Olipa kerran kerrostalolähiö, ja siellä taloyhtiö, jossa korkeat talot ympäröivät pientä ja hämärää pihaa. Pihalla ei oikeastaan koskaan ollut ketään. Taloyhtiön lapsiperheiden lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois, eikä uusia ollut juurikaan ehtinyt tulla tilalle. Ne harvat ulkoilivat enimmäkseen lähistön puistoissa, joissa oli seuraakin tarjolla.
Pihaa ympäröi aita ja aidassa oli portti, johon oli juhlallisesti pultattu kiinni kirkkaan keltainen kyltti, jossa luki: ”Läpikulku kielletty”. Tuota kylttiä katsellessa oli vaikea olla ihmettelemättä, miksi läpikulku oli haluttu kieltää. Portti ei ollut sillä tavalla kenenkään ikkunan alla, että siitä kulkeminen itsessään olisi häirinnyt ketään, ja pihalla seisovat hiekkalaatikko, pirtinpöytä ja keinu näyttivät suorastaan anelevan seuraa.
Oliko syynä kiellolle portin haka, joka ei sulavasti sulkeutunut itsestään, vaan joko portti jäi kolisemaan tuulessa tai haka rämähti kiinni hirmuisella metelillä, ellei kulkija osannut sitä siististi sulkea perässään? Vai olivatko syynä yölliset kulkijat, jotka päätyivät kovaäänisesti parantamaan maailmaa tuon yksinäisen pöydän ääreen, jättäen jälkeensä rikottuja pulloja ja pihakeinusta irti revittyjä lautoja?
Auttoiko kyltti johonkin näistä ongelmista?
Vai oliko syynä se, että taloyhtiön portissa nyt vain on tapana lukea ”Läpikulku kielletty”? Meillä on ainutlaatuinen jokamiehenoikeus kulkea metsissä, mutta toisten pihoille ei ole asiaa tulla hiekkakakkuja tekemään, ellei ole erikseen kutsuttu. Vaikka se viereinen kaupungin puisto nauravine lapsineen ja kuulumisia vaihtavine vanhempineen olisi paljon mukavampaa katsottavaa kuin yksinään pihalla nököttävä hiekkalaatikko.
Tämä ei suinkaan ole ainoa vastaan tullut ihmetystä herättänyt kielto. Aika monet kielloista ovat luonteeltaan sellaisia, että itse ongelman voisi hoitaa myös ihan vaan asiallisesti juttelemalla niiden ihmisten kanssa, jotka ongelman aiheuttavat. Usein toistuvissa ongelmissa ratkaisu voisi olla myös käyttöliittymäsuunnittelussa, esimerkiksi portin vaihtamisessa vähemmän äänekkääseen. Jostain syystä purnaaminen ja paheksuvien katseiden luominen tuntuu silti luontevammalta.
Olisiko kuitenkin ehkä mahdollista, että moniin ongelmatilanteisiin löytyisi parempia ratkaisuja, jos istuisimme porukalla sen pihapöydän ääreen tutustumaan toisiimme ja miettimään, miten voisimme sovittaa erilaiset elämämme yhteen tavalla, joka mahdollisimman vähän häiritsisi naapuria? Viihtyisimmekö ehkä itsekin paremmin, jos jokainen voisi yhteiselle pihalle tullessaan kokea olevansa tervetullut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti