tiistai 29. toukokuuta 2012

Palkinnoista ja rangaistuksista

Olen viime aikoina joutunut useampaankin otteeseen käymään ruokakaupassa niin, että seuranani on kolme 0-7 vuotiasta lasta. Jos ostoslista on pitkä, tämä voi olla erittäin hermoja raastava kokemus, mutta sitä voi onneksi helpottaa antamalla lapsille ikätasoonsa sopivia tehtäviä ja ostamalla myös jotain, mikä on heidän mielestään hyvää. Tässä taannoin tällainen tehtävä lapsille oli muropaketin valinta.

Meillä on tähän asti pidetty pääsääntöisesti hieman tiukkapipoista linjaa murojen kanssa. Aikuiset ovat valinneet hyllystä paketin, jonka sokeripitoisuus ei ole ollut aivan järkyttävän suuri, ja sitä on sitten syöty. Kun lapset nyt saivat lähes vapaat kädet murohyllyllä, he yllättäen löysivät sieltä paketin suklaamuroja. Äidin ostopäätöksen helpottamiseksi pakettiin oli rustattu suurin kirjaimin lupaus täysjyväviljasta, ja lasten yllätykseksi ja riemuksi laatikkoon oli laitettu murojen seuraksi pieni leluauto. Murot maistuivat ja leluautokin pääsi käyttöön.

Kävimme taas kaupassa, ja lapsilla oli taas lupa valita muropaketti. Valinta ei oikein tuntunut edistyvän, ja kun menin katsomaan mistä oli kysymys, lapset sanoivat että niitä suklaamuroja ei enää ole. Otin hyllystä paketin samaisia suklaamuroja ja näytin sitä lapsille, jotka huomauttivat että pakettihan oli nyt aivan eri näköinen. Leluautokampanja oli loppunut, ja paketti sisälsi enää pelkkiä suklaamuroja. Lapsia tällainen autoton suklaamuropaketti ei houkuttanut lainkaan, ja pian he olivat valinneet uuden murolajin, joka sisälsi sekä täysjyväviljaa että lelun.

Jäin miettimään, paljonko näistä lelukampanjoista on oikeasti hyötyä murovalmistajille. Samalla en voinut olla vertaamatta tilannetta meidän kasvattajien kesto-ongelmaan eli siihen, miten lapsen käyttäytymismalleja voidaan jokseenkin pysyvästi muuttaa.

Maailma on väärällään kasvatusoppaita, joissa kerrotaan, miten palkintojen ja rangaistuksien kautta lapsen käytöstä voidaan muokata. Ongelmana tässä kasvatustyylissä on kuitenkin se, miten lapsen huomio saadaan pysymään siinä asiassa, johon palkinnot ja rangaistukset liittyvät. Luulisi, ettei lasta tarvitsisi juurikaan kannustaa suklaamurojen syömiseen, mutta niin vain palkinnon tarjoaminen siitä tappoi kiinnostuksen syödä lisää suklaamuroja, kun niiden kylkiäisenä ei enää saanut palkintoa. Kuinka siis jonkin vastenmielisen asian tekemiseen voisi löytää pysyvän motivaation väliaikaisella palkintokampanjalla? Vastaavasti rangaistukset saavat helposti lapsen miettimään kärsimäänsä vääryyttä sen sijaan että he pohtisivat, miten tehdyn tyhmyyden voisi seuraavalla kerralla välttää.

Kenties mieleesi on jo tullut vastaesimerkki tilanteesta, jossa lapsi on palkintojen tai rangaistusten avulla oppinut jonkin asian. Mutta onko varmaa, että oppi on tullut palkinnon tai rangaistuksen ansiosta, eikä siitä huolimatta? Itse pystyn kertomaan monta turhauttavaa tarinaa siitä, miten palkintojen avulla jokin asia on saatu vähäksi aikaa sujumaan, mutta degeneraatio on saattanut alkaa jo ennen palkintokampanjan päättymistä.

Miten tämä sitten pitäisi tehdä? Näyttämällä hyvää esimerkkiä ja saamalla lapsi tuntemaan iloa pienistäkin onnistumisistaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, onkin todella mielenkiintoinen kysymys. Epäilen, ettei kolme lasta riitä tämän asian kunnolliseen sisäistämiseen.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Rajojen asettamisen vaikeudesta

Yksi vanhemmuuden keskeisistä haasteista on rajojen asettaminen. Tyypillisesti aihetta lähestytään vain siitä näkökulmasta, miten rajoja asetetaan lapsille. Paljon vaikeampaa on kuitenkin asettaa rajat aikuisille.

Ensimmäinen, jolle rajat pitäisi asettaa, on oma itse. Esimerkiksi, miksi äiti saisi ahmia karkkia päivittäin tai puhua töykeästi muille perheenjäsenille, jos lapset eivät saa? Tietenkään kaikessa ei voida noudattaa samoja sääntöjä kaikille, mutta siellä missä säännön perustelut pätevät yhtälailla aikuisiin kuin lapsiin, olisi hyvä vähän miettiä, kuinka paljon enemmän säännöstä voi joustaa omalla kuin lapsen kohdalla.

Vielä vaikeammaksi menee, kun rajat pitäisi asettaa muille aikuisille. Olen ehtinyt lukea jo kohtalaisen pinon kasvatusoppaita, mutta en ole löytänyt vielä yhtäkään neuvoa tilanteeseen, jossa lasta tavalla tai toisella asiattomasti kohteleva aikuinen pitäisi ohjata pois tilanteesta. Ja näitä tilanteitahan tulee, olen itsekin useampaan otteeseen ajautunut huutamaan lapsen kanssa kilpaa tavalla josta on saatu vain molemmin puolin paha mieli.

Toisen ”kasvatuskeinoihin” on ehkä siksikin vaikea puuttua, että on niin suunnattoman ärsyttävää kun joku muu tulee sotkemaan oman yritykseni kasvattaa lapsiani. Moni äiti on joutunut tilanteeseen, jossa joku sukulaistäti sabotoi yritykset rajoittaa lapsen makeansyöntiä, tai vähintään syyttää tiukkapipoisuudesta kun vauvalle ei saa antaa piparia. Julkisilla paikoilla voi saada moitteita täysin tuntemattomiltakin, jos vaikkapa oma tapa reagoida tai olla reagoimatta lapsen raivariin ei jonkun toisen mielestä ole oikea.

Ehkä erityisen vaikeaa on keksiä tapa asettaa rajat innokkaille auttajille, joilla on ihan oma käsityksensä siitä, millaista apua tarvitsen, silloinkin kun olen mielestäni kertonut mitä toivon. Pitääkö lahjahevosta ja hyviä käytöstapoja muistaen antaa toisten vain hääriä mielensä mukaan niin pitkälle kuin he eivät aiheuta suoranaista vahinkoa? Kun kyse on eräänlaisista yksityisyyden rajoista, mielipahaa on vielä vaikeampi välttää kuin puettaessa kenkiä raivoavalle uhmaikäiselle.