maanantai 23. helmikuuta 2015

Sean Penn ja ironian taju

Samalla kun Eurooppa toipuu Je-suis-Charlie-viikoistaan, ja suomalaiset edelleen jaksavat keskustella siitä, onko korrektia nimitellä rasistiksi henkilöä, joka on mm. blogissaan kutsunut islamia pedofiiliuskonnoksi, Sean Penn on nostattanut rapakon takana pienen myrskyn rasistiseksi koetulla vitsillään Alejandro Inarritun oleskeluluvasta.

Tämän vuoden Oscar-ehdokkaat muodostuivat poikkeuksellisen valkoisesta joukosta elokuvantekijöitä, mikä sekin on herättänyt kiusallista huomiota Yhdysvalloissa, jolla on pitkä historia pyrkimyksissä tasoittaa vähemmistöjen tietä vastaavaan menestykseen kuin valtaväestön edustajilla. Rotukysymykset ovat todellakin sensitiivinen asia, eikä tilannetta ainakaan helpottanut se, että Neil Patrick Harris avasi gaalan heitolla, joka viittasi ihonvärin kuuluneen tämän vuoden arvostelukriteereihin.

Etnisiin eroihin viittaavat vitsit sopivat huonosti Oscar-Gaalan vaahtokarkki-brändiin, ja tässä mielessä niistä järkyttyneiden ihmisten reaktio on ymmärrettävä. Silti pidän hieman yliampuvana näihin herroihin kohdistettuja syytöksiä rasismista.

Kun tehdään pilkkaa etnisyyteen liittyvistä asioista, on erittäin keskeistä, kuka loukkaa ketä. Esimerkiksi eurooppalaiset muhammed-pilapiirrokset eivät herättäisi läheskään niin suurta raivoa muslimeissa, ellei niihin yhdistyisi mielikuva ylimielisistä siirtomaaisännistä, jotka yhä edelleen riistävät ja syrjivät sekä muslimivähemmistöjään että valkoisen vyöhykkeen ulkopuolelle jääviä maita. Tarve ranskalaisten entisiin siirtomaihinsa kohdistamaan ivaan on myös kyseenalainen, koska arabit osaavat itsekin kritisoida niin vallanpitäjiään kuin fundamentalistejaan.

Valkoisena, hyvin toimeentulevana miehenä Sean Pennin pitäisi ymmärtää, ettei hänellä ole kovin paljoa mahdollisuuksia pilkata vähemmistöjen edustajia tyylikkäästi. Tässä kohtaa hän kuitenkin näki tällaisen mahdollisuuden olevan, sillä hänen henkilökohtainen suhteensa vitsin kohteena olleeseen Alejandro Inarrituun riitti takaamaan sen, että ohjaaja itse koki jutun hauskana.

Voidaan myös perustellusti kysyä, oliko ivan kärki tarkoitettu ohjaajalle, vai oliko sen tarkoitus herättää yleisössä epämiellyttäviä ajatuksia koskien Yhdysvaltain suhtautumista latinomaahanmuuttajiin yleensä. Maassa on laaja Keski-Amerikasta kotoisin oleva vähemmistö, jonka ansiosta mm. varakkaat valkoiset pariskunnat voivat vaivattomasti edistää kummankin vanhemman uraa lasten jäädessä latino-nannyn hoitoon päivisin. Laillisen oleskeluluvan saaminen on kuitenkin latinoille ollut suhteellisen vaikeaa, mistä syystä monilla ei sellaista ole, vaikka he eläisivätkin suhteellisen normaalia amerikkalaista elämää. Myös matka unelmien Yhdysvaltoihin on vaarallinen. Jos joku keräisi tilastoja maahantuloa yrittäneiden kuolemista ja vammautumisista, olisi se lähes yhtä synkkää luettavaa kuin vastaavat tiedot Välimereltä.

Tästä näkökulmasta huomion kiinnittäminen siihen, että yksi latino on todellakin onnistunut sekä saamaan oleskeluluvan että ohjaamaan Oscarin arvoisen elokuvan, ei mielestäni ole ollenkaan rasistinen. Ennemminkin se on piikin kohdistamista yhteiskunnassa vielä vallitseviin rasistisiin oletuksiin, jotka yhä vaikeuttavat etnisten vähemmistöjen asemaa myös Yhdysvalloissa.

Epäkohtiin voi kiinnittää huomiota monilla tavoilla, ja huumori on tähän yksi parhaista keinoista. Se on kuitenkin vaikea laji, ja toimii aina parhaiten, kun viesti voidaan tulkita itseironiseksi, eikä valta-asemasta alaspäin sivalletuksi halveksunnan osoitukseksi.

On hieman surullista, että Yhdysvallat ei ole vielä riittävän sinut oman historiansa kanssa selvitäkseen tällaisesta huumorista, mutta vielä surullisempaa on, ettei vastaavaa näkökulmaa pysty etsimälläkään löytämään eurooppalaisesta maahanmuuttokeskustelusta.