Missä piileksit, päivystävä humanisti?

Yle uutiset on julkaissut artikkelin, jossa pohditaan ihmiskunnan mahdollisuuksia saavuttaa maailmanrauha. Ingressitekstissä toimittaja mainitsee nähneensä poikkeuksellista vaivaa jutun koostamiseen haastattelemalla siihen peräti viittä suomalaista asiantuntijaa: tähtitieteilijää, sosiologia, poliitikkoa, kosmologia ja tieteiskirjailijaa.

Näin äkkiseltään käy mielessä, että millähän tavalla tähtitieteilijä tai kosmologi voi antaa syventävää näkökulmaa juuri tähän aiheeseen? Entä mikä lienee tieteiskirjailijan erityisala, onko se historiallinen, teologinen, tai kenties psykologiaan tai valtiotieteisiin liittyvä?

Kun jutun lukee, ymmärtää kyllä, miksi juuri nämä henkilöt on valittu haastateltaviksi. Syksy Räsänen, Esko Valtaoja ja Risto Isomäki ovat poikkeuksellisen sivistyneitä ja sanavalmiita henkilöitä, joilla riittää näkemystä antamaan kiinnostavia kommentteja miltei mistä tahansa aiheesta.

On silti vaikea välttää ajatusta, onko heillä todella niin paljon annettavaa tähän aiheeseen, että heitä kaikkia kannattaa haastatella? Vieläpä niin, että he muodostavat puolet haastatelluista (joita siis itse jutussa mainitaan yhteensä kuusi - heistä valtiotieteen tohtori Pekka Visuria ei vain jostain syystä ingressitekstissä muisteta mainita) ja myös tekstisisällöstä lähes puolet perustuu ilmeisesti heidän näkemyksiinsä.

Itse ainakin pitäisin melko erikoisena, jos vaikkapa suhteellisuusteoriaa tai nanoteknologiaa käsittelevän artikkelin haastatelluista puolet edustaisi täysin aiheeseen liittymättömiä tieteenaloja, ja heitä myös kohdeltaisiin jutussa tasa-arvoisina asiantuntijoina muiden rinnalla. Toki esim. aiheeseen perehtyneellä psykologilla voisi olla paljonkin kiinnostavaa annettavaa myös tällaiseen keskusteluun, mutta silti jotenkin näkisin että poikkitieteellinen harrastuneisuus ei kanna niin pitkälle, että sille kannattaisi haastateltavia valittaessa antaa yhtä suuri painoarvo kuin aiheeseen syvällisemmin perehtyneille henkilöille. Luulisi maastamme löytyvän riittävästi tohtoreita, että useimpiin kysymyksiin olisi mahdollista löytää Risto Isomäkeä uskottavampiakin asiantuntijoita haastateltaviksi.

Mitä kertoo maastamme, että yhteiskuntatieteellisissä kysymyksissä käännytään sanavalmiiden fyysikoiden puoleen? Jos kosmologin mielipide tarvitaan vahvistamaan sosiologin käsitys oman tieteenalansa kysymyksestä, liikutaan mielenkiintoisilla vesillä. Ovatko toiset tieteenalat enemmän tiedettä ja toiset enemmän mielipidekysymyksiä? Näin voisi helposti kuvitella, kun seuraa, miten monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä tuohtuneesti esitetyt mielipiteet todellakin saavat täyden medianäkyvyyden tutkimustiedon jäädessä tavalliselta kansalta täysin piiloon.

Muistan opiskeluajoilta, miten yllättävän monilla humanististen alojen opiskelijoilla oli omat käsityksensä teknisten alojen opiskelijoiden sosiaalisista taidoista ja kyvystä kertoa mitään kenenkään normaalin ihmisen mielestä kiinnostavaa. Tämän hetken näytöillä teillä humanisteilla olisi kuitenkin aika paljon petraamista viestintätaidoissanne. Ette kai te oikeasti aio jättää kansan sivistämistä myös omissa oppiaineissanne luonnontieteilijöiden vastuulle?

Miksi rasismia pitää vastustaa?

Minä olen tavallinen suomalainen äiti. Lapseni ovat tavallisia suomalaisia lapsia. Myös lähipiirini koostuu lähes täysin valkoisista suomalaisista.
Maahanmuuttokriitikoiden väitteet eivät siis juurikaan kosketa minua henkilökohtaisesti.

Silti koen tärkeäksi, että he eivät saisi täysin dominoida maahanmuuttoon liittyvää keskustelua. Heiltä tulee vaatia perusteluja ja faktoja väitteidensä tueksi. Heidän totuuksiaan tulee kyseenalaistaa ja väsymättä etsiä vaihtoehtoisia selityksiä heidän tarjoamilleen syy-seuraus-suhteille.

Miksi näin?

Tämän syksyn aikana julkisuudessa on puitu jo ainakin kahta kotimaista fiktiivistä maahanmuutto-ongelmaa.

Pia Kauman herkkäuskoisuus liittyen toistuvasti eri muodoissa esiin nouseviin valheisiin siitä, miten helppoa mamujen on saada rahaa sossusta, innosti ihmisiä mm. valokuvaamaan lastenvaunujen kanssa kulkevia tummaihoisia ihmisiä.

Pääkaupunkiseudulla riehuviin teineihin liittyvät uutiset näyttävät saaneen moneltakin mopon karkaamaan täysin käsistä. Väärän värisistä lapsista kyseenalaisin perustein tehtyjä listoja kierrätetään sosiaalisessa mediassa.

On selvää, että ulkomaalaistaustaisilla ei tule olla minkäänlaisia erivapauksia tai etuoikeuksia, jotka eivät vastaavassa tilanteessa oleville kantaväestön edustajille kuulu. Laki on sama kaikille.

Vastaavasti pitäisi olla selvää, että lain on tarjottava ulkomaalaistaustaisillekin vastaava suoja kuin kantasuomalaisille - emmehän esimerkiksi halua että heitä koskevat heikommat työehdot veisivät meidän työpaikkojamme. Ja toisaalta myös, jos haluamme heidän noudattavan lakejamme, meidän on nähtävä se vaiva että kerromme heille niistä. Jos haluamme heidän tekevän työtä leipänsä eteen, meidän on annettava heille siihen mahdollisuus. Jos haluamme heidän kunnioittavan meitä, myös meidän on kohdeltava heitä inhimillisesti.

Rasististen väitteiden suhde todellisuuteen

Rasistiset väitteet voivat olla silkkaa valhetta, kuten vaikkapa tarina siitä, että somalit saisivat jokaiselle lapselleen käyttämättömät lastenvaunut sossusta. Joskus taas väitteet ovat niin huolella valikoitua totuutta, että lopputulos on luettavissa valheeksi. Tämä on tilanne esimerkiksi parin viime kuukauden aikana tapahtuneiden nuorten tekemien ryöstöjen ja pahoinpitelyjen suhteen.

Vaikka uutiset ovat selkeästi kertoneet, että sekä tekijöissä että uhreissa on ollut sekä maahanmuuttajia että kantasuomalaisia, blogit, keskustelupalstat ja sosiaalisen median kommentit tuovat eteen väitteitä, että kysymys olisi nimenomaan maahanmuuttajien kantasuomalaisiin kohdistamista rikoksista. (Tämä "kantasuomalaiset tekijät" -tieto on kyseenalaistettu väittämällä, että kysessä ovat olleet romanit. Ko. kansanryhmähän on ilmeisesti myös laskettavissa maahanmuuttajiksi, vaikka se onkin ehtinyt vaarantaa lastemme turvallisuuden jo 500 vuoden ajan. Maahanmuuttajauhreihin liittyvät väitteet lienee vain sivuutettu epäkiinnostavina, ja toki ihan tilastollisten todennäköisyyksien valossa he ovat varmastikin olleet uhreissa vähemmistönä, mikäli uhrit on todella valikoitu sattumanvaraisesti.)

Kun sitten viranomaiset tekevät julkisuudessa kaikkensa saadakseen hieman realismia tähän paniikinomaiseen kiihkohurmosmouhotukseen, heidän väitetään vähättelevän tapahtunutta.

Peruskuvio rasistisissa päättelyketjuissa tuntuu olevan se, että koska maahanmuuttajat ovat pohjimmiltaan rikollisia ja vähemmän ihmisiä, kaikki heidän tekemänsä virheet selittyvät etnisellä taustalla. Se, joka tuo esiin tilastoja, joiden valossa esimerkiksi maahanmuuttajien korostunut osuus rikostilastoissa selittyisi lähes täysin taloudellisilla ja sosiaalisilla tekijöillä joiden vaikutusta voisimme esimerkiksi nuorisotyöhön panostamalla pienentää, on puolueellinen mamunrakastaja joka vihaa omia heimoveljiään. Pyrkimys ymmärtäähän on tässä yhden totuuden maassa täsmälleen sama asia kuin kritiikitön hyväksyminen.

Osa rasistisista väitteistä on niin absurdeja, että on vaikea uskoa, että niitä on edes esitetty vakavissaan. Mutta kuten lastenvaunukohu osoittaa, ihmisistä on kiva uskoa herkullisia tarinoita silloinkin kun niissä ei ole mitään järkeä. Ihmisillä on myös mielenkiintoinen tapa muokata minäkuvaansa ja todellisuuskuvaansa siltä pohjalta, mitä he itse tekevät tai sanovat, ikään kuin jälkikäteen oikeuttaa tekemisensä. Vihakaan ei vähene sitä hehkuttamalla vaan kasvaa.

Surullista tässä ei ole vain vihaan ja valheisiin ripustautuminen, vaan myös se, että jos kieltäydymme etsimästä ja analysoimasta syitä, kieltäydymme samalla löytämästä ratkaisuja.


Kaikki maahanmuuttajia koskevat epämiellyttävät väitteet eivät tietenkään ole rasistisia. On esimerkiksi totta, että eri väestöryhmien välillä on eroja siinä, kuinka suuri osuus syyllistyy tietyn tyyppisiin rikoksiin. Toisaalta minkään etnisen ryhmän edustajista valtaosa ei ole rikollisia, ja siksi rikollisuuden selittäminen pelkällä etnisellä taustalla on helposti alas ammuttava väite.

Samoin kieliongelmat ja kulttuurierot aiheuttavat sen, että maahanmuuttajat saattavat tehdä virheitä, jotka meistä tuntuvat omituiselta. Suuri osa näistä virheistä on luonteeltaan kohtuullisen harmittomia, ja useimpien toistuminen on estettävissä ystävällisellä opastamisella.

Kulttuurien väliset erot vaikuttavat siihen, miten helppoa tai vaikeaa uuteen ympäristöön on sopeutua, tämän tietävät myös kaikki ulkomailla asuneet suomalaiset, eikä faktojen ääneen sanominen ole itsessään rasistista. Näihin ristiriitoihin voidaan hakea monenlaisia ratkaisuja. Rasistisessa retoriikassa ratkaisujen olemassaolo kuitenkin usein kielletään.

Entä inhimillisyys?

Aivan niin kuin koulu- tai työpaikkakiusaamisen vaikutus sosiaaliseen ilmapiiriin voi haavoittaa myös tilannetta avuttomana sivusta seuraavaa yhteisöä, myös ihmisten jakaminen ulkoisten piirteittensä perusteella enemmän ja vähemmän ihmisiin haavoittaa yhteiskuntaa.

Kun vähempiarvoisia on hyväksyttyä kohdella halveksuen, se tarkoittaa myös sitä että heidän fyysinen koskemattomuutensa ei ole erityisen tärkeä asia.

Nykypäivänä on todella hätkähdyttävää lukea kuvauksia siitä, miten vaikkapa rapakon tuolla puolen mustaihoisia saatettiin kohdella silloin kun orjuus oli vielä ok. Toistaalta esimerkiksi Intian kastittomat ovat tälläkin hetkellä käytännössä vailla lain suojaa. Emmekä me suomalaiset ole aina itsekään toimineet kovin ihailtavasti vaikkapa suhteessa saamelaisvähemmistöön.

Yksi rasistin tunnusmerkki onkin se, jos henkilö ei näe mitään ongelmaa siinä, jos nuorisoväkivallan ehkäisemiseksi perustetaan katupartioita, jotka toimillaan pakottavat ulkomaalaiselta näyttävät ihmiset väkivallan pelossa eristäytymään yhteiskunnasta.

Mitä tapahtuu turvallisuudelle?

Vaikka omat lapsemme eivät joutuisi koskaan kärsimään itseensä kohdistuvasta rotuerottelusta kumpuavasta epäinhimillisestä kohtelusta, rasismin arkipäiväistyminen lisää riskiä että he joutuvat todistamaan tällaisia tilanteita. Toki lapset voivat joutua kohtaamaan väkivaltaa ja ahdistelua muistakin syistä, eikä rasismi ole heidän kannaltaan erityisen vahingollinen asia (silloin kun eivät itse ole rasismin kohteena), mutta yhtä kaikki väkivallan näkeminenkin vaikuttaa heihin. Se voi aiheuttaa ahdistusta ja uhriutumista, mutta myös saada kokeilemaan, keitä kaikkia on lupa kohdella huonosti.

Kun riistämme joltakin joukolta inhimillisyyden, tuossa joukossa edes lapset eivät ole turvassa rasistiselta huutelulta ja väkivallalta. Eikä ongelma kosketa vain maahanmuuttajien lapsia. Samojen uhkien pelossa saavat elää ulkomailta adoptoidut lapset, he joilla vain toinen vanhemmista on suomalainen, sekä he joilla vain sattuu olemaan epämiellyttäviin vähemmistöihin viittaavia piirteitä. Ihmisen ihonväri ei myöskään ole asia, joka yhteiskuntaan sopeutumisen myötä kameleontin lailla maastoutuisi paikallisväriin. Ihminen voi olla musta, vaikka hänen vanhempansa ja kaikki isovanhempansakin olisivat syntyneet Suomessa.

Rasististen hyökkäysten kohdistaminen lapsiin on erityisen kuvottavaa siksi, että lapsilla ei yleensä ole juurikaan vaikutusmahdollisuuksia siihen, missä he asuvat, ja tästä syystä he ovat viattomia uhreja siinäkin tapauksessa, että maahanmuuttokriitikoiden väitteet holtittoman maahanmuuton vahingollisuudesta pitäisivät paikkansa. Useimmilla lapsilla on myös ainakin jossain määrin suomalainen identiteetti, monet ovat eläneet koko elämänsä täällä, ja tästä syystä esimerkiksi kehotukset kotiinpaluusta ovat heille erittäin hämmentäviä. Sattumanvaraiset hyökkäykset tekevät elämästä stressaavaa, mikä vaikuttaa monin tavoin lasten mahdollisuuksiin kehittyä kunnianhimoisiksi opiskelijoiksi, innovatiivisiksi työntekijöiksi tai tasapainoisiksi vanhemmiksi.


Rasististen väitteiden luomat uhkakuvat heikentävät turvallisuudentunnettamme ja repivät syvemmäksi juopaa maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Kantaväestön pelot kasvavat, vaikkei siihen edes olisi perusteita. Ymmärrettävästi vihamielinen ympäristö lisää myös maahanmuuttajien pelkoja. Tämä ei ainakaan helpota heidän mahdollisuuksiaan integoiroitua yhteiskuntaan: oppia kulttuuriamme, löytää työpaikka, omaksua ja oppia arvostamaan meidän tapojamme.

Suomessa välillä tuntuu, että pelkästään se että olet nuori (mies) joka ei pukeudu riittävän konservatiivisesti, riittää syyksi sille että tulet kohdelluksi kuin rikollinen. Ei olekaan yllättävää, että osa nuorista alkaa myös toimia sen mukaan. Jos maahanmuuttajanuori lisäksi saa seurata sivusta omien vanhempiensa kamppailua työnhaussa, tai ympäristön oletuksia heidän työttömyydestään vaikka molemmilla olisikin työpaikka, ei liene yllättävää, jos hän ei näe itsellään menestymisen mahdollisuuksia osana tätä yhteiskuntaa. Nuoret tarvitsevat vahvan yhteisön tuekseen selviytyäkseen tulevaisuudenuskoisina vihamielisessä ympäristössä, eivätkä esimerkiksi suomalaisten tiukat linjaukset perheenyhdistämisissä edistä näiden tärkeiden yhteisöjen kehittymistä.

Rasistien mouhottaessa maahanmuuttajien tekemisistä, yleinen vaatimus tuntuu olevan, että lain pitäisi olla sama kaikille. Näiden ihmisten puheet ja teot kuitenkin viittaavat siihen, että heille ongelma on juuri siinä, että laki on sama kaikille. Että sossun ei heidän mielestään pitäisi antaa mamulle yhtä avokätisesti rahaa kuin kantasuomalaiselle. Että rikosten tutkinnassa, ehkäisyssä ja rangaistuksia jaettaessa mamulle ei saisi taata samaa lain turvaa kuin kantasuomalaiselle.

Millaisen tulevaisuuden haluat?

Jokainen voi miettiä, luoko tällainen maahanmuuttokriittinen keskustelu meistä kuvaa maana, joka esimerkiksi houkuttelee ketään tulemaan tänne turistina. Länsimaiden merkitys maailman markkinoilla pienenee koko ajan, ei ole yhdentekevää, miltä me kauempaa katsoen näytämme.

Entä kuinka moni kyvykäs maahanmuuttajanuori vaivautuu jäämään tänne puurtamaan menestyksen toivossa, kun vaihtoehtona on lähteä maailmalle? Ne, joilla olisi parhaat eväät integroitua yhteiskuntaan ja myös tukea yhteisöjään integroitumisesta, sekä parhaat mahdollisuudet luoda vaurautta ja uusia työpaikkoja, ovat myös niitä, joille lähtö on helpointa. Mitä enemmän suvaitsemme rasismia, sitä vähemmän maahanmuuttajayhteisölle jää mahdollisuuksia antaa yhteiskunnallemme muutakin kuin kustannuksia ja rikosuutisia.

Ja mitä niihin innovaatioihin tulee, ei sellaisia synny ympäristössä, jossa erilaisuus on kiellettyä. Uutta syntyy kyseenalaistamalla, haastamalla, kokeilemalla, vaihtamalla näkemyksiä ja etsimällä uusia näkökulmia vuorovaikutuksessa erilaisten ihmisten kesken.


Äitinä toivon todella, että väkivallantekijät saadaan kiinni ja teot loppumaan. Enemmän kuin tätä teinijoukkoa pelkään kuitenkin sitä, mitä tapahtuu, jos emme ryhdy määrätietoisemmin työskentelemään eriarvoistumisen ja syrjinnän vähentämiseksi. Mitä tahansa ei tietenkään voida sallia sillä verukkeella, että joku edustaa toista kulttuuria, mutta yllättävän suuri on se erilaisuuden kirjo, jonka keskellä ihmisen on mahdollista elää onnellista elämää.

Pia Kauma ja lastenvaunujen dilemma

Kokoomuksen Pia Kauma on herättänyt keskustelua aiheesta, saavatko maahanmuuttajat muita parempia sosiaalitukia. Ilta-Lehti selvitti likipitäen samaa asiaa viime tammikuussa päätyen tulokseen että maahanmuuttajien tuet eivät ole sen suurempia kuin muidenkaan saamat edut, ja samaa asiaa on vakuutettu asiantuntijavoimin myös muissa yhteyksissä.

Tämä ei kuitenkaan riitä, koska Kauma on kentällä toistuvasti törmännyt väitteisiin, että nimenomaan lastenvaunuostoksissa maahanmuuttajia suositaan sossun luukulla. Nyt tämä asia pitäisi selvittää perusteellisesti, jotta saadaan ikäviltä huhuilta katkottua siivet ja mahdolliset väärinkäytökset kuriin.

Valveutuneet kansalaiset ovatkin ryhtyneet pyyteettömään talkootyöhön ongelmien paljastamiseksi valokuvaamalla lastenvaunujen kanssa liikenteessä olevia maahanmuuttajia. Toivottavasti he eivät levittele valokuviaan pahantahtoisesti sosiaalisessa mediassa vaan lähettävät ne suoraan selvitystä puuhaavalle Pia Kaumalle korvaamattomaksi todistusaineistoksi asiain tilasta. Näin toimien saamme varmasti vastauksen mieliämme kalvavaan mysteeriin.

Kuvat saatuaan Kauman ensimmäinen tehtävä onkin selvittää, mitä vuosimallia kuvatut lastenvaunut ovat. Yllättävää kyllä, joskus käytetytkin lastenvaunut voivat näyttää kuntonsa puolesta uusilta - varsinkin jos niitä on vaivauduttu huoltamaan. Samoin uusiakin vaunuja voi saada halvalla, jos ajoittaa ostoksensa aikaan, jolloin uudet mallit ovat juuri saapuneet ja kauppa haluaa epätoivoisesti eroon edellisvuoden malliston viimeisistä kappaleista. Siksi valokuvia on syytä verrata kaikkien lastentarvikeliikkeiden tämän vuoden valikoimiin sen varmentamiseksi, onko kyse varmasti uudesta vaunusta vai kenties kuitenkin vain hyväkuntoisesta vanhasta lastenvaunusta.

Kun tämä tehtävä on saatu valmiiksi, Kauman tarvitsee selvittää enää kaksi asiaa. Ensimmäinen selvitettävä asia on, onko kuvatun vaunun omistajaperhe nostanut sosiaalitukia. Niin yllättävää kuin tämä rasisteille onkin, kaikki mustaihoiset eivät elä yhteiskunnan tuilla. Ilman maahanmuuttajien työpanosta pääkaupunkiseudun bussilinjastosta jouduttaisiin karsimaan karkeasti arvioiden puolet vuoroista, ja lisäksi hukkuisimme **skaan, koska siivoojia ei olisi tarpeeksi pitämään koulujamme, kauppakeskuksiamme ja työpaikkojamme viihtyisinä. Yllättävää kyllä maahanmuuttajia työskentelee myös monissa muissa tehtävissä, jopa sellaisissa, joista maksettavalla palkalla pystyy elättämään perheensä.

Kun näin epäilyksenalaisista perheistä on saatu karsittua pois käytettyjen vaunujen käyttäjät sekä ne jotka eivät rasita maamme sosiaaliturvajärjestelmää, jäljellä on enää sen selvittäminen, kuinka moni kuvatuista on saanut vaunujen hankkimiseen sossusta enemmän rahaa kuin mitä kantasuomalainen olisi saanut.

Toivotan Kaumalle onnea selvitystehtäväänsä. Tämän pienen harjoituksen jälkeen hän voikin pysähtyä pohtimaan rasistisen retoriikan tehoa. Sitä, miten pieni joukko äänekkäitä vaiheiden levittäjiä voi luoda vaikutelman tosiasiasta tai yleisestä mielipiteestä. Sitä, miten paljon resursseja valuu hukkaan, jos aivan jokaista vastaantullutta rasistista väitettä lähdetään faktoja selvittäen kumoamaan. Sitä, miksi ne äänekkäät, tunteisiin vetoavat valehtelijat saavat viestinsä uppoamaan niin hyvin, samalla kun faktojen pohjalta argumentoivat asiantuntijat kyllästyvät vastaamaan toistuvasti samoihin perättömiin väitteisiin höystettynä syytöksillä selvitysten puolueelisuudesta. Tai kuinka paljon ihan tavallisten perheiden turvattomuudentunnetta lisää tilanne, jossa tällaisten julkisuudessa esitettyjen väitteiden jälkeen he kokevat tulevansa vainotuiksi omassa naapurustossaan.

Pidä huolta, ISIS

Viime aikojen mielettömien ulkomaanuutisten keskellä maailman absurdius pääsi taas uudelle tasolle, kun Irakia ja Syyria terrorisoivan Isis-järjestön nimissä esiintyvä nuori mies kehotti suomalaisia liittymään islamilaiseen kalifaattiin, jossa kaikista pidetään huolta.

Suomalainen hyvinvointivaltiomme on kaukana täydellisestä, mutta itse koen että se on kuitenkin suhteellisen hyvin onnistunut pitämään kaikista huolta. Vaikka meiltäkin löytyy köyhiä, sairaita ja asunnottomia, pystymme kuitenkin lähes kaikille tarjoamaan ainakin jonkinlaisen elintason. Meillä on kansainvälisesti vertaillen hyvin turvallista, ryöstön tai väkivallan uhriksi joutuminen on harvinaista, koska ihmisten ei täällä tarvitse turvautua rikoksiin selviytyäkseen hengissä. Vaikka vähemmistöjen edustajat eivät välttämättä saa aina tasa-arvoista kohtelua valtaväestöön verrattuna, heidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä esimerkiksi poliisin harjoittamaa mieletöntä väkivaltaa.

Mikä siis on paremmin Isisin riveissä?

Uutisista päätellen Isisin tapa pitää huolta on hieman toisenlainen. Järjestö on kunnostautunut mm. vähemmistöjen vainoamisessa, ryöstelyssä, raiskaamisessa ja murhaamisessa. Naiset, lapset ja vanhukset (taisteluikäisistä miehistä puhumattakaan) saa ilmeisesti heidän ideologiansa mukaan näännyttää nälkään tai vaikkapa haudata elävältä, jos he vain sattuvat olemaan muita kuin muslimeja, tai väärää uskonsuuntausta seuraavia muslimeja, tai täysipäisiä muslimeja joiden mielestä uskonnolliset erimielisyydet eivät riitä syyksi tappamiseen.

Anteeksi nyt vain, mutta minun on todella vaikea käsittää, miten kukaan järjissään oleva ihminen haluaisi liittyä tällaiseen joukkoon, saati tulla heidän huolehtimakseen.

Tällä viikolla tämä hämmästyttävä ristiriita vihdoin ratkesi. Isis onkin järjestö, joka on omistautunut huolehtimaan kissoista. Mikäpä olisikaan luonnollisempaa, kuin fyysisesti ja psyykkisesti rankan murhapäivän jälkeen rentoutua rapsutellen söpöjä, pörröisiä kissanpentuja! Islamilainen kalifaatti on siis pohjimmiltaan kissanystävien paratiisi, ja pienet ikävämpää julkisuutta tuoneet rajaselkkaukset ovat vain sivuseikka joukolle, joka keskittää kaiken tarmonsa sen eteen, että jokaisella Lähi-Idän kissalla olisi hyvä olla!

Toivottavasti tämä rekrytointimateriaali saakin jatkossa järjestön riveihin enenevässä määrin niitä, jotka keskittyvät ihan täysipäiväisesti hoitamaan kissoja, ja jättävät ne terroristihommat ihan kokonaan väliin. Vielä jos joukossa olisi joku, joka keksisi näille nyt enemmän julkisuutta saaneille tunnevammaisille tulevaisuuden toivoille jonkin vähän rakentavamman tavan purkaa myöhäispuberteettista angstiaan. Jos vaikka ryhtyisivät tekemään taidetta!

Avioliiton reunaehdoista

Timo Soini "pohti" hiljattain avioliiton reunaehtoja blogissaan. Kertoo paljon ennakkoluulojen voimasta, että laajan asiantuntijajoukon kerrottua eduskunnassa järkisyiden ja lapsen parhaan tukevan selkeästi sukupuolirajoitteen poistamista avioliiton kriteeristöstä, Soinin argumentaatio on edelleen tasolla, että jos homoliitot hyväksytään, kohta hyväksytään kaikki muukin. Näinhän ilmeisesti on uhannut käydä jo rekisteröidyn parisuhteen myötä?

"Tärähtäneistön" puolesta voin vastata Soinille: homoliittojen kannattajat eivät ole homogeeninen, keskenään samalla tavalla ajatteleva joukko. Mukana on varmasti myös niitä, jotka mielellään kyseenalaistaisivat muitakin avioliiton reunaehtoja. Tässä suhteessa joukko ei kuitenkaan ole yksimielinen, eikä ole syytä olettaa, että homoliittojen kohtelu avioliittoina johtaisi polygamian tai lapsiavioliittojen yleiseen hyväksymiseen - kummallakaan ei ole mainittavaa kannatusta maassamme.

Perustelut ikärajojen alentamiseen tai osapuolten lukumäärän kasvattamiseen eivät ole samat kuin sukupuolineutraaliutta kannattavat argumentit. Ainoa yhteinen argumentti lienee olemassaolevien perheiden tilanteen parantaminen, mutta se ei yksin riitä syyksi mahdollistaa moniavioisten tai lapsiavioliittojen solmimista maassamme.

Siinä missä homoliittojen kieltämiseen on vaikea keksiä muita perusteluja kuin se että joitakin meistä iljettää ajatus homoseksistä ja joidenkin mielestä Jumala ei tykkää siitä, lapsiavioliittojen kieltämistä voi perustella sillä, että se suojelee lasten mahdollisuuksia kasvaa tasapainoisiksi ja terveiksi aikuisiksi. Avioliiton alaikäraja ei myöskään estä keitään kahta ihmistä avioitumasta keskenään, se vain joissain tapauksissa saattaa pakottaa odottamaan. (Lapsilla kun on tapana kasvaa aikuisiksi, ja useimmat myös viettävät suurimman osan elämästään aikuisina.)

Moniavioisuuden kieltämistä taas voidaan perustella yksinkertaisella matematiikalla, jonka mukaan rauhanomaisessa yhteiskunnassa yksilön mahdollisuudet kumppanin löytämiseen ovat parhaat silloin kun kenelläkään ei ole lupaa omia itselleen useampaa kumppania yhtä aikaa.

Lisäksi kun meillä on jo käytössä rekisteröity parisuhde, avioliiton ulottaminen myös homoseksuaaleille lähinnä yksinkertaistaisi asioita. Kun tämä "pilotointivaihe" ei aiheuttanut maailmanloppua eikä täydellistä moraalista turmellusta, tasa-arvoisen avioliittolain vastustaminen vaatisi vankempia perusteluja kuin sen että minulle henkilökohtaisesti riittää tämä nykyinen lainsäädäntö.

Mitä vielä tulee tähän porttiteoriaan koskien avioliiton rajoitteiden laajempaa murtamista, muistuttaisin ettei rajojen siirtäminen ole muuallakaan kadottanut niitä rajoja kokonaan. Esim. aikanaan radikaali päätöksemme antaa myös naisille äänioikeus ei ole johtanut lasten äänioikeuteen.

Lisäksi toivoisin Soinin luettelevan joitakin niistä maista, joissa hyväksytään sekä homoliitot että lapsi- ja/tai moniavioiset avioliitot. Erityisen hienoa Soinin argumentaation kannalta tietysti olisi, jos näitä maita olisi enemmän kuin niitä jotka hyväksyvät vain homoliitot tai vain lapsi- ja/tai moniavioiset liitot. Jos joku näistä supersuvaitsevaisista maista vieläpä hyväksyy myös lähisukulaisten väliset avioliitot, lupaan harkita uudelleen omaa käsitystäni Soinin politiikan uskottavuudesta.

Jos taas tällaisia maita ei löydy, esiin nostetut epäilykset voi taas kerran kuitata osoitukseksi politiikasta, jota ohjaavat ennakkoluulot faktojen sijasta.

Onko miehellä oikeutta suojeluun?

Timo Soini ilmaisi populistiseen tapaansa ilmeisesti melko monenkin suomalaisen tunnot maahanmuuton kipukohdista kysymällä, miksi juuri nuoret miehet pakenevat sotaa käyvistä maista. Valitettavasti en onnistunut löytämään linkkiä suoraan tähän keskusteluun, mutta sitä on kommentoitu ainakin Hesarissa kahteenkin otteeseen, sekä YLE:llä.

Koska talvisota, suomalaisella miehellä on perintötekijöissään oikeus tuntea ylpeyttä siitä, että täällä ollaan valmiita kuolemaan isänmaan puolesta. Se, että monen omat sotakokemukset rajoittuvat korkeintaan vuoden ulkoiluun Suomen armeijan varusteissa sekä aiheeseen liittyvän viihdegenren tarjoamien sankarimyyttien harrastamiseen ei tietenkään rajoita kenenkään oikeutta paheksua sitä, että joku joka oikeasti joutuu tekemään valinnan pakenemisen ja tapetuksi tulemisen välillä, valitsi näistä ensimmäisen.


Se Soinilta taisi jäädä kuitenkin kertomatta, mikä olisi se tapa, jolla vaikkapa syyrialaisten nuorukaisten tulisi maatansa puolustaa?

Talvisotalogiikalla ratkaisu olisi varmaankin liittyminen armeijaan, mutta tässä tapauksessa sen hyöty olisi ehkä hieman kyseenalainen, kun juuri omaa kansaa teurastava armeija on Syyrian keskeisimpiä ongelmia. Toinen vaihtoehto olisi liittyä johonkin kapinallisryhmittymään, mutta toisaalta niidenkin kerrotaan terrorisoivan siviilejä, joten jälleen kerran, tavallisen syyrialaisen lienee vaikea löytää sitä joukkiota, jonka riveissä pääsisi aidosti puolustamaan isänmaataan. 


Uutisia seuratessa myös helposti käy mielessä, ettei Syyrian ongelma liity rintamakarkurimiehiin vaan ennemminkin siihen, että niin moni mies siellä on syystä tai toisesta valmis tarttumaan aseisiin.

Modernit sisällissodathan eivät edes ole valtioiden sisäisiä asioita, vaan aseita ja taistelijoita virtaa naapurimaista tehden tavantallaajan mahdollisuudet maansa puolustamiseen melko heikoiksi.

Kuinka hyvin pärjäsivät miehet Srebrenicassa? Kuinka maataan ja oikeuksiaan puolustavat Krimin tataarit? Kuinka rakennetaan rauhaa Irakin tai Afganistanin kaltaiseen maahan, jossa sotiminen ja sen mahdollistamat ansaintamallit (ihmiskaappauksista mustan pörssin elintarvikekauppaan) ovat monen miehen pitkäaikainen elämäntapa ja ainoa elinkeino? Onko rauhan rakentaminen edes mahdollista ilman miehiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja tulevaisuuden unelmansa jossain, missä voi kouluttautua muuhunkin kuin murhaamiseen?


Syyrian tilanteen tai oikeastaan minkä tahansa tämän päivän kriisin vertaaminen talvisodan ihmeeseen on vähintäänkin ontuvaa. Jos suomalainen vertailukohta on pakko hakea, se löytyisi kenties paremmin ajalta, jolloin Ruotsin ja Venäjän armeijat vuoron perään marssivat alueemme halki siirtäessään maittensa välistä rajaa. Tuon ajan suomalaiset miehet eivät toki paenneet ulkomaille, mutta syy siihen tuskin oli siinä, että he olisivat kokeneet tarpeelliseksi puolustaa isänmaataan. Ennemminkin heillä ei ollut vaihtoehtoa, ja niin löytyy Syyriastakin yhä paljon siviilejä, myös nuoria miehiä, armeijalle ja kapinallisille tapettavaksi.

Vaihtoehtoisesti voisimme etsiä vertailukohtaa kansalaissodasta. Olisiko se päättynyt huonommin, jos tavalliset talonpojat ja työläiset olisivat karanneet ulkomaille odottamaan tilanteen rauhoittumista?


Onkin mielenkiintoista, että siinä missä Persut profiloituvat tavallisen heteromiehen puolestapuhujina, niin tässä yhdessä asiassa he eivät sitä ole. Miehellä on siis heidän mielestään oltava oikeus äijäilyyn, mutta ei suojaan silmittömältä, järjettömältä väkivallalta?


Suomalaisista sotien traumatisoimista miehistä ja heidän kohtelustaan on vihdoin alettu puhua. Kenties sotatoimien aikana oli välttämätöntä ylläpitää myyttiä, että normaalit miehet eivät tappamista säikähdä, mutta sodan jälkeen tämä suhtautuminen oli kovia kokeneiden miesten ja heidän perheittensä kannalta kohtuutonta.

Voisimmeko vihdoin hyväksyä sen, ettei miehuuden tärkein mitta ole kyky tappaa ja katsoa tappamista? Että miehelläkin on oikeus tuntea, pelätä ja saada suojelua? Ainakin silloin, kun tarjolla ei ole sellaista korkeampaa päämäärää, jonka eteen uhrautumalla olisi oikeasti mahdollista saavuttaa jotain?

Kenties näin löytäisimme paitsi myötätuntoa sotaa pakenevia kohtaan, myös jotain sellaista itsestämme, mikä auttaisi meitä kansakuntana pääsemään yli omasta yhteisestä traumastamme.

Ole toiselle enkeli

Seison apteekin kassajonossa, edelläni vanhus, joka tyhjentää hitaasti lompakkoaan kassalle. Kevätauringon valo siivilöityy kaihdinten raoista kassalla seisovan farmaseutin harmaisiin hiuksiin.

Kaukokaipuu iskee. Ajatus harhautuu Bad Krozingeniin, saksalaiseen pikkukaupunkiin, jossa osin korkeatasoisen sydänsairaalan ansiosta vastaan tulee paljon vanhuksia ja kehitysvammaisia. Joka korttelista löytyy apteekki. Pienen keskustan kävelykaduilla on rauhallista, lapset ja nuoret nauravaisia, ihmiset ystävällisiä. Olutta ja kausiherkkuja (pian taas viereisessä laaksossa kasvatettua parsaa!) nautitaan ravintoloiden terasseilla. Leipä on hyvää ja aina tuoretta.

Näkymä yli maissipeltojen kohti Schwartswaldin vuoria häviää, kun kassalta kuuluu ärtynyt tokaisu "eihän siitä puutu kuin pari euroa". Vanhus alkaa hämmentyneen oloisena kerätä rahoja takaisin lompakkoonsa. Palaan maanpinnalle ja korvieni välissä alkaa raksuttaa. 

Pitäisikö tarjoutua maksamaan puuttuva summa? Mitä jos hän ei halua? Toiset voivat suhtautua suorastaan vihamielisesti siihen, jos heille tarjotaan rahaa. Toisaalta ehkä voisin silloin pyytää, että hän laittaisi vastaavan summan puolestani hyväntekeväisyyteen. Mutta mikä olisi se tapa, jolla apuaan pitäisi tarjota, ettei vaikuta liian tungettelevalta tai ylimieliseltä? 

Ja ennen kuin ehdin avata suutani, tilanne on jo ohi. Olisi noloa juosta toisen perään, ja sitä paitsi hankalaa, kun itsellä on taapero rattaissa ja viisihenkisen perheen ruokaostokset mukana. Lisäksi seuraava jonossa odottaa, että hoidan omat ostokseni reippaasti, jotta hänkin saisi vuoronsa.

On helppo selittää itselleen, miksi näin kävi. Asiahan ei todellakaan kuulunut minulle. Rattaiden ja kassien keskeltä olisi ollut hankalaa singahtaa tilanteeseen avuksi. Kun vielä tajusin tilanteen hetkeä liian myöhään. Ja olisihan joku muukin voinut. Sitä paitsi eihän kukaan edes ollut varsinaisessa hädässä, ihan oikeasti avun tarpeessa, kyse oli vain pienestä rahasummasta. Siksihän minä maksan veroja, että yhteiskunta maksaa vanhuksille näiden tarvitsemat lääkkeet. Tämä ei nyt vain ollut osannut varata oikeaa summaa mukaansa, sattuuhan sitä!

Toisaalta, monet vanhukset eivät käytä pankkiautomaattia. Ehkä hänen piti lähteä kotiin hakemaan rahoja. Tai pankkiin. Liikunta on toki terveellistä, mutta varmastikin hänen aamupäivänsä olisi ollut helpompi, jos olisin vain miettimättä lompakkoineni änkenyt kassalle ja kysynyt, minkä verran rahaa tarvitaan.

Kuulen oman syyttävän ääneni, kun lapseni kieltäytyvät tekemästä pieniä asioita muiden hyväksi: "Se olisi ollut ystävällistä!" Minun budjettini ei olisi siihen kaatunut. Minun elämäni ei olisi siitä muuttunut hankalammaksi. Minulla oli helpoin mahdollinen tilaisuus tehdä jotain äärimmäisen pientä toisen ihmisen hyväksi, jotain pientä jolla olisi voinut olla suuri vaikutus. Enkä osannut tarttua siihen!

Ja kenties nolointa oli että se tapahtui juuri kun muistelin pientä kaupunkia, jossa ohikulkijat huomasivat toisensa. Jossa sain rattaiden kanssa kulkiessani apua ennen kuin edes tajusin tarvitsevani sitä. Jossa junassa istuvat nuoret miehet katselivat lempeästi hymyillen rattaissa nukkuvaa vauvaani, ja samalla asemalla pois jäädessään kuin ohimennen auttoivat nostamaan rattaat asemalaiturille. Jossa iäkkäät herrasmiehet pysähtyivät hymyillen sanomaan pari kannustavaa lausetta kaupan lattialle tai kadunreunaan väsähtäneelle viisivuotiaalleni.

Miksi en itse osannut toimia samoin?

Ehkä ensi kerralla osaan reagoida nopeammin?

Iso paha suvivirsi

Taas on ryöpsähtänyt keskustelu koulujen uskonnollisista tilaisuuksista, yhtenä yksityiskohtana kysymys siitä, saako Suvivirttä laulaa kevätjuhlassa vai ei. Selvyyden vuoksi mainittakoon tässäkin, että asia ei ole ongelma Suomen muslimeille vaan ihan suomalaissyntyisille uskonnottomille, ja heidänkin keskuudessaan on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, onko asia ongelma ollenkaan, ja jos on, miten isosta ongelmasta on kysymys. Ymmärtäisin, että tyypillisesti Suvivirttä pidetään ongelmista pienimpinä, ja itse olenkin kuullut vain yhden Suvivirren poistamista puoltavan kommentin, jonka mukaan on kiusallista olla paikalla kun toiset laulavat virttä.

(Henkilökohtaisesti en pysty pitämään tätä riittävänä perusteluna perinteestä luopumiseen, sillä veikkaan, ettei koulujen kevätjuhlista pystytä tekemään sellaisia, ettei kukaan läsnäolija pitäisi jotain osaa siitä tavalla tai toisella kiusallisena. Lähtien siitä, että jonkun mielestä on varmasti kiusallista kuunnella puheita ja nuotin vierestä laulamista, puhumattakaan väkisin väännettyjen näytelmien seuraamisesta, varsinkin jos näiden suunnittelussa keskeisimpänä johtotähtenä on ollut ajatus poliittisesta korrektiudesta ja uskonnollisesta neutraaliudesta.)


Suomi toimii edelleen pitkälti sillä oletuksella, että jokainen on luterilainen tai vähintään kristitty, ja tästä näkökulmasta meillä on varmasti tarvetta pohtia tapoja parantaa uskonnonvapauden toteutumista maassamme.

Esimerkiksi perheiden kanssa voisi enemmän keskustella siitä, millaisia koulun tai päiväkodin uskonnolliset tilaisuudet ovat, mitä niissä tapahtuu ja miten niitä käsitellään lasten kanssa. Perheille pitäisi antaa näin mahdollisuus tiedon pohjalta tehdä päätös, osallistuvatko heidän lapsensa näihin tilaisuuksiin vai eivät, ja näitä päätöksiä pitäisi myös kunnioittaa. Ja silloin kun lapsen ei haluta osallistuvan uskonnolliseen tilaisuuteen, sen tilalle tulee löytää lapselle mielekästä vaihtoehtoista tekemistä.

Kaikin osin en kuitenkaan ymmärrä esitettyä kritiikkiä.

Vapaa-ajattelijoiden maalitauluna oleva valtionkirkkomalli yhdistettynä koulujen uskonnonopetukseen on tehnyt Suomesta maan, jossa suurimmalle osalle kansasta uskonnolla ei ole sellaista merkitystä, että se tekisi kanssakäymisestä uskonnottomien kanssa millään tavalla ongelmallista. Uskonasiat koetaan yleisesti henkilökohtaiseksi alueeksi, josta ei juuri puhuta. Globaalissa vertailussa meidän luterilainen kirkkomme naispappeineen ja homoseksuaalien oikeuksia puolustavine piispoineen on suorastaan radikaalisti modernisoitunut yhteiskunnan mukana. Valtion kouluttaessa teologit ja määrätessä uskonnonopetuksen oppimäärien sisällöistä, lapset saavat opetuksessa riittävät tiedot uskontonsa sisällöstä pystyäkseen suhtautumaan kriittisesti ääriliikkeiden tarjoamiin "totuuksiin", ja tämän myötä yhteiskuntamme on uskonnollisesti maltillisimmasta päästä mitä maailmasta löytyy. Vaikka kirkko näkyy monessa paikassa, enimmäkseen se on yhteiskunnassamme melko näkymätön niille, jotka eivät sen apua tarvitse. Tässä mielessä koen, että uskonnottomien asiat ovat maassamme suhteellisen hyvin.

Käydyn keskustelun valossa en voikaan olla miettimättä, antaako elämänkatsomustiedon opetus riittävät eväät uskonnollisen käsitteistön ymmärtämiseen. Kun itselleni on tullut vastaan enemmän ateisteja, jotka tuntuvat suhtautuvan suorastaan hysteerisesti kaikkeen minkä kokevat uskonnolliseksi, kuin kristittyjä, jotka suhtautuisivat mitenkään huomiota herättävällä intohimolla omaan uskontoonsa, oma tulkintani tilanteesta on, että tuntematon pelottaa ja paras tapa lievittää pelkoja olisi tiedon lisääminen. Välillä tuntuu suorastaan surkuhupaisalta, että kaltaiseni luonnontieteellisen maailmankuvan omaava tapakristitty saa kohdata syytöksiä taikauskoisuudesta ihmisiltä, jotka pelkäävät lapsensa menevän jotenkin pilalle, jos tämä näkee ristin, joutuu laulamaan laulua jossa esiintyy sana Luoja, tai kuulee papin puhuvan (hekin ovat muuten ihan tavallisia ihmisiä jotka käyvät kaupassa ja ulkoilevat lastensa kanssa ja tekevät kaikkia muitakin normaaliin elämään kuuluvia asioita). Kummallakohan meistä mahtaa olla suuremmat odotukset uskonnon vaikuttavuudesta?


Uskonnossa ei myöskään ole kyse vain siitä, uskooko Jumalaan vai ei, ja tarkoittaako se sitä että ottaa Raamatun tekstit kirjaimellisesti historiallisina tosiasioina. Uskonto on osa kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja sen täydellinen irti riipiminen jättäisi myös ateistin melkolailla tyhjän päälle. Kuvittelisi kommunistien jo osoittaneen suhteellisen perusteellisesti, että vaikka elämä jatkuu silloinkin kun ihmisistä tehdään juurettomia, se ei sitten kuitenkaan ole kauhean hyvä ajatus.

Vaikka kristinusko on tuontitavaraa, sillä on kuitenkin vuosisatojen historia maassamme. Väite, ettei kristinusko kuulu Suomeen, on laskettavissa samaan kategoriaan kuin väite etteivät suomenruotsalaiset kuulu Suomeen. Suomalainen yhteiskunta ja suomalainen kristillisyys ovat kehittyneet voimakkaasti yhdessä, vuorovaikutuksessa keskenään, ja itse näkisin että ne ovat molemmat hyötyneet tästä.

Voimme toki kyseenalaistaa, tarvitaanko näin voimakasta symbioosia tulevaisuudessa. Perusteltua olisi esimerkiksi siirtää vähitellen valtiolle niitä tehtäviä, joita kirkko sen puolesta nyt hoitaa, jolloin myös kirkon verotuksellista erityisasemaa olisi mielekästä tarkastella.


Joskus perinteitä on voitava muuttaa. Mutta perinteistä luopumiseen tarvitaan parempiakin perusteluja kuin se että ne eivät edusta jonkin äänekkään vähemmistön maailmankuvaa. Enemmistön on huomioitava vähemmistöjen tarpeet, mutta myös vähemmistöjen on suvaittava enemmistön tapoja ja hyväksyttävä se tosiasia, että tietyt asiat ovat pikkuisen hankalampia silloin kun ei itse satu kuulumaan enemmistöön.

Vasenkätisenä pidän itsestäänselvänä, että maailma ei pyöri kaikessa niin kuin minun tarpeitteni näkökulmasta olisi helpointa, ja koen että tämän asian oppiminen on ollut minulle enemmän hyödyksi kuin haitaksi.

Uskonnonvapaus ei toteutuakseen vaadi uskonnollisuuden piilottamista - päin vastoin. Sen sijaan että lähdemme amputoimaan kulttuuristamme kristillisiä elementtejä, voisimme tuoda siihen uusia elementtejä, jotka auttaisivat meitä nykyistä paremmin ymmärtämään toinen toisiamme.

Ympärileikkauksia, hurskastelua ja kulttuurirelativismia

Helsingin Sanomat sävähdytti uuden vuoden kunniaksi kuvareportaasilla, joka käsittelee tyttöjen ympärileikkauksia. Tämän tyyppinen journalismi on tärkeää, koska vaikeat asiat on nostettava valokeilaan, jotta niihin liittyvät ongelmat voidaan ratkaista. Juttu on karua katsottavaa, ja sitä lukiessaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa itse elää kulttuurissa jonka aikuistumisriitteihin ei liity lasten vammauttaminen.

Itse kuitenkin koin suuremman pettymyksen maailmaa kohtaan erehdyttyäni lukemaan Hesarin facebook-sivulla aiheesta esitettyjä kommentteja, joissa lyhyiden järkytyksen ilmausten ja joidenkin asiallisempien puheenvuorojen lomassa toistui pari teemaa, jotka herättävät kysymyksen, miten pieni voikaan ihmisen maailma olla.


Yksi useampaankin kertaan esitetty ajatus oli, että reportaasi vahvisti kommentoijan käsitystä, että "afrikkalaista kulttuuria" ei tule säilyttää Suomessa. Täytyy myöntää, etten itse tunne Afrikkaa kovinkaan hyvin, mutta minun on vaikea uskoa että kukaan varsinaisesti ajaisi "afrikkalaisen kulttuurin säilyttämistä" Suomessa.

Toki maassamme asuvat afrikkalaiset varmasti pyrkivät säilyttämään ainakin joitakin osia omista kulttuureistaan (ja maahanmuuttokriitikoiden toivoisi muistavan, että tämä on edellytys sille että nämä heidän mielestään ei-toivotut ihmiset joskus palaisivat kotimaihinsa), mutta paljonko yhteistä lopulta on eri puolilta niin valtavaa mannerta tulevien ihmisten kulttuureilla?

Kielten ja uskontojen kirjo tuolla mantereella lienee laajempi kuin vuosisatojen saatossa suhteellisen homogeenisiksi kehittyneissä länsimaissa kasvanut tulee ajatelleeksikaan (nehän on oppikirjoissakin kuitattu termeillä "muut kielet" ja "luonnonuskonnot"). Varmaankin valtaosa väestöstä tulee maanviljelysyhteiskunnassa kehittyneistä kulttuureista, mutta lisäksi on paimentolaiskulttuureja ja metsästäjä-keräilijä-kulttuureita. Siirtomaaisännät, kaupungistuminen, kansainvälinen kauppa ja media ovat myös muokanneet näitä kulttuureja, osin yllättävän lähelle omaa anglosaksisia vaikutteita imenyttä kulttuuriamme. Niihin kaikkiin tuskin kuuluu tyttöjen ympärileikkaaminen (joka HS:n reportaasin Keniassakin on laitonta), ja varmasti niihin kaikkiin kuuluu paljon muutakin. Myös asioita, joiden säilyttäminen Suomessa asuessa ei ole kenellekään vahingollista eikä ahdasmielisimmältäkään rasistilta millään tavalla pois.

Koulutuksen ja muihin kulttuureihin tutustumisen myötä kulttuurit voivat kehittyä parempaan suuntaan, mutta äkkimuutosta on turha odottaa. Emmehän mekään halua luopua jouluherkuistamme, joiden tiedämme sisältävän myrkyllistä kanelia. (Onhan nyt lasten saatava pullaa ja piparia, maksavaurioista viis!)


Kaikkien afrikkalaisten niputtaminen yhteen ei kuitenkaan ollut hämmästyttävintä. Vielä enemmän minua järkytti toistuvasti esiin tuleva ajatus, että tyttöjen ympärileikkaukset ovat pahinta, mitä maailmassa tapahtuu.

Myönnettäköön, että aihe koskettaa niin laajaa joukkoa lapsia, että kysymys on merkittävästä asiasta. Sen lisäksi, että ympärileikkauksiin toimenpiteinä liittyy mm. välitöntä kipua ja tulehdusriski, sen raaimmat muodot myös tekevät synnyttämisestä naiselle vaarallista. Faktojen valossa on selvää, että kyse on vahingollisesta perinteestä, jonka kitkeminen olisi teknisesti äärimmäisen yksinkertainen tapa vähentää tyttöjen ja äitien turhia kuolemia alueilla, joilla suomalaistyylisistä terveydenhuollon palveluista ei osata edes uneksia.

Kuitenkin se on myös jotain, mitä saman kokeneet äidit tekevät tyttärilleen siinä uskossa, että se parantaa näiden mahdollisuuksia menestyä maailmassa. Uhrilta toiselle välitettävänä perinteenä, jonka tarkoitus on lapsen paras, se vertautuu esimerkiksi ruumiilliseen kurittamiseen. Kuritusväkivaltahan on ollut 80-luvulta alkaen maassamme rikos, ja tutkimusten mukaan sen käyttö vähenee jatkuvasti, mutta se on edelleen suhteellisen suosittua ja sen perään myös haikaillaan useimmissa netissä käytävissä lastenkasvatusta sivuavissa keskusteluissa.

Kaiken lisäksi teineille ympärileikkauksia tekevät kulttuurit näkevät sen vastaavana aikuistumisriittinä kuin meillä on konfirmaatio, ja siksi tyttöjen silpomista ei voida vain lopettaa, vaan sen tilalle on löydettävä uusi tapa juhlistaa lapsuuden loppumista.

Mitä muuta kamalaa maailmassa mahtaakaan tapahtua?

 Esimerkiksi tuhansittain tyttövauvoja tapetaan ei-toivottuina, ja vähän isompia myydään orjuuteen. Tytöt myös kärsivät poikia enemmän aliravitsemuksesta, koska niukkojen resurssien äärellä perheiden on pakko priorisoida. Yllättävän suuri osa heistä raiskataan jo ennen kahdeksattatoista ikävuottaan, eikä paikallinen poliisi välttämättä edes pidä sitä rikoksena. Eivätkö nämä tyttöjä halveksivat ilmiöt ole pohjimmiltaan pahempi asia kuin se että heidän aikuistumistaan juhlitaan meitä järkyttävillä tavoilla?

Pohjois-Korean vankileireillä syntyneet eivät koskaan saa kokea ihmisarvoista elämää (vaikka heidän vanhempansakin olisi vangittu vain jonkun sukulaisensa rikosten takia), sademetsissä eläviä luonnonkansoja joukkomurhataan laittomien kaivosten tieltä (jotta maailmaan voitaisiin tehdä lisää kännyköitä), ja diktaattorit kidututtavat lapsia siinä missä aikuisiakin. Kauheuksien asettaminen vakavuusjärjestykseen on toki monella tapaa kyseenalaista, mutta jos sille tielle lähdetään, itse näkisin nämä ihmisyyttä halveksuvat ilmiöt ympärileikkauksia pahempana.

Entä kuinka moni lapsi onkaan kuollut sodissa tai paetessaan niitä? Välimerellä uppoavat ja upotettavat kiikkerät veneet sekä pakolaisten kohteleminen rikollisina ovat nähdäkseni aika paljon suurempi häpeä kuin kärsimystä aiheuttavat yhteisöjä koossa pitävät perinteet.


On tärkeää, että me suomalaiset tuemme tyttöjen koulutusta kehitysmaissa ja tarjoamme maahamme muuttaville riittävästi tietoa mm. ympärileikkauksen haitoista, jotta näihin yhteisöihin kuuluvat näkisivät tarpeelliseksi irtautua julmasta perinteestään ja kehittää aikuistumisriittejään kunnioittamaan paremmin lapsen oikeuksia.

Heitä ei kuitenkaan voida pakottaa muutokseen, eikä juuri tämän ongelman nostaminen rikoksista suurimmaksi ole muiden kuin rasismin lietsojien etu.