On asioita, joita aikuiset sanovat päivittäin lapsille, mutta eivät ikimaailmassa sanoisi toisilleen. Joskus on vaikea hahmottaakaan, missä kulkee ero lapsen sanallisen ohjaamisen ja loukkaamisen välillä. Kun nämä kommentit tulevat paluupostina takaisin, tämä ero on jotenkin vähän helpompi nähdä. Että todellakin lapset ovat yhteiskunnassamme toisen luokan kansalaisia, joiden oikeus kunnioittavaan kohteluun on vähäisempi kuin aikuisilla.
Pienten lasten kasvattaminen on monella tapaa turhauttavaa puuhaa. Heillä on tyypillisesti ihan eri tavoitteet kuin aikuisilla, eikä minkäänlaista käsitystä siitä, millä tavalla tämän hetken ajankäytölliset valinnat vaikuttavat tulevaan. Samoja asioita saa kieltää tai pyytää tekemään monta kertaa joka päivä: pue, pese kädet, laita tavarat paikoilleen. Ei siis ole mikään ihme, että aikuisen voi olla vaikea suhtautua ymmärtäväisesti siihen, että lapsi puuhaa omiaan. Sama pyyntö on ehkä esitetty jo pariin otteeseen, eikä lapsi reagoi millään tavalla, koska hänellä on jotain kiinnostavampaa tekemistä. Tätä voisi tietysti myös kutsua hyväksi keskittymiskyvyksi tai haluksi viedä aloitettu työ loppuun. Taidoksi elää tässä hetkessä. Mutta koska aikuisella on kiire, kyse on ongelmasta. Ja sen saa kiteytettyä aika nasevasti kysymyksellä, onkohan lapsella korvissa vikaa.
Itse en ainakaan tietoisesti koskaan käytä tätä klassista fraasia. Sen sijaan huomaan ärtyneenä neuvovani asioitaan huutavaa lasta hakemaan huomion koskettamalla kättäni ja kertomalla asiansa nätisti. Itse en ikinä noudata tätä ohjetta. Sen sijaan karjun keittiöstä lastenhuoneeseen käskyjä käyttäytyä kunnolla.
Miten ihmeessä lapset oppivat käyttäytymään sosiaalisesti hyväksyttävillä tavoilla, kun heitä itseään ei kohdella asiallisesti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti