Kun viitisen vuotta sitten aloitin tämän blogin, yksi motivaatiotekijöistäni oli pelko rasismin kasvusta Suomessa. Netistä oli jo pitkään löytänyt uskomattomia vihan ja valheiden likakaivoja, mutta ensimmäistä kertaa niillä teemoilla noustiin reippaasti eduskuntaan. Sillä perusteella, mitä tiesin historiasta, ryhmäkäyttäytymisestä ja ihmismielen toiminnasta, näin syyn ryhtyä etsimään tapoja, joilla voisin olla mukana muodostamassa jonkinlaista vastavoimaa tälle kehitykselle, jota en minun Suomeeni toivonut. En kuitenkaan koskaan kuvitellut, että blogini pyörisi vain tämän teeman ympärillä. Ajattelin toiveikkaasti, ettei aiheen tiimoilta tulisi olemaan niin usein sanottavaa, että vain sen pohjalta pyörittäisi blogia.
Kun nyt katson taaksepäin, pelkoni ovat valitettavan pitkälle toteutuneet. Tilastojen perusteella rasistinen väkivalta ei onneksi ole kasvanut, mutta toisaalta poliisien tavat luokitella (tai paremminkin olla luokittelematta) rikoksia rasistisiksi ovat myös saaneet kritiikkiä. Puheiden tasolla ollaan kuitenkin päädytty tilanteeseen, jossa jonkinlaisena keskitienä esitetään tänään ajatuksia, joita ei kymmenen vuotta sitten kehdattu julkisesti esittää. Poliitikon ura saattoi silloin katketa puheisiin, jotka vaikuttaisivat nyt kesyiltä vaikkapa Laura Huhtasaaren näkemyksiin verrattuna. Rasistisesta retoriikasta nousseet termit kuten "maahanmuuttokriittisyys", "suvakit" ja "kantasuomalaiset" rasistisista lähtökohdista luotuine merkityksineen ovat tulleet osaksi normaalia kielenkäyttöä.
Olemme jo niin turtuneet rasistiseen puheeseen, että emme enää edes jaksa reagoida siihen, ja tämä juuri oli keskeisimpiä pelkojani. Rasististen asenteiden arkipäiväistyminen, ja mitä tällainen ilmapiiri tekee niiden ihmisten turvallisuudelle, jotka eivät ole sinisilmäisiä pellavapäitä.
Tällä hetkellä konkreettista huolta herättävät äärioikeiston organisoimat katupartiot, jotka eivät 90-luvulla lisänneet kenenkään turvallisuutta, ja joiden myötä riski julkisessa tilassa tapahtuvasta väkivallasta kasvaa. Oma mielikuvitukseni ei olisi vielä viisi vuotta sitten riittänyt aavistamaan, että vuosi 2016 alkaisi lainsäätäjiemme tarjoamalla tuella ryhmille, joita johtavat väkivaltarikolliset, joilla on kytköksiä kansallissosialistiseen totalitarismiin pyrkivään Suomen Vastarintaliikkeeseen. Mutta mitä pienistä, nämä kaverithan kelpasivat jo viime kesänä poseeraamaan samaan kuvaan kansanedustajan kanssa.
Viime aikoina aiheeseen liittyvää uutisointia on ollut niin paljon, että minun aikani ei riitä niitä läheskään kaikkia lyhyestikään kommentoimaan. Onneksi on muita, jotka jaksavat. Imagelle kirjoittava Uuninpankkopoika Saku Timonen sekä Seuran Isän pikajunan Jussi Korhonen analysoivat ajankohtaisia ilmiöitä osuvasti. Pauli Vennervirta ja Panu Raatikainen kirjoittavat myös aiheesta hyvin. Jori Eskolinin tyyli ei aina ole tyylikkäintä, mutta hän nostaa ahkerasti esiin tärkeitä näkökulmia. Monia muitakin varmasti on, nämä viisi herraa vain ovat kiinnittäneet oman huomioni. Lisäksi Ruskeat tytöt tarjoilee elämänmakuista mutta asiallista näkemystä naisen ja erottuvan vähemmistön edustajan näkökulmasta. Ulkosuomalaista näkökulmaa aiheeseen antaa Karri Ojanen.
Siksi koen, että minun ei enää tarvitse.
En aio hylätä tavoitettani olla mukana luomassa tasa-arvoisempaa Suomea, jossa jokaista kohdeltaisiin yksilönä ihonväristä, uskonnosta ja muista erottavista tekijöistä huolimatta. En vain enää halua olla mukana tonkimassa yhä absurdimmiksi muuttuvia valheita.
Sen sijaan pyrin rakentamaan ja löytämään positiivista.
Positiivista on, että myös maahanmuuttajat alkavat vihdoin saada ääntään kuuluviin Suomessa. Esimerkiksi Ozan Yanar on kannanotoillaan näyttänyt, että maahanmuuttaja voi olla muutakin kuin vain maahanmuuttaja. Ujuni Ahmed nousi julkisuuteen tuomalla realismia maahanmuuttajanuorten ongelmiin liittyvään keskusteluun. Prinssi Jusuf kavereineen on koetellut humoristisella tavalla käsitystämme suomalaisuudesta. Eivätkä he ole ainoita. Näissä ihmisissä on voimaa, jolla voi muuttaa maailmaa hyvällä tavalla.
Me juuriltamme suomalaisetkaan emme kaikki ole vajonneet vihan ja ahdistuksen pimeään suohon. Koomikko Ilkka Kivi kommentoi mm. maahanmuuttoon liittyviä aiheita osuvasti ja humoristisesti. Inhimillistä näkemystä turvapaikanhakijoihin tarjoillaan meille mm. Käsi kädessä -blogissa. Moni suomalainen on myös liian kiireinen tehdessään konkreettista hyvää jauhaakseen asiasta facebookissa.
Niille, jotka vielä arvostavat toimitettua materiaalia, Maailman Kuvalehti tarjoaa käytännönläheistä näkemystä siihen, millaista elämä kolmansissa maissa oikeasti on. Al Jazeeralta löytyy englanninkielisiä uutisia, jotka auttavat varmasti paremmin ymmärtämään muslimeja kuin vaikkapa Halla-ahon teesien opettelu. Suosittelen lämpimästi katsomaan esimerkiksi tämän videon.
Tällaisista eteenpäin vievistä lähtökohdista pyrin itsekin jatkossa kirjoittamaan.
Vaikka irtaudun tunkion tonkimisesta, en edelleenkään lupaa vastata nätisti niille, jotka katsovat tarpeelliseksi kommentoida aihetta hyökkäävästi. Olen lasten kanssa opetellut tunne-puhetta, ajattelin seuraavaksi opetella käyttämään sitä maahanmuuttokeskusteluissa. Odotan mielenkiinnolla, saako aikuisilta ihmisiltä hihat palamaan nopeammin faktoja korjaamalla vai lässyttämällä "ai susta tuntuu siltä että niillä turvapaikanhakijoilla on asiat jotenkin paremmin kuin sulla?"
Valoisampaa vuotta 2016!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti