Vuorovaikutusvanhemmuus ja kasvatustermistöremontti

Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa elää edelleen vahvana behaviorismin perinne. Yleisesti käytetyt lastenhoitoon liittyvät termit (kuten kasvattaminen, nukuttaminen, syöttäminen, uhmäikä) luovat kuvaa lapsen ja aikuisen välisestä suhteesta valtasuhteena, jossa lapsi on objekti jota tulee työntää yhteiskunnan normien mukaiseen muottiin syntymästään saakka. Kun lapsi ei tyydy rooliinsa objektina, tilannetta kuvataan termeillä uhma ja rajojen koettelu. Aikuisen rooli on pitää kuria, ehkäistä ei-toivottu itsenäisyys, mutta samalla kuitenkin venyttää lapsi itsenäiseksi mahdollisimman varhain mm. laittamalla hänet nukkumaan omaan huoneeseensa, viemällä hänet varhain hoitoon ja rajoittamalla erilaisten "palveluiden" tarjoamista.

Jonkinlaisena vastavoimana behaviorismille ovat toimineet vapaa kasvatus sekä tuoreempana ilmiönä kiintymysvanhemmuus. En paneudu nyt tarkemmin siihen, mitä nämä kasvatussuuntaukset todellisuudessa ovat, mutta monen näihin aiheisiin perehtymättömän mielikuvissa vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus tarkoittavat sitä, että lapsi määrää tahdin perheessä ja aikuinen hyppii lapsen pillin mukaan. Näiden kasvatussuuntausten hedelmät nähdään pieninä tyranneina, joiden itsemääräämisoikeuteen vanhemat eivät puutu edes silloin kun lapsi toteuttaa itseään paukuttamalla naapurin Jenna-Artturia päähän, ja joiden opettajista tehtaillaan valituksia koska koulussa ei ole aina kivaa.

Viime aikaiset keskustelut, joihin olen kiintymysvanhemmuuteen liittyen osallistunut, ovat herättäneet ajattelemaan, että ehkä kasvatustermistö itsessään kaipaisi jonkinlaista päivittämistä.

Behavioristinen kasvatustapa, jossa lapsi on oman elämänsä objekti jota aikuinen muovaa palkinnoin ja rangaistuksin, ei ole toimiva tapa kasvattaa itsenäisiä, kriittisesti ajattelevia ja empaattisia ihmisiä. Behavioristisesta lapsikäsityksestä kumpuava kasvatustermistö saa kuitenkin maallikon herkästi tekemään behavioristisen perinteen mukaisia tulkintoja silloinkin, kun termejä käyttävä kasvatusasiantuntija tarkoittaa niillä jotakin muuta.

Toisaalta väärin ymmärrettynä vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus johtavat tilanteeseen, jossa aikuinen tavallaan asettautuu itse objektiksi, kykenemättä ottamaan vastuuta lapseen vaikuttavista asioista. Tällainen saattaa olla lapsen psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle jopa vahingollisempaa kuin kurin nimeen vannova kouluttaja-vanhemmuus.

Lapsen kasvattamisessa tai kasvamisessa ei kuitenkaan ole kysymys ensisijaisesti siitä, onko valta lapsella vai aikuisella, vaan kyse on ensisijaisesti lapsen ja aikuisen välisestä vuorovaikutuksesta. Hyvä vuorovaikutus pelastaa paljon, teki aikuinen sitten virheitä vanhemmuudessaan vallan tai vallattomuuden suuntaan. Voitaisiinko siis kansanomaisesti ryhtyä puhumaan vuorovaikutusvanhemmuudesta?

Mitä se vuorovaikutusvanhemmuus sitten olisi?

Lapsi ilmentää kaikella toiminnallaan omia tarpeitaan, mutta ei aina pysty itsenäisesti löytämään tapoja näiden tarpeiden täyttämiseen. Aikuisen tehtävä on kuunnella lasta näiden tarpeiden selvittämiseksi, ja auttaa tai tukea tarvittaessa lasta näiden tarpeiden tyydytämisessä tavalla joka ei aiheuta vaaraa eikä loukkaa muita.

Tämä tarkoittaa sitä, että vauvan ensisijaisen hoitajan on vietettävä riittävän intensiivisesti aikaa vauvan kanssa oppiakseen lukemaan vauvan tarpeita. Vauvanhoitotoimia ei aikatauluteta kellolla (ellei tällaiseen ole erityistä lääketieteellistä syytä) vaan lapselle tarjotaan ruokaa kun hän on nälkäinen, tuetaan tarvittavin tavoin hänen nukahtamistaan kun hän on väsynyt jne. Samalla kuitenkin otetaan huomioon myös aikuisen tarpeet, esimerkiksi jakamalla vastuuta huonosti nukkuvan vauvan hoidosta tavalla joka mahdollistaa myös molemmille vanhemmille riittävän unen toimintakykyisenä pysymiseen. Kun lapsen ja aikuisen tarpeiden välillä tuntuu olevan ristiriita, mietitään, onko kuitenkin olemassa tapa täyttää molempien tarve. Esimerkiksi jos vauva on nälkäinen silloin kun äiti syö, molempien tarpeet täyttyvät parhaiten jos äiti voi imettää samalla kun syö itse. Mikäli tämä ei onnistu, toisen on odotettava oman tarpeensa kanssa, ja pääsääntöisesti aikuiselta on lupa odottaa suurempaa kyvykkyyttä joustamiseen ja odottamiseen kuin pieneltä lapselta. Silti aikuisenkaan perustarpeiden tyydyttämistä ei voida loputtomiin venyttää. Vaikka vauvaa ei ole hyvä huudattaa, joskus hänenkin kannaltaan on parempi valita vaihtoehto, joka ei välittömästi täytä hänen tarvettaan, mutta täyttää hoivaajan tarpeet tavalla joka mahdollistaa jatkossakin positiivisen vuorovaikutuksen vauvan ja hoivaajan välillä.

Jos mietitään pientä lasta, joka pihaleikeissä lyö lapiolla naapurin Jenna-Artturia päähän, hän ei tee sitä ilkeyttään, vaan täyttääkseen jonkin tarpeen. Lapsi saattaa vain olla kiinnostunut toisesta lapsesta, ja tämä on paras tapa kontaktin ottamiseen jonka hän vähäisillä sosiaalisilla taidoillaan keksii. Hänellä saattaa olla tylsää, eikä hänelle nyt juuri tule mieleen muuta puuhattavaa. Hän saattaa tutkia lapiolla lyömistä toimintona - hiekkakakku hajoaa, ämpäri kolahtaa, kaveri alkaa itkeä. Hän on saattanut huomata, että näin toimimalla toisissa saa aikaan muutoksen (itkemisen), ja tutkii tätä ilmiötä. Hän saattaa kokea, että toinen on jättänyt hänet leikin ulkopuolelle tai vienyt häneltä lelun, ja vastaa tähän lyömällä. Tai hän saattaa olla harmissaan siitä, että hiekkalaatikon reunalla istuva äiti juttelee naapurin tädin kanssa eikä leiki hänen kanssaan.

Riippumatta siitä, miksi lapsi lyö, toiminta on tietenkin pysäytettävä. Toisten fyysistä koskemattomuutta tulee kunnioittaa. Jos lapsi loukkaa toista, uhrille on tarjottava myötätuntoa, tukea ja lohtua.

Kuitenkin paras tapa estää tapausta toistumasta on etsiä syy tapahtuneelle ja toimia sen mukaan. Pelkkä kieltäminen ja estäminen ei suuntaa lapsen ajatuksia pois ei-toivotusta toiminnasta, eikä tarjoa hänelle eväitä toimia eri tavalla seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa.

Jos lapsi haluaa ottaa kontaktia toiseen lapseen, hänelle tulee opettaa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä tutustumisen tapoja. "Voit ojentaa sen lapion hänen käteensä." "Käsivarren silittäminen on kivempaa." "Voit pyytää päästä mukaan leikkiin." Ja jos lapsi haluaa rummuttaa, hänelle tulee antaa muuta rummutettavaa.

Jos taas taustalla on lapsen kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta, hänelle on sanoitettava hänen oma tunteensa tai toiveensa. "Harmittiko sinua kun Jenna-Artturi otti suosikkiämpärisi?" "Olisiko äidin pitänyt katsoa kun rakensit?" Häntä on myös autettava löytämään parempi tapa vastaavan konfliktitilanteen ratkaisemiseksi. "Tuolla on toinen hyvä ämpäri, käytä sitä. Ja kohta voit kysyä, vaihtaisiko Jenna-Artturi ämpäreitä." "Jos haluat huomioni, tule luokseni ja kosketa kättäni."

Mistä aikuinen sitten voi tietää, mikä lapsen tarve oli?

Ei sitä aina voikaan tietää.

Mutta mitä enemmän aikaa viettää lapsen kanssa, vuorovaikuttaen hänen kanssaan, sitä helpompi häntä on lukea. Mitä enemmän lasta hellästi koskettaa (pitää sylissä, halaa, silittelee, kutittelee, painii, mitä nyt läheisyyteen missäkin perheessä luontevimmin kuuluu), sitä helpompi häntä on lukea. Pienillä lapsilla on rikas elekieli, heidän ilmeensä ja koko kehonsa ilmentävät heidän tunnetilojaan. Laita älypuhelin pois, unohda työasiat ja rahahuolet. Katso lasta ja kuuntele häntä, niin opit kyllä.

Äläkä unohda kysyä lapselta itseltään.

Ulkopuolinen ei koskaan voi täysin varmaksi tietää, mitä toisen korvien välissä liikkuu. Siksi lastakin pitää kunnioittaa sen verran, että hänelle annetaan mahdollisuus kertoa itse, mikä hänen tarpeensa on. Mitä pienempi lapsi, sitä varmemmin hän tarvitsee apua tuon tarpeen tunnistamiseen ja ilmaisemiseen. Hän tarvitsee vuorovaikutusta aikuisen kanssa oppiakseen.

Jos taas aikuinen tarvitsee tukea parempaan vuorovaikutukseen, hyviä vinkkejä tähän löytyy esimerkiksi Kiintymysvanhemmuus ry:n sivujen kautta.


Mitä behavioristisista kasvatustermeistä sitten voisi tulla vuorovaikutusvanhemmuuden näkökulmasta? Pikaisella pohtimisella mieleen tulisi seuraavanlaisia käsitteitä, joilla vanhoja voisi tilanteesta riippuen korvata:

• Kasvattaminen -> Esimerkkinä toimiminen / ratkaisujen etsiminen yhdessä / yhdessä tekeminen / yhdessä kasvaminen
• Syöttäminen -> Ravinnon tarjoaminen
• Nukuttaminen -> Nukahtamiseen sopivien olosuhteiden tarjoaminen
• Jäähy -> Yhdessä rauhoittuminen, sääntöjen kertaaminen ja perusteleminen
• Rajojen koettelu -> Tarvitsee apua toimivan ratkaisun löytämiseen
• Rajojen asettaminen -> Kieltojen ja käskyjen perusteleminen, toiminnan ohjaaminen / perheen yhteisistä pelisäännöistä sopiminen
• Uhma -> Tahto / suuret tunteet / ristiriitatilanne / vuorovaikutusongelma
• Kuri -> Vaarallisen toiminnan estäminen / omien jälkien siivoaminen
• Itsenäistäminen -> Riittävän läheisyyden, luottamuksen ja turvan tarjoaminen jotta lapsi uskaltaa itsenäistyä
• Hemmottelun välttäminen -> Ratkaisujen etsiminen niin, että myös muiden tarpeet toteutuvat / ratkaisujen etsiminen niin, että lapsen tarpeet täyttyvät vaikka toiveita ei voitaisikaan toteuttaa / kompromissien opettaminen

Tabuista ja kielivistä ämmistä

Sanna Ukkola ihmettelee blogissaan suomalaisten herkkähipiäisyyttä. Hän rinnastaa Kalevan päätoimittajan kohtaaman arvostelun sensuuriin ja kysyy, miksi uutisoimme tällaisesta kun maailmassa tapahtuu tärkeämpiäkin asioita.

On toki totta, että mauton huumori on niin keskeinen osa suomalaista kulttuuria, ettei siitä ehkä tarvitsisi tämän luokan mediamylläkkää nostaa. Närkästyksen aihe on kuitenkin oikea. Vaikka transsukupuolisiin halventavasti suhtautuva huulenheitto onkin pieni ongelma verrattuna siihen, että joidenkin mielestä naiseksi pukeutuneen miehen saa hakata, saman ajattelumallin ilmentymänä se tuskin ainakaan auttaa ketään kyseenalaistamaan ongelmallisia toimintatapojaan.

Hyvät koomikot ymmärtävät sen, että huumorin keskeisin muoto on itseironia. Erityisesti kun stereotyyppisen "herraluokan" edustaja tölvii heikompiaan, tilanteesta saa hauskan vain jos vitsin kärki osuu Molieren aatelismieheksi pyrkivän porvarin tavoin herraluokkaan itseensä. Maailmassa ei pitäisi olla aihetta, josta ei saa vitsailla, mutta vaikeiden aiheiden äärellä niiiden vitsien keksiminen vaatii melkoista ymmärrystä käsiteltävästä aiheesta, jotta tyylilaji ei kääntyisi kiusaamiseksi tai vahingollisten ennakkoluulojen pönkittämiseksi. Huumori on vaikea laji.

Stereotyyppisen punaniskaheteromiehen voi tietysti olla vaikea ymmärtää, miksi oma ihonväri, sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen tarkoittavat korkeampia vaatimuksia poliittisen korrektiuden saralla. Samalla musta mies saa kutsua kaveriaan neekeriksi, juutalainen vitsailla holokaustista, naiset kutsua ystäväpiiriään lehmiksi tai huoriksi ja homoseksuaalit nauraa itseensä kohdistuville stereotypioiille. Miksi ne samat jutut eivät ole sallittuja sille tavalliselle suomalaiselle miehelle, joka ei edes edusta valtaa tai eliittiä? Onko kyse enemmistöön kohdistuvasta syrjinnästä, kuten maahanmuuttokriitikot antavat ymmärtää?

Kun lapsille opetetaan käytöstapoja, kaikki lähtee siitä että muita ei saa kiusata eikä loukata. Jos vahingossa tulee niiin tehneeksi, on pyydettävä anteeksi. Miksi tämä sääntö koskisi vain lapsia? Eikö aikuiselta suomalaiselta mieheltä voida edellyttää käytöstapoja? Toki lehdistöllä on paitsi oikeus myös velvollisuus nostaa esiin epäkohtia vaikka siitä joku helposti loukkaantuisikin, mutta Manningin kokemus omasta sukupuolestaan ei sisältäne sellaisia merkityksiä, jotka edellyttäisivät aiheen kriittistä ruotimista suomalaismediassa.

Ukkola nostaa vielä esimerkiksi possukuvien poistamisen koulukirjoista jotta muslimit eivät loukkaantuisi. Tämän luokan ideat rinnastuvat ennemminkin kielimisen pitämiseen akkojen puuhana kuin vähemmistöjen suojelemiseen väheksynnältä. Ennakkoluuloinen suhtautuminen vähemmistöihin ei ole vahingollista vain olllessaan avoimen vihamielistä, vaan myös silloin kun näennäisen hyvää tarkoittaen suljetaan vähemmistöt omiin karsinoihinsa.

Toisen kulttuurin kunnioittaminen ei tarkoita sitä, että keksimällä keksitään valtakulttuurista erottavia piirteitä ja lähdetään muokkaamaan niitä geneerisemmiksi. Aivan niin kuin toisen rakastaminen vaatii kyvyn rakastaa myös itseään, myöskään oman kulttuurin vaaliminen ei estä kunnioittamasta toisenlaisia kulttuureja. Monikulttuurisuuden idea on juuri siinä, että meidän ei tarvitse luopua omastamme voidaksemme elää yhdessä eri kulttuureista tulevien kanssa. Aivan niin kuin minun ei tarvitse muuttua homoseksuaaliksi, jos naapurini tulee kaapista.

Niin kauan kuin emme itse ymmärrä tätä, emme ole juuri sen parempia kuin sharialakia halajavat islamistit.

Ulkonaliikkumiskielto lapsille

Vappuaaton ilta, kello lähenee yhdeksää. Ilma on viileä, ilta alkaa jo hämärtää. Mies, kutsukaamme häntä vaikka Pertiksi, on palaamassa kotiinsa pieneen kerrostaloyhtiöön.

Pertti on sitä ikäpolvea, joka on koko ikänsä tehnyt töitä. Luultavasti ensin vanhempien apuna kotona ja omalla kasvimaalla, mahdollisesti kolmentoista korvilta alkaen palkkatyössä hommissa joita ei enää ole olemassa. Opinnot rahoitettiin ehkä jakamalla lehtiä ja nostamalla lainaa. Jos lapsia ehdittiin tehdä, niitä tuskin tuli enempää kuin kaksi, eikä heidän kanssaan juuri ehtinyt viettää aikaa. Ei se silloin ollut tapana, miehillä ainakaan. Nyt lapset ovat asuneet omillaan jo pitkään, vanhemmat ovat ehtineet tottua elämään rauhassa ja hiljaisuudessa, eläkepäivät ovat kenties juuri alkaneet.

Pihalla Pertti kuulee ääniä. Naurua? Hiekkalaatikolla on joukko teinejä, ehkä viisi poikaa.

Mitä ajatuksia poikajoukko mahtaa Pertissä herättää? Muistaako hän oman kaukaisen nuoruutensa? Ärtyykö vain äänistä rauhallisessa illassaan? Miettiikö hän jokavappuisia uutisia ryyppäävistä teineistä, epäileekö porukan odottavan lisäjoukkoja, aiheuttavan pian häiriötä ja sotkevan paikat?

Joka tapauksessa Pertti päättää ottaa yrmeän ilmeen ja mennä komentamaan lapset kotiinsa. Nämä nurisevat hiljaa vastaan, mutta joukko alkaa liikehtiä hajaantuakseen. Pertti voi palata kotiinsa voittajana. Huligaanit on pistetty aisoihin.

Paitsi että pihalla ei ollut ainuttakaan pulloa, ei ketään joka olisi suunnitellut sotkevansa paikkoja. Ehkä tunnin kuluttua näiden lasten ilta olisi muutenkin hiljennyt. Mutta hyvin kasvatetut lapset eivät argumentoi vastaan, kun aikuinen tulee ärisemään. Hyvin kasvatetut lapset hämmentyvät, eivät ymmärrä mistä heitä epäillään. Heidän iltansa on pilalla, ja tapahtuma saattaa varjostaa pitkäänkin heidän mieliään. Vanhemmat saavat taas ihmetellä, miksi lapset viettävät niin paljon aikaa kotona tietokoneen ääressä. Perttikin on lukenut uutisia siitä, miten nykynuoriso on niin huonokuntoista, etteivät ne edes armeijasta selviä.

Toiset oppivat antamaan takaisin samalla mitalla. Puhumaan töykeästi, soittamaan suutaan. Joku pyörittelee kärsimäänsä vääryyttä mielessään, fantasioiden siitä kerrasta, kun hakkaa sen mäkättävän papan. Ehkä sitä kertaa ei koskaan tule. Osa ehkä ymmärtää, millaisista suunnitelmista heitä epäillään vain sillä perusteella, että he sattuvat olemaan ulkona, ja päättää toteuttaa nämä asetetut odotukset. Moni heistä tosin odottaa siihen asti, että on täysi-ikäinen, eikä enää asu vanhempiensa luona. Silloin on hyvä tehdä tihutöitä aamuyön tunteina liian pitkän juhlimisen päätteeksi.

Onko niin kovin ihmeellistä, että nuoret oppivat hakeutumaan riittävän suuriksi laumoiksi, että ohi kulkevat papat eivät uskalla tulla aukomaan päätään?

Olisiko Pertin siis pitänyt vain mennä hiljaa kotiinsa, valittaa vaimolleen huonosti kasvatetuista nykynuorista ja jäädä odottamaan, onko piha aamulla täynnä lasinsiruja? Jokainen huolehtikoon omista lapsistaan itse kuten parhaiten taitaa?

Toisaalta, ehkä hän olisi voinut jättää taka-alalle ajatuksensa nuorista pelkkänä häiriötekijänä. Ehkä hän olisi voinut mennä katsomaan, näkyykö joukolla kiliseviä pusseja. Kysyä ystävällisesti, onko joukossa oman talon poikia. Huomauttaa kohteliaasti, että tähän aikaan voisi jo vähän hiljentää ääntä, kun vanhat ovat menossa nukkumaan. Tiedustella, mitenköhän pitkään nuoret ovat suunnitelleet viettävänsä aikaa pihalla. Aloittaa ärinän vasta, jos vuorovaikutuspyrkimykseen tulisi vastaukseksi haistattelua.

Mutta ei, Pertti ei tällaiseen taivu. Hänen kaltaistensa silmissä kai ihmisarvon ansaitsee vain tekemällä työtä.

Kuria vai empatiaa?

Lasten huonoa käytöstä ruotiva keskustelu pyörii yleensä kurin käsitteen ympärillä. Olen alkanut epäillä, mennäänkö tässä jo lähtökohtaisesti harhaan.

Kuri on toki kaikkea muuta kuin turha käsite kasvatuksessa. On opittava kurinalaisuutta pystyäkseen tylsään puurtamiseen, joka edeltää lähes kaikkia mukavia ja onnistumisen elämyksiä tarjoavia huippukokemuksia. On oltava rajat, jotta lapsi ei aiheuttaisi vaaraa itselleen tai muille. Mutta kuri yksin ei riitä.

Puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä motivaatiosta. Ulkoinen motivaatio on sitä, että ihminen voi tehdä tylsääkin työtä, kun siitä maksetaan riittävästi palkkaa. Se on myös sitä, että yksilö ei tee sellaisia ilkitöitä, joista jäisi kiinni. Hän oppii tekemään pahojaan, kun kukaan ei näe, kuten monet känniovelat aikuiset sotkiessaan paikkoja. Hän oppii myös pakoilemaan vastuuta ja syyttämään muita, jos epäilee, että omista teoista voi seurata rangaistus.

Sisäinen motivaatio taas on sitä, että teen jotakin, koska nautin siitä. Se on myös pahanteon välttämistä siksi, että ei halua tehdä pahaa. Tässä kohtaa pääsemme empatian käsitteeseen.

Empaattinen ihminen ei tarkoituksella loukkaa toista, koska hänelle tulee itselleen siitä paha mieli. Jos hän loukkaa toista vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, hänen rangaistuksekseen riittää ymmärrys siitä, että on aiheuttanut vahinkoa. Hän myös oppii tästä välttämään vahinkoon johtanutta tekoa, ei rangaistukseen johtanutta kiinni jäämistä. Empaattinen ihminen saattaa jopa oma-aloitteisesti kertoa aiheuttamastaan vahingosta, koska tilanteen korjaaminen ja anteeksipyyntö ovat ainoat todelliset asiat, jotka voivat helpottaa hänen tuskaansa. Toinen vaihtoehto on oman teon merkityksen vähättely ja kieltäminen, eräänlainen itsepetos mielenrauhan säilyttämiseksi.

Väitänkin siis, että hyväkäytöksisiä lapsia haluavan isän tai äidin on tarpeellisempaa keskittyä lapsen empatiakyvyn kehittämiseen, kuin rangaistusten jakelemiseen rikkeistä.

Miten empatiakyky sitten kehittyy? Varhaislapsuudessa keskeistä on lapsen kokemus siitä, että hän on tärkeä. Tämä tunne tulee läheisyydestä, turvallisuudesta, hoitajien positiivisista tunteista lastaan kohtaan, sekä lapsen tarpeisiin vastaamisesta. Täydellisiä vanhempien ei tarvitse olla, eikä vauvan tai taaperon todellakaan tarvitse olla tauotta äidin sylissä, vaan eräänlainen hoivan minimitaso täytyy toteutua. Näin luodaan perusta sille, että empatiakyky ylipäätään voi kehittyä.

Isomman lapsen kanssa empatiaa voi kehittää esimerkiksi keskustelemalla erilaisista tilanteista ja siitä, miltä eri osapuolista on niissä mahtanut tuntua. Tätä voi tehdä kirjojen ja tv-ohjelmien äärellä, sekä keskusteltaessa jälkikäteen tilanteista, joissa joku on tehnyt jotakin väärin.

Lisäksi tietysti lasta on kiellettävä ja estettävä silloin, kun tilanne on päällä. Alle kolmivuotiaan kanssa keskustelumahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, he tarvitsevat hyvin konkreettisesti aikuisen tukea pystyäkseen toimimaan oikein. Isompien lasten voi antaa enemmän myös selvitellä tilanteita keskenään, ja aikuiset auttavat tarvittaessa jälkipyykissä.

Alppilan koulun julkisuudessa puiduista tapahtumista on julkaistu opetusviraston lausunto. Sen mukaan kohuun johtanut konflikti alkoi erityisoppilaan empatianosoituksesta. Hän yritti saada opettajan ymmärtämään, että tämä oli pahoittanut toisen oppilaan mielen. Oppilaan virhe ei ollut pahanilkisyys vaan se, ettei hän ymmärtänyt olevansa sellaisessa asemassa suhteessa tähän kyseiseen opettajaan, ettei hänen viestillään ollut toiveita mennä perille. Opettajan huoleton suhtautuminen tapahtuneeseen taas viittaa vähäiseen empatiakykyyn, tai vaihtoehtoisesti empatiaan liittyvään suojautumismekanismiin vähättelemällä omien tekojen merkitystä.

Toisen käden tietoihin tukeutuen on vaikea päätellä, mikä tulkinta tapahtuneesta on oikea. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki erityisoppilaat eivät ole narsistisia rikollisenalkuja. Heidän joukossaan on eri tavoin kehitysvammaisia lapsia, joilla saattaa esimerkiksi olla voimakas eläytymisen ja empatian kyky suhteessa iloon ja suruun, mutta vähäinen kyky ymmärtää hierarkioita tai toisen ihmisen ärtymystä. Jos tätä ei ymmärrä, ei käsittääkseni sovellu erityisopettajaksi.

Lisäksi terveilläkin teini-ikäisillä on todettu mm. vaikeuksia erottaa toisen ihmisen osoittamia pelon ja vihan tunteita toisistaan, mikä vaikeuttaa heidän toimintaansa konfliktitilanteissa. Tämä johtuu siitä, että heidän aivonsa tekevät niin paljon töitä muuttuakseen lapsen aivoista aikuisen aivoiksi, että tietyt jo opitut taidot heikkenevät väliaikaisesti. Tämä selittää ison osan murrosikäisten ärsyttävyydestä, ja sen kanssa on valitettavasti pakko elää, jos opettaa yläkoulussa.

En tiedä, olivatko perusteet opettajan irtisanomiselle juridisesti riittävät. Kuitenkin opetusviraston selvitys, yhdistettynä opettajan tukikampanjaan liittyvään uhrina olleen oppilaan ja hänen perheensä mustamaalaamiseen, saavat minut epäilemään, että ratkaisu oli oikea.

Niin tai näin, ratkaisun tekivät rehtori ja opetusvirasto, eivät oppilas ja hänen vanhempansa. Empatiakyvyn omaavat sivistyneet aikuiset pystynevät jättämään heidät rauhaan asiasta keskustellessaan.

Kasvatuksesta ja odotusten toteuttamisesta

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Toki heistä jokainen on ajoittain maailman sietämättömin riiviö, mutta yleisesti ottaen pidän heitä mukavina ja fiksuina pikkuihmisinä. Kyllä he minulle raivoavat kotioloissa välillä hyvinkin railakkaasti, mutta heidän kanssaan on helppo reissata ja kyläillä, koska he ovat reippaita ja iloisia ja tietävät ikätasoonsa nähden kohtuullisen hyvin, miten pitää käyttäytyä.

Keskimmäinen on nyt maailman ihanimmassa päiväkodissa. Siellä lasta kuunnellaan ja arvostetaan, ja heidän annetaan vaikuttaa päiväkodin ohjelmaan. Silti rajat asetetaan jämäkästi, ja ollaan myös valmiita ottamaan vastaan siitä aiheutuvat raivarit. Päiväkodin ulkoilupihoilla ei ole kunnon aitoja, mutta se ei ole menoa haitannut, sillä lapset eivät yritä karata. Yhteishenki, kokemus yhteisestä sopimuksesta ja hoitajien auktoriteetti riittävät korvaamaan fyysiset esteet.

Kun esikoiseni aloitti esikoulun, hän sai maailman ihanimman opettajan. Opettaja oli sitä mieltä, että hänellä oli aivan uskomattoman upea luokka opetettavanaan. Ja niin olikin. Ryhmä oli iso ja porukasta kolmannes maahanmuuttajia vaihtelevalla kielitaidolla. Ristiriitojakin oli, mutta kaikenkaikkiaan ryhmä hitsautui hyvin yhteen. Käsittääkseni kaikki todettiin koulukypsiksi, vaikka osalla lähtökohdat siihen eivät olleet ollenkaan itsestäänselvät.

Ekaluokan opettaja on myös maailman upein opettaja. Hän opettaa lapsia kahden vuoden ajan, ja saattelee sitten aina koulun upeimman luokan jonkin kolmannen luokan opettajan iloksi. Näin näyttää käyvän nytkin, oppilaat ovat lähes poikkeuksetta ikätasoaan vastaavalla tai sitä ylemmällä tasolla, ja koko ryhmä on hänen mielestään aivan upea. Joukossa on ainakin yksi, jonka koulukypsyyttä harkittiin huolella esikouluvuoden lopulla. Kun tästä lapsesta kysyy, opettaja kertoo selvää ylpeyttä äänessään, miten kovasti lapsi on tehnyt töitä ja miten hyvin hän on edistynyt.

Ystäväni kertoi tavanneensa naisen, joka toimii sijaisäitinä huostaanotetuille teineille. Näillä nuorilla on hyvinkin vaikeita taustoja, ja he ovat saattaneet oirehtia hyvinkin voimakkaasti mm. koulussa. Silti tämä sijaisäiti puhuu lämmöllä siitä, miten ihania nuoret ovat. Sain käsityksen, että hän on todella pystynyt katkaisemaan sijaislastensa ongelmakierteitä ja kasvattamaan heistä niin kutsuttuja kunnon kansalaisia.


Lapsilla on mielenkiintoinen taipumus pyrkiä täyttämään odotukset. Kun he ovat toisten silmissä ihania, he ovat sellaisia. Tietenkin kuvan pitää olla jossain määrin realistinen: lapsi kokee luultavasti vain ahdistavana, jos aikuinen ei koskaan estä häntä kun hän opettelee miten maailma toimii, tai kehuu vuolaasti hutaisten tehtyjä huonoja suorituksia. Lapset ovat myös erilaisia, toisiin on helpompi suhtautua positiivisesti kuin toisiin. Hankalimmastakin lapsesta kannattaisi silti etsiä ne parhaat puolet, rohkaista häntä esittelemään niitä, ja myös ottamaan kykyihinsä ja ikätasoonsa sopivasti vastuuta. Teinien kanssa haasteet tietenkin ovat aivan toista luokkaa kuin pikkukoululaisilla, mutta yhtä kaikki hekin ovat lapsia.


Keskustelu lasten kasvattamisesta on taas kerran ryöpsähtänyt valloilleen. Keskustelun kimmokkeina ovat olleet kysymys, saako ulkopuolinen puuttua toisen lapsen tekemisiin, sekä Alppilan koulun opettajan erottamiseen johtanut välikohtaus. Taas kerran keskustelun keskiössä on ollut se, miten huonotapaisia nykyajan lapset ovat, ja miten heidän vanhempansa ovat paitsi kyvyttömiä kasvattajina, myös kyvyttömiä ottamaan vastaan palautetta.

Mitenkään vähättelemättä koulujen ongelmia haluaisin muistuttaa, että valtaosa lapsista osaa käyttäytyä hyvin - toki ikänsä asettamissa rajoissa. Yksi tai kaksi häirikköä luokassa tekee opetuksesta varmasti haasteellista, mutta kaikkien nuorten leimaaminen heidän perusteellaan on kohtuutonta.

Samoin käsitykseni on, että valtaosa vanhemmista haluaa tukea koulua kasvatustehtävässään. Vaikka häirikkövanhemmat pystyvätkin terrorisoimaan koko kouluyhteisöä, he ovat silti varmastikin vähemmistössä. Kun heistä puhutaan, on turha puhua vanhemmuuden kriisistä, koska kyse ei ole yleisestä vanhemmuuteen liittyvästä ilmiöstä, vaan yksittäisistä omalla tavallaan häiriintyneistä ihmisistä. He ovat ehkä niin tottuneita räätälöityjen palveluiden käyttäjiä, etteivät tule ajatelleeksi, ettei koulun ole tarkoitus olla elämyspuisto. Tai kenties he samastuvat lapseensa niin voimakkaasti, etteivät voi olla ottamatta henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos joku kyseenalaistaa heidän rakkaan kasvattinsa kyvyt ja halun menestyä. Tai ehkä taustalla on vaikkapa narsismin kaltaisia ongelmia, tai traumoja omilta kouluajoilta.

Mitä jos lopettaisimme äksyilyn, keskinäisen parjaamisen ja valittamisen? Niiden sijaan voisimme keskittyä näkemään toisissamme hyvää, sekä miettimään tapoja, joilla sitä hyvää saisi näkyviin vielä enemmän. Esimerkin voima on kasvatuksessakin keskeinen, siispä näyttäkäämme lapsille esimerkkiä kohteliaasta puheesta ja käytöksestä. Hyvä kiertämään!

Aiheessa pysymisen vaikeudesta - koulukurikeskustelun krapula

Suomalaisten kollektiivinen oikeudentaju sai kolhun, kun helsinkiläinen opettaja menetti työpaikkansa tuupattuaan erityistarpeisen yläkouluikäisen oppilaan ulos ruokalasta. Opettajan tueksi perustettu adressi on kerännyt noin 200 000 allekirjoitusta, ja aiheesta on keskusteltu niin lehdissä, tv:ssä kuin internetissä. Kansalaisaloitettakin ollaan puuhaamassa koulujen pelisääntöjen selkiyttämiseksi.

Positiivista asiassa on se, että se on nostanut keskiöön asian, joka on jo pitkään hiertänyt koulumaailmaa ja ajoittain ryöpsähtänyt julkisuuteenkin: miten häiriköt ja kiusantekijät saataisiin kuriin, ja kouluista turvallinen oppimisympäristö, jossa niin opettajat kuin oppilaatkin voisivat paremmin viihtyä? On keskusteltu käytössä olevista kurinpitomenetelmistä sekä siitä, onko opettajilla riittävästi valmiuksia ongelmatilanteiden kohtaamiseen. Näiden keskustelujen toivoisi jatkuvan, ja vaikuttavan niin opettajankoulutukseen kuin opettajien käytössä olevien tukiverkostojen toiminnan tehostamiseen.

Tämä vaikuttaisi kuitenkin olevan vain pieni ja yhä kauemmaksi karkaava ydin keskellä valtavaa patoumien purkausta.

Kuten odottaa saattoikin, suuri osa nettikeskustelua pyörii jälleen kerran sen päähänpinttymän ympärillä, että kasvattaminen olisi mahdotonta ilman piiskaa. Että kyseisessä tilanteessa opettaja toimi turhankin helläkätisesti, eiväthän lapset nyt pahakseen pane koviakaan otteita, ja ainoa tapa saada näihin kovakalloihin käytöstapoja on kovistella heitä kunnolla. Osa keskustelijoista ei myöskään hahmota sitä, että teini-ikäinenkin on lapsi, vaikka häneltä voidaankin jo odottaa aikuisen kaltaisia toimintavalmiuksia joissakin asioissa.

Hämmästyin huomatessani, että tämän lisäksi keskustelu on ajautunut myös "maahanmuuttokritiikin" puolelle. Ilmeisesti ruokalasta ulos heitetty teini ei ollut sataprosenttisen aito etninen suomalainen, ja tämä on antanut monille hyvän tekosyyn purkaa omaa pahaa mieltään. Itsekin olen osallistunut keskusteluun, jossa ensin vihjailtiin sillä että maahanmuuttajat kollektiivisesti nostaisivat metelin rasismista, jos poikaa tuuppinutta opettajaa ei olisi erotettu (mikä on väitteenä omituinen, koska käsittääkseni keskiverto maahanmuuttaja on yhtä ihmeissään siitä, ettei opettaja saa lyödä oppilasta, kuin punaniskasuomalaisetkin), sitten epäiltiin, että nuorten esittämät rasismisyytökset estäisivät opettajia puuttumasta maahanmuuttajaoppilaitten käyttäytymiseen (mikä on väitteenä omituinen, koska muutkin sanavalmiit nuoret keksivät tapoja yrittää kääntää ristiriitatilanteita edukseen, ja koulun ja vanhempien yhteistyöllä nämä pyrkimykset pystytään tukahduttamaan), ja lopulta päädyttiin purnaamaan rasismi-käsitteen epämääräisyydestä sekä Halla-Ahon saaman tuomion epäoikeudenmukaisuudesta (jos joku kokee tarpeelliseksi nähdä perustelut näiden väitteiden naurettavuudesta, pistähän viestiä niin kirjoitan aiheesta oman blogitekstinsä). Siinä vaiheessa, kun keskustellaan rasismin määritelmästä, yhteiskunnassamme ilmenevästä tai kuvitellusta rasismista, tai siitä, oliko Halla-Ahon tuomiolle perusteita, ollaan jo aika kaukana Antti Korhosesta.

Surullisinta kuitenkin on se, että tilanteen osapuolia myös mustamaalataan julkisuudessa.

On vihjailtu erotetun opettajan käyttäneen aikaisemminkin liian roiseja otteita oppilaitaan kohtaan. Tämä selittäisi ja mahdollisesti myös oikeuttaisi irtisanomisen. Ymmärrettävästi työnantaja ei voi tällaisia asioita lähteä laajemmin avaamaan julkisuudessa, koska työnantajan täytyy huolehtia myös työntekijänsä yksilönsuojasta, eikä mahdollisiin aikaisempiin konflikteihin liittyneiden oppilaidenkaan tietoja voida tuosta vain lähteä julkistamaan.

On myös esiintynyt huimia väitteitä irtisanomispäätöksen tehneen rehtorin persoonasta ja ammattitaidosta. Mikäli ne pitävät paikkansa, Alppilan koulu lienee hyvin tulehtunut työyhteisönä, mikä ei varmastikaan helpota opettajien mahdollisuuksia selvitä erityisoppilaittensa kanssa. Mikäli taas väitteet ovat täysin perusteettomia, niiden esittäjät ottavat tietoisen riskin herjatessaan rehtoria julkisesti.

Järkyttävintä on ollut se, että myös ruokalasta poistettu nuori on nostettu valokeilaan tavalla, joka (mikäli esitetyt väitteet pitävät paikkansa) tekee käytännössä mahdolliseksi selvittää hänen henkilöllisyytensä. Toivottavasti hänen vanhemmistaan julkisuudessa esitetyt väitteet eivät perustu koulun oppilaistaan keräämään rekisteriin, jonka sisältöä tuskin saa käyttää juorujen luomiseen. Vaikka nettipalstoilla onkin suunnattoman hauskaa riipiä riekaleiksi tämän nuoren lisäksi hänen vanhempiensa kyvyt kasvattajina, näillä asioilla on kovin vähän tekemistä sen kanssa, oliko nuoren tuuppaaminen tuossa tilanteessa asiallista opettajalta, tai millaisia sanktioita työnantajan oli aiheellista jakaa tästä ylilyönnistä. Myöskään salaliittoteoriat isän etnisen taustan tai äidin ammatin vaikutuksista rehtorin päätökseen eivät suuresti auta sen selvittämisessä, oliko irtisanominen laillinen vai ei. Oleellista on vain se, ovatko irtisanomisen perusteet riittävät.

Erotettu opettaja on myös kerännyt sympatioita valittelemalla sitä, miten iso taloudellinen isku työpaikan menettäminen hänelle ja hänen perheelleen oli. Hänen avukseen kehitettäviä hyväntekeväisyyskampanjoita odotellessa voi vaikka pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi hyvät keskustelut tapetaan aina asiaankuulumattomalla kohinalla.

Oikeudenmukaisuudesta ja kiusantekijöistä

Kirjoitin alkuvuodesta ajatuksiani ruumiillisesta kurittamisesta ja siitä, pitääkö virheistä rangaista. Asia tuli taas mieleen, kun luin Hesarin artikkelia koulukiusaamisesta ja lasten yksinäisyydestä.

Koulukiusaamisessahan kysymys ei ole vain siitä, että epäkelvot ihmistaimet kiduttavat viatonta, vaikka kuvio saattaakin sen suuntaiseksi kehittyä. Usein kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen lähtee siitä, ettei lapsi täytä jotain sosiaalista normia, tai tekee jonkin itsessään kohtuullisen harmittoman virheen, josta yhteisö sitten rankaisee.

Kiusattua ei toki silti voida syyttää kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, olemmehan kaikki erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Voi olla vain tuurista kiinni, kenen kohdalla pienestä virheestä paisuu sosiaalinen stigma, jonka seurauksena pahimmillaan koko loppu elämä on pilalla.

Itse muistan lapsuudestani tilanteen, jossa opettaja moitti luokkaamme siitä, että yksi poika oli jätetty välitunnilla leikkien ulkopuolelle. Muistan, miten minun oli vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että tämä poika olisi ollut tilanteessa uhrina, sillä meidän leikkiimme hän ei päässyt mukaan koska oli tullut hajottamaan sen. Minun ekaluokkalaisen logiikallani oli aivan oikein, ettei kukaan leikkinyt hänen kanssaan, kun hän itse kiusasi muita.

Isompana olen ymmärtänyt, että jos kokee toistuvasti tulevansa torjutuksi, on vaikea hakea seuraa tavalla, joka kantaisi hedelmää. Leikin ulkopuolelle jätetty on vihainen niille, joilla on keskenään hauskaa, ja kun jo valmiiksi tietää, ettei tule pääsemään mukaan, tuntuu luontevammalta mennä häiritsemään muita sen sijaan että pyytäisi nätisti päästä mukaan.

Kaikki ulkopuolelle jätetyt eivät tietenkään ole itse kiusanhenkiä. Sosiaalinen stigma saattaa tulla myös esimerkiksi itkemisestä, tai siitä ettei vaikkapa sydänvian vuoksi pysty juoksentelemaan pihalla samaan tapaan kuin muut. Yhtä kaikki sosiaaliset taidot ja positiivinen minäkuva kehittyvät vain vuorovaikutuksessa, ja näin ulkopuolelle jättäminen tekee piireihin pääsemisestä päivä päivältä vaikeampaa.

Lapsen on myös paljon helpompi kehittyä taidoissa, joissa hän kokee onnistuvansa, kuin sellaisissa joissa häntä moititaan. Kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen saa huomion kiinnittymään omiin epäonnistumisiin, siihen että ei ole hyvä, ja tämä ruokkii entisestään epäonnistumisia. Jos menee yläasteelle sen näköisenä, että pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan, kavereiden saaminen voi olla aika vaikeaa.

Mitä itse olen seurannut lasteni taivalta päiväkodissa, esikoulussa ja ekaluokkalaisena, on selvästi tärkeää, että ryhmästä löytyy sellaisia lapsia, jotka pyytävät ujoa mukaan leikkiin, eivätkä anna toisen hieman omituisen käytöksen tai ulkonäön olla este kaveruudelle. Aikuisten tapa olla läsnä lapsille, ohjata heitä toistensa seuraan ja puuttua ongelmiin on myös tärkeää, mutta ilman yhteistyökykyisiä lapsia aikuisten toimet kiusaamisen lopettamiseksi eivät voi onnistua.

Jos kokee itse tulevansa ehdoitta hyväksytyksi, on helpompi hyväksyä myös muiden heikkouksia. Kenties tärkein läksy lapsillemme ei olekaan se, että pahan tulee saada palkkansa, vaan että erilaisuus ja erehtyminen on sallittua.

Rikos ja rangaistus

Joulun alla on taas tutkittu suomalaisten suhtautumista ruumiilliseen kuritukseen. Ylen uutinen aiheesta on kirvoittanut satoja kommentteja puolesta ja vastaan. Pitkästä aikaa päädyin harrastamaan nykyaikaista itsekidutuksen muotoa jota myös nettikeskustelun lukemiseksi kutsutaan todetakseni, että lasten läpsimistä puolustellaan edelleen täysin samoin argumentein kuin aikaisemminkin.

Tällä kertaa koin kuitenkin itse jonkinlaisen ahaa-elämyksen lukiessani kommentteja, joissa kauhistellaan vapaan kasvatuksen seurauksia ja sitä, miten eduskunta on voinut mennä kieltämään vanhemmilta ainoan (!!!) kasvatuskeinon.

Olen itse saanut sen käsityksen, että kasvatusta on oikeastaan kaikki, mitä kotona ja muuallakin lapsen ympärillä tapahtuu. Kyse on siitä, millaista esimerkkiä lapsille näytämme, mihin suuntaan heitä ohjaamme, ja miten reagoimme kun he etsivät ja testaavat rajojaan. Kasvatuksessa oleellisinta ei ole mikään yksittäinen teko tai tilanne, vaan se, millaisen käsityksen lapsi saa siitä, mitä häneltä odotetaan, ja miten tässä maailmassa oikein eletään. Esimerkiksi, onko kannattavampaa kertoa tapahtuneista onnettomuuksista, vai vaieta ja valehdella.

Osa ihmisistä taas näyttäisi näkevän asian niin, että kasvatuksen ainoa prinsiippi on se, että pahan kuuluu saada palkkansa, eikä rikos saa jäädä rankaisematta. Jos lapsi hajottaa oman lelunsa, ei riitä että häntä torutaan asiasta, ja ettei hän tekonsa seurauksena saa enää leikkiä rikkomallaan lelulla, vaan hänelle on erikseen oltava satuttava rangaistus, jotta oppi menisi perille. Jos hän satuttaa sisarustaan, ei riitä että hänet haetaan leikeistä äidin vahtivan silmän alle pyykinripustuksen äärelle, vaan häntä täytyy satuttaa, jotta oikeus toteutuisi. Jos hän yrittää tehdä jotain vaarallista, ei riitä että häntä määrätietoisesti estetään, vaan häntä täytyy satuttaa. Ja täytyy myöntää, että tavallaan ymmärrän tämän ajatustavan. Jos pahanteosta yllätetty lapsi vain virnistelee aikuisen suuttumuksen edessä, kyllä häntä tekee kovasti mieli läimäyttää. Itse en vain ymmärrä, miten se läimäyttäminen siinä tilanteessa palvelisi kasvatustavoitteita.

Niin vaikeaa kuin se onkin ihmisen hyväksyä, maailma ei ole paikka jossa jokainen saa jokaisessa tilanteessa ansionsa mukaan. Yksi syy tähän on se, että riippuu kovasti näkökulmasta, mikä on oikeus ja kohtuus. Lapsen näkökulmasta oikeudenmukaisia rangaistuksia voi jakaa vain kuuntelemalla myös lapsen näkemyksen tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Ja niin ärsyttävää kuin se onkin, rangaistuksia tärkeämpää on oikeasti se, että löydetään ulospääsy ristiriitatilanteista.

Lapset saattavat esimerkiksi tarvita apua sen selvittämiseen, miten he voivat tehdä haluamansa asiat turvallisesti, tai miten rajalliset resurssit jaetaan jokaisen tarpeet huomioiden mahdollisimman tasapuolisesti. Aiheutetut sotkut on siivottava, ja mielensä pahoittaneille annettava mahdollisuus kertoa kärsimänsä vääryys. Usein myös koko ongelma on saanut alkunsa siitä, että joku kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti, ja hänen voi olla vaikea ymmärtää, miten tämän ongelman takia raivoamisesta on oikeudenmukaista saada aikuiselta tukistus. Usein lapsen huomio on myös suunnattava johonkin hyväksyttävään tekemiseen, ettei se kielletty asia jää mieleen pyörimään ainoana asiana, ja siten houkuttele palaamaan siihen heti aikuisen silmän välttäessä.

Kun kyykistyt raivoavan leikki-ikäisen vierelle selvittämään harmin syyn ja miettimään, miten lapsen voisi auttaa yli ongelmatilanteesta, lapsen tukistaminen tai luunapin antaminen tuntuu todennäköisesti aika absurdilta ajatukselta, vaikka lapsi olisikin tehnyt jotain väärää. Niistä kumpikaan ei auta lasta rauhoittumaan, ei anna ohjetta miten lapsen kannattaisi tilanteessa toimia, eikä anna esimerkkiä konfliktitilanteiden selvittämiseen aikuismaisesti. Ne ehkä kertovat lapselle sen, että hän on tehnyt jotain väärää, mutta sen viestin hänelle voi antaa muullakin tavoin.


Tämä aihe tuli taas mieleeni, kun luin uutista Hyvinkään ampumistapauksen oikeudenkäynnistä. Tästä surullisesta tapauksesta tekee kenties ainutlaatuisen viimeaikaisten tragedioiden joukossa se, miten avoimesti tekijä on jälkikäteen pystynyt selittämään tekoonsa johtaneen tapahtumaketjun. Miten kokemus kohdatusta epäoikeudenmukaisuudesta paisui niin valtaviin mittasuhteisiin, että koko muu maailma alkoi näyttäytyä vihollisena, eikä tilanteesta näyttänyt olevan muuta ulospääsyä kuin ampua kaikkia.

En lähde arvailemaan, millä tavalla tämä nuori mies oli kasvatettu, mutta vaikuttaa ilmeiseltä, että hänellä ei ollut riittäviä välineitä negatiivisten tunteiden käsittelyyn. Että kokemus kaverilliseen nujakointiin liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta ja nöytyytyksestä sai oman itsen tuntumaan täydellisen mitättömältä ja merkityksettömältä. Hän ei kokenut olevansa arvokas, koska hävisi painiottelun, jossa katsoi vastustajan rikkoneen sääntöjä.

Vanhemmat eivät voi suojella lastaan maailmalta. Vaikka koti olisi kuinka hyvä, päiväkoti, koulu, kaverit ja ympäröivä yhteisö tarjoavat varmasti hänelle myös noyryytyksen hetkiä. Koti voi kuitenkin auttaa tarjoamalla turvallisen paikan näiden tunteiden käsittelyyn. Uhmaikäistä tai vähän isompaakin lasta voi pyytää syliin istumaan ja kertomaan, mikä häntä harmittaa. Häntä voi lohduttaa, auttaa näkemään tapahtunutta oikeammissa mittasuhteissa. Ehkä koettu vääryys ei ollutkaan niin suuri asia, että sen tarvitsee pilata koko päivä. Ehkä vääryyden tekijä ei tehnytkään tekoaan ilkeyttään, vaan vahingossa. Ehkä leikki vain muuttui liian rajuksi, tarkoitus ei ollut kiusata tai loukata ketään. Lapselle voi myös tehdä selväksi, että hän on arvostettu ja rakastettu, vaikka hän ei olekaan pärjännyt jossain kilpailutilanteessa. Teini-ikäisen pitäisi jo pystyä jollain tasolla käymään nämä keskustelut itsensä kanssa, sillä hän ei luultavasti enää tule äidin syliin purkamaan päivän ikäviä sattumuksia.

Tutkimukset viittaavat siihen, että lapsena väkivaltaa kohdanneet turvautuvat itsekin aikuisina muita helpommin väkivaltaan. Tukahdutetut tunteet myös kasautuvat ja purkautuvat lopulta. Lasta mitätöimällä voi kasvattaa hänen riskiään päätyä näinkin äärimmäisiin tekoihin. Läsnäololla, olemalla kiinnostunut lapsesta itsestään, ja keskustelemalla rauhallisesti myös vaikeista asioista, tätä riskiä voi vastaavasti pienentää. On tärkeää ymmärtää, että vaikka suoriutuminen koulussa, harrastuksissa ja kilpailuissa on tärkeää, mikään yksittäinen suoritus ei ole niin tärkeä, että siinä epäonnistuminen voisi viedä yksilöltä ihmisarvon.

Tätä voisivat miettiä myös ne futismutsit ja lätkäfaijat, jotka huutavat pää punaisena kentän laidalla, kun lapsen peli ei suju.

Hyvinvointi- vai holhousyhteiskunta

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteisiin kuuluu heikoimpien toimeentulosta huolehtiminen tulonsiirtojen avulla, sekä kansalaisten hyvinvoinnin suojaaminen kehittämällä lainsäädäntöä tavalla, joka tekee elämästämme turvallisempaa. Esimerkkejä jälkimmäisestä ovat mm. turvavöiden, turvaistuinten ja kypärien käyttöön liittyvät määräykset, sekä alkoholin, tupakan, aseiden ja ilotulitteiden hankkimiseen ja käyttöön liittyvät rajoitukset. Parhaillaan käydään keskustelua ainakin tupakoinnin rajoittamisesta myös yksityisasunnoissa sekä seksin ostamisen kriminalisoimisesta. Näiden molempien kysymysten kohdalla on helppo löytää lainsäädännön tiukentamista puoltavia perusteluja, mutta kummassakaan tapauksessa ei ole ollenkaan selvää, että tämä tiukentaminen olisi oikeasti yhteiskunnan tai asianomaisten yksilöiden etu. Tilanne saattaa olla myös täysin päinvastoin.

Henkilökohtaisesti en jäisi suremaan, vaikka tupakkatuotteet kiellettäisiin kokonaan. Asuntooni tai parvekkeelleni naapurista tuleva tupakansavu häiritsee minua, ja olisin varmasti raivoissani, jos tätä savua tulisi naapureista esimerkiksi puolen tunnin välein. Silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että asunnoissa ja parvekkeilla tupakoimisen kriminalisointi olisi paras tapa ratkaista asia.

Olemme tällä hetkellä siitä mielenkiintoisessa tilanteessa, että meillä on kenties paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aikaisemmin olla kohtaamatta toista ihmistä. Ennen aikaan ehkä asuttiin maalla oman perheen kesken kaukanakin naapureista, mutta silloin oli talo täynnä porukkaa, jonka kanssa jaettiin samat pienet huoneet, ja sadonkorjuuaikaan saatettiin niitä naapureitakin pyytää avuksi. Nyt koneet korvaavat naapuriavun, ja jokaisella perheenjäsenellä on oma huoneensa. Asiakaspalvelu on vaihtunut itsepalveluun, melkein kaiken voi tehdä näppärästi netissä. Edes kaupan kassalla ei tarvitse enää hymyillä ja katsoa silmiin, kun voi keskittyä näpyttelemään tunnuslukuaan metrin sivumpana olevaan sirukortinlukijaan. Lasten tekemisistä ja liikkumisista ei tarvitse olla kiinnostunut eikä heidän kavereittensa perheisiin tutustua, koska oman lapsen saa aina helposti kiinni soittamalla hänen kännykkäänsä. Tarkemmin lapsensa tekemisistä kiinnostunut voi asentaa tämän puhelimeen vakoilusoftan, joten mitään tarvetta kuulumisten kyselylle ei enää ole. Omia kavereitakaan ei tarvitse tavata, koska heidän kuulumisensa näkee facebookista. Ja miksi sitä muista ihmisistä olisikaan kiinnostunut?

Yhteiskunnan pyrkimys huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista on sekin kulkemassa suuntaan, jossa yksilön ei tarvitse tutustua naapuriinsa. Tutun naapurin kanssahan voisi esimerkiksi keskustella tavoista estää tupakansavun pääsy muihin asuntoihin, tai savuttomista kellonajoista parvekkeella. Keskustelu siitä, ärsyyntyvätkö muslimit jouluvirsistä vai eivät, on mainio esimerkki tilanteesta, jossa potentiaalinen konflikti yritetään välttää edes kysymättä mahdolliselta mielensäpahoittajalta, näkeekö hän asiassa ongelmaa tai mitä hän haluaisi sille tehdä. Muutama vuosi sitten Espoo ohjeisti päiväkoteja kieltämään lapsia tuomasta mitään herkkuja syntymäpäivinään, jotta henkilökunnan ei tarvitsisi keskustella lasten eikä heidän vanhempiensa kanssa siitä, kuinka paljon karkkia tai keksejä on soveliasta tarjota.

Olemme kulkemassa kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisen ei tarvitse aikuistua. Ei tarvitse oppia ratkomaan itse arkipäivän ongelmia rakentavalla tavalla, ei ottaa vastuuta omista tekemisistään. Meille luonteva tapa jupista itseksemme, miksi joku muu ei ole puuttunut pienen elämämme valtaviin epäkohtiin, ollaan tuomassa yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiöön. Aina välillä joku taivastelee sitä, miten nykyään ihmiset ovat niin avuttomia, että tällaisistakin asioista pitää säätää lailla, mutta en ole kuullut vielä kenenkään epäilevän, että ongelmien ratkominen tällä tavalla juuri tuottaa tätä avuttomuutta. Jokaisen ihmisen elämässä on aina olemassa ainakin yksi ongelma, ja jos se saa ratkaisun, pian löytyy varmasti uusi syy jatkaa samaa nurinan täytteistä olotilaa. Ero ihmisten välillä on vain siinä, millä tavalla he hakevat tai odottavat saavansa ratkaisuja näihin ongelmiinsa.

Missä sitten kulkee raja hyvinvointia tuovan ohjauksen ja pahoinvointia luovan holhouksen välillä? Tähän kysymykseen ei ehkä ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Jos haluamme mahdollisimman monta nuorta koulutusputken läpi työelämään, yhteiskunnan on tarjottava heille jonkinlainen käsi josta pitää kiinni, jotta kaikki saisivat aidosti mahdollisuuden löytää oman alansa ja paikkansa. Kuitenkin tavalla tai toisella jokaisen olisi myös opittava seisomaan omilla jaloillaan, etsimään itse ratkaisuja ja elämään osana ihmissuhdeverkostoa. Jos itsenäisyys tulee vastaan liian myöhään, se saattaa näyttää pohjattomalta kuilulta, jonne astuminen on hyvin vaikeaa. Yksilöä ei voi vain tyrkätä tuntemattomaan, vaan hänelle olisi myös jollain tapaa opetettava, mitä siellä tulee tehdä. Itsenäistymisen tukeminen tuntuu kuitenkin jotenkin ristiriitaiselta käsitteeltä, ja siihen kuuluu kiusallisella tavalla toisen ihmisen kohtaaminen.

Tämän pitäisi olla keskeinen kysymys myös maahanmuuttokeskustelussa ja syrjäytymiskeskustelussa. Voimme nähdä nämä ihmiset uhreina tai luusereina, joita on holhottava ja joiden päivät on täytettävä rutiininomaisella byrokratianpyörityksellä, jota vastaan he kiitollisina vastaanottavat yhteiskunnan tarjoaman tuen. Vaihtoehtoisesti voimme ottaa heidät mukaan miettimään tapoja, joilla heidän riippuvuutensa yhteiskunnan tuista saataisiin vähitellen vähenemään.

Entä kuuluuko prostituutio hyvinvointiyhteiskuntaan? Ihannemaailmassa kenenkään ei tietenkään tarvitsisi myydä itseään. Onko kuitenkaan realistista ajatella, että olisimme saavuttamassa tällaista ihannemaailmaa? Globaalisti ja historian sivu prostituutio on ollut naiselle tapa taloudellisen itsenäisyyden saavuttamiseen, kenties vihoviimeinen mutta sentään melko varma keino hankkia elanto ja ruokkia lapset. Kaikesta moraalisesta närkästyksestä huolimatta, seksin ostamisen kriminalisointi tuskin on toimiva tapa suojella heikoimmassa asemassa olevia.

Ikärasistien maa

Minulla oli ilo viettää kolme kesäistä kuukautta Etelä-Saksassa. Asia, jota tulen eniten tältä reissulta kaipaamaan, on tapa jolla paikalliset suhtautuivat lapsiin.

Junassa polkupyöriensä kanssa kulkevat nuoret miehet katselivat rattaissa istuvaa vauvaa hyväntahtoisesti hymyillen. Kun nelivuotias pikkumies väsähti ja istahti marketin lattialle, päätyi lojumaan kiviaidalle, tai pysähtyi rakentamaan patoa ojaan, ohi kulkevat ihmiset saattoivat pysähtyä kommentoimaan tilannetta huvittuneina mutta aina positiiviseen sävyyn. Saksalaiset tuntuivat monella tapaa samantyyppisiltä ihmisiltä kuin suomalaiset, mutta heidän lämmin (ja samalla kuitenkin tietyn kunnioittavan etäisyyden pitävä) tapansa kohdata muita ihmisiä ja erityisesti lapsia teki vaikutuksen. Paikalliset myös tarjoutuivat herkästi ja aina ystävällisesti auttamaan. Suomessakin toki apua tarjotaan, mutta harvakseltaan, ja sekin on usein lähinnä ylimieliseen sävyyn esitettyjä ohjeita.

Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Suomessa suhtaudutaan lapsiin ja lapsuuteen vihamielisesti. Saman on huomannut moni muukin.

Suomessa lapset eivät saa kuulua, näkyä tai haluta yhtään mitään, tai he ovat piloille hemmoteltuja kersoja, joista ärsyyntyneet kirjoittavat kolumneja vapaan kasvatuksen vaaroista. Juttua peesaavista kommenteista viimeistään kolmas muistuttaa siitä, miten ennen aikaan oli asiat niin paljon paremmin, kun tukkapöllyllä ja kylmän rauhallisesti jaelluilla luunapeilla pidettiin lapset kurissa, nuhteessa sekä herran pelossa.

Kun julkisia tiloja suunnitellaan lapsiystävällisiksi, se tarkoittaa juuri sitä, ettei kunnon ihmisten tarvitse nähdä tai kuulla lapsia, koska heille on peränurkassa video pyörimässä ja omat wc-tilat siinä vieressä. On suorastaan vaikea keksiä sellaisia lasten piirteitä, jotka erottavat heidät aikuisista, ja joita ei katsottaisi luonnevioiksi, joista suunnitelmallinen eroon pääseminen on kasvattajan ensisijainen tehtävä. Ja kun ihmiset ovat tottuneet lapsettomiin julkisiin tiloihin, he häiriintyvät myös normaaliin asumiseen liittyvistä äänistä. Lapsia kielletään leikkimästä pihoilla. Eräässä espoolaisessa taloyhtiössä päädyttiin poistamaan pihalta koripallokori, koska pihalle tuli mustia lapsia pelaamaan.

Lapset eivät kuitenkaan ole ainoa ikäryhmä, jota maassamme vihataan. Nuoriso on tietenkin kelvotonta. Pienten lasten vanhemmat ovat kelvottomia. Koululaisten ja päiväkoti-ikäisten vanhemmat ovat opettajien ja lastentarhanopettajien silmissä riesa siinä missä lapsensakin. Ja tietenkin vanhukset ovat vain menoerä, joka tyhjentää maamme eläkesäästöt ja täyttää hoivakodit ja terveyskeskukset ja murtaa oman ikäluokkani valtavan työ- ja verotaakan alle. Kenties tasa-arvoisinta tässä maassa on se, että jokaista ryhmää tavalla tai toisella halveksutaan, ja tämän halveksunnan julkinen esittäminen tuntuu olevan helpompaa kuin minkään positiivisen tai rakentavan tekeminen.

Mistä tämä kaikki kumpuaa? Onko syynä se, että ensimmäisestä päiväkotipäivästä opintojen päättymiseen asti meidät opetetaan olemaan vertaisryhmässä, oman ikäistemme ja muutenkin kaltaistemme keskellä? Juhlissa työnnämme lapset omaan pöytäänsä, jotta aikuiset saavat jutella ikäistensä kanssa. Lapsille sisustetaan vastasyntyneestä asti omat huoneensa, ja isompien lasten odotetaan pitävän myös leikkinsä siellä, jotta aikuiset saavat olla rauhassa. Työelämän tehostamiskeskustelummekin pyörii pitkälti sen seikan ympärillä, miten saisimme ihmiset viettämään entistä enemmän aikaa omissa lokeroissaan, kaltaistensa keskellä, missä olemme tottuneet olemaan ja missä osaamme toimia ja olla tehokkaita. Ja kaikki, mikä millään tavalla poikkeaa massasta, lytätään tavalla tai toisella epäsoveliaana.

Entä mitä lapsi oppii kohdatessaan vihamielisen ympäristön? Vihamielisyys herättää pelkoa, ja pelko nostattaa vihaa. Se saa yksilön tukeutumaan entistä tarkemmin omaan viiteryhmäänsä ja sulkemaan entistä huolellisemmin kaiken poikkeavan sen ulkopuolelle. Ehkä nykykasvattajien lepsuilu ei olekaan suurin syy siihen, että nuoret käyttäytyvät halveksuvasti esimerkiksi opettajia tai vanhuksia kohtaan? Ehkä suurempana syynä onkin suomalainen julkinen ilmapiiri, joka ruokkii niin rasismia kuin ikäsyrjintääkin.

Lukion opettajana toimiva isäni vieraili luonamme Saksassa. Kun kuljimme paikallisen yläkoulun ja lukion ohi, hän katsoi hämmentyneenä ja ihaillen meitä vastaan pyöräileviä nuoria. He vaikuttivat avoimilta, onnellisilta, valoisilta. Kuulemma täysin erilaisilta kuin suomalaiset nuoret.

Miksi uskonnoista pitäisi puhua

Suomessa on joitakin tabuja, joista ei ole tapana keskustella. Yksi niistä ovat uskontoon liittyvät asiat. Moni kokee aiheen itselleen vieraaksi, ja uskosta puhuminen mielletään helposti hihhulien käännytyspuuhiksi. Usko tai sen puute on jokaisen henkilökohtainen asia, josta jutteleminen sujuu suunnilleen yhtä luontevasti kuin small talk seksistä.

Monella tapaa on hyväkin asia, että uskoon suhtaudutaan näin. Kun yhteiskunta ei ole erityisen uskonnollinen, kenenkään ei myöskään tarvitse joutua syrjityksi vaikkapa siksi, ettei käy viikottain kirkossa.

Puhumattomuuden kulttuuri ei kuitenkaan itsessään ole uskonnottomien eikä uskonnollisten vähemmistöjen etu.

Esimerkiksi, jos päiväkodin ohjelmassa sattuu olemaan käynti lähikirkossa, puhumattomuuden kulttuuri tarkoittaa sitä, että päiväkodissa joku tekee päätöksen, tulevatko kaikki seurakuntaan kuulumattomat mukaan retkelle, vai järjestetäänkö heille kaikille muuta ohjelmaa. Toiminnan yksinkertaistamiseksi (tai koska ei muisteta tarkistaa lasten tiedoista, kuuluvatko kaikki oikeaan seurakuntaan) tulee ehkä valittua vaihtoehdoista ensimmäinen. Vaihtoehtoisesti voitaisiin keskustella uskonnottomien ja muun uskoisten perheiden kanssa tilaisuuden sisällöstä, ja tehdä päätös yhdessä tämän keskustelun pohjalta. Lapsen mukaantulo ei ehkä kaikille edes olisi ongelma, jos siihen saisi varautua etukäteen

Näin joulun alla keskusteluun on noussut taas myös kristillisen materiaalin käyttö koulujen joulujuhlissa. Aiheeseen liittyen löytyy erinomaiset kolumnit niin Suomen Kuvalehdestä kuin Maailman kuvalehden sivustolta.

Vaikka kristinusko ei ole maamme alkuperäinen uskonto, se on kuitenkin kuulunut kulttuuriimme keskeisesti jo vuosisatoja. Kaiken kristillisen riisuminen jättäisi kulttuurimme torsoksi, tyhjäksi. Kulttuurin kristilliset elementit eivät kuitenkaan tarkoita, että kaikkien tarvitsisi olla kristittyjä, aivan niin kuin kaikkien ei tarvitse syödä jouluna kinkkuakaan, vaikka se on keskeisimpiä suomalaisia jouluperinteitä.

Joskus mietin, kuinka taikauskoisia täytyykään olla niiden ateistien, jotka pelkäävät lapsensa jotenkin vammautuvan tai hämmentävästi henkistyvän ihan vain siitä, että joku mainitsee heille Jeesuksen. Jos uskonnoista osataan keskustella, myytti Jeesuksen syntymästä voidaan asettaa uskonnottomalle lapselle vastaavaan viitekehykseen kuin vaikkapa perinteiset suomalaiset eläinsadut. Vähän isomman lapsen kanssa voidaan keskustella siitä, että joillekin ihmisille nämä asiat ovat todellisempia kuin toisille.

Suoja hengellistä väkivaltaa vastaan ei synny silmät sulkemalla, vaan tutustumalla uskontoihin. Aihe voi toki aiheuttaa kotona hankalia keskusteluja, mutta ne vähän niin kuin kuuluvat lapsen kasvattamiseen, eikä vanhempien edes tarvitse kyetä vastaamaan kaikkeen. Vähemmistöön kuulumiseen myös lähes väistämättä kuuluu se, että omaa erilaisuutta on pakko jollain tasolla käsitellä lasten kanssa. Ja vaikka enemmistö pyrkisi kuinka hyvin huomioimaan vähemmistön oikeudet olla omanlaisiaan, väistämättä tulee tilanteita, joissa pääsisi vähän helpommalla kuulumalla enemmistöön.

Itse en lähtisi barrikaadeille koulun juhlissa laulettavien virsien puolesta, mutta en myöskään halua lasteni oppivan, että keskellä talvea meillä on juhlat ja loma ihan vain siksi, että ehtii leikkiä kaikilla niillä lahjoilla, joita Joulupukki on tuonut. Pyhän käsitteen viimeistenkin kansanomaisten rippeiden uhraaminen kulutushysterian alttarille olisi suuri karhunpalvelus kulttuurillemme, enkä näe, miten se edistäisi uskonnonvapautta.

Ja vaikka meidän maallistuneessa kulttuurissamme uskonnon merkitys tuntuukin vähäiseltä, globaalisti tilanne ei ole tämä. Länsimedian paniikki islamin edessä on tästä hyvä esimerkki. Kulttuurien kohtaamisen nimissä voisikin olla perusteltua lisätä opetussuunnitelmaan myös hieman islamin opetusta.

Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että oman uskonnon opetusta olisi syytä vähentää, sillä se tarjoaa ymmärrettävimmän käsittelytavan uskonnollisuuden ja uskomusjärjestelmien hahmottamiseen. Kuvaavaa onkin, että esimerkiksi Somalian konfliktissa merkittävimpien rauhanvälittäjien joukossa on Kirkon Ulkomaanapu. Hartaan muslimin kun on helpompi luottaa avoimesti kristilliseen järjestöön kuin sellaiseen, jonka edustajat eivät lainkaan tunne jumalaa.

Heikot ja vahvat ja kahtia jakautunut yhteiskunta

Terveeseen yhteiskuntaan varmaankin kuuluu väistämättä se, että jotkut menestyvät paremmin ja jotkut huonommin, ja että tämän skaalan ääripäistä löytyy toisaalta syrjäytyneitä ja toisaalta niitä joiden taloudelliset ongelmat liittyvät lähinnä siihen, mitä kaikella rahallaan tekisi.

Jotta yksilöllä olisi edellytyksiä ymmärtää ympäröivää maailmaa, tulee hänen jollain tasolla hahmottaa oma paikkansa tässä kokonaisuudessa sekä se, että suurella osalla ihmisistä lähtökohdat ovat vähän erilaiset. Perinteisesti aineksia tämän ymmärryksen kehittämiseen on tarjottu peruskoulussa ja armeijassa. Kun saman ikäluokan edustajat eri yhteiskuntaluokista kohtaavat toisensa ja oppivat sietämään toisiaan, silloin tällöin jopa ystävystyvät keskenään, meillä on mahdollisuus yhdessä ponnistella kohti yhteistä hyvää, jota voitaneen kutsua vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kaikki eivät toki opi näitä taitoja ikinä, mutta jos he ovat riittävän pieni vähemmistö, he eivät pysty saamaan aikaan kovin suurta vahinkoa.

Maahanmuutto on osaltaan vaikuttanut koulujen eriarvoistumiskehitykseen. On kouluja, joissa maahanmuuttajaoppilaita on monien vanhempien mielestä liikaa, ja on kouluja joissa heitä ei ole käytännössä lainkaan. Molemmat ääripäät asettavat koululle suuria haasteita siinä, miten lapsille tarjotaan riittävät eväät nykymaailman ymmärtämiseen. Kriittisten nykyvanhempien pyrkimys "koulushoppailuun" pahentaa tilannetta edelleen. Armeija taas on todennut, että suhteellisen suuri osa ikäluokasta ei selviydy asepalveluksesta, ja moni pudotetaankin porukasta jo ennen aloitusta. Nämä asiat vaikuttavat nuorten mahdollisuuksiin paitsi valita muu kuin vanhempiensa viitoittama tie, myös hahmottaa se että on ihan normaalia, että ihmiset ovat erilaisia.

Suomi oli pitkään köyhien maa, jossa toisilla oli kurjempaa kuin toisilla, mutta lähes kaikilla elämä kuitenkin jokseenkin niukkaa. Elintason noustessa tasa-arvon ihanteista haluttiin pitää kiinni, tarjota kaikille mahdollisuus oman elintasonsa parantamiseen. Nähtiin, että pieni maa saa tarpeeksi oikeasti lahjakkaita osaajia vain, jos köyhäkin voi kouluttaa lapsensa. Syntyi tulonsiirtojen viidakko, mutta myös kokoonsa ja sijaintiinsa nähden hyvin pärjäävä valtio.

Yhteiskunnan jakautuminen alkoi kenties 90-luvun lamasta, joka pudotti osan perheistä eräänlaiseen ikuiseen velkavankeuteen. Tuolloin syrjäytyneiden lapset kantavat yhä vanhempiensa tuskaa. Asioita tarkemmin ajattelematta saattaa nykynäkökulmasta syntyä vaikutelma, että kyse on jonkinlaisesta yhteiskuntamme heikommasta aineksesta, jonka geeneihin luuserius on kirjoitettu. Oman menestyvän yhteiskuntaluokansa sisäisessä kuplassa elävälle tämä on miellyttävämpi ajatus kuin se, että saattoi oikeasti olla vain isin ja äidin yt-tuurista kiinni, ettei itse päätynyt samaan kastiin.

Yhteiskuntaluokkien välistä rakoa voi repiä suuremmaksi monin tavoin. Yksi niistä on tuloerojen kasvu. Niin ylemmät kuin alemmatkin yhteiskuntaluokat myös pyrkivät käyttäytymään tavoilla, jotka erottavat heidät niistä muista, ja joskus myös puhumaan toisistaan halveksivaan sävyyn.

Aina silloin tällöin hyvin pärjäävät myös kyseenalaistavat oman velvollisuutensa osallistua yhteisiin kustannuksiin.

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Paul Lillrank antaa ymmärtää, että syrjäytymisen vastainen taistelu on mieletöntä, koska sille ei vain voi mitään että osa syrjäytyy. Kokoomusnuoret ovat taas saaneet omanlaistaan julkisuutta Saul Schubakin ehdotuksella lapsilisien lakkauttamisesta. Kantaansa hän perustelee vanhempien kasvatusvastuulla (eli ilmeisesti hänen mielestään hyvän kasvatuksen keskeisimpiä edellytyksiä on kyky maksaa itse lapsensa kaikki menot) sekä lapsilisien "erityisillä ongelmilla", viitaten MOT-ohjelman esittelemään maahanmuuttajaäitiin, joka yhdeksän lapsen yksinhuoltajana sai mm. lapsilisiä 1 423 euroa kuukaudessa. Summa tuntuu tietenkin tolkuttomalta ihmisestä, jonka ei tarvitse ruokkia ja vaatettaa yhdeksää lasta. Schubakin päähän ei myöskään näytä mahtuvan se ajatus, että vain seuraavan piikkinsä rahoitusta pohtiva narkomaaninainen saattaa ehkä ennemminkin tulla vahingossa raskaaksi, kuin järkeillä että lapsihan tässä nyt kannattaisi pyöräyttää.

Kaikki yhteiskunnan tuet on toki voitava kyseenalaistaa, samoin kuin syrjäytymiskeskustelun tiettyjen muotojen mielekkyys. Nämä mainitut puheenvuorot nostavat kuitenkin mieleeni pelottavia kuvia tulevaisuudesta, jossa rikkaiden on rakennettava ympärilleen ylellisiä vankiloita suojellakseen itseään "heikommalta ainekselta", kuten esimerkiksi jossain päin latinalaista amerikkaa tehdään.

Tai tarinan Ranskan eliitistä, jolle selvisi vasta giljotiinilla, että kansa näki nälkää.

Oikeat vastaukset

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa leikki-ikäisestä pitäisi saada puristettua ulos epämiellyttävä totuus? Siis esimerkiksi, löydät tyypin hiljaisena ja vähän ovelan näköisenä pöydän äärestä, ja vieressä on avoin lääkepurkki. Kyse voi toki olla myös jostain paljon vaikeammin selvitettävästä asiasta, kuten kiusaamiseen, ahdisteluun tai kiristämiseen liittyvistä epäilyistä.

On hämmästyttävää, miten pieni lapsi ymmärtää, että oikeat vastaukset ovat jotain ihan muuta kuin kylmä totuus. Että kiusallisesta tilanteesta pääsee nopeiten pois, kun lukee toisen olemuksesta, millaisen vastauksen tämä haluaa, ja antaa sen. Tämä kyky tulee paljon ennen kuin lapsi edes oppii kunnolla erottamaan kylmät faktat oman mielikuvituksensa tuotteista.

Rangaistuksen pelko ei ainakaan auta totuuden selvittämisessä. Ei myöskään se, jos aikuinen on jo valmiiksi niin poissa tolaltaan, että häntä tekee mieli vähän suojella järkyttäviltä tosiasioilta. Sosiaalisen tilanteen kannalta oikeiden vastauksien antaminen on silloin paljon helpompaa kuin edes lähteä itse miettimään, mitä tarkalleen ottaen tulikaan tehtyä.

Miten siis lapsen saisi ymmärtämään, että hänen oman parhaansa vuoksi olisi ehdottoman tärkeää saada selville, mitä ihan oikeasti tapahtui?

Entä jos kyse ei edes ole hänen omasta parhaastaan, vaan jonkun toisen? Kuinka totuuden kertomisen välttämättömyyden voi silloin perustella?

Tästä syystä minun on myös täysin mahdotonta ymmärtää niitä, jotka puolustavat kidutuksen käyttämistä kuulustelukeinona. Jos jo taapero tietää, että ahdistavan tilanteen saa päättymään parhaiten selvittämällä, mikä on se kuulustelijan ennakkokäsitys jota kannattaa vahvistaa, miksi aikuinen toimisi sen rehellisemmin? Supervaarallisen terroristin koulutukseen tämä varmaankin kuuluu, ja viattomalla sivullisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tämä asia kantapään kautta.

Toisen vahingoittaminen on keino johon turvaudutaan nurkkaan ahdistettuna, kun ei tiedetä mitään tapaa jolla asioita pystyttäisiin edistämään. Tähänhän vetoavat myös kuritusväkivallan puolustajat, joiden mielestä lapsen satuttaminen on hyväksyttävää silloin kun mikään muu ei auta.

Mikähän heidät saa kuvittelemaan, että se satuttaminen auttaisi?

Surun äärellä

Traagiset tapahtumat nostavat ymmärrettävästi esiin kysymyksen siitä, onko aseiden hankkiminen liian helppoa. Ampuma-aseet ovat kuitenkin vain yksi lukuisista mahdollisista välineistä toisen satuttamiseen ja tappamiseenkin. Vaikka niitä koskevalla säätelyllä pystytäänkin tehokkaasti parantamaan yhteiskunnan turvallisuutta, tämä keino ei yksin riitä, eikä suhteellisen tiukan säätelyn tiukentaminen entisestään välttämättä edes auta asiaa.

Ongelmaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Julmien tekojen taustalla on usein tekijän toivottomuus. Tunne kaiken menettämisestä avioeron yhteydessä tai kokemus jatkuvasta kiusaamisesta ajavat yksilön umpikujaan, josta ei näy muuta ulospääsyä. Olisiko mahdollista miettiä keinoja, joilla entistä harvempi joutuisi tähän tilanteeseen?

Kiusaamisen vähentämiseen ei ole yhtä helppoa ratkaisua. Jokainen voi kuitenkin arkisissa kohtaamisissaan miettiä, miten itse voisi parantaa maailmaa tässä suhteessa. Kuinka voisi omalla esimerkillään tukea lasten empatiakyvyn kehittymistä, ja sitä että ketään ei hyljeksittäisi vain siksi että tämä on jollain tapaa erilainen. Voisiko itse ottaa paremmin muiden tunteet huomioon, tai voisiko mennä väliin kun näkee tilanteen, jossa porukalla kiusataan yhtä, oli tämä sitten lapsi tai aikuinen. Voisiko pyytää anteeksi, jos epäilee loukanneensa toista.

Tärkeää on myös yksilön valmius kestää kohtaamiaan vaikeuksia. Kiusaamista on helpompi kestää, jos on myös kavereita. Omaan osaamiseen liittyvä itsetunto ei murru huonosta suoriutumisesta koulussa, jos ainevalikoima on riittävän laaja että joukosta löytyy myös jotain missä on hyvä. Työpaikan tai parisuhteen menettäminen ei aja umpikujaan, jos  elämässä on muutakin sisältöä ja muitakin menestyksen mittareita. Mitä erilaisempia teitä menestykseen on tarjolla, sitä helpompi on löytää paikkansa maailmassa, ja seistä tukevasti vaikka perustuksia horjutettaisiin. Epäonnistumiset ja vaikeudet voisi nähdä mahdollisuutena oppia ja etsiä uutta, eikä häpeänä.

Erityisen tärkeää on se, miten suhtaudumme toisen suruun. Kysymmekö kuulumisia menetyksen kokeneelta läheiseltämme, ja olemmeko valmiita myös kuuntelemaan vastauksen.

Ei ole keinoa poistaa tragedioita maailmasta, mutta pienillä teoilla voimme vaikuttaa siihen, ettei niistä niin herkästi synny uusia, entistä suurempia tragedioita.

Palkinnoista ja rangaistuksista

Olen viime aikoina joutunut useampaankin otteeseen käymään ruokakaupassa niin, että seuranani on kolme 0-7 vuotiasta lasta. Jos ostoslista on pitkä, tämä voi olla erittäin hermoja raastava kokemus, mutta sitä voi onneksi helpottaa antamalla lapsille ikätasoonsa sopivia tehtäviä ja ostamalla myös jotain, mikä on heidän mielestään hyvää. Tässä taannoin tällainen tehtävä lapsille oli muropaketin valinta.

Meillä on tähän asti pidetty pääsääntöisesti hieman tiukkapipoista linjaa murojen kanssa. Aikuiset ovat valinneet hyllystä paketin, jonka sokeripitoisuus ei ole ollut aivan järkyttävän suuri, ja sitä on sitten syöty. Kun lapset nyt saivat lähes vapaat kädet murohyllyllä, he yllättäen löysivät sieltä paketin suklaamuroja. Äidin ostopäätöksen helpottamiseksi pakettiin oli rustattu suurin kirjaimin lupaus täysjyväviljasta, ja lasten yllätykseksi ja riemuksi laatikkoon oli laitettu murojen seuraksi pieni leluauto. Murot maistuivat ja leluautokin pääsi käyttöön.

Kävimme taas kaupassa, ja lapsilla oli taas lupa valita muropaketti. Valinta ei oikein tuntunut edistyvän, ja kun menin katsomaan mistä oli kysymys, lapset sanoivat että niitä suklaamuroja ei enää ole. Otin hyllystä paketin samaisia suklaamuroja ja näytin sitä lapsille, jotka huomauttivat että pakettihan oli nyt aivan eri näköinen. Leluautokampanja oli loppunut, ja paketti sisälsi enää pelkkiä suklaamuroja. Lapsia tällainen autoton suklaamuropaketti ei houkuttanut lainkaan, ja pian he olivat valinneet uuden murolajin, joka sisälsi sekä täysjyväviljaa että lelun.

Jäin miettimään, paljonko näistä lelukampanjoista on oikeasti hyötyä murovalmistajille. Samalla en voinut olla vertaamatta tilannetta meidän kasvattajien kesto-ongelmaan eli siihen, miten lapsen käyttäytymismalleja voidaan jokseenkin pysyvästi muuttaa.

Maailma on väärällään kasvatusoppaita, joissa kerrotaan, miten palkintojen ja rangaistuksien kautta lapsen käytöstä voidaan muokata. Ongelmana tässä kasvatustyylissä on kuitenkin se, miten lapsen huomio saadaan pysymään siinä asiassa, johon palkinnot ja rangaistukset liittyvät. Luulisi, ettei lasta tarvitsisi juurikaan kannustaa suklaamurojen syömiseen, mutta niin vain palkinnon tarjoaminen siitä tappoi kiinnostuksen syödä lisää suklaamuroja, kun niiden kylkiäisenä ei enää saanut palkintoa. Kuinka siis jonkin vastenmielisen asian tekemiseen voisi löytää pysyvän motivaation väliaikaisella palkintokampanjalla? Vastaavasti rangaistukset saavat helposti lapsen miettimään kärsimäänsä vääryyttä sen sijaan että he pohtisivat, miten tehdyn tyhmyyden voisi seuraavalla kerralla välttää.

Kenties mieleesi on jo tullut vastaesimerkki tilanteesta, jossa lapsi on palkintojen tai rangaistusten avulla oppinut jonkin asian. Mutta onko varmaa, että oppi on tullut palkinnon tai rangaistuksen ansiosta, eikä siitä huolimatta? Itse pystyn kertomaan monta turhauttavaa tarinaa siitä, miten palkintojen avulla jokin asia on saatu vähäksi aikaa sujumaan, mutta degeneraatio on saattanut alkaa jo ennen palkintokampanjan päättymistä.

Miten tämä sitten pitäisi tehdä? Näyttämällä hyvää esimerkkiä ja saamalla lapsi tuntemaan iloa pienistäkin onnistumisistaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, onkin todella mielenkiintoinen kysymys. Epäilen, ettei kolme lasta riitä tämän asian kunnolliseen sisäistämiseen.

Rajojen asettamisen vaikeudesta

Yksi vanhemmuuden keskeisistä haasteista on rajojen asettaminen. Tyypillisesti aihetta lähestytään vain siitä näkökulmasta, miten rajoja asetetaan lapsille. Paljon vaikeampaa on kuitenkin asettaa rajat aikuisille.

Ensimmäinen, jolle rajat pitäisi asettaa, on oma itse. Esimerkiksi, miksi äiti saisi ahmia karkkia päivittäin tai puhua töykeästi muille perheenjäsenille, jos lapset eivät saa? Tietenkään kaikessa ei voida noudattaa samoja sääntöjä kaikille, mutta siellä missä säännön perustelut pätevät yhtälailla aikuisiin kuin lapsiin, olisi hyvä vähän miettiä, kuinka paljon enemmän säännöstä voi joustaa omalla kuin lapsen kohdalla.

Vielä vaikeammaksi menee, kun rajat pitäisi asettaa muille aikuisille. Olen ehtinyt lukea jo kohtalaisen pinon kasvatusoppaita, mutta en ole löytänyt vielä yhtäkään neuvoa tilanteeseen, jossa lasta tavalla tai toisella asiattomasti kohteleva aikuinen pitäisi ohjata pois tilanteesta. Ja näitä tilanteitahan tulee, olen itsekin useampaan otteeseen ajautunut huutamaan lapsen kanssa kilpaa tavalla josta on saatu vain molemmin puolin paha mieli.

Toisen ”kasvatuskeinoihin” on ehkä siksikin vaikea puuttua, että on niin suunnattoman ärsyttävää kun joku muu tulee sotkemaan oman yritykseni kasvattaa lapsiani. Moni äiti on joutunut tilanteeseen, jossa joku sukulaistäti sabotoi yritykset rajoittaa lapsen makeansyöntiä, tai vähintään syyttää tiukkapipoisuudesta kun vauvalle ei saa antaa piparia. Julkisilla paikoilla voi saada moitteita täysin tuntemattomiltakin, jos vaikkapa oma tapa reagoida tai olla reagoimatta lapsen raivariin ei jonkun toisen mielestä ole oikea.

Ehkä erityisen vaikeaa on keksiä tapa asettaa rajat innokkaille auttajille, joilla on ihan oma käsityksensä siitä, millaista apua tarvitsen, silloinkin kun olen mielestäni kertonut mitä toivon. Pitääkö lahjahevosta ja hyviä käytöstapoja muistaen antaa toisten vain hääriä mielensä mukaan niin pitkälle kuin he eivät aiheuta suoranaista vahinkoa? Kun kyse on eräänlaisista yksityisyyden rajoista, mielipahaa on vielä vaikeampi välttää kuin puettaessa kenkiä raivoavalle uhmaikäiselle.

Kiusatut kiusaajat

Pekka Haaviston mukaan hänen presidentinvaalikampanjansa puhutteli osin niitä samoja kiusattuja, joihin Perussuomalaiset vetosivat eduskuntavaaleissa. Tämä tuli jotenkin mieleeni, kun taas kerran erään persun sananvapautta törkeästi loukattiin.

Kiusaamista on montaa lajia. Niistä varmaankin näkyvin on helposti provosoituvan ihmisen härnääminen. Se että toinen vetää kohtuuttomat pultit melko harmittomastakin kiusanteosta ei missään nimessä oikeuta kiusaamista. Näissä tapauksissa ongelmaa mutkistaa kuitenkin se, että pahimmat provosoitujat tekevät välillä vaikeaksi selvittää, kuka on kiusannut ja ketä.

Monet pienten lasten kanssa tekemisissä olevat tunnistavat varmasti tilanteen, jossa noin nelivuotias tulee valittamaan että häntä kiusataan. Kun tilannetta lähdetään tarkemmin selvittämään, ilmenee että hän on pyrkinyt mukaan muiden leikkiin viskelemällä näitä kävyillä, tai jos hän on päässyt mukaan aluksi, hän on jäänyt ulkopuolelle koska muutkin ovat halunneet vaikuttaa yhteisen leikin sisältöön. Kiusaajien ryhmän näkökulmasta siis ulkopuolelle jättäminen ei ollut kiusaamista, vaan seuraus siitä että kyseinen kullannuppu itse kiusasi muita.

Nelivuotiaat vasta harjoittelevat sosiaalista vuorovaikutusta, joten heiltä tällainen toiminta on ymmärrettävää. Aikuiset voivat auttaa heitä näkemään tilanteen myös muiden osapuolten näkökulmasta ja opettelemaan joustamista ja kompromissien hakemista. Aikuisen pitäisi pystyä näkemään asia molemmista suunnista.

Hetkittäin tuntuu, että yhteiskunnassamme käytävä keskustelu yksilön oikeudesta koskemattomuuteen on luonut myös ilmiön, jossa herkät provosoitujat pääsevät kiusaamaan niitä, joita hyvä kotikasvatus estää vastaamasta samalla mitalla. Teini-ikäiset valittavat tulleensa pahoinpidellyiksi, jos aikuinen ohjaa heidät kädestä pitäen ulos estääkseen heitä esimerkiksi häiritsemästä oppituntia. Vähän vanhemmat provosoituvat siitä, että joku on heidän kanssaan eri mieltä vaikkapa maahanmuuttokysymyksissä, ja kokevat rajoittamattomaksi oikeudekseen kirjoittaa halventavaa tekstiä niin maahanmuuttajista kuin kukkahattutädeistäkin. Itseen kohdistuvista vastaavan tasoisista loukkauksista toki kannellaan välittömästi. Vihapuheeksi koetaan kaikki se mikä provosoi itseä, oma puhe taas on vain omia Oikeita mielipiteitä riippumatta siitä, miten törkeästi asia on tullut esitettyä.

Mikä auttaisi provosoitujaa näkemään maailman vähemmän vihamielisenä?

Muistan omasta lapsuudestani, miten sedälläni oli tapana sanoa, että lapsia pitää vähän kiusata ettei niistä tule tosikkoja. Aikuisiin tällainen aidosti hyväntahtoinen kiusoittelu ei varmaan enää tepsi.

Ken kuritta kasvaa...

Unicef käy kampanjaa lapsiin kohdistuvaa kasvatuksen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa vastaan. Aihe on tärkeä, sillä edelleen neljännes suomalaisista ei ymmärrä, ettei lapsen pahoinpitely kuulu kasvattamiseen. Tilanne on kuitenkin parantunut, sillä viitisen vuotta sitten jopa kolmannes hyväksyi lapsiin kohdistuvan väkivallan. Keskustelupalstat käyvät nytkin kuumana, ja edelleen sieltä löytyvät samat ikivanhat argumentit nykynuorison kurittomuudesta ja kelvottomuudesta, ja miten ennen oli kaikki paremmin.

Ongelma eivät ole vain asenteet, vaan myös taipumuksemme mallioppimiseen, se että teemme toisille sen mitä meille on vastaavassa tilanteessa tehty. Jos omat vanhemmat ovat hoitaneet ristiriitatilanteet aina tukistamalla, voi olla vaikea keksiä, miten muuten näissä tilanteissa voisi toimia. Kun vielä lasten kanssa konflikteilla on taipumusta alkaa yllättäen, provosoivasti ja silloin kun kaikki ovat väsyneitä, toiminta tulee helposti selkärangasta, vaikka olisi suunnitellut jotain ihan muuta. Ja jos huomaa toimivansa väärin, helpoimmat vaihtoehdot ovat tapahtuneen vähättely ("en tehnyt sitä edes kovaa, ja sitä paitsi ihan hyvä minustakin tuli, vaikka sain paljon enemmän tukkapöllyä lapsena") tai itsesäälissä kieriskely ("olen huono äiti ja huono ihminen").

Tutkimukset viittaavat siihen, että naiset suhtautuvat lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan jonkin verran kielteisemmin kuin miehet, mutta silti käyttävät väkivaltaa useammin. Tämä selittynee ainakin osin sillä, että suurimmassa osassa perheitä äiti viettää edelleen isää enemmän aikaa lasten kanssa, jolloin hänelle ehditään ja myös uskalletaan kiukutella enemmän. Uhmakas lapsi aiheuttaa vanhemmassa turhautumisen, voimattomuuden ja epäonnistumisen tunteita, ja niiden keskellä omaa agressiivista käytöstä voi olla vaikea hillitä.

Vanhempien ei onneksi tarvitse olla täydellisiä, vaan lasta voi kasvattaa myös näyttämällä esimerkkiä, miten tehtyjen virheiden jälkeen pyydetään anteeksi, tapahtuneen syitä käsitellään ja mietitään tapoja ehkäistä vastaavien tilanteiden syntymistä. Kasvatuksen keinovalikoiman ei myöskään tarvitse pienentyä luovuttaessa ruumiillisesta kurituksesta. Mm. Väestöliitto ja Lastensuojelun keskusliitto tarjoavat helppolukuisia julkaisuja rakentavan kasvatuksen avuksi.

Lasten kurittomuuden taustalla tuskin on vitsan säästely. Toisten huomioon ottamista opitaan paremminkin positiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kasvatusta ei tarvitse nähdä yksittäisinä tekoina ja toimintapoina tietyissä tilanteissa, vaan enemmänkin kyse on kaikesta siitä, mitä lapsen kanssa tehdään. Mukavat yhteiset hetket kotitöiden ja leikin merkeissä tukevat varmasti enemmän lapsen kasvua empaattiseksi yksilöksi kuin mitkään rangaistukset. Myös lapsen vahingollista käyttäytymistä voidaan yleensä estää rakentavin tavoin. Tämä kaikki vie toki aikaa, mutta eikö vanhemmuuteen kuulu myös se, että ollaan valmiita viettämään aikaa oman lapsen kanssa?

Ehkä keskeisintä on se, miten suhtautuu lapseen. Näkeekö hänet ensisijaisesti positiivisena asiana omassa elämässään, omalla tavallaan kiinnostavana yksilönä? Hyväksyykö myös lapsen epätäydellisyyden ja negatiiviset tunteet, vaikka näiden asioiden kohtaaminen olisikin vaikeaa.

Miksi neuvottelen lasteni kanssa?

Nykypäivän lapset elävät kuulemma kuin pellossa. Opettajien riesana ovat joka luokasta löytyvät tavalla tai toisella häiriintyneet oppilaat, sekä erityisesti vanhemmat, jotka luottavat kullannuppuihinsa enemmän kuin opettajan arvostelukykyyn. Ratkaisuksi tarjotaan selkeämpää rajojen asettamista, sitä että aikuinen laatii säännöt ja aikataulut ja lapsen on noudatettava niitä. Julkisuudessa on esitetty painokkaita puheenvuoroja: älkää neuvotelko lastenne kanssa.

Minä neuvottelen lasteni kanssa, ja vaikka vanhat viisaat sedät kuinka tätä paheksuvat, aion jatkaa samaa linjaa vastakin. Toki uskon että minullakin on varaa kehittyä paremmaksi vanhempana, mutta en vain kerta kaikkiaan näe, miksi minun olisi tässä asiassa tehtävä täyskäännös.

Vaikka lasten kanssa neuvotteleminen antaakin mahdollisuuden selvitä monista tilanteista ilman raivaria, kyse ei ole oikotiestä helppoon elämään. Fakta on, että lapselle on paljon selkeämpää, jos aikuinen sanoo kaikesta ei tai kyllä, ja sen jälkeen asia on loppuun käsitelty, lopullisesti. Siis että kaupasta ei ikinä osteta karkkia, eikä ilta seitsemän jälkeen ikinä tapahdu mitään muuta kuin iltatoimet ja nukkumaanmeno. Neuvotteleva vanhempi antaa lapselle toivonkipinän siitä, että aikuinen saattaa muuttaa mielensä. Siksi neuvottelutilanteet on osattava hoitaa tavalla, joka opettaa lapselle, että silloin kuin painokas "ei" lausutaan, mikään kitinä, raivoaminen tai itku ei muuta sitä asiaa, että kielletty asia on kielletty. Sen sijaan on mahdollisuus ehdottaa jotain muuta, ja tämän uuden ehdotuksen toteuttamiskelpoisuus punnitaan sitten erikseen.

Myös neuvottelevaan vanhemmuuteen kuuluvat ehdottomat rajat. Lapsen ei voi antaa satuttaa muita, rikkoa tavaroita eikä tehdä muuten vaarallisia asioita. Hänen ei voi antaa yksin päättää mitä ruokaa perheessä tarjotaan, tai miten paljon ja millaista ohjelmaa hän saa katsoa tv:stä. Silloin, kun lapsi ei osaa päättää, tai hän haluaa tehdä vahingollisia asioita, aikuisen on tehtävä päätös hänen puolestaan.

Sen sijaan lapselta voi silloin tällöin kysyä, mitä hän haluaisi päivälliseksi, ja hänen voi antaa päättää, kuinka paljon hän aterialla syö - olettaen tietysti että tarjolla ei ole sipsipussia naposteltavaksi aterioiden välissä.

Neuvotteleva vanhemmuus muuttuu mielenkiintoiseksi silloin, kun pyritään ratkaisemaan perheen arkisia ongelmatilanteita, kuten lelujen siivoamista tai miten aamulla päästäisiin päiväkotiin hyvillä mielin. Kun lapsi otetaan aidosti ja syyttelemättä mukaan miettimään mahdollisia ratkaisutapoja tilanteen helpottamiseksi, häneltä saattaa tulla oikeasti hyviä ja toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, jotka eivät ikinä tulisi aikuiselle mieleen, ja jotka todella helpottavat ongelman ratkaisemista koko perheen yhteistyönä. Aikuisen vastuulla on luonnollisesti päättää, onko ehdotus toteuttamiskelpoinen, tai voidaanko sitä edes osin hyödyntää tilanteen helpottamiseksi.

Kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että riippuu todella paljon lapsen persoonallisuudesta, millaisista asioita hänen kanssaan voi neuvotella, ja miten helppoa neuvotteleminen on. On tunnettava lapsi hyvin, ja osattava lukea tilanteita, esimerkiksi milloin hän on liian väsynyt tai nälkäinen nähdäkseen edes omaa etuaan. On osattava luottaa lapseen, ja lapsen on voitava luottaa aikuiseen. On osattava pysyä rauhallisena ja katsoa jokaista pyyntöä omana kokonaisuutenaan, vaikka tilanne olisi hyvinkin ärsyttävä. On kovasti eduksi, jos ei itse ole väsynyt ja nälkäinen. Kaikesta ei voi neuvotella, ja joistakin asioista voi neuvotella vain silloin tällöin.

Entä miksi haluan neuvotella lapseni kanssa?

Haluan, että hän oppii, että vaikka maailmassa on ehdottomia sääntöjä, on myös tilannesidonnaisia sääntöjä, sekä paljon asioita, joihin voi itse rakentavasti toimimalla vaikuttaa. Haluan, että hän ymmärtää, miksi kielletyt asiat ovat kiellettyjä, ja että hänellä on oikeus olla eri mieltä silloin kun ei ymmärrä syytä. Haluan, että hän oppii, että erimielisyydet saadaan parhaiten ratkottua puhumalla, hakemalla yhdessä eri osapuolia mahdollisimman hyvin tyydyttävä ratkaisu, ja että toista voi ja tulee kohdella kunnioittavasti silloinkin kun ollaan eri mieltä.

En halua, että lapseni maailmassa aikuisella on oikeus mihin tahansa. En halua hänen oppivan seuraamaan auktoriteettia vain siksi että tämä on auktoriteetti.

En tiedä, miten hyvin nämä asiat menevät perille, mutta en tiedä parempaakaan tapaa opastaa lastani toimimaan epätäydellisessä maailmassa.

Vallankäytöstä perheissä - ajatuksia Michael Winterhoffin haastattelusta

Bongasin päivän nettihesarista uutisen saksalaispsykiatrista, joka kritisoi vallan siirtymistä perheissä aikuisilta lapsille. Aihetta on käsitelty laajemmin HS:n sunnuntaisivuilla. Lyhyt nettiuutinen on tyypillinen kasvatusaiheinen uutinen, jossa taas kerran kerrotaan, että me nykyajan vanhemmat emme osaa pitää lapsiamme kurissa ja nuhteessa, ja siksi heistä tulee kelvottomia hunsvotteja. Onneksi pääsin käsiksi myös sunnuntaisivujen artikkeliin (HS 31.8.2011), jossa siteerattu lastenpsykiatri Michael Winterhoff pääsee laajemmin ääneen.

Winterhoffin väitteissä on useampiakin mielenkiintoisia huomioita. Ensiksikin, hän väittää että koko hyvinvoivassa maailmassa merkittävä osa (Saksassa jopa 60-70 prosenttia) lapsista on häiriintyneitä, koska heihin ei suhtauduta niin kuin lapsiin. Hänen mukaansa jopa 80 prosentilla saksalaisvanhemmista on symbioottinen tapa suhtautua lapseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen sallii lapselle asioita, joita ei tulisi sallia, koska hän alitajuisesti kokee lapsen oman itsensä osana. Tästä syystä esimerkiksi koululaisen vanhemman on myös mahdotonta uskoa, jos opettajat kertovat lapsen aiheuttavan ongelmia. Lisäksi, tilanteissa joissa lapsi uhmaa vanhempansa tahtoa, aikuisen on mahdotonta pysyä rauhallisena, koska lapsen tottelemattomuus tuntuu yhtä mahdottomalta kuin ajatus siitä, etteivät vaikkapa omat kädet tekisi sitä mitä niiden haluaa tekevän. Tämä johtaa valtataistelutilanteisiin, joissa aikuinen esittää kohtuuttomiakin uhkauksia joita lapsi uhmaa, koska on tottunut siihen ettei hänen tarvitse ottaa huomioon muita ihmisiä. Ristiriitatilanteissa symbioottinen kasvatus siis muistuttaa autoritääristä kasvatusta.

Winterhoff esittää syylliseksi yhteiskunnan muuttumista entistä epävarmemmaksi. Vanhempien omat huolet liittyen taloudelliseen toimeentuloon ja mahdollisuuksiin parantaa omaa yhteiskunnallista asemaa tekevät heistä riippuvaisia lapsistaan, jotka ovat se ainoa varma asia maailmassa, ainoa taho jolta voi vaatia rakkautta ja arvostusta. Minun on kuitenkin vaikea täysin niellä tätä väitettä. Ehkä hyvinvointivaltio on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana todella muuttunut epävarmemmaksi, mutta toisaalta myös hyvinvointivaltio itsessään on historiallisesti melko lyhytaikainen ilmiö. Historiallisesti ja globaalisti katsoen elämässä varmaa on vain epävarmuus.

Minusta kiinnostavan näkökulman asiaan tuo nimenomaan huomio symbioottisen ja autoritäärisen kasvatuksen yhteneväisyyksistä. Kasvatustapammehan perustuvat hyvin pitkälti siihen, mitä olemme omilta vanhemmiltamme oppineet, ja Saksaa on perinteisesti pidetty varsin autoritäärisenä valtiona. Autoritäärisen kasvatusmallin etuna on se, että se opettaa lapsen tottelemaan auktoriteettiä, jolloin riittävän pelottava opettaja tai pomo saa autoritäärisesti kasvatetun tekemään ripeästi täsmälleen sen mitä häneltä pyydetään. Autoritäärinen kasvatus ei kuitenkaan anna eväitä sen ymmärtämiseen, miksi pyydetyt asiat tehdään, eikä se siis välttämättä tue esimerkiksi empatiakyvyn kasvua sen enempää kuin symbioottinenkaan kasvatus. Mikäli autoritääriseen kasvatukseen ei liity myös voimakkaan jumalanpelon opettaminen, se opettaa lapsen tekemään typeryyksiä vain silloin kun niistä ei jää kiinni, ja syyttämään uskottavasti muita kiinni jäädessä.

Olisiko osa ongelmaa siis siinä, että aika on ajanut autoritäärisen kasvatusmallin ohi, mutta sen tilalle ei ole onnistuttu antamaan mitään uutta? Vanhemmilta on viety oikeus perinteisiin autoritäärisiin rangaistuskeinoihin, ja yhteiskunnan muuttuessa lapsia suojelevammaksi sekä lapsiluvun pienentyessä suhtautuminen lapseen on muuttunut arvostavammaksi. Tämä arvostus vain ei näy oikeilla tavoilla, jos on itse muista riippuvaiseksi kasvatettu. Lopputuloksena itse saatuun kasvatukseen liittyvät ongelmat siirretään seuraavalle sukupolvelle uudessa muodossa.

Keskeistä Winterhoffin viestissä on se, että kasvatusoppaiden lukeminen ei auta symbioottista vanhempaa ongelman ratkaisemisessa. Ratkaisu on oppia näkemään ongelman olemassaolo, ja ottaa sitten sen verran etäisyyttä lapseen, että tämän pystyy näkemään omana yksilönään. Konkreettisena neuvona on käydä toistuvasti pitkillä juoksulenkeillä. Tämä lienee hyvä ohje myös sille suurelle osalle vanhempia, jotka eivät näe omassa vanhemmuudessaan edellä kuvattuja ongelmia.