torstai 10. joulukuuta 2015

Kaikki maahanmuuttokriitikot eivät ole rasisteja

Olen useissa tilanteissa törmännyt ihmisiin, jotka kokevat tarpeelliseksi tarkentaa rasimikeskustelua huomauttamalla, että kaikki maahanmuuttokriitikot eivät ole rasisteja.

Tämä on varmasti totta. Maahanmuutosta voi olla monella tavalla eri mieltä Suomen virallisen linjan kanssa. Mielipiteitä maahanmuuttajien sopivasta määrästä, pakolaisten valintakriteereistä yms. voi perustella monin muinkin tavoin kuin rasistisiin argumentteihin vedoten.

On kuitenkin turha syyttää "suvaitsevaisia" maahanmuuttokriitikko-termin lokaamisesta. Kyllä sen lokaamisen ovat hoitaneet ihan täysin ne ihmiset, jotka käyttävät päivittäin sananvapauttaan rasistiseen kommentointiin, ja joiden rasistiksi leimaaminen on nostettu kansakuntamme korkeimmaksi vääryydeksi.

Minäkin suhtaudun kriittisesti maamme maahanmuuttopolitiikkaan. 

Olen sitä mieltä, että koska meidän kaikkien yhteinen huolenaihe on hallitsematon maahanmuutto, Suomen tulisi ottaa paljon aktiivisempi rooli pakolaisasioissa. 

Koen, että meidän on tarpeen nostaa kansainvälisissä keskusteluissa esiin asioita, jotka ehkäisevät pakolaisuutta, siis hakea roolia kriisien välittäjänä, puhua elämän edellytyksistä pakolaisleireillä, ja etsiä ratkaisuja joilla ilmastonmuutoksen ihmiskunnalle aiheuttamia riskejä saadaan pienennettyä. Meidän tulisi myös olla valmiita itse maksamaan näistä asioista, koska ne tulevat lopulta kuitenkin halvemmaksi kuin ne hallitsemattomat seuraukset, joita ajopuupolitiikalla saavutetaan.

Minusta meidän tulisi myös kehittää turvallisia reittejä, joita pitkin pakolaiset voisivat päästä tänne. Vuosittainen pakolaiskiintiömme on hyvin mitätön. Jos valtavilla pakolaisleireillä elävillä ihmisillä olisi tunne, että heillä on aito mahdollisuus päästä joskus lähitulevaisuudessa kiinni normaaliin elämään, heidän houkutuksensa turvautua salakuljettajiin olisi paljon pienempi. Suomi ei tietenkään voi yksin tällaista ongelmaa ratkaista, mutta jos ryhtyisimme toimimaan kansainvälisillä kentillä ratkaisukeskeisesti, voisimme yhdessä muiden kanssa saada tilannetta parannettua.

Erityisen pettynyt olen maamme perheenyhdistämispolitiikkaan. Siis siihen, miten maassamme hoidetaan tilanteet, joissa täällä asuva maahanmuuttaja haluaisi tuoda perheenjäseniään luokseen asumaan.

On ollut todella hämmästyttävää seurata, miten poliitikot ja virkamiehet ovat vuodesta toiseen löytäneet uusia tapoja, joilla ennestäänkin vaikeasti saavutettavia perheenyhdistämisiä on voitu vaikeuttaa. Tuntuu hyvin kaksinaamaiselta, että samat poliitikot jotka perustelivat tasa-arvoisen avioliittolainsäädännön vastustamista lapsen oikeudella isään ja äitiin, voivat nähdä niin paljon vaivaa evätäkseen pakolaislapselta oikeuden isään ja äitiin.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi maahamme sopeutuneen ja täällä työllistyneen maahanmuuttajan toiveita perheenjäsenten tänne tuomisesta ei voitaisi toteuttaa. Eikö tällainen antaisi ihmisille mitä mainioimman porkkanan integroitumiseen? Epärealistisen korkeilla tulorajoilla tällaista houkutinvaikutusta ei saada aikaan. Sen sijaan järjestelmä voitaisiin toteuttaa porrastetusti niin, että perheen tulojen kasvaessa myös ydinperheen ulkopuolisia lähisukulaisia olisi mahdollista saada Suomeen. Integroituneet maahanmuuttajat pystyisivät hyvin pitkälti huolehtimaan itse sukulaistensa perehdyttämisestä Suomessa elämiseen, joten näistä ihmisistä yhteiskunnalle koituvat kustannukset olisivat pienempiä kuin satunnaisesti valikoiduista pakolaisista. He myös vahvistaisivat maahanmuuttajien lähiyhteisöjä, mikä tukisi monin tavoin niissä eläviä yksilöitä. 

Omissa yhteisöissämme puhutaan mummojen kaipuusta, siitä miten suuri merkitys lähisuvun tarjoamilla verkostoilla on sen kannalta, selviytyykö ihminen elämän tyrskyistä vai syrjäytyykö. Vähintään yhtä lailla myös maahanmuuttajilla on tarve omille mummoilleen, vaareilleen, sedilleen, tädeilleen. Juuri lähiyhteisöjen puute on aina tehnyt tietyistä alueista huonomaineisia. Valtaosa maahanmuuttajalähiöiden ongelmista on ollut ongelmia myös 90-luvun suomalaislähiöissä, ja sitä ennen työläiskaupunginosissa.

Näillä mielipiteillä en kuitenkaan voi kutsua itseäni maahanmuuttokriitikoksi. 

Näin siksi, että koko sinä aikana, jonka maahanmuuttokritiikki terminä on ollut julkisessa käytössä, se ei ole koskaan tarkoittanut mitään muuta kuin rajojen sulkemista. Välillä yritetään tuoda esiin ajatusta, että kyse olisi maahanmuuton laadullisista ongelmista eikä siitä ettei sitä saisi olla ollenkaan, mutta hyvin selväksi on käynyt, että ainoa laatu mikä keskustelua dominoiville maahanmuuttokriitikoille kelpaa, on sellaista jolla ei ole mitään tarvetta tulla Suomeen.

Toivoisinkin, että ne ihmiset, jotka toivovat käsitteiden "maahanmuuttokritiikki" ja "rasismi" erottamista toisistaan, toisivat aktiivisesti esiin ei-rasistisia argumentteja maahanmuuttokriittisyydelleen. Toivoisin myös, että he jättäisivät väliin olkiukkojen rakentelun suvakeista, jotka haluavat tänne kaikki maailman hädänalaiset. Argumentoinnissa olisi hyvä ottaa huomioon globaalia tilannetta laajemminkin kuin "mä haluun"-näkökulmasta. Ja tietenkin olisi hyvä, jos vastapuolen argumentit kuunneltaisiin/luettaisiin ja punnittaisiin sen sijaan että lähdetään samoin tein solvaamaan. Hyvässä keskustelussa kun on tarkoituksena puolin jos toisin oppia toisen ajattelusta ja kehittää omaansa.

Niin kauan kuin tällaisia keskustelijoita ei tule missään vastaan, on ihan turha valittaa siitä, että maahanmuuttokriitikosta on tullut keskustelussa synonyymi rasistille.

Ei kannata myöskään valittaa siitä, ettei asiallista maahanmuuttokriittistä keskustelua sallittaisi. Se valitusvirsi käytiin läpi jo neljä vuotta sitten, ja sen jälkeen maahanmuuttokritiikki on muuttunut vuosi vuodelta salonkikelpoisemmaksi ja avoimemmin rasistiseksi. Suvaitsevaiset eivät todellakaan tukahduta asiallista maahanmuuttokritiikkiä, vaan kyllä se vain kertakaikkiaan jää täydellisesti piiloon rasististen valheiden, herjojen, uhkauksien ja fantasiointien alle.