maanantai 25. huhtikuuta 2011

Onko sulla korvissa vikaa?

On asioita, joita aikuiset sanovat päivittäin lapsille, mutta eivät ikimaailmassa sanoisi toisilleen. Joskus on vaikea hahmottaakaan, missä kulkee ero lapsen sanallisen ohjaamisen ja loukkaamisen välillä. Kun nämä kommentit tulevat paluupostina takaisin, tämä ero on jotenkin vähän helpompi nähdä. Että todellakin lapset ovat yhteiskunnassamme toisen luokan kansalaisia, joiden oikeus kunnioittavaan kohteluun on vähäisempi kuin aikuisilla.

Pienten lasten kasvattaminen on monella tapaa turhauttavaa puuhaa. Heillä on tyypillisesti ihan eri tavoitteet kuin aikuisilla, eikä minkäänlaista käsitystä siitä, millä tavalla tämän hetken ajankäytölliset valinnat vaikuttavat tulevaan. Samoja asioita saa kieltää tai pyytää tekemään monta kertaa joka päivä: pue, pese kädet, laita tavarat paikoilleen. Ei siis ole mikään ihme, että aikuisen voi olla vaikea suhtautua ymmärtäväisesti siihen, että lapsi puuhaa omiaan. Sama pyyntö on ehkä esitetty jo pariin otteeseen, eikä lapsi reagoi millään tavalla, koska hänellä on jotain kiinnostavampaa tekemistä. Tätä voisi tietysti myös kutsua hyväksi keskittymiskyvyksi tai haluksi viedä aloitettu työ loppuun. Taidoksi elää tässä hetkessä. Mutta koska aikuisella on kiire, kyse on ongelmasta. Ja sen saa kiteytettyä aika nasevasti kysymyksellä, onkohan lapsella korvissa vikaa.

Itse en ainakaan tietoisesti koskaan käytä tätä klassista fraasia. Sen sijaan huomaan ärtyneenä neuvovani asioitaan huutavaa lasta hakemaan huomion koskettamalla kättäni ja kertomalla asiansa nätisti. Itse en ikinä noudata tätä ohjetta. Sen sijaan karjun keittiöstä lastenhuoneeseen käskyjä käyttäytyä kunnolla.

Miten ihmeessä lapset oppivat käyttäytymään sosiaalisesti hyväksyttävillä tavoilla, kun heitä itseään ei kohdella asiallisesti?

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Äiti mä haluun...

Aika on varmaan kullannut muistot, mutta jotenkin kuvittelisin, että silloin joskus odottaminen kuului asiaan. Siis se, ettei saanut haluamaansa heti. Vaikka omakin lapsuus oli eräänlaista yltäkylläisyyden keskellä elämistä, tavarat eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Mutta maailma on muuttunut. IKEA, H&M tai Etola toteuttaa halvalla likimain jokaisen pikkulapsen unelman, joka 80-luvulla tuntui täysin saavuttamattomalta. Emme kuulemma ole enää ensisijaisesti kansalaisia, vaan kuluttajia. Ja se kyllä näkyy.

Käsittämätön määrä tavaraa on vallannut asuntomme. On tarpeeseen ostettua, lahjaksi saatua, vähän itse tehtyäkin, uutta ja vanhaa. Leluja on niin paljon, että alan epäillä niiden lisääntyvän itsestään. Ja silti välillä tuntuu, että lapset elävät nykystandardiin nähden niukkuudessa. Tyttäreni ainakin on tästä vakuuttunut - kaikilla muilla on enemmän gogoja, pet shoppeja, barbeja, milloin mitäkin. Saan kokea olevani epäreilu tyranni kun sanon, että uuden tavaran ostamiseen tarvitaan syy, eikä syyksi riitä varustelukilpa kavereiden kanssa. On ihan turha puhua joulusta ja syntymäpäivästä lapselle, joka ulvoo tarvitsevansa uuden tavaran vain pari päivää sen jälkeen, kun on viimeksi saanut jotain lahjaksi. Tarve on nyt, kuka muka jaksaa odottaa jotain, joka on niin kaukana?

Epäilen, ettei tällä tarpeella edes ole paljonkaan tekemistä sen kanssa, että jotain pitäisi omistaa. Tapa, jolla lapset kohtelevat tavaroita, herättää ajatuksen, että niistä aika harva on heille oikeasti tärkeä. Niitä tallotaan, ne unohdetaan sohvan alle tai maton uumeniin, ne vain putoavat kädestä kun mieleen tulee uusi leikki. Tarve on saada uutta, aina uutta, ostaa itse, avata lahjoja. Viedä lelupäivään jotain, mitä muut eivät ole vielä nähneet. Kuulua porukkaan, jossa jokaisella on oma zhu zhu pets tai bratz. Odotan pelon sekaisin tuntein koulun alkua – mitä kaikkea sosiaaliseen hyväksyntään nykypäivänä mahdetaankaan siellä vaatia?

Ehkä tällaista uuden janoa voisi tyydyttää koluamalla kirppareita ja myymällä vanhoja tavaroita pois. Mutta luopuminenkin on vaikeaa, ja myyminen vaivalloista. Jotenkin kuvittelisin, että lapselle voisi pidemmän päälle olla etua siitä, että hän oppisi odottamaan. Mutta kauanko minun on odotettava tällaisen oppimisprosessin etenemistä? Viisivuotiaalle on turha puhua kehitysmaiden lapsista tai siitä millaista oli kun mummo oli pieni. Ympäröivä todellisuus todistaa jatkuvasti ihan muuta.