämme.
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
tiistai 13. syyskuuta 2016
Saako nykytaiteesta loukkaantua?
Kävimme hiljattain perheen kanssa Kiasmassa nauttimassa Ernesto Neton teoksista. Nykytaide on siitä mielenkiintoista, että aina sen keskiössä ei ole se, mitä teos esittää, vaan yhtä tärkeäksi osaksi voi muodostua katsojan oma kokemus. Äärimmillään teos syntyy vasta vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.
Kokemus Neton taiteen keskellä oli rentouttava ja virkistävä. Taiteen ei kuitenkaan ole aina tarkoitus olla miellyttävää. Sen tehtävä on joskus myös nostaa esiin ikäviä tunteita ja sitä kautta vaikeita keskustelunaiheita. Tässä mielessä Kiasma onkin onnistunut museona, se on nostanut näytteille eri tavoin puhuttelevia teoksia, eivätkä Neton kanssa yhtä aikaa esillä olleet teoksetkaan olleet kaikki ensisijaisesti miellyttäviä.
Tästä näkökulmasta on hyvin hämmentävää seurata Grind -teoksen ympärillä käytävää keskustelua. Teoksessa käytettävät feikki-saamenpuvut tuovat väistämättä mieleen missikisoihin ja Lumi-brändin mainokseen liittyneet saamenpukukohut. Kulttuurinen omiminen on uusi käsite suomalaisessa keskustelussa, ja siksi meille vielä vieras ja vaikeasti hahmotettava. Meillä suomalaisilla on paljon huonosti kohdattua ja käsiteltyä historiaa, ja saamelaisten kohtelu maassamme sekä historiallisesti että vielä tänä päivänäkin on yksi merkittävä osa tätä kokonaisuutta.
Kun taitelija ja Kiasma nousevat hiljentämään teosta kohtaan esitettyä kritiikkiä vedoten siihen, että teos ei käsittele saamelaisuutta, he tekevät kolme virhettä.
Ensiksikin, jos tekee monitulkintaista taidetta, on kestettävä se että kaikki tulkinnat eivät ole itselle mieluisia. Yksi taiteen keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on todellakin keskustelun herättäminen, ja siksi pyrkimykset tämän keskustelun vaimentamiseen tuntuvat absurdeilta. Tässä meillä on taideteos, joka tarjoaisi pohjan puhua yhteiskuntamme merkittävästä ja ajankohtaisesta ilmiöstä, mutta sitä ei sallita, koska taiteilijan ja taideinstituution mielestä saamelaisten tulkinta teoksesta on väärä.
Toisekseen, vastuusta ei voi vetäytyä vedoten siihen, että tässä ei käsitellä saamelaiskulttuuria. Kun vähemmistöt nostavat äläkän kulttuurisesta omimisesta, usein heidän kritiikkinsä kohdistuu juuri siihen, että heitä karnevalisoidaan yhteyksissä joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä heidän kulttuurinsa kanssa.
Kolmanneksi, vähättelemällä kritiikin esittäjien kokemusta ja kertoen äidillisesti että ei tätä nyt vaan saa tulkita loukkaavaksi, he osoittavat hyvin selkeästi asemoivansa itsensä kulttuurisen omimisen keskustelussa sille puolelle, jolla vähemmistöiltä edellytetään hienotunteisuutta enemmistöä kohtaan silloinkin, kun enemmistö tekee pilkkaa ko. vähemmistöstä. Kiasma jopa perustelee teoksen hankkimista sen ajankohtaisuudella, ja sivuuttaa täysin sen näkökulman, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta on hyvin ajankohtaista ja sopii tähän teokseen kuin nenä naamaan, vaikka ei taiteilijan tarkoittamaan puheenvuoroon suoraan liitykään. Kulttuurinen omiminen jopa sopisi teoksen alkuperäiseen aiheeseen, eli pop-kulttuurin tapaan fuusioida kulttuurillisia elementtejä. Kiasma voisi siis perustella teoksen esittämistä tarpeella nostaa esiin kulttuurisen omimisen käsitettä ja toivottaa näin tämän keskustelun tervetulleeksi, mutta sen sijaan se on valinnut defensiivisen "en ole rasisti"-näkökulman.
Olisiko jo aika oppia pois valkoisesta uhriutumisesta? Tuskin kukaan kuvittelee taiteilijan tai taidemuseon tarkoituksella rienaavan teoksellaan saamelaisuutta. Fakta kuitenkin on, että ainakin osa saamelaisista kokee teoksen loukkaavana, ja että keskustelulle saamelaisten oikeudesta itsensä määrittelyyn on tarpeen raivata tilaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Ei ongelma ole siinä, kuka saa käyttää saamenpukua ja millä tavalla, vaan siinä että näiden kohujen kohdalla pitäisi kuunnella saamelaisia ja ottaa opiksi. Jos haluamme oikeuden käyttää heidän kuvastoaan miten meitä sattuu huvittamaan, kenties meidän kannattaisi kantaa enemmän huolta siitä, miten heidän muut oikeutensa tässä yhteiskunnassa toteutuvat. Niin kauan kuin ne eivät riittävän hyvin toteudu, on täysin ymmärrettävää, että he haluavat yksinoikeuden edes oman kulttuurinsa symbolien käyttöön.
Kun kansallisgallerian edustaja mitätöi heiltä tämän kokemuksen, on vaikea olla vetämättä johtopäätöstä, että tässä jos jossain on kyse rakenteellisesta, institutionaalisesta rasismista.
Kokemus Neton taiteen keskellä oli rentouttava ja virkistävä. Taiteen ei kuitenkaan ole aina tarkoitus olla miellyttävää. Sen tehtävä on joskus myös nostaa esiin ikäviä tunteita ja sitä kautta vaikeita keskustelunaiheita. Tässä mielessä Kiasma onkin onnistunut museona, se on nostanut näytteille eri tavoin puhuttelevia teoksia, eivätkä Neton kanssa yhtä aikaa esillä olleet teoksetkaan olleet kaikki ensisijaisesti miellyttäviä.
Tästä näkökulmasta on hyvin hämmentävää seurata Grind -teoksen ympärillä käytävää keskustelua. Teoksessa käytettävät feikki-saamenpuvut tuovat väistämättä mieleen missikisoihin ja Lumi-brändin mainokseen liittyneet saamenpukukohut. Kulttuurinen omiminen on uusi käsite suomalaisessa keskustelussa, ja siksi meille vielä vieras ja vaikeasti hahmotettava. Meillä suomalaisilla on paljon huonosti kohdattua ja käsiteltyä historiaa, ja saamelaisten kohtelu maassamme sekä historiallisesti että vielä tänä päivänäkin on yksi merkittävä osa tätä kokonaisuutta.
Kun taitelija ja Kiasma nousevat hiljentämään teosta kohtaan esitettyä kritiikkiä vedoten siihen, että teos ei käsittele saamelaisuutta, he tekevät kolme virhettä.
Ensiksikin, jos tekee monitulkintaista taidetta, on kestettävä se että kaikki tulkinnat eivät ole itselle mieluisia. Yksi taiteen keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on todellakin keskustelun herättäminen, ja siksi pyrkimykset tämän keskustelun vaimentamiseen tuntuvat absurdeilta. Tässä meillä on taideteos, joka tarjoaisi pohjan puhua yhteiskuntamme merkittävästä ja ajankohtaisesta ilmiöstä, mutta sitä ei sallita, koska taiteilijan ja taideinstituution mielestä saamelaisten tulkinta teoksesta on väärä.
Toisekseen, vastuusta ei voi vetäytyä vedoten siihen, että tässä ei käsitellä saamelaiskulttuuria. Kun vähemmistöt nostavat äläkän kulttuurisesta omimisesta, usein heidän kritiikkinsä kohdistuu juuri siihen, että heitä karnevalisoidaan yhteyksissä joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä heidän kulttuurinsa kanssa.
Kolmanneksi, vähättelemällä kritiikin esittäjien kokemusta ja kertoen äidillisesti että ei tätä nyt vaan saa tulkita loukkaavaksi, he osoittavat hyvin selkeästi asemoivansa itsensä kulttuurisen omimisen keskustelussa sille puolelle, jolla vähemmistöiltä edellytetään hienotunteisuutta enemmistöä kohtaan silloinkin, kun enemmistö tekee pilkkaa ko. vähemmistöstä. Kiasma jopa perustelee teoksen hankkimista sen ajankohtaisuudella, ja sivuuttaa täysin sen näkökulman, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta on hyvin ajankohtaista ja sopii tähän teokseen kuin nenä naamaan, vaikka ei taiteilijan tarkoittamaan puheenvuoroon suoraan liitykään. Kulttuurinen omiminen jopa sopisi teoksen alkuperäiseen aiheeseen, eli pop-kulttuurin tapaan fuusioida kulttuurillisia elementtejä. Kiasma voisi siis perustella teoksen esittämistä tarpeella nostaa esiin kulttuurisen omimisen käsitettä ja toivottaa näin tämän keskustelun tervetulleeksi, mutta sen sijaan se on valinnut defensiivisen "en ole rasisti"-näkökulman.
Olisiko jo aika oppia pois valkoisesta uhriutumisesta? Tuskin kukaan kuvittelee taiteilijan tai taidemuseon tarkoituksella rienaavan teoksellaan saamelaisuutta. Fakta kuitenkin on, että ainakin osa saamelaisista kokee teoksen loukkaavana, ja että keskustelulle saamelaisten oikeudesta itsensä määrittelyyn on tarpeen raivata tilaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Ei ongelma ole siinä, kuka saa käyttää saamenpukua ja millä tavalla, vaan siinä että näiden kohujen kohdalla pitäisi kuunnella saamelaisia ja ottaa opiksi. Jos haluamme oikeuden käyttää heidän kuvastoaan miten meitä sattuu huvittamaan, kenties meidän kannattaisi kantaa enemmän huolta siitä, miten heidän muut oikeutensa tässä yhteiskunnassa toteutuvat. Niin kauan kuin ne eivät riittävän hyvin toteudu, on täysin ymmärrettävää, että he haluavat yksinoikeuden edes oman kulttuurinsa symbolien käyttöön.
Kun kansallisgallerian edustaja mitätöi heiltä tämän kokemuksen, on vaikea olla vetämättä johtopäätöstä, että tässä jos jossain on kyse rakenteellisesta, institutionaalisesta rasismista.
maanantai 9. toukokuuta 2016
Vuorovaikutusvanhemmuus ja kasvatustermistöremontti
Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa elää edelleen vahvana behaviorismin perinne. Yleisesti käytetyt lastenhoitoon liittyvät termit (kuten kasvattaminen, nukuttaminen, syöttäminen, uhmäikä) luovat kuvaa lapsen ja aikuisen välisestä suhteesta valtasuhteena, jossa lapsi on objekti jota tulee työntää yhteiskunnan normien mukaiseen muottiin syntymästään saakka. Kun lapsi ei tyydy rooliinsa objektina, tilannetta kuvataan termeillä uhma ja rajojen koettelu. Aikuisen rooli on pitää kuria, ehkäistä ei-toivottu itsenäisyys, mutta samalla kuitenkin venyttää lapsi itsenäiseksi mahdollisimman varhain mm. laittamalla hänet nukkumaan omaan huoneeseensa, viemällä hänet varhain hoitoon ja rajoittamalla erilaisten "palveluiden" tarjoamista.
Jonkinlaisena vastavoimana behaviorismille ovat toimineet vapaa kasvatus sekä tuoreempana ilmiönä kiintymysvanhemmuus. En paneudu nyt tarkemmin siihen, mitä nämä kasvatussuuntaukset todellisuudessa ovat, mutta monen näihin aiheisiin perehtymättömän mielikuvissa vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus tarkoittavat sitä, että lapsi määrää tahdin perheessä ja aikuinen hyppii lapsen pillin mukaan. Näiden kasvatussuuntausten hedelmät nähdään pieninä tyranneina, joiden itsemääräämisoikeuteen vanhemat eivät puutu edes silloin kun lapsi toteuttaa itseään paukuttamalla naapurin Jenna-Artturia päähän, ja joiden opettajista tehtaillaan valituksia koska koulussa ei ole aina kivaa.
Viime aikaiset keskustelut, joihin olen kiintymysvanhemmuuteen liittyen osallistunut, ovat herättäneet ajattelemaan, että ehkä kasvatustermistö itsessään kaipaisi jonkinlaista päivittämistä.
Behavioristinen kasvatustapa, jossa lapsi on oman elämänsä objekti jota aikuinen muovaa palkinnoin ja rangaistuksin, ei ole toimiva tapa kasvattaa itsenäisiä, kriittisesti ajattelevia ja empaattisia ihmisiä. Behavioristisesta lapsikäsityksestä kumpuava kasvatustermistö saa kuitenkin maallikon herkästi tekemään behavioristisen perinteen mukaisia tulkintoja silloinkin, kun termejä käyttävä kasvatusasiantuntija tarkoittaa niillä jotakin muuta.
Toisaalta väärin ymmärrettynä vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus johtavat tilanteeseen, jossa aikuinen tavallaan asettautuu itse objektiksi, kykenemättä ottamaan vastuuta lapseen vaikuttavista asioista. Tällainen saattaa olla lapsen psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle jopa vahingollisempaa kuin kurin nimeen vannova kouluttaja-vanhemmuus.
Lapsen kasvattamisessa tai kasvamisessa ei kuitenkaan ole kysymys ensisijaisesti siitä, onko valta lapsella vai aikuisella, vaan kyse on ensisijaisesti lapsen ja aikuisen välisestä vuorovaikutuksesta. Hyvä vuorovaikutus pelastaa paljon, teki aikuinen sitten virheitä vanhemmuudessaan vallan tai vallattomuuden suuntaan. Voitaisiinko siis kansanomaisesti ryhtyä puhumaan vuorovaikutusvanhemmuudesta?
Mitä se vuorovaikutusvanhemmuus sitten olisi?
Lapsi ilmentää kaikella toiminnallaan omia tarpeitaan, mutta ei aina pysty itsenäisesti löytämään tapoja näiden tarpeiden täyttämiseen. Aikuisen tehtävä on kuunnella lasta näiden tarpeiden selvittämiseksi, ja auttaa tai tukea tarvittaessa lasta näiden tarpeiden tyydytämisessä tavalla joka ei aiheuta vaaraa eikä loukkaa muita.
Tämä tarkoittaa sitä, että vauvan ensisijaisen hoitajan on vietettävä riittävän intensiivisesti aikaa vauvan kanssa oppiakseen lukemaan vauvan tarpeita. Vauvanhoitotoimia ei aikatauluteta kellolla (ellei tällaiseen ole erityistä lääketieteellistä syytä) vaan lapselle tarjotaan ruokaa kun hän on nälkäinen, tuetaan tarvittavin tavoin hänen nukahtamistaan kun hän on väsynyt jne. Samalla kuitenkin otetaan huomioon myös aikuisen tarpeet, esimerkiksi jakamalla vastuuta huonosti nukkuvan vauvan hoidosta tavalla joka mahdollistaa myös molemmille vanhemmille riittävän unen toimintakykyisenä pysymiseen. Kun lapsen ja aikuisen tarpeiden välillä tuntuu olevan ristiriita, mietitään, onko kuitenkin olemassa tapa täyttää molempien tarve. Esimerkiksi jos vauva on nälkäinen silloin kun äiti syö, molempien tarpeet täyttyvät parhaiten jos äiti voi imettää samalla kun syö itse. Mikäli tämä ei onnistu, toisen on odotettava oman tarpeensa kanssa, ja pääsääntöisesti aikuiselta on lupa odottaa suurempaa kyvykkyyttä joustamiseen ja odottamiseen kuin pieneltä lapselta. Silti aikuisenkaan perustarpeiden tyydyttämistä ei voida loputtomiin venyttää. Vaikka vauvaa ei ole hyvä huudattaa, joskus hänenkin kannaltaan on parempi valita vaihtoehto, joka ei välittömästi täytä hänen tarvettaan, mutta täyttää hoivaajan tarpeet tavalla joka mahdollistaa jatkossakin positiivisen vuorovaikutuksen vauvan ja hoivaajan välillä.
Jos mietitään pientä lasta, joka pihaleikeissä lyö lapiolla naapurin Jenna-Artturia päähän, hän ei tee sitä ilkeyttään, vaan täyttääkseen jonkin tarpeen. Lapsi saattaa vain olla kiinnostunut toisesta lapsesta, ja tämä on paras tapa kontaktin ottamiseen jonka hän vähäisillä sosiaalisilla taidoillaan keksii. Hänellä saattaa olla tylsää, eikä hänelle nyt juuri tule mieleen muuta puuhattavaa. Hän saattaa tutkia lapiolla lyömistä toimintona - hiekkakakku hajoaa, ämpäri kolahtaa, kaveri alkaa itkeä. Hän on saattanut huomata, että näin toimimalla toisissa saa aikaan muutoksen (itkemisen), ja tutkii tätä ilmiötä. Hän saattaa kokea, että toinen on jättänyt hänet leikin ulkopuolelle tai vienyt häneltä lelun, ja vastaa tähän lyömällä. Tai hän saattaa olla harmissaan siitä, että hiekkalaatikon reunalla istuva äiti juttelee naapurin tädin kanssa eikä leiki hänen kanssaan.
Riippumatta siitä, miksi lapsi lyö, toiminta on tietenkin pysäytettävä. Toisten fyysistä koskemattomuutta tulee kunnioittaa. Jos lapsi loukkaa toista, uhrille on tarjottava myötätuntoa, tukea ja lohtua.
Kuitenkin paras tapa estää tapausta toistumasta on etsiä syy tapahtuneelle ja toimia sen mukaan. Pelkkä kieltäminen ja estäminen ei suuntaa lapsen ajatuksia pois ei-toivotusta toiminnasta, eikä tarjoa hänelle eväitä toimia eri tavalla seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa.
Jos lapsi haluaa ottaa kontaktia toiseen lapseen, hänelle tulee opettaa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä tutustumisen tapoja. "Voit ojentaa sen lapion hänen käteensä." "Käsivarren silittäminen on kivempaa." "Voit pyytää päästä mukaan leikkiin." Ja jos lapsi haluaa rummuttaa, hänelle tulee antaa muuta rummutettavaa.
Jos taas taustalla on lapsen kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta, hänelle on sanoitettava hänen oma tunteensa tai toiveensa. "Harmittiko sinua kun Jenna-Artturi otti suosikkiämpärisi?" "Olisiko äidin pitänyt katsoa kun rakensit?" Häntä on myös autettava löytämään parempi tapa vastaavan konfliktitilanteen ratkaisemiseksi. "Tuolla on toinen hyvä ämpäri, käytä sitä. Ja kohta voit kysyä, vaihtaisiko Jenna-Artturi ämpäreitä." "Jos haluat huomioni, tule luokseni ja kosketa kättäni."
Mistä aikuinen sitten voi tietää, mikä lapsen tarve oli?
Ei sitä aina voikaan tietää.
Mutta mitä enemmän aikaa viettää lapsen kanssa, vuorovaikuttaen hänen kanssaan, sitä helpompi häntä on lukea. Mitä enemmän lasta hellästi koskettaa (pitää sylissä, halaa, silittelee, kutittelee, painii, mitä nyt läheisyyteen missäkin perheessä luontevimmin kuuluu), sitä helpompi häntä on lukea. Pienillä lapsilla on rikas elekieli, heidän ilmeensä ja koko kehonsa ilmentävät heidän tunnetilojaan. Laita älypuhelin pois, unohda työasiat ja rahahuolet. Katso lasta ja kuuntele häntä, niin opit kyllä.
Äläkä unohda kysyä lapselta itseltään.
Ulkopuolinen ei koskaan voi täysin varmaksi tietää, mitä toisen korvien välissä liikkuu. Siksi lastakin pitää kunnioittaa sen verran, että hänelle annetaan mahdollisuus kertoa itse, mikä hänen tarpeensa on. Mitä pienempi lapsi, sitä varmemmin hän tarvitsee apua tuon tarpeen tunnistamiseen ja ilmaisemiseen. Hän tarvitsee vuorovaikutusta aikuisen kanssa oppiakseen.
Jos taas aikuinen tarvitsee tukea parempaan vuorovaikutukseen, hyviä vinkkejä tähän löytyy esimerkiksi Kiintymysvanhemmuus ry:n sivujen kautta.
Mitä behavioristisista kasvatustermeistä sitten voisi tulla vuorovaikutusvanhemmuuden näkökulmasta? Pikaisella pohtimisella mieleen tulisi seuraavanlaisia käsitteitä, joilla vanhoja voisi tilanteesta riippuen korvata:
Jonkinlaisena vastavoimana behaviorismille ovat toimineet vapaa kasvatus sekä tuoreempana ilmiönä kiintymysvanhemmuus. En paneudu nyt tarkemmin siihen, mitä nämä kasvatussuuntaukset todellisuudessa ovat, mutta monen näihin aiheisiin perehtymättömän mielikuvissa vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus tarkoittavat sitä, että lapsi määrää tahdin perheessä ja aikuinen hyppii lapsen pillin mukaan. Näiden kasvatussuuntausten hedelmät nähdään pieninä tyranneina, joiden itsemääräämisoikeuteen vanhemat eivät puutu edes silloin kun lapsi toteuttaa itseään paukuttamalla naapurin Jenna-Artturia päähän, ja joiden opettajista tehtaillaan valituksia koska koulussa ei ole aina kivaa.
Viime aikaiset keskustelut, joihin olen kiintymysvanhemmuuteen liittyen osallistunut, ovat herättäneet ajattelemaan, että ehkä kasvatustermistö itsessään kaipaisi jonkinlaista päivittämistä.
Behavioristinen kasvatustapa, jossa lapsi on oman elämänsä objekti jota aikuinen muovaa palkinnoin ja rangaistuksin, ei ole toimiva tapa kasvattaa itsenäisiä, kriittisesti ajattelevia ja empaattisia ihmisiä. Behavioristisesta lapsikäsityksestä kumpuava kasvatustermistö saa kuitenkin maallikon herkästi tekemään behavioristisen perinteen mukaisia tulkintoja silloinkin, kun termejä käyttävä kasvatusasiantuntija tarkoittaa niillä jotakin muuta.
Toisaalta väärin ymmärrettynä vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus johtavat tilanteeseen, jossa aikuinen tavallaan asettautuu itse objektiksi, kykenemättä ottamaan vastuuta lapseen vaikuttavista asioista. Tällainen saattaa olla lapsen psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle jopa vahingollisempaa kuin kurin nimeen vannova kouluttaja-vanhemmuus.
Lapsen kasvattamisessa tai kasvamisessa ei kuitenkaan ole kysymys ensisijaisesti siitä, onko valta lapsella vai aikuisella, vaan kyse on ensisijaisesti lapsen ja aikuisen välisestä vuorovaikutuksesta. Hyvä vuorovaikutus pelastaa paljon, teki aikuinen sitten virheitä vanhemmuudessaan vallan tai vallattomuuden suuntaan. Voitaisiinko siis kansanomaisesti ryhtyä puhumaan vuorovaikutusvanhemmuudesta?
Mitä se vuorovaikutusvanhemmuus sitten olisi?
Lapsi ilmentää kaikella toiminnallaan omia tarpeitaan, mutta ei aina pysty itsenäisesti löytämään tapoja näiden tarpeiden täyttämiseen. Aikuisen tehtävä on kuunnella lasta näiden tarpeiden selvittämiseksi, ja auttaa tai tukea tarvittaessa lasta näiden tarpeiden tyydytämisessä tavalla joka ei aiheuta vaaraa eikä loukkaa muita.
Tämä tarkoittaa sitä, että vauvan ensisijaisen hoitajan on vietettävä riittävän intensiivisesti aikaa vauvan kanssa oppiakseen lukemaan vauvan tarpeita. Vauvanhoitotoimia ei aikatauluteta kellolla (ellei tällaiseen ole erityistä lääketieteellistä syytä) vaan lapselle tarjotaan ruokaa kun hän on nälkäinen, tuetaan tarvittavin tavoin hänen nukahtamistaan kun hän on väsynyt jne. Samalla kuitenkin otetaan huomioon myös aikuisen tarpeet, esimerkiksi jakamalla vastuuta huonosti nukkuvan vauvan hoidosta tavalla joka mahdollistaa myös molemmille vanhemmille riittävän unen toimintakykyisenä pysymiseen. Kun lapsen ja aikuisen tarpeiden välillä tuntuu olevan ristiriita, mietitään, onko kuitenkin olemassa tapa täyttää molempien tarve. Esimerkiksi jos vauva on nälkäinen silloin kun äiti syö, molempien tarpeet täyttyvät parhaiten jos äiti voi imettää samalla kun syö itse. Mikäli tämä ei onnistu, toisen on odotettava oman tarpeensa kanssa, ja pääsääntöisesti aikuiselta on lupa odottaa suurempaa kyvykkyyttä joustamiseen ja odottamiseen kuin pieneltä lapselta. Silti aikuisenkaan perustarpeiden tyydyttämistä ei voida loputtomiin venyttää. Vaikka vauvaa ei ole hyvä huudattaa, joskus hänenkin kannaltaan on parempi valita vaihtoehto, joka ei välittömästi täytä hänen tarvettaan, mutta täyttää hoivaajan tarpeet tavalla joka mahdollistaa jatkossakin positiivisen vuorovaikutuksen vauvan ja hoivaajan välillä.
Jos mietitään pientä lasta, joka pihaleikeissä lyö lapiolla naapurin Jenna-Artturia päähän, hän ei tee sitä ilkeyttään, vaan täyttääkseen jonkin tarpeen. Lapsi saattaa vain olla kiinnostunut toisesta lapsesta, ja tämä on paras tapa kontaktin ottamiseen jonka hän vähäisillä sosiaalisilla taidoillaan keksii. Hänellä saattaa olla tylsää, eikä hänelle nyt juuri tule mieleen muuta puuhattavaa. Hän saattaa tutkia lapiolla lyömistä toimintona - hiekkakakku hajoaa, ämpäri kolahtaa, kaveri alkaa itkeä. Hän on saattanut huomata, että näin toimimalla toisissa saa aikaan muutoksen (itkemisen), ja tutkii tätä ilmiötä. Hän saattaa kokea, että toinen on jättänyt hänet leikin ulkopuolelle tai vienyt häneltä lelun, ja vastaa tähän lyömällä. Tai hän saattaa olla harmissaan siitä, että hiekkalaatikon reunalla istuva äiti juttelee naapurin tädin kanssa eikä leiki hänen kanssaan.
Riippumatta siitä, miksi lapsi lyö, toiminta on tietenkin pysäytettävä. Toisten fyysistä koskemattomuutta tulee kunnioittaa. Jos lapsi loukkaa toista, uhrille on tarjottava myötätuntoa, tukea ja lohtua.
Kuitenkin paras tapa estää tapausta toistumasta on etsiä syy tapahtuneelle ja toimia sen mukaan. Pelkkä kieltäminen ja estäminen ei suuntaa lapsen ajatuksia pois ei-toivotusta toiminnasta, eikä tarjoa hänelle eväitä toimia eri tavalla seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa.
Jos lapsi haluaa ottaa kontaktia toiseen lapseen, hänelle tulee opettaa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä tutustumisen tapoja. "Voit ojentaa sen lapion hänen käteensä." "Käsivarren silittäminen on kivempaa." "Voit pyytää päästä mukaan leikkiin." Ja jos lapsi haluaa rummuttaa, hänelle tulee antaa muuta rummutettavaa.
Jos taas taustalla on lapsen kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta, hänelle on sanoitettava hänen oma tunteensa tai toiveensa. "Harmittiko sinua kun Jenna-Artturi otti suosikkiämpärisi?" "Olisiko äidin pitänyt katsoa kun rakensit?" Häntä on myös autettava löytämään parempi tapa vastaavan konfliktitilanteen ratkaisemiseksi. "Tuolla on toinen hyvä ämpäri, käytä sitä. Ja kohta voit kysyä, vaihtaisiko Jenna-Artturi ämpäreitä." "Jos haluat huomioni, tule luokseni ja kosketa kättäni."
Mistä aikuinen sitten voi tietää, mikä lapsen tarve oli?
Ei sitä aina voikaan tietää.
Mutta mitä enemmän aikaa viettää lapsen kanssa, vuorovaikuttaen hänen kanssaan, sitä helpompi häntä on lukea. Mitä enemmän lasta hellästi koskettaa (pitää sylissä, halaa, silittelee, kutittelee, painii, mitä nyt läheisyyteen missäkin perheessä luontevimmin kuuluu), sitä helpompi häntä on lukea. Pienillä lapsilla on rikas elekieli, heidän ilmeensä ja koko kehonsa ilmentävät heidän tunnetilojaan. Laita älypuhelin pois, unohda työasiat ja rahahuolet. Katso lasta ja kuuntele häntä, niin opit kyllä.
Äläkä unohda kysyä lapselta itseltään.
Ulkopuolinen ei koskaan voi täysin varmaksi tietää, mitä toisen korvien välissä liikkuu. Siksi lastakin pitää kunnioittaa sen verran, että hänelle annetaan mahdollisuus kertoa itse, mikä hänen tarpeensa on. Mitä pienempi lapsi, sitä varmemmin hän tarvitsee apua tuon tarpeen tunnistamiseen ja ilmaisemiseen. Hän tarvitsee vuorovaikutusta aikuisen kanssa oppiakseen.
Jos taas aikuinen tarvitsee tukea parempaan vuorovaikutukseen, hyviä vinkkejä tähän löytyy esimerkiksi Kiintymysvanhemmuus ry:n sivujen kautta.
Mitä behavioristisista kasvatustermeistä sitten voisi tulla vuorovaikutusvanhemmuuden näkökulmasta? Pikaisella pohtimisella mieleen tulisi seuraavanlaisia käsitteitä, joilla vanhoja voisi tilanteesta riippuen korvata:
- Kasvattaminen -> Esimerkkinä toimiminen / ratkaisujen etsiminen yhdessä / yhdessä tekeminen / yhdessä kasvaminen
- Syöttäminen -> Ravinnon tarjoaminen
- Nukuttaminen -> Nukahtamiseen sopivien olosuhteiden tarjoaminen
- Jäähy -> Yhdessä rauhoittuminen, sääntöjen kertaaminen ja perusteleminen
- Rajojen koettelu -> Tarvitsee apua toimivan ratkaisun löytämiseen
- Rajojen asettaminen -> Kieltojen ja käskyjen perusteleminen, toiminnan ohjaaminen / perheen yhteisistä pelisäännöistä sopiminen
- Uhma -> Tahto / suuret tunteet / ristiriitatilanne / vuorovaikutusongelma
- Kuri -> Vaarallisen toiminnan estäminen / omien jälkien siivoaminen
- Itsenäistäminen -> Riittävän läheisyyden, luottamuksen ja turvan tarjoaminen jotta lapsi uskaltaa itsenäistyä
- Hemmottelun välttäminen -> Ratkaisujen etsiminen niin, että myös muiden tarpeet toteutuvat / ratkaisujen etsiminen niin, että lapsen tarpeet täyttyvät vaikka toiveita ei voitaisikaan toteuttaa / kompromissien opettaminen
lauantai 6. helmikuuta 2016
Keskitiestä ja ääripäistä
Europol tiedotti arviolta 10 000 pakolaislapsen kadonneen Euroopassa. Kreikassa vapaaehtoistyötä tekevät välittävät kuvia rannoille huuhtoutuneista ruumiista. Harvakseltaan julkaistut raportit Syyriasta kertovat nälkiintymisestä, pommituksista ja kidutuksista, ja Irakin autopommit ovat jo niin arkipäiväisiä ettei niistä edes uutisoida. Näiden aikaisemmin kohtuullisen hyvin koulutettujen maiden sisällä yhä useampi lapsi ei pääse edes peruskouluun, ja perheiden mahdollisuudet normaaliin elämään ovat paikoin niin heikot, ettei kadotetun sukupolven riski ole kaikilla edes huolenaiheista ensimmäisiä. Ilmastonmuutos ja ääriryhmittymät uhkaavat ihmisten elämän perusedellytyksiä myös muualla. Monet ovat viettäneet jo vuosia valtavilla pakolaisleireillä, eikä toivoa kotiinpaluusta ole näköpiirissä.
Samaan aikaan Suomessa on päästy aiheen käsittelyssä aivan uniikille tasolle nostamalla huolenaiheeksi maahanmuuttokeskustelun polarisoituminen. Kansa on jakautunut uhkaavasti kahteen ääripäähän suhtautumisessaan maahanmuuttajiin, ja julkisuudessa esitetään arvioita, että jonkinlainen yhtenäisyys ja kultainen keskitie pitäisi nyt löytää, jotta kansakuntamme pysyisi yhtenäisenä.
Samaan aikaan Suomessa on päästy aiheen käsittelyssä aivan uniikille tasolle nostamalla huolenaiheeksi maahanmuuttokeskustelun polarisoituminen. Kansa on jakautunut uhkaavasti kahteen ääripäähän suhtautumisessaan maahanmuuttajiin, ja julkisuudessa esitetään arvioita, että jonkinlainen yhtenäisyys ja kultainen keskitie pitäisi nyt löytää, jotta kansakuntamme pysyisi yhtenäisenä.
Puhe kahdesta ääripäästä kuulostaa siltä, kuin keskitietä kulkeva tolkun ihminen kulkisi mielipiteineen turvallisesti siellä missä ennenkin, samalla kun ne kaksi ääripäätä loittonevat kumpikin taholleen yhä kauemmas keskitiestä.
Maailma ei kuitenkaan toimi näin.
Keskitie suhtautumisessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin on hilautunut hitaasti mutta varmasti viimeisten vuosikymmenten aikana aika lähelle sitä, mitä olisi 60-luvulla kutsuttu ääripääksi, ja aiheesta nyt käytävää keskustelua ei olisi tuolloin osattu kuvitellakaan. Etnisten vähemmistöjen avoin syrjintä nähdään nykyään varsin laajalti vääränä, sata vuotta sitten minkäänlaisen syrjinnän tuomitseminen olisi ollut radikaali kannanotto. Sukupuolten välinen tasa-arvo herätti ajatuksena vielä 80-luvulla naurunpyrskähdyksiä, vaikka se olikin jo edennyt huimasti verrattuna maailmansotia edeltäneeseen aikaan.
Keskitie suhtautumisessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin on hilautunut hitaasti mutta varmasti viimeisten vuosikymmenten aikana aika lähelle sitä, mitä olisi 60-luvulla kutsuttu ääripääksi, ja aiheesta nyt käytävää keskustelua ei olisi tuolloin osattu kuvitellakaan. Etnisten vähemmistöjen avoin syrjintä nähdään nykyään varsin laajalti vääränä, sata vuotta sitten minkäänlaisen syrjinnän tuomitseminen olisi ollut radikaali kannanotto. Sukupuolten välinen tasa-arvo herätti ajatuksena vielä 80-luvulla naurunpyrskähdyksiä, vaikka se olikin jo edennyt huimasti verrattuna maailmansotia edeltäneeseen aikaan.
Kehitykseen liittyy se, että keskitie siirtyy. Koska keskitiellä on paljon mukavuusalueellaan pysytteleviä konservatiiveja, tuo muutos tapahtuu vähittäin, niin ettei sitä välttämättä huomaakaan, ellei satu olemaan kiinnostunut kyseisestä ilmiöstä.
Jos mietitään, millaiselle skaalalle ihmisten mielipiteet suhteessa maahanmuuttajiin voitaisiin asettaa, se skaala voisi näyttää suunnilleen tältä (klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi):
Skaala ei ole täydellinen, mutta kuvaa mielestäni melko hyvin vaihtoehtojen kirjon: toisessa päässä ovat globaalin tasa-arvon ihanteet, toisessa päässä maahanmuuttajien täydellinen dehumanisointi, ja siinä välillä monenlaisia tapoja suhtautua muukalaisuuteen.
Tämä skaala ei mielestäni riitä kuvaamaan suomalaisen keskustelun polarisoitumista, koska skaalan vasen reuna ei käytännössä ole julkisessa keskustelussa mukana ollenkaan. Siksi otetaan tarkasteluun myös keinot, joita ihmiset ovat valmiita käyttämään näkemiensä ongelmien ratkaisemiseen:
Tämäkin skaala on vain suuntaa-antava, mutta kuvaa kuitenkin vaihtelun rakentavista keinoista välinpitämättömyyden ja kärjistämisen kautta väkivaltaan.
Nämä kaksi skaalaa voidaan yhdistää koordinaatistoksi, johon voidaan asetella erilaisia ilmiöitä, vaikkapa tähän tapaan:
Samaan kuvaajaan voisi asetella joukon muitakin ilmiöitä, toimijoita ja toimintatapoja, mutta ääripääpuheen kannalta koen mielenkiintoisemmaksi pohtia, millaisella alueella suomalainen maahanmuuttokeskustelu liikkuu, ja miten se on viime vuosina kehittynyt. Oma käsitykseni on likipitäen tällainen:
Maahanmuuttokeskustelua on ja on ollut varmasti myös näiden merkitsemieni alueiden ulkopuolella, ja muotojen rajojen paikkoja voisi paljonkin tarkentaa, mutta nähdäkseni tämä kuvaa suhteellisen hyvin ilmiötä. Keskustelusta uupuu lähes täysin näkökulma, jossa maahanmuuttajat nähdään muuten kuin objekteina tai ulkoisena uhkana. "Vasemmistoanarkistit", joiden tekemisillä puolustellaan äärioikeiston puuhasteluja, ovat täysin marginaalissa. Äärioikeisto taas on päässyt osaksi yleistä julkista keskustelua, eivätkä he enää oikein edes erotu joukosta. Asenteet maahanmuuttajia kohtaan eivät juurikaan ole muuttuneet positiivisemmiksi, sen sijaan negatiiviset käsitykset saavat yhä enemmän tilaa ja huomiota. Myös politiikkaa on viety askel askeleelta oikealle. Rasistinen väkivalta ja väkivallan uhka on kasvanut. Pakolaiskriisi on kuitenkin saanut monet maltilliset etsimään rakentavia ratkaisuja niissä puitteissa missä itse pystyvät asioihin vaikuttamaan.
Viimeisen vuoden aikana tapahtunut polarisoituminen on tapahtunut ennenkaikkea suhteessa keinovalikoimaan, sekä nostamalla avoimen rasistisen puheen julkisille areenoille. Ja siinä missä vastaanottokeskuksiin heitettyjä polttopulloja sanotaan oireeksi siitä, että ihmisten huolia ei ole kuunneltu, kukaan ei ajattele että kenties anarkistit antaisivat äärioikeiston marssia rauhassa, jos valtamedia vain suostuisi käsittelemään heidän toivomiaan aiheita ja esittäisi idean rajojen avaamisesta positiivisessa valossa.
Tällä hetkellä näkisin, että keskitien etsimisestä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Sen sijaan yhteiskunnallinen keskustelu tulisi siirtää ihan toisaalle.
Meidän tulisi vihdoin avata silmämme sille faktalle, että maassamme on jo laaja joukko suomalaisia, joita maahanmuuttokeskustelumme toiseuttaa. Moni heistä on syntynyt täällä, adoptoitu tänne, tai muuttanut tänne niin pienenä tai niin kauan sitten, että heille on kasvanut suomalainen identiteetti. Monella on supisuomalainen mummo vaikka toinen mummo olisikin jossain kaukana. Monella on aito halu rakentaa itselleen suomalainen identiteetti, vaikka he kokevatkin olevansa myös jotain muuta. On riipaisevaa, että maahanmuuttajan leima seuraa sukupolvien ajan, myös ihmisiä joilla ei ole muuta kansallista identiteettiä kuin suomalaisuus.
Jos lähdemme etsimään nykyisessä asenne-ilmastossa konsensusta valkoisten, sinisilmäisten suomalaisten kesken, annamme näille ihmisille viestin, että jos intoa ja osaamista riittää rakentaa yhteiskunnasta parempaa paikkaa, sitä kannattaa lähteä tekemään jonnekin muuanne. Nykyisellä huoltosuhteellamme tämä olisi kohtalokas virhe. Ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassa sellaista Suomea, jota voisi puolustaa rasistisista lähtökohdista käsin, sillä maahanmuuttajien rooli hyvinvointiyhteiskuntaamme eniten rahoittavien kasvukeskusten pyörittämisessä on korvaamaton.
Tämä ei tarkoita silmien sulkemista turvapaikanhakijoiden tuomilta haasteilta. Se ei myöskään tarkoita ryhtymistä koko maailman sosiaalitoimistoksi. Se ei tarkoita edes, että nykyistä keskustelua tarvitsisi aktiivisesti sensuroida.
Se tarkoittaa vain, että keskitien etsimisen sijaan suomalainen maahanmuuttokeskustelu kannattaisi jättää omaan arvoonsa ja lähteä etsimään rakentavia ratkaisuja.
Voisimme tunnustaa sen, että parempaa elintasoa tavoittelevat, koulutetut ja kunnianhimoiset maahanmuuttajat ovat juuri sitä mitä kuihtuva maamme tarvitsee, ja parantaa tällaisten ihmisten mahdollisuuksia muuttaa maahamme laillisesti ilman turvapaikkamenettelyä. Että vaikka haluamme auttaa pahimmassa hädässä olevia, onnistumme tässä parhaiten, jos saamme kasvatettua maassamme sitä joukkoa, jolla on edellytykset yrittäjyyteen tai asiantuntijatyöhön. Meidän tulisi myös ymmärtää, että nämäkin ihmiset haluavat elää perheidensä kanssa, ja poistaa vainoharhabyrokratiaa, joka aiheuttaa uussuomalaisille kärsimystä.
Voisimme nähdä turvapaikanhakijoiden ikä- ja sukupuolijakauman syynä tasata tilannetta kiintiöpakolaisilla ja helpottaa perheenyhdistämisiä.
Voisimme lakata ulisemasta kurjaa kohtaloamme pakolaistulvan alla, ja lähteä aktiivisesti luomaan Euroopalle yhteistä turvapaikkapolitiikkaa. Voisimme lopettaa Dublin-palautukset maihin, joiden tilanne on vielä heikompi kuin meillä. Meidän tilanteemme on vielä helppo verrattuna moneen muuhun maahan, mutta viime aikaiset uutiset enteilevät että tilanne saattaa kääntyä. Meidän etumme olisi saada Eurooppa yhtenäiseksi tämän asian hoitamisessa.
Voisimme panostaa kehitysapuun, rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen, koska ne antavat ihmisille tulevaisuuden siellä, mistä lähdetään pakoon joko väkivaltaa tai näköalattomuutta.
Voisimme miettiä, millaisen kuvan haluamme maailmalla itsestämme antaa, ja kuinka sen parhaiten välittäisimme. Ruusuisten kuvitelmien romuttamiseen olisi varmasti paljon parempiakin tapoja kuin äärioikeiston toiminnan arkipäiväistäminen. Tavoitteena kai kuitenkin pitäisi olla vähentää väärin perustein turvapaikkaa hakevien määrää, ei tappaa turismia tai mahdollisuuksia saada paluumuuttajia tai ulkomaisia asiantuntijoita tänne. Elintasosurffareiden intoa tulla tänne vähentäisi, jos paikallinen media kertoisi faktoja Suomen hyvinvointiyhteiskunnan hinnasta: korkeasta hintatasosta ja siitä että keskiluokan elintaso on käytännössä heikompi kuin vakaissa kehitysmaissa.
Voisimme miettiä, miten turvapaikanhakijoiden olot saataisiin järjestettyä tavalla, joka takaa pakolaisten oikeuden suojaan ja ihmisarvoiseen elämään, mutta houkuttaa "lomailijoita" palaamaan pian oma-aloitteisesti takaisin. Voisimme etsiä tulijoille mielekästä ja hyödyllistä tekemistä sen sijaan että löydämme sille jatkuvasti uusia esteitä.
Voisimme keskittyä rakentamiseen hajottamisen sijaan. Mahdollisuuksien etsimiseen itseemme käpertymisen sijaan. Keskittyä suurempiin ongelmiin maamme hallinnossa kuin siihen, kuinka monta turvapaikanhakijaa tänne on päästetty.
Kun puhutaan maahanmuuttopolitiikasta ja maahanmuuttajien integroimisesta yhteiskuntaan, näkisin kovin mielelläni Suomessakin poliitikkoja, joilla olisi näkemystä ja uskallusta puhua kuin Obama tai Trudeau.
Niin kauan kuin nämä äänet puuttuvat, ongelmien ratkaiseminenkaan ei etene.
Nämä kaksi skaalaa voidaan yhdistää koordinaatistoksi, johon voidaan asetella erilaisia ilmiöitä, vaikkapa tähän tapaan:
Viimeisen vuoden aikana tapahtunut polarisoituminen on tapahtunut ennenkaikkea suhteessa keinovalikoimaan, sekä nostamalla avoimen rasistisen puheen julkisille areenoille. Ja siinä missä vastaanottokeskuksiin heitettyjä polttopulloja sanotaan oireeksi siitä, että ihmisten huolia ei ole kuunneltu, kukaan ei ajattele että kenties anarkistit antaisivat äärioikeiston marssia rauhassa, jos valtamedia vain suostuisi käsittelemään heidän toivomiaan aiheita ja esittäisi idean rajojen avaamisesta positiivisessa valossa.
Tällä hetkellä näkisin, että keskitien etsimisestä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Sen sijaan yhteiskunnallinen keskustelu tulisi siirtää ihan toisaalle.
Meidän tulisi vihdoin avata silmämme sille faktalle, että maassamme on jo laaja joukko suomalaisia, joita maahanmuuttokeskustelumme toiseuttaa. Moni heistä on syntynyt täällä, adoptoitu tänne, tai muuttanut tänne niin pienenä tai niin kauan sitten, että heille on kasvanut suomalainen identiteetti. Monella on supisuomalainen mummo vaikka toinen mummo olisikin jossain kaukana. Monella on aito halu rakentaa itselleen suomalainen identiteetti, vaikka he kokevatkin olevansa myös jotain muuta. On riipaisevaa, että maahanmuuttajan leima seuraa sukupolvien ajan, myös ihmisiä joilla ei ole muuta kansallista identiteettiä kuin suomalaisuus.
Jos lähdemme etsimään nykyisessä asenne-ilmastossa konsensusta valkoisten, sinisilmäisten suomalaisten kesken, annamme näille ihmisille viestin, että jos intoa ja osaamista riittää rakentaa yhteiskunnasta parempaa paikkaa, sitä kannattaa lähteä tekemään jonnekin muuanne. Nykyisellä huoltosuhteellamme tämä olisi kohtalokas virhe. Ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassa sellaista Suomea, jota voisi puolustaa rasistisista lähtökohdista käsin, sillä maahanmuuttajien rooli hyvinvointiyhteiskuntaamme eniten rahoittavien kasvukeskusten pyörittämisessä on korvaamaton.
Tämä ei tarkoita silmien sulkemista turvapaikanhakijoiden tuomilta haasteilta. Se ei myöskään tarkoita ryhtymistä koko maailman sosiaalitoimistoksi. Se ei tarkoita edes, että nykyistä keskustelua tarvitsisi aktiivisesti sensuroida.
Se tarkoittaa vain, että keskitien etsimisen sijaan suomalainen maahanmuuttokeskustelu kannattaisi jättää omaan arvoonsa ja lähteä etsimään rakentavia ratkaisuja.
Voisimme tunnustaa sen, että parempaa elintasoa tavoittelevat, koulutetut ja kunnianhimoiset maahanmuuttajat ovat juuri sitä mitä kuihtuva maamme tarvitsee, ja parantaa tällaisten ihmisten mahdollisuuksia muuttaa maahamme laillisesti ilman turvapaikkamenettelyä. Että vaikka haluamme auttaa pahimmassa hädässä olevia, onnistumme tässä parhaiten, jos saamme kasvatettua maassamme sitä joukkoa, jolla on edellytykset yrittäjyyteen tai asiantuntijatyöhön. Meidän tulisi myös ymmärtää, että nämäkin ihmiset haluavat elää perheidensä kanssa, ja poistaa vainoharhabyrokratiaa, joka aiheuttaa uussuomalaisille kärsimystä.
Voisimme nähdä turvapaikanhakijoiden ikä- ja sukupuolijakauman syynä tasata tilannetta kiintiöpakolaisilla ja helpottaa perheenyhdistämisiä.
Voisimme lakata ulisemasta kurjaa kohtaloamme pakolaistulvan alla, ja lähteä aktiivisesti luomaan Euroopalle yhteistä turvapaikkapolitiikkaa. Voisimme lopettaa Dublin-palautukset maihin, joiden tilanne on vielä heikompi kuin meillä. Meidän tilanteemme on vielä helppo verrattuna moneen muuhun maahan, mutta viime aikaiset uutiset enteilevät että tilanne saattaa kääntyä. Meidän etumme olisi saada Eurooppa yhtenäiseksi tämän asian hoitamisessa.
Voisimme panostaa kehitysapuun, rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen, koska ne antavat ihmisille tulevaisuuden siellä, mistä lähdetään pakoon joko väkivaltaa tai näköalattomuutta.
Voisimme miettiä, millaisen kuvan haluamme maailmalla itsestämme antaa, ja kuinka sen parhaiten välittäisimme. Ruusuisten kuvitelmien romuttamiseen olisi varmasti paljon parempiakin tapoja kuin äärioikeiston toiminnan arkipäiväistäminen. Tavoitteena kai kuitenkin pitäisi olla vähentää väärin perustein turvapaikkaa hakevien määrää, ei tappaa turismia tai mahdollisuuksia saada paluumuuttajia tai ulkomaisia asiantuntijoita tänne. Elintasosurffareiden intoa tulla tänne vähentäisi, jos paikallinen media kertoisi faktoja Suomen hyvinvointiyhteiskunnan hinnasta: korkeasta hintatasosta ja siitä että keskiluokan elintaso on käytännössä heikompi kuin vakaissa kehitysmaissa.
Voisimme miettiä, miten turvapaikanhakijoiden olot saataisiin järjestettyä tavalla, joka takaa pakolaisten oikeuden suojaan ja ihmisarvoiseen elämään, mutta houkuttaa "lomailijoita" palaamaan pian oma-aloitteisesti takaisin. Voisimme etsiä tulijoille mielekästä ja hyödyllistä tekemistä sen sijaan että löydämme sille jatkuvasti uusia esteitä.
Voisimme keskittyä rakentamiseen hajottamisen sijaan. Mahdollisuuksien etsimiseen itseemme käpertymisen sijaan. Keskittyä suurempiin ongelmiin maamme hallinnossa kuin siihen, kuinka monta turvapaikanhakijaa tänne on päästetty.
Kun puhutaan maahanmuuttopolitiikasta ja maahanmuuttajien integroimisesta yhteiskuntaan, näkisin kovin mielelläni Suomessakin poliitikkoja, joilla olisi näkemystä ja uskallusta puhua kuin Obama tai Trudeau.
Niin kauan kuin nämä äänet puuttuvat, ongelmien ratkaiseminenkaan ei etene.
perjantai 8. tammikuuta 2016
Vihasta ja toivosta
Kun viitisen vuotta sitten aloitin tämän blogin, yksi motivaatiotekijöistäni oli pelko rasismin kasvusta Suomessa. Netistä oli jo pitkään löytänyt uskomattomia vihan ja valheiden likakaivoja, mutta ensimmäistä kertaa niillä teemoilla noustiin reippaasti eduskuntaan. Sillä perusteella, mitä tiesin historiasta, ryhmäkäyttäytymisestä ja ihmismielen toiminnasta, näin syyn ryhtyä etsimään tapoja, joilla voisin olla mukana muodostamassa jonkinlaista vastavoimaa tälle kehitykselle, jota en minun Suomeeni toivonut. En kuitenkaan koskaan kuvitellut, että blogini pyörisi vain tämän teeman ympärillä. Ajattelin toiveikkaasti, ettei aiheen tiimoilta tulisi olemaan niin usein sanottavaa, että vain sen pohjalta pyörittäisi blogia.
Kun nyt katson taaksepäin, pelkoni ovat valitettavan pitkälle toteutuneet. Tilastojen perusteella rasistinen väkivalta ei onneksi ole kasvanut, mutta toisaalta poliisien tavat luokitella (tai paremminkin olla luokittelematta) rikoksia rasistisiksi ovat myös saaneet kritiikkiä. Puheiden tasolla ollaan kuitenkin päädytty tilanteeseen, jossa jonkinlaisena keskitienä esitetään tänään ajatuksia, joita ei kymmenen vuotta sitten kehdattu julkisesti esittää. Poliitikon ura saattoi silloin katketa puheisiin, jotka vaikuttaisivat nyt kesyiltä vaikkapa Laura Huhtasaaren näkemyksiin verrattuna. Rasistisesta retoriikasta nousseet termit kuten "maahanmuuttokriittisyys", "suvakit" ja "kantasuomalaiset" rasistisista lähtökohdista luotuine merkityksineen ovat tulleet osaksi normaalia kielenkäyttöä.
Olemme jo niin turtuneet rasistiseen puheeseen, että emme enää edes jaksa reagoida siihen, ja tämä juuri oli keskeisimpiä pelkojani. Rasististen asenteiden arkipäiväistyminen, ja mitä tällainen ilmapiiri tekee niiden ihmisten turvallisuudelle, jotka eivät ole sinisilmäisiä pellavapäitä.
Tällä hetkellä konkreettista huolta herättävät äärioikeiston organisoimat katupartiot, jotka eivät 90-luvulla lisänneet kenenkään turvallisuutta, ja joiden myötä riski julkisessa tilassa tapahtuvasta väkivallasta kasvaa. Oma mielikuvitukseni ei olisi vielä viisi vuotta sitten riittänyt aavistamaan, että vuosi 2016 alkaisi lainsäätäjiemme tarjoamalla tuella ryhmille, joita johtavat väkivaltarikolliset, joilla on kytköksiä kansallissosialistiseen totalitarismiin pyrkivään Suomen Vastarintaliikkeeseen. Mutta mitä pienistä, nämä kaverithan kelpasivat jo viime kesänä poseeraamaan samaan kuvaan kansanedustajan kanssa.
Viime aikoina aiheeseen liittyvää uutisointia on ollut niin paljon, että minun aikani ei riitä niitä läheskään kaikkia lyhyestikään kommentoimaan. Onneksi on muita, jotka jaksavat. Imagelle kirjoittava Uuninpankkopoika Saku Timonen sekä Seuran Isän pikajunan Jussi Korhonen analysoivat ajankohtaisia ilmiöitä osuvasti. Pauli Vennervirta ja Panu Raatikainen kirjoittavat myös aiheesta hyvin. Jori Eskolinin tyyli ei aina ole tyylikkäintä, mutta hän nostaa ahkerasti esiin tärkeitä näkökulmia. Monia muitakin varmasti on, nämä viisi herraa vain ovat kiinnittäneet oman huomioni. Lisäksi Ruskeat tytöt tarjoilee elämänmakuista mutta asiallista näkemystä naisen ja erottuvan vähemmistön edustajan näkökulmasta. Ulkosuomalaista näkökulmaa aiheeseen antaa Karri Ojanen.
Siksi koen, että minun ei enää tarvitse.
En aio hylätä tavoitettani olla mukana luomassa tasa-arvoisempaa Suomea, jossa jokaista kohdeltaisiin yksilönä ihonväristä, uskonnosta ja muista erottavista tekijöistä huolimatta. En vain enää halua olla mukana tonkimassa yhä absurdimmiksi muuttuvia valheita.
Sen sijaan pyrin rakentamaan ja löytämään positiivista.
Positiivista on, että myös maahanmuuttajat alkavat vihdoin saada ääntään kuuluviin Suomessa. Esimerkiksi Ozan Yanar on kannanotoillaan näyttänyt, että maahanmuuttaja voi olla muutakin kuin vain maahanmuuttaja. Ujuni Ahmed nousi julkisuuteen tuomalla realismia maahanmuuttajanuorten ongelmiin liittyvään keskusteluun. Prinssi Jusuf kavereineen on koetellut humoristisella tavalla käsitystämme suomalaisuudesta. Eivätkä he ole ainoita. Näissä ihmisissä on voimaa, jolla voi muuttaa maailmaa hyvällä tavalla.
Me juuriltamme suomalaisetkaan emme kaikki ole vajonneet vihan ja ahdistuksen pimeään suohon. Koomikko Ilkka Kivi kommentoi mm. maahanmuuttoon liittyviä aiheita osuvasti ja humoristisesti. Inhimillistä näkemystä turvapaikanhakijoihin tarjoillaan meille mm. Käsi kädessä -blogissa. Moni suomalainen on myös liian kiireinen tehdessään konkreettista hyvää jauhaakseen asiasta facebookissa.
Niille, jotka vielä arvostavat toimitettua materiaalia, Maailman Kuvalehti tarjoaa käytännönläheistä näkemystä siihen, millaista elämä kolmansissa maissa oikeasti on. Al Jazeeralta löytyy englanninkielisiä uutisia, jotka auttavat varmasti paremmin ymmärtämään muslimeja kuin vaikkapa Halla-ahon teesien opettelu. Suosittelen lämpimästi katsomaan esimerkiksi tämän videon.
Tällaisista eteenpäin vievistä lähtökohdista pyrin itsekin jatkossa kirjoittamaan.
Vaikka irtaudun tunkion tonkimisesta, en edelleenkään lupaa vastata nätisti niille, jotka katsovat tarpeelliseksi kommentoida aihetta hyökkäävästi. Olen lasten kanssa opetellut tunne-puhetta, ajattelin seuraavaksi opetella käyttämään sitä maahanmuuttokeskusteluissa. Odotan mielenkiinnolla, saako aikuisilta ihmisiltä hihat palamaan nopeammin faktoja korjaamalla vai lässyttämällä "ai susta tuntuu siltä että niillä turvapaikanhakijoilla on asiat jotenkin paremmin kuin sulla?"
Valoisampaa vuotta 2016!
Kun nyt katson taaksepäin, pelkoni ovat valitettavan pitkälle toteutuneet. Tilastojen perusteella rasistinen väkivalta ei onneksi ole kasvanut, mutta toisaalta poliisien tavat luokitella (tai paremminkin olla luokittelematta) rikoksia rasistisiksi ovat myös saaneet kritiikkiä. Puheiden tasolla ollaan kuitenkin päädytty tilanteeseen, jossa jonkinlaisena keskitienä esitetään tänään ajatuksia, joita ei kymmenen vuotta sitten kehdattu julkisesti esittää. Poliitikon ura saattoi silloin katketa puheisiin, jotka vaikuttaisivat nyt kesyiltä vaikkapa Laura Huhtasaaren näkemyksiin verrattuna. Rasistisesta retoriikasta nousseet termit kuten "maahanmuuttokriittisyys", "suvakit" ja "kantasuomalaiset" rasistisista lähtökohdista luotuine merkityksineen ovat tulleet osaksi normaalia kielenkäyttöä.
Olemme jo niin turtuneet rasistiseen puheeseen, että emme enää edes jaksa reagoida siihen, ja tämä juuri oli keskeisimpiä pelkojani. Rasististen asenteiden arkipäiväistyminen, ja mitä tällainen ilmapiiri tekee niiden ihmisten turvallisuudelle, jotka eivät ole sinisilmäisiä pellavapäitä.
Tällä hetkellä konkreettista huolta herättävät äärioikeiston organisoimat katupartiot, jotka eivät 90-luvulla lisänneet kenenkään turvallisuutta, ja joiden myötä riski julkisessa tilassa tapahtuvasta väkivallasta kasvaa. Oma mielikuvitukseni ei olisi vielä viisi vuotta sitten riittänyt aavistamaan, että vuosi 2016 alkaisi lainsäätäjiemme tarjoamalla tuella ryhmille, joita johtavat väkivaltarikolliset, joilla on kytköksiä kansallissosialistiseen totalitarismiin pyrkivään Suomen Vastarintaliikkeeseen. Mutta mitä pienistä, nämä kaverithan kelpasivat jo viime kesänä poseeraamaan samaan kuvaan kansanedustajan kanssa.
Viime aikoina aiheeseen liittyvää uutisointia on ollut niin paljon, että minun aikani ei riitä niitä läheskään kaikkia lyhyestikään kommentoimaan. Onneksi on muita, jotka jaksavat. Imagelle kirjoittava Uuninpankkopoika Saku Timonen sekä Seuran Isän pikajunan Jussi Korhonen analysoivat ajankohtaisia ilmiöitä osuvasti. Pauli Vennervirta ja Panu Raatikainen kirjoittavat myös aiheesta hyvin. Jori Eskolinin tyyli ei aina ole tyylikkäintä, mutta hän nostaa ahkerasti esiin tärkeitä näkökulmia. Monia muitakin varmasti on, nämä viisi herraa vain ovat kiinnittäneet oman huomioni. Lisäksi Ruskeat tytöt tarjoilee elämänmakuista mutta asiallista näkemystä naisen ja erottuvan vähemmistön edustajan näkökulmasta. Ulkosuomalaista näkökulmaa aiheeseen antaa Karri Ojanen.
Siksi koen, että minun ei enää tarvitse.
En aio hylätä tavoitettani olla mukana luomassa tasa-arvoisempaa Suomea, jossa jokaista kohdeltaisiin yksilönä ihonväristä, uskonnosta ja muista erottavista tekijöistä huolimatta. En vain enää halua olla mukana tonkimassa yhä absurdimmiksi muuttuvia valheita.
Sen sijaan pyrin rakentamaan ja löytämään positiivista.
Positiivista on, että myös maahanmuuttajat alkavat vihdoin saada ääntään kuuluviin Suomessa. Esimerkiksi Ozan Yanar on kannanotoillaan näyttänyt, että maahanmuuttaja voi olla muutakin kuin vain maahanmuuttaja. Ujuni Ahmed nousi julkisuuteen tuomalla realismia maahanmuuttajanuorten ongelmiin liittyvään keskusteluun. Prinssi Jusuf kavereineen on koetellut humoristisella tavalla käsitystämme suomalaisuudesta. Eivätkä he ole ainoita. Näissä ihmisissä on voimaa, jolla voi muuttaa maailmaa hyvällä tavalla.
Me juuriltamme suomalaisetkaan emme kaikki ole vajonneet vihan ja ahdistuksen pimeään suohon. Koomikko Ilkka Kivi kommentoi mm. maahanmuuttoon liittyviä aiheita osuvasti ja humoristisesti. Inhimillistä näkemystä turvapaikanhakijoihin tarjoillaan meille mm. Käsi kädessä -blogissa. Moni suomalainen on myös liian kiireinen tehdessään konkreettista hyvää jauhaakseen asiasta facebookissa.
Niille, jotka vielä arvostavat toimitettua materiaalia, Maailman Kuvalehti tarjoaa käytännönläheistä näkemystä siihen, millaista elämä kolmansissa maissa oikeasti on. Al Jazeeralta löytyy englanninkielisiä uutisia, jotka auttavat varmasti paremmin ymmärtämään muslimeja kuin vaikkapa Halla-ahon teesien opettelu. Suosittelen lämpimästi katsomaan esimerkiksi tämän videon.
Tällaisista eteenpäin vievistä lähtökohdista pyrin itsekin jatkossa kirjoittamaan.
Vaikka irtaudun tunkion tonkimisesta, en edelleenkään lupaa vastata nätisti niille, jotka katsovat tarpeelliseksi kommentoida aihetta hyökkäävästi. Olen lasten kanssa opetellut tunne-puhetta, ajattelin seuraavaksi opetella käyttämään sitä maahanmuuttokeskusteluissa. Odotan mielenkiinnolla, saako aikuisilta ihmisiltä hihat palamaan nopeammin faktoja korjaamalla vai lässyttämällä "ai susta tuntuu siltä että niillä turvapaikanhakijoilla on asiat jotenkin paremmin kuin sulla?"
Valoisampaa vuotta 2016!
tiistai 5. tammikuuta 2016
Kaikki rasistit eivät ole tyhmiä
Suomalaisessa rasismi-keskustelussa elää myytti syrjäytyneistä, kouluttamattomista ihmisistä, jotka purkavat yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen aiheuttamaa pahaa oloaan rasismin kautta.
Ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että tällainen ryhmä voisi olla olemassa, ja että sen edustajat ovat todennäköisimmin niitä, jotka hakevat hetkensä julkisuudessa esimerkiksi viskelemällä polttopulloja taloihin.
Sen sijaan on vaarallinen virhe kuvitella, että nämä ihmiset olisivat merkittävin ongelma suomalaisessa rasismissa, saati sitten että muuta rasismia ei olisi.
Suomalaisestakin nettikeskustelusta löytää useita hahmoja, jotka pystyvät sivistyneeltä vaikuttavaan argumentointiin, jota on vaikea tunnistaa rasismiksi, jos kuvittelee kaikkien rasistien olevan kirjoitustaidottomia ääliöitä. Monet heidän esittämistään ajatuksista ovat täysin oikeita ja järkeenkäypiä, mutta seasta löytyy myös taitavasti verhoiltua rasismia tai vähintään tarkoitushakuiselta vaikuttavaa käsitteiden hämärtämistä rasistien eduksi.
Myös politiikassa on aina ollut mukana rasistisesti ajattelevia ihmisiä yli puoluerajojen, ja viime vuosina heidän ei ole enää tarvinnut juuri varoa sanomisiaan, eikä näemmä edes selkeästi irtisanoutua vihaviesteistä, joiden takana heidän annetaan ymmärtää olevan.
Henkilökohtaisesti katson, että hyvät argumentointitaidot kertovat yksilön kyvykkyydestä ymmärtää esittämiensä taustaoletusten virheellisyys, mikäli vain häneltä löytyy minkäänlaista motivaatiota niiden kyseenalaistamiseen. Tavallaan siis pidän rasismia ja siihen yllyttämistä enemmän tahallisena, kun kyse on retorisesti taitavasta henkilöstä. Näillä henkilöillä on hyvät mahdollisuudet saada näkemyksiään levitettyä ja salonkikelpoistettua. He tekevät sitä asenteiden muokkausta, jonka keskellä maahanmuuttoa on vuodesta toiseen vaikeutettu, yhä rasistisempi puhe on arkipäiväistynyt, polttopullot ja äärioikeiston katupartiot ovat nyt Suomessakin todellisuutta. Jos on vaikea ymmärtää, miksi tämän toiminnan laajeneminen on huolestuttavaa, kannattaa tutustua vaikkapa Unkarin lähihistoriaan ja miten sikäläiset äärioikeiston katupartiot kohtelevat esimerkiksi romaneja.
Yleistäminen puhuttaessa vähemmistöstä
Islamin pitäminen yhtenäiskulttuurina
Suomeen saapuu islaminuskoisia ihmisiä esimerkiksi Afganistanista, Somaliasta, Irakista ja Syyriasta. Lisäksi heitä on suuria määriä mm. Indonesiassa, Marokossa, Brasiliassa ja Kanadassa. Islamissa on myös eri suuntauksia, joista osa on keskenään hyvinkin erimielisiä joistakin keskeiseksi katsomistaan opinkappaleista.
Silti näitä kaikkia ihmisiä leimaa vain ja ainoastaan heidän uskontonsa ja he ovat kyvyttömiä olemaan mitään muuta kuin uskontonsa edustajia. Siinä missä kristityn ajattelua eivät leimaa Raamatun kehotukset esimerkiksi vääräuskoisten tappamiseen, muslimi on uhka nimenomaan siksi, että tällaiset tekstit Koraanissa ovat väistämättä keskeinen osa hänen identiteettiään. Se, että henkilö pakenee maasta, jossa islamistit palauttavat suhteellisen modernia yhteiskuntaa keskiajalle, ei voi mitenkään johtua siitä että hän ei haluaisi asua islamistisessa maassa.
Tarkoitushakuinen merkityksen antaminen (usein merkityksettömille) asioille
Huomion kiinnittäminen muslimipoikien sotaleikkeihin johtopäätösten vetämistä varten, vaikka nuo leikit eivät eroaisi millään tavalla vaikkapa kantasuomalaisten poikien sotaleikeistä. Pakolaiskeskustelun siirtäminen kateuskeskusteluksi tulijoiden älypuhelimista ja kultakoruista. Nuorten sisällissotaa ja siviilienmurhausjoukkojen pakkovärväyksiä pakenevien miesten vertaaminen Talvisodan rintamakarkureihin. Suuren haloon nostaminen joidenkin turvapaikanhakijoiden kiittämättömyyden osoituksista ja tämän perusteella kaikkien turvapaikanhakijoiden suojelun tarpeen kyseenalaistaminen. Suvaitsevaiston syyttäminen väkivallasta, koska antirasistisen kirjoittelun ärsyttävyys yllyttää rasistisiin hyökkäyksiin.
Vähättely
Ihmisten vähättely. Asiantuntijoiden vähättely. Rasismin vähättely. Rasististen sanojen merkityksen ja vaikuttavuuden vähättely. Äärioikeiston järjestäytyneisyyden ja merkityksen vähättely.
Kuitenkin tämän ilmiön kohdatessaan kannattaa hetki miettiä, antaako itse asioille merkityksiä joita niillä ei ole. Hengitä syvään. Nuku yön yli. Jos kyse on tekstistä, jonka näette eri näkökulmista, lue se uudelleen yrittäen löytää siitä perusteet vastapuolen näkemykselle hyväksymättä rasistisia taustaoletuksia. Joskus voi myös olla, että itse ylireagoit.
Jos venäläisten rahoittama ja ruotsalaisten uusnatsien johtama poppoo julkaisuineen nähdään luotettavina suomalaisuuden puolustajina, todellisuudentajun täytyy olla hämärtynyt.
Ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että tällainen ryhmä voisi olla olemassa, ja että sen edustajat ovat todennäköisimmin niitä, jotka hakevat hetkensä julkisuudessa esimerkiksi viskelemällä polttopulloja taloihin.
Sen sijaan on vaarallinen virhe kuvitella, että nämä ihmiset olisivat merkittävin ongelma suomalaisessa rasismissa, saati sitten että muuta rasismia ei olisi.
Rasismi on jossain määrin samankaltainen ilmiö kuin naisiin kohdistuva väkivalta. Rankimmat ja koko yhteiskunnan silmissä tuomittavat teot ovat vain jäävuoren huippu. Se huippu kukoistaa vankalla pohjalla, jonka muodostavat arkinen huulenheitto, "perinteisen arvopohjan" päälle rakennetut päättelyketjut, puuttumattomuuden koulukiusauskulttuuri, sekä laaja joukko lievempiä mutta konkreettisia ahdistelun ja syrjinnän ilmiöitä, joita ei huomaa jos ne eivät kosketa itseä millään tavalla. Osa ongelmista on rakenteellisia, mikä tarkoittaa sitä, että yhteiskuntamme on lopultakin rakennettu valkoisen, vähintään keskiluokkaisen heteromiehen lähtökohdista, ja vaikka lopputuloksen olisi vilpittömästi tarkoitus antaa kaikille yhtä hyvät lähtökohdat menestykseen, monet pienet ja melko huomaamattomatkin asiat tekevät sen menestymisen aika paljon työläämmäksi niille, jotka eivät satu olemaan valkoisia, vähintään keskiluokkaisia heteromiehiä. Näitä ongelmia on myös vaikea huomata niin kauan kuin keskustelua dominoivat ne valkoiset, vähintään keskiluokkaiset heterot, joiden näkökulmasta kaikki toimii. On aika kuvaavaa, että myös maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä usein keskustellaan näiden valkoisten kantasuomalaisten miesten kesken, aivan kuin maahanmuuttajia ei olisi maassamme tarpeeksi jotta myös tuosta joukosta voisi löytyä aiheen asiantuntemusta.
Jos rasismia ilmiönä ei tunnista, on vaikea välttää tukemasta sitä.
Suomalaisestakin nettikeskustelusta löytää useita hahmoja, jotka pystyvät sivistyneeltä vaikuttavaan argumentointiin, jota on vaikea tunnistaa rasismiksi, jos kuvittelee kaikkien rasistien olevan kirjoitustaidottomia ääliöitä. Monet heidän esittämistään ajatuksista ovat täysin oikeita ja järkeenkäypiä, mutta seasta löytyy myös taitavasti verhoiltua rasismia tai vähintään tarkoitushakuiselta vaikuttavaa käsitteiden hämärtämistä rasistien eduksi.Myös politiikassa on aina ollut mukana rasistisesti ajattelevia ihmisiä yli puoluerajojen, ja viime vuosina heidän ei ole enää tarvinnut juuri varoa sanomisiaan, eikä näemmä edes selkeästi irtisanoutua vihaviesteistä, joiden takana heidän annetaan ymmärtää olevan.
Ongelmallista rasismin tunnistamisessa on se, ettei siihen riitä argumenttien tarkastelu. Esimerkiksi maahanmuuttoon liittyvien ongelmien esiin tuominen ei itsessään ole rasismia, ja monista maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin liittyvistä arjen konkreettisista kysymyksistä on mahdollista olla montaa eri mieltä olematta rasisti. Fakta on, että kantasuomalaiset eivät ole ainoita, jotka voivat olla hankalia naapureita, koulukiusaajia, ahdistelijoita tai huijareita. Kuitenkin vain hyvin harvat ihmiset ovat tahallaan vittumaisia, olivat he sitten mistä kulttuurista tahansa.
Ihmisten argumentointikyvyt ovat myös hyvin erilaisia riippumatta siitä, mitä heidän mielipiteensä ovat.
Ihmisten argumentointikyvyt ovat myös hyvin erilaisia riippumatta siitä, mitä heidän mielipiteensä ovat.
Rasistisen kommentin tunnistamisessa oleellista onkin pureutua sen taustaoletuksiin. Tällä hetkellä suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa ei juurikaan kyseenalaisteta kommentoijien taustaoletuksia, ja koska rasistit ovat innokkaimpia kommentoimaan aihetta, he pääsevät dominoimaan maahanmuuttokeskustelun taustaoletuksia ja sitä kautta koko keskustelun kulkua.
Henkilökohtaisesti katson, että hyvät argumentointitaidot kertovat yksilön kyvykkyydestä ymmärtää esittämiensä taustaoletusten virheellisyys, mikäli vain häneltä löytyy minkäänlaista motivaatiota niiden kyseenalaistamiseen. Tavallaan siis pidän rasismia ja siihen yllyttämistä enemmän tahallisena, kun kyse on retorisesti taitavasta henkilöstä. Näillä henkilöillä on hyvät mahdollisuudet saada näkemyksiään levitettyä ja salonkikelpoistettua. He tekevät sitä asenteiden muokkausta, jonka keskellä maahanmuuttoa on vuodesta toiseen vaikeutettu, yhä rasistisempi puhe on arkipäiväistynyt, polttopullot ja äärioikeiston katupartiot ovat nyt Suomessakin todellisuutta. Jos on vaikea ymmärtää, miksi tämän toiminnan laajeneminen on huolestuttavaa, kannattaa tutustua vaikkapa Unkarin lähihistoriaan ja miten sikäläiset äärioikeiston katupartiot kohtelevat esimerkiksi romaneja.
Oleellista on siis ymmärtää, että jos haluat ryhtyä vääntämään kättä rasistin kanssa siitä, kumpi on oikeassa, älä lähde argumentoimaan hänen taustaoletustensa pohjalta. Jos vastassa on retorisesti taitava henkilö, tällainen keskustelu vain antaa hänelle uuden sulan hattuun, eikä siitä muidenkaan rasistien kanssa ole varsinaisesti hyötyä.
Tässä vielä muutama tärppi näiden rasististen taustaoletusten tunnistamiseen. Osa kohdista on sellaisia, joiden esittäminen ei väistämättä tee puhujasta rasistia, hän saattaa esimerkiksi vain olla tietämätön. Yleensä keskustelussa on turvallisempaa lähteä oletuksesta, että ongelmana on tietämättömyys, joka on korjattavissa. Jos jonkin kohdan yhteyttä rasistiseen ajatteluun on vaikea ymmärtää, kommentoi ihmeessä asiaa, niin selvennän.
Tässä vielä muutama tärppi näiden rasististen taustaoletusten tunnistamiseen. Osa kohdista on sellaisia, joiden esittäminen ei väistämättä tee puhujasta rasistia, hän saattaa esimerkiksi vain olla tietämätön. Yleensä keskustelussa on turvallisempaa lähteä oletuksesta, että ongelmana on tietämättömyys, joka on korjattavissa. Jos jonkin kohdan yhteyttä rasistiseen ajatteluun on vaikea ymmärtää, kommentoi ihmeessä asiaa, niin selvennän.
Yleistäminen puhuttaessa vähemmistöstä
Kun yksi turvapaikanhakija raiskaa, kaikki turvapaikanhakijat ovat syyllisiä ja vaaraksi yhteiskunnallemme. Kun yhtä turvapaikanhakijaa epäillään terroristiksi, heitä kaikkia on oikeutettua kohdella terroristeina. Kun uutinen turvapaikanhakijoiden tekemästä rikoksesta paljastuu tekaistuksi, aina voi vain kohauttaa olkiaan todeten että "se olisi voinut olla totta", ja pitää aiheen tiimoilta käytyä hengennostatuskeskustelua positiivisena kokemuksena, joka toimi oman asian eduksi.
Islamin pitäminen yhtenäiskulttuurina
Suomeen saapuu islaminuskoisia ihmisiä esimerkiksi Afganistanista, Somaliasta, Irakista ja Syyriasta. Lisäksi heitä on suuria määriä mm. Indonesiassa, Marokossa, Brasiliassa ja Kanadassa. Islamissa on myös eri suuntauksia, joista osa on keskenään hyvinkin erimielisiä joistakin keskeiseksi katsomistaan opinkappaleista.
Silti näitä kaikkia ihmisiä leimaa vain ja ainoastaan heidän uskontonsa ja he ovat kyvyttömiä olemaan mitään muuta kuin uskontonsa edustajia. Siinä missä kristityn ajattelua eivät leimaa Raamatun kehotukset esimerkiksi vääräuskoisten tappamiseen, muslimi on uhka nimenomaan siksi, että tällaiset tekstit Koraanissa ovat väistämättä keskeinen osa hänen identiteettiään. Se, että henkilö pakenee maasta, jossa islamistit palauttavat suhteellisen modernia yhteiskuntaa keskiajalle, ei voi mitenkään johtua siitä että hän ei haluaisi asua islamistisessa maassa.
Tarkoitushakuinen merkityksen antaminen (usein merkityksettömille) asioille
Huomion kiinnittäminen muslimipoikien sotaleikkeihin johtopäätösten vetämistä varten, vaikka nuo leikit eivät eroaisi millään tavalla vaikkapa kantasuomalaisten poikien sotaleikeistä. Pakolaiskeskustelun siirtäminen kateuskeskusteluksi tulijoiden älypuhelimista ja kultakoruista. Nuorten sisällissotaa ja siviilienmurhausjoukkojen pakkovärväyksiä pakenevien miesten vertaaminen Talvisodan rintamakarkureihin. Suuren haloon nostaminen joidenkin turvapaikanhakijoiden kiittämättömyyden osoituksista ja tämän perusteella kaikkien turvapaikanhakijoiden suojelun tarpeen kyseenalaistaminen. Suvaitsevaiston syyttäminen väkivallasta, koska antirasistisen kirjoittelun ärsyttävyys yllyttää rasistisiin hyökkäyksiin.
Vähättely
Ihmisten vähättely. Asiantuntijoiden vähättely. Rasismin vähättely. Rasististen sanojen merkityksen ja vaikuttavuuden vähättely. Äärioikeiston järjestäytyneisyyden ja merkityksen vähättely.
Kuitenkin tämän ilmiön kohdatessaan kannattaa hetki miettiä, antaako itse asioille merkityksiä joita niillä ei ole. Hengitä syvään. Nuku yön yli. Jos kyse on tekstistä, jonka näette eri näkökulmista, lue se uudelleen yrittäen löytää siitä perusteet vastapuolen näkemykselle hyväksymättä rasistisia taustaoletuksia. Joskus voi myös olla, että itse ylireagoit.
Vähemmistöjen ihmisarvon asettaminen alemmalle tasolle
Pakolaisen on oltava kiitollinen siitä että on hengissä. Muuta ei saa vaatia eikä ääneen toivoa. Yksityisyys, toimeentulo, oman perheen kanssa ajan viettäminen, lasten koulunkäynti ja unelmointi paremmasta tulevaisuudesta ovat etuoikeuksia, jotka eivät kuulu henkilölle jonka kotimaassa on sota. Pakolaisleirillä aika pysähtyy, vuosikymmentenkään nöyrä ja kärsivällinen odottelu ei ole liikaa vaadittu pakolaiselta. Tänne tuleminen ja meidän rahojemme käyttäminen kehitysapuun polkee meidän oikeuksiamme.
Kaksoisstandardi
Polttopullojen viskely vastaanottokeskuksiin on oikeutettu hätähuuto yhteiskunnan ulkopuolelle jätetyiltä ihmisiltä, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Heidän huoliaan on kuunneltava ja ne on otettava vakavasti. Käymällä aikaisemmin tukahdutettua dialogia ja ottamalla huomioon myös näiden ihmisten pelot, ongelmat saadaan ratkaistua. Nämä teot ovat yksittäisiä syrjäytyneiden reppanoiden tekoja, eikä niitä voida liittää mihinkään järjestäytyneeseen toimintaan eikä netin väkivaltaan yllyttäviin keskusteluihin. Ilmiöstä puhuttaessa on turha nostaa esiin iskujen aiottujen uhrien näkökulmaa, koska myös tekijät ovat uhreja, eikä ole erityistä syytä olettaa että tekijät edes ymmärtäisivät, miten dramaattisia seurauksia heidän humalaisilla päähänpistoillaan saattaa olla.
Sen sijaan maahanmuuttajien tekemät rikokset ovat osoitus heidän kulttuurinsa (tai uskontonsa tai rotunsa) huonommuudesta, ja näiden rikosten yhteydessä syiden etsiminen meidän yhteiskunnastamme (silloinkin kun ko. rikollinen on elänyt koko elämänsä Suomessa) on typerää sinisilmäisyyttä ja uhreja loukkaavaa vähättelyä. Tekijöitä ei saa edes yrittää ymmärtää muuten kuin viallisen kulttuurinsa tuotteina. Jos netistä löytyy sivustoja, joilla maahanmuuttajanuorten ryhmät hekumoivat väkivallalla, on se entistä vankempi osoitus siitä että heidän kulttuurinsa (tai uskontonsa tai rotunsa) on läpeensä väkivaltainen eivätkä he edes pysty jakamaan meidän kulttuurimme ihanteita ihmisarvosta ja tasa-arvosta.
Kun suhtautuminen rikoksiin riippuu ensisijaisesti tekijästä eikä rikoksen vakavuudesta, syynä mielipiteisiin ja niiden esittämiseen ei voi olla aito huoli rikollisuudesta.
Sen sijaan maahanmuuttajien tekemät rikokset ovat osoitus heidän kulttuurinsa (tai uskontonsa tai rotunsa) huonommuudesta, ja näiden rikosten yhteydessä syiden etsiminen meidän yhteiskunnastamme (silloinkin kun ko. rikollinen on elänyt koko elämänsä Suomessa) on typerää sinisilmäisyyttä ja uhreja loukkaavaa vähättelyä. Tekijöitä ei saa edes yrittää ymmärtää muuten kuin viallisen kulttuurinsa tuotteina. Jos netistä löytyy sivustoja, joilla maahanmuuttajanuorten ryhmät hekumoivat väkivallalla, on se entistä vankempi osoitus siitä että heidän kulttuurinsa (tai uskontonsa tai rotunsa) on läpeensä väkivaltainen eivätkä he edes pysty jakamaan meidän kulttuurimme ihanteita ihmisarvosta ja tasa-arvosta.
Kun suhtautuminen rikoksiin riippuu ensisijaisesti tekijästä eikä rikoksen vakavuudesta, syynä mielipiteisiin ja niiden esittämiseen ei voi olla aito huoli rikollisuudesta.
Pahantahtoinen epäluulo motiiveista ja maahanmuuttajan näkeminen vain negatiivisten asioiden kautta
Jos maahanmuuttaja ottaa kontaktia kantasuomalaiseen, hänellä täytyy olla pahat mielessä. Jos hän ei ota kontaktia kantasuomalaisiin, hän laiminlyö velvollisuuttaan kotoutua ja radikalisoituu koska on vain oman kulttuurinsa vaikutuspiirissä. Tästä seuraa että kaikki maahanmuuttajat ovat terroristeja, ja siksi heidän häätämisensä maasta on rationaalista isänmaan puolustamista.
Jos maahanmuuttaja opiskelee tai tekee töitä, hän vie paikan joltain kantasuomalaiselta (silloinkin kun yhtään kantasuomalaista hakijaa ei ole ollut, työnantajan velvollisuushan on siirtää työt sinne mistä työvoimaa löytyy ja räätälöidä se sisällöllisesti kantasuomalaiselle sopivaksi). Jos maahanmuuttaja ei tee töitä, hän hyväksikäyttää sosiaaliturvajärjestelmäämme, ja on epäreilua että he saavat tukea ihan yhtä paljon kuin samassa tilanteessa olevat kantasuomalaisetkin.
Maahanmuuttajan pitäisi unohtaa oma kulttuurinsa ja omaksua kaikki meidän tapamme joulukinkkuineen ja humalahakuisuuksineen. Suomi-paitaa ei kuitenkaan saa käyttää eikä poseerata veteraanien muistomerkillä vaikka olisi suomen kansalainen, perimältään puoliksi suomalainen ja suorittanut asepalveluksenkin Suomessa.
Kun jokainen maahanmuuttajan tekeminen tai tekemättä jättäminen on väärä, ja esitetään vaatimuksia siitä mitä heidän pitäisi olla tai tehdä, on aika todennäköistä että ko. henkilö ei oikeasti olisi tyytyväinen, vaikka kaikki maahanmuuttajat toimisivat juuri hänen esittämiensä vaatimusten mukaisesti.
Maahanmuuttajien dehumanisointi
Vyöry. Tulva. Karvaranteet. Apinat. Mutiaiset. Neekerit.
Suvakit jotka haluavat tuoda niitä tänne lisää. Eihän niillä toki mitään omaa tahtoa tai omia elämänkohtaloita ole, tulevat koska suvakit niitä tänne haluavat.
Sotatermistön käyttö maahanmuuttajista
Maahantunkeutujat. Invaasio. Partalapset. Luonnollisesti islamistiterroristien suurin haavekuva on päästä kiikkerällä veneellä Kreikkaan ja jatkaa siitä kävellen ja millä kulkuneuvolla nyt milloinkin sattuu pääsemään kohti Suomea, jossa voidaan aloittaa pyhä sota tästä maasta, jonka sääolot, ruokakulttuuri, helposti lähestyttävät ihmiset ja sosiaaliturvajärjestelmä ovat globaalisti jaettu käsitys lottovoitosta.
Salaliittoteoriat
Vastaanottokeskukset huippubisneksenä (yritysten roolia kuviossa on toki tervettä kyseenalaistaa, kaikki eivät välttämättä tee työtään yhtä suurella sydämellä). SPR kärräämässä hyvää lahjoitustavaraa kaatopaikalle (jätettä toki syntyy lahjoituksista joita SPR ei voi käyttää esim. niiden heikon laadun, väärän kohderyhmän tai Suomen elintarvikelainsäädännön vuoksi). Vetoaminen ihmissalakuljettajien valtaviin tuloihin ja yrittäjien etupiirien pyrkimykseen polkea palkkoja halpatyövoimaa tuomalla, ja syyn vierittäminen tilanteesta turvapaikanhakijoille sekä suvakeille. Tietenkään ei ole mitään muuta syytä hakea turvapaikkaa Suomesta, kuin pyrkimys täyttää suvakkien ja ahneen pääoman toiveet salakuljettajien toimeentulon turvaamisesta!
Maahanmuuttajan pitäisi unohtaa oma kulttuurinsa ja omaksua kaikki meidän tapamme joulukinkkuineen ja humalahakuisuuksineen. Suomi-paitaa ei kuitenkaan saa käyttää eikä poseerata veteraanien muistomerkillä vaikka olisi suomen kansalainen, perimältään puoliksi suomalainen ja suorittanut asepalveluksenkin Suomessa.
Kun jokainen maahanmuuttajan tekeminen tai tekemättä jättäminen on väärä, ja esitetään vaatimuksia siitä mitä heidän pitäisi olla tai tehdä, on aika todennäköistä että ko. henkilö ei oikeasti olisi tyytyväinen, vaikka kaikki maahanmuuttajat toimisivat juuri hänen esittämiensä vaatimusten mukaisesti.
Maahanmuuttajien dehumanisointi
Vyöry. Tulva. Karvaranteet. Apinat. Mutiaiset. Neekerit.
Suvakit jotka haluavat tuoda niitä tänne lisää. Eihän niillä toki mitään omaa tahtoa tai omia elämänkohtaloita ole, tulevat koska suvakit niitä tänne haluavat.
Sotatermistön käyttö maahanmuuttajista
Maahantunkeutujat. Invaasio. Partalapset. Luonnollisesti islamistiterroristien suurin haavekuva on päästä kiikkerällä veneellä Kreikkaan ja jatkaa siitä kävellen ja millä kulkuneuvolla nyt milloinkin sattuu pääsemään kohti Suomea, jossa voidaan aloittaa pyhä sota tästä maasta, jonka sääolot, ruokakulttuuri, helposti lähestyttävät ihmiset ja sosiaaliturvajärjestelmä ovat globaalisti jaettu käsitys lottovoitosta.
Salaliittoteoriat
Vastaanottokeskukset huippubisneksenä (yritysten roolia kuviossa on toki tervettä kyseenalaistaa, kaikki eivät välttämättä tee työtään yhtä suurella sydämellä). SPR kärräämässä hyvää lahjoitustavaraa kaatopaikalle (jätettä toki syntyy lahjoituksista joita SPR ei voi käyttää esim. niiden heikon laadun, väärän kohderyhmän tai Suomen elintarvikelainsäädännön vuoksi). Vetoaminen ihmissalakuljettajien valtaviin tuloihin ja yrittäjien etupiirien pyrkimykseen polkea palkkoja halpatyövoimaa tuomalla, ja syyn vierittäminen tilanteesta turvapaikanhakijoille sekä suvakeille. Tietenkään ei ole mitään muuta syytä hakea turvapaikkaa Suomesta, kuin pyrkimys täyttää suvakkien ja ahneen pääoman toiveet salakuljettajien toimeentulon turvaamisesta!
Rasistiset valheet ja tosiasioiden näyttäminen valheellisessa valossa
Somalien sossusta saamat uudet lastenvaunut. Maahanmuuttajien saamat suuremmat sosiaalituet. Ruotsissa tapahtuvien raiskausten moninkertainen määrä verrattuna muihin maihin. Palavat lähiöt. Joukko muita tuohtumusta herättäviä väitteitä, joilla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa.
Tunteita herättävät kuvat, joihin on liitetty esim. islamofobiaa lietsovia tekstejä, jotka eivät liity millään tavalla kuvan esittämään tilanteeseen, vaan ohjaavat lukijaa tekemään väärän tulkinnan kuvan tilanteesta (Googlen kuvahaku paljastaa monia näistä propagandaviesteistä).
Eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan epäonnistuminen (sellaista ei oikeastaan ole ollut ennen nykyistä pakolaiskriisiä joka on pakottanut aloittamaan sellaisen muodostamisen, vaan jokaisella maalla on oma ja usein omaan siirtomaahistoriaan linkittyvä maahanmuuttopolitiikka). Ranskan maahanmuuttopolitiikan virheiden toistaminen (olisi meille vaikeaa monestakin syystä, ja kun myös rasistien halveksimat maahanmuuton tutkijat näkevät Ranskan varoittavana esimerkkinä, ongelman välttäminen onnistuisi varmemmin tukemalla asiantuntijoiden roolia kuin sabotoimalla sitä). Kanadan mallin tavoittelu perusteena maahanmuuton rajoittamiselle (Kanadan maahanmuuttopolitiikka on suuren osan viime vuosikymmeniä sisältänyt aktiivista maahanmuuttajien houkuttelua, avokätisiä perheenyhdistämisiä sekä suomalaisittain katsoen avokätistä pakolaispolitiikkaa, tosin maantieteellisen sijainnin ansiosta Kanadan tilanne spontaanin maahanmuuton suhteen on hyvin ainutlaatuinen eikä sitä siksi voi oikein verrata mihinkään muuhun maahan). Suomen rajojen sulkeminen vedoten pohjoisten maiden suureen taakkaan pakolaiskriisin hoitamisessa (jos pesemme kätemme ongelman hoitamiseen osallistumisesta vedoten Saksan ja Ruotsin suuriin pakolaismääriin, voimme pian jäädä aika yksin kansainvälisissä piireissä). Äärivasemmiston uhkan merkityksen nostaminen äärioikeiston yläpuolelle (Suomen lähihistoriasta on vaikea löytää esimerkkejä äärivasemmiston henkilöihin kohdistamasta väkivallasta, äärioikeiston puolelta iskuja on ollut useampia).
MV-lehteen, Magneettimediaan ja patriootti.comiin viittaaminen tietolähteenä, SVL:n rinnastaminen isänmaallisuuteen
MV-lehteen, Magneettimediaan ja patriootti.comiin viittaaminen tietolähteenä, SVL:n rinnastaminen isänmaallisuuteen
Jos venäläisten rahoittama ja ruotsalaisten uusnatsien johtama poppoo julkaisuineen nähdään luotettavina suomalaisuuden puolustajina, todellisuudentajun täytyy olla hämärtynyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)