Jonkinlaisena vastavoimana behaviorismille ovat toimineet vapaa kasvatus sekä tuoreempana ilmiönä kiintymysvanhemmuus. En paneudu nyt tarkemmin siihen, mitä nämä kasvatussuuntaukset todellisuudessa ovat, mutta monen näihin aiheisiin perehtymättömän mielikuvissa vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus tarkoittavat sitä, että lapsi määrää tahdin perheessä ja aikuinen hyppii lapsen pillin mukaan. Näiden kasvatussuuntausten hedelmät nähdään pieninä tyranneina, joiden itsemääräämisoikeuteen vanhemat eivät puutu edes silloin kun lapsi toteuttaa itseään paukuttamalla naapurin Jenna-Artturia päähän, ja joiden opettajista tehtaillaan valituksia koska koulussa ei ole aina kivaa.
Viime aikaiset keskustelut, joihin olen kiintymysvanhemmuuteen liittyen osallistunut, ovat herättäneet ajattelemaan, että ehkä kasvatustermistö itsessään kaipaisi jonkinlaista päivittämistä.
Behavioristinen kasvatustapa, jossa lapsi on oman elämänsä objekti jota aikuinen muovaa palkinnoin ja rangaistuksin, ei ole toimiva tapa kasvattaa itsenäisiä, kriittisesti ajattelevia ja empaattisia ihmisiä. Behavioristisesta lapsikäsityksestä kumpuava kasvatustermistö saa kuitenkin maallikon herkästi tekemään behavioristisen perinteen mukaisia tulkintoja silloinkin, kun termejä käyttävä kasvatusasiantuntija tarkoittaa niillä jotakin muuta.
Toisaalta väärin ymmärrettynä vapaa kasvatus ja kiintymysvanhemmuus johtavat tilanteeseen, jossa aikuinen tavallaan asettautuu itse objektiksi, kykenemättä ottamaan vastuuta lapseen vaikuttavista asioista. Tällainen saattaa olla lapsen psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle jopa vahingollisempaa kuin kurin nimeen vannova kouluttaja-vanhemmuus.
Lapsen kasvattamisessa tai kasvamisessa ei kuitenkaan ole kysymys ensisijaisesti siitä, onko valta lapsella vai aikuisella, vaan kyse on ensisijaisesti lapsen ja aikuisen välisestä vuorovaikutuksesta. Hyvä vuorovaikutus pelastaa paljon, teki aikuinen sitten virheitä vanhemmuudessaan vallan tai vallattomuuden suuntaan. Voitaisiinko siis kansanomaisesti ryhtyä puhumaan vuorovaikutusvanhemmuudesta?
Mitä se vuorovaikutusvanhemmuus sitten olisi?
Lapsi ilmentää kaikella toiminnallaan omia tarpeitaan, mutta ei aina pysty itsenäisesti löytämään tapoja näiden tarpeiden täyttämiseen. Aikuisen tehtävä on kuunnella lasta näiden tarpeiden selvittämiseksi, ja auttaa tai tukea tarvittaessa lasta näiden tarpeiden tyydytämisessä tavalla joka ei aiheuta vaaraa eikä loukkaa muita.
Tämä tarkoittaa sitä, että vauvan ensisijaisen hoitajan on vietettävä riittävän intensiivisesti aikaa vauvan kanssa oppiakseen lukemaan vauvan tarpeita. Vauvanhoitotoimia ei aikatauluteta kellolla (ellei tällaiseen ole erityistä lääketieteellistä syytä) vaan lapselle tarjotaan ruokaa kun hän on nälkäinen, tuetaan tarvittavin tavoin hänen nukahtamistaan kun hän on väsynyt jne. Samalla kuitenkin otetaan huomioon myös aikuisen tarpeet, esimerkiksi jakamalla vastuuta huonosti nukkuvan vauvan hoidosta tavalla joka mahdollistaa myös molemmille vanhemmille riittävän unen toimintakykyisenä pysymiseen. Kun lapsen ja aikuisen tarpeiden välillä tuntuu olevan ristiriita, mietitään, onko kuitenkin olemassa tapa täyttää molempien tarve. Esimerkiksi jos vauva on nälkäinen silloin kun äiti syö, molempien tarpeet täyttyvät parhaiten jos äiti voi imettää samalla kun syö itse. Mikäli tämä ei onnistu, toisen on odotettava oman tarpeensa kanssa, ja pääsääntöisesti aikuiselta on lupa odottaa suurempaa kyvykkyyttä joustamiseen ja odottamiseen kuin pieneltä lapselta. Silti aikuisenkaan perustarpeiden tyydyttämistä ei voida loputtomiin venyttää. Vaikka vauvaa ei ole hyvä huudattaa, joskus hänenkin kannaltaan on parempi valita vaihtoehto, joka ei välittömästi täytä hänen tarvettaan, mutta täyttää hoivaajan tarpeet tavalla joka mahdollistaa jatkossakin positiivisen vuorovaikutuksen vauvan ja hoivaajan välillä.
Jos mietitään pientä lasta, joka pihaleikeissä lyö lapiolla naapurin Jenna-Artturia päähän, hän ei tee sitä ilkeyttään, vaan täyttääkseen jonkin tarpeen. Lapsi saattaa vain olla kiinnostunut toisesta lapsesta, ja tämä on paras tapa kontaktin ottamiseen jonka hän vähäisillä sosiaalisilla taidoillaan keksii. Hänellä saattaa olla tylsää, eikä hänelle nyt juuri tule mieleen muuta puuhattavaa. Hän saattaa tutkia lapiolla lyömistä toimintona - hiekkakakku hajoaa, ämpäri kolahtaa, kaveri alkaa itkeä. Hän on saattanut huomata, että näin toimimalla toisissa saa aikaan muutoksen (itkemisen), ja tutkii tätä ilmiötä. Hän saattaa kokea, että toinen on jättänyt hänet leikin ulkopuolelle tai vienyt häneltä lelun, ja vastaa tähän lyömällä. Tai hän saattaa olla harmissaan siitä, että hiekkalaatikon reunalla istuva äiti juttelee naapurin tädin kanssa eikä leiki hänen kanssaan.
Riippumatta siitä, miksi lapsi lyö, toiminta on tietenkin pysäytettävä. Toisten fyysistä koskemattomuutta tulee kunnioittaa. Jos lapsi loukkaa toista, uhrille on tarjottava myötätuntoa, tukea ja lohtua.
Kuitenkin paras tapa estää tapausta toistumasta on etsiä syy tapahtuneelle ja toimia sen mukaan. Pelkkä kieltäminen ja estäminen ei suuntaa lapsen ajatuksia pois ei-toivotusta toiminnasta, eikä tarjoa hänelle eväitä toimia eri tavalla seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa.
Jos lapsi haluaa ottaa kontaktia toiseen lapseen, hänelle tulee opettaa sosiaalisesti hyväksyttävämpiä tutustumisen tapoja. "Voit ojentaa sen lapion hänen käteensä." "Käsivarren silittäminen on kivempaa." "Voit pyytää päästä mukaan leikkiin." Ja jos lapsi haluaa rummuttaa, hänelle tulee antaa muuta rummutettavaa.
Jos taas taustalla on lapsen kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta, hänelle on sanoitettava hänen oma tunteensa tai toiveensa. "Harmittiko sinua kun Jenna-Artturi otti suosikkiämpärisi?" "Olisiko äidin pitänyt katsoa kun rakensit?" Häntä on myös autettava löytämään parempi tapa vastaavan konfliktitilanteen ratkaisemiseksi. "Tuolla on toinen hyvä ämpäri, käytä sitä. Ja kohta voit kysyä, vaihtaisiko Jenna-Artturi ämpäreitä." "Jos haluat huomioni, tule luokseni ja kosketa kättäni."
Mistä aikuinen sitten voi tietää, mikä lapsen tarve oli?
Ei sitä aina voikaan tietää.
Mutta mitä enemmän aikaa viettää lapsen kanssa, vuorovaikuttaen hänen kanssaan, sitä helpompi häntä on lukea. Mitä enemmän lasta hellästi koskettaa (pitää sylissä, halaa, silittelee, kutittelee, painii, mitä nyt läheisyyteen missäkin perheessä luontevimmin kuuluu), sitä helpompi häntä on lukea. Pienillä lapsilla on rikas elekieli, heidän ilmeensä ja koko kehonsa ilmentävät heidän tunnetilojaan. Laita älypuhelin pois, unohda työasiat ja rahahuolet. Katso lasta ja kuuntele häntä, niin opit kyllä.
Äläkä unohda kysyä lapselta itseltään.
Ulkopuolinen ei koskaan voi täysin varmaksi tietää, mitä toisen korvien välissä liikkuu. Siksi lastakin pitää kunnioittaa sen verran, että hänelle annetaan mahdollisuus kertoa itse, mikä hänen tarpeensa on. Mitä pienempi lapsi, sitä varmemmin hän tarvitsee apua tuon tarpeen tunnistamiseen ja ilmaisemiseen. Hän tarvitsee vuorovaikutusta aikuisen kanssa oppiakseen.
Jos taas aikuinen tarvitsee tukea parempaan vuorovaikutukseen, hyviä vinkkejä tähän löytyy esimerkiksi Kiintymysvanhemmuus ry:n sivujen kautta.
Mitä behavioristisista kasvatustermeistä sitten voisi tulla vuorovaikutusvanhemmuuden näkökulmasta? Pikaisella pohtimisella mieleen tulisi seuraavanlaisia käsitteitä, joilla vanhoja voisi tilanteesta riippuen korvata:
- Kasvattaminen -> Esimerkkinä toimiminen / ratkaisujen etsiminen yhdessä / yhdessä tekeminen / yhdessä kasvaminen
- Syöttäminen -> Ravinnon tarjoaminen
- Nukuttaminen -> Nukahtamiseen sopivien olosuhteiden tarjoaminen
- Jäähy -> Yhdessä rauhoittuminen, sääntöjen kertaaminen ja perusteleminen
- Rajojen koettelu -> Tarvitsee apua toimivan ratkaisun löytämiseen
- Rajojen asettaminen -> Kieltojen ja käskyjen perusteleminen, toiminnan ohjaaminen / perheen yhteisistä pelisäännöistä sopiminen
- Uhma -> Tahto / suuret tunteet / ristiriitatilanne / vuorovaikutusongelma
- Kuri -> Vaarallisen toiminnan estäminen / omien jälkien siivoaminen
- Itsenäistäminen -> Riittävän läheisyyden, luottamuksen ja turvan tarjoaminen jotta lapsi uskaltaa itsenäistyä
- Hemmottelun välttäminen -> Ratkaisujen etsiminen niin, että myös muiden tarpeet toteutuvat / ratkaisujen etsiminen niin, että lapsen tarpeet täyttyvät vaikka toiveita ei voitaisikaan toteuttaa / kompromissien opettaminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti