Tietoyhteiskunnan kuolema

Minun lapsuudessani ei ollut tosi-tv:tä. Ns. tavalliset ihmiset eivät esiintyneet telkassa nolaamassa itseään, vaan heitä näki vastailemassa tietovisojen toinen toistaan vaikeampiin kysymyksiin. Viihde syntyi laajan yleistiedon esittelystä. Tieto oli valtaa.

Sittemmin olen oppinut, ettei tietokaan ole aina pysyvää. Osa totuuksista on vain osatotuuksia, yhden osapuolen näkemyksiä. Toiset totuudet paljastuvat ajan myötä virheellisiksi tai riittämättömiksi. Minulle tieto on jotain, mikä tarkentuu sitä mukaa, kun uudet tutkijat keksivät kyseenalaistaa vanhaa tai kokeilla uutta. Tieteellinen maailmankuva ei ole koskaan täysin valmis tai itsessään täydellinen, vaan se tarjoaa joukon kysymyksiä ja tilaa pohdinnalle.

Myös maailma on muuttunut.

Vallanhaluiset ovat toki aina muokanneet totuuksia omia tarkoitusperiään tukemaan. Historiankirjoitukseemme on sisällytetty monia osatotuuksia ja varmasti valheitakin. Tutkijat voivat tehdä myös täysin vääriä päätelmiä, kuten ne lääkärit jotka aikanaan loivat länsimaiseen lääketieteeseen käsityksen, jonka mukaan lapset eivät kykenisi tuntemaan kipua. Silti tieteellinen lähestymistapa on ainoa mahdollisuutemme saada entistä tarkempaa tietoa.

Välillä kuitenkin vaikuttaa, että ihmiskunta on heittämässä totuuden tavoittelun romukoppaan.

Meitä ympäröi ennennäkemätön informaatiotulva, jonka keskellä olennaisen löytäminen on kenties vaikeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Tieteellisiä näkemyksiä vastaan taistellaan yhä näkyvämmin, pseudotieteen kaapuun naamioituen. Sosiaalinen media muuttaa tekstin luonnetta. On helppo päätyä lukemaan vain otsikkotasoista tekstiä. Kun seuraamme samanmielisten twiittejä ja statuspäivityksiä, saamme entistä helpommin vahvistusta omille käsityksillemme. Tekstin analysointikyky ja  lähdekritiikki ovat entistä tärkeämpiä asioita, jotta oma maailma ei kehittyisi kapeaksi ja kieroksi. Mutta kenellä on aikaa tai viitseliäisyyttä näihin?

Se, joka aidosti haluaa oppia uutta, vaatii perusteluja. Mielipiteet itsessään eivät vie keskustelua eteenpäin eivätkä anna eväitä kehitykseen, vaan niiden perusteleminen tekee sen. Tavallaan pienet lapset loputtomine miksi-kysymyksineen ovat viisaampia kuin aikuiset, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta tietoa, jonka sisällöstä eivät pidä.

Oikeat vastaukset

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa leikki-ikäisestä pitäisi saada puristettua ulos epämiellyttävä totuus? Siis esimerkiksi, löydät tyypin hiljaisena ja vähän ovelan näköisenä pöydän äärestä, ja vieressä on avoin lääkepurkki. Kyse voi toki olla myös jostain paljon vaikeammin selvitettävästä asiasta, kuten kiusaamiseen, ahdisteluun tai kiristämiseen liittyvistä epäilyistä.

On hämmästyttävää, miten pieni lapsi ymmärtää, että oikeat vastaukset ovat jotain ihan muuta kuin kylmä totuus. Että kiusallisesta tilanteesta pääsee nopeiten pois, kun lukee toisen olemuksesta, millaisen vastauksen tämä haluaa, ja antaa sen. Tämä kyky tulee paljon ennen kuin lapsi edes oppii kunnolla erottamaan kylmät faktat oman mielikuvituksensa tuotteista.

Rangaistuksen pelko ei ainakaan auta totuuden selvittämisessä. Ei myöskään se, jos aikuinen on jo valmiiksi niin poissa tolaltaan, että häntä tekee mieli vähän suojella järkyttäviltä tosiasioilta. Sosiaalisen tilanteen kannalta oikeiden vastauksien antaminen on silloin paljon helpompaa kuin edes lähteä itse miettimään, mitä tarkalleen ottaen tulikaan tehtyä.

Miten siis lapsen saisi ymmärtämään, että hänen oman parhaansa vuoksi olisi ehdottoman tärkeää saada selville, mitä ihan oikeasti tapahtui?

Entä jos kyse ei edes ole hänen omasta parhaastaan, vaan jonkun toisen? Kuinka totuuden kertomisen välttämättömyyden voi silloin perustella?

Tästä syystä minun on myös täysin mahdotonta ymmärtää niitä, jotka puolustavat kidutuksen käyttämistä kuulustelukeinona. Jos jo taapero tietää, että ahdistavan tilanteen saa päättymään parhaiten selvittämällä, mikä on se kuulustelijan ennakkokäsitys jota kannattaa vahvistaa, miksi aikuinen toimisi sen rehellisemmin? Supervaarallisen terroristin koulutukseen tämä varmaankin kuuluu, ja viattomalla sivullisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tämä asia kantapään kautta.

Toisen vahingoittaminen on keino johon turvaudutaan nurkkaan ahdistettuna, kun ei tiedetä mitään tapaa jolla asioita pystyttäisiin edistämään. Tähänhän vetoavat myös kuritusväkivallan puolustajat, joiden mielestä lapsen satuttaminen on hyväksyttävää silloin kun mikään muu ei auta.

Mikähän heidät saa kuvittelemaan, että se satuttaminen auttaisi?

Miksi rikollisen etninen tausta pitäisi kertoa?

SK 22/2012 kysyy, pitääkö rikokseen syyllistyneen somalin etninen tausta kertoa uutisessa. Juttu on varsin hyvin tehty, mutta se jättää esittämättä kenties keskeisimmän aiheeseen liittyvän kysymyksen, eli sen, miksi etninen tausta oikeastaan pitäisi kertoa? Syy tämän kysymyksen väistämiseen on ehkä siinä, että vastauksen löytäminen ei ole ihan simppeliä, ellei halua tyytyä paparazziperusteluun "koska kärpäsiä kiinnostaa". Etninen taustahan on ihmisen ominaisuus siinä missä esimerkiksi silmien väri, enkä ole kuullut vielä kenenkään syyttävän mediaa sensuurista ja tiedon pimityksestä siksi että rikosuutisoinnissa ei koskaan mainita tekijän silmien väriä.

Tekijän uskonnon, kansallisuuden tai muun ominaisuuden kertominen on tietenkin perusteltua silloin, kun tämä ominaisuus selittää jollain tapaa tapahtunutta rikosta. Raiskausuutisen kohdalla tämän argumentin käyttäminen on kuitenkin puhtaasti rasistinen väite. Valtaosassa Suomessa tapahtuvista raiskauksista tekijä on suomalainen, eikä mikään etninen tausta tee Suomeen saapuvasta maahanmuuttajasta väistämättä raiskaajaa. Näin siitäkin huolimatta, että tiettyjen kulttuurien edustajilla on määräänsä nähden yliedustus maamme raiskaustilastoissa.

Mikä siis on se oleellinen informaatio, mitä kansa saisi, jos rikosuutisissa mainittaisiin tekijöiden etniset taustat? Olisiko se varoitukseksi kevytkenkäisille suomalaisnaisille? Jos näin, silloin tarkoitus olisi nimenomaan kyseistä vähemmistöä leimaava eli rasistinen. Edelleen, raiskauksen uhriksi joutuva suomalaisnainen tulee todennäköisemmin etnisen suomalaisen kuin minkään etnisen vähemmistön edustajan raiskaamaksi, joten vähemmistöjen edustajien varominen toisi korkeintaan valheellista turvallisuudentunnetta. Raiskausuutisen kohdalla tekijän etnisen taustan kertominen ei myöskään anna lukijalle tietoa rikoksen tekotavasta eikä kyseisestä kulttuurista, mikä siitä siis tekee mainitsemisen arvoisen tiedon?

SK:n juttuunsa haastattelema Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila näkee etnisen taustan kertomisen oleellisena siksi, että tiedonvälityksen olisi oltava luotettavaa. Itse en kuitenkaan tiedä mitään syytä, miksi etnisen taustan kertominen olisi luotettavan tiedonvälityksen kannalta oleellisempaa kuin silmien värin kertominen. Edelleen Turkkila väittää lukijoiden aliarvioimiseksi ajatusta, että etnisen taustan kertominen leimaa koko ryhmän. Tämä väite on kuitenkin hänen omaa, arkijärkeen perustuvaa mutuaan aiheesta, josta löytyisi myös tieteelliseen tutkimukseen perustuva tietoa, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan.

Entä miten tulisi suhtautua Aamulehden uutiseen raiskaustilastoista? Tietenkin vähemmistöjen yliedustus missä tahansa rikostilastoissa on asia, joka kaipaa huomiota. Näin jo siksikin, että jos mitättömän pienen väestönosan keskuudesta tulee merkittävän suuri osa tietyntyyppisten rikosten tekijöistä, rikollisuutta voidaan tehokkaasti vähentää kohdistamalla ehkäiseviä toimenpiteitä juuri tähän vähemmistöön. Tällainen ehkäisevä toimenpide voisi olla vaikkapa kulttuurimme ja rikoslainsäädäntömme tiettyjen piirteiden nykyistä huolellisempi selventäminen kyseisen vähemmistön edustajille.

Surun äärellä

Traagiset tapahtumat nostavat ymmärrettävästi esiin kysymyksen siitä, onko aseiden hankkiminen liian helppoa. Ampuma-aseet ovat kuitenkin vain yksi lukuisista mahdollisista välineistä toisen satuttamiseen ja tappamiseenkin. Vaikka niitä koskevalla säätelyllä pystytäänkin tehokkaasti parantamaan yhteiskunnan turvallisuutta, tämä keino ei yksin riitä, eikä suhteellisen tiukan säätelyn tiukentaminen entisestään välttämättä edes auta asiaa.

Ongelmaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Julmien tekojen taustalla on usein tekijän toivottomuus. Tunne kaiken menettämisestä avioeron yhteydessä tai kokemus jatkuvasta kiusaamisesta ajavat yksilön umpikujaan, josta ei näy muuta ulospääsyä. Olisiko mahdollista miettiä keinoja, joilla entistä harvempi joutuisi tähän tilanteeseen?

Kiusaamisen vähentämiseen ei ole yhtä helppoa ratkaisua. Jokainen voi kuitenkin arkisissa kohtaamisissaan miettiä, miten itse voisi parantaa maailmaa tässä suhteessa. Kuinka voisi omalla esimerkillään tukea lasten empatiakyvyn kehittymistä, ja sitä että ketään ei hyljeksittäisi vain siksi että tämä on jollain tapaa erilainen. Voisiko itse ottaa paremmin muiden tunteet huomioon, tai voisiko mennä väliin kun näkee tilanteen, jossa porukalla kiusataan yhtä, oli tämä sitten lapsi tai aikuinen. Voisiko pyytää anteeksi, jos epäilee loukanneensa toista.

Tärkeää on myös yksilön valmius kestää kohtaamiaan vaikeuksia. Kiusaamista on helpompi kestää, jos on myös kavereita. Omaan osaamiseen liittyvä itsetunto ei murru huonosta suoriutumisesta koulussa, jos ainevalikoima on riittävän laaja että joukosta löytyy myös jotain missä on hyvä. Työpaikan tai parisuhteen menettäminen ei aja umpikujaan, jos  elämässä on muutakin sisältöä ja muitakin menestyksen mittareita. Mitä erilaisempia teitä menestykseen on tarjolla, sitä helpompi on löytää paikkansa maailmassa, ja seistä tukevasti vaikka perustuksia horjutettaisiin. Epäonnistumiset ja vaikeudet voisi nähdä mahdollisuutena oppia ja etsiä uutta, eikä häpeänä.

Erityisen tärkeää on se, miten suhtaudumme toisen suruun. Kysymmekö kuulumisia menetyksen kokeneelta läheiseltämme, ja olemmeko valmiita myös kuuntelemaan vastauksen.

Ei ole keinoa poistaa tragedioita maailmasta, mutta pienillä teoilla voimme vaikuttaa siihen, ettei niistä niin herkästi synny uusia, entistä suurempia tragedioita.