Miksi huivi pelottaa?

Ihmisillä on tapana lokeroida toisia näiden pukeutumisen perusteella. Asuvalinnoilla myös pyritään itse kuulumaan tiettyyn viiteryhmään, eivätkä tavallisten talliaisten pelot ja ennakkoluulot estä eksoottisempienkaan genrejen edustajia pitämään kiinni pukeutumistyylistään. Kun kaduilla kulkee mm. kasvonsa valkoiseksi maskanneita, hiuksensa kirkuvan pinkiksi värjänneitä, kokovartalotatuoituja, erikoisilla tavoin lävistettyjä ja enemmän paljastavissa kuin peittävissä vaatteissa kulkevia ihmisiä, luulisi että pukeutumisvalintojen olisi oltava todella shokeeraavia, että saisi osakseen erityistä huomiota.

Silti ehkä kaikkein voimakkaimpia tunteita herättävä asuste on musliminaisten käyttämä huivi. Näin siitäkin huolimatta, että erilaiset huivit kuuluvat myös omaan kulttuuriimme. Varmaan kaikilla on mielikuva esimerkiksi mummon huivista ja pyykkärihuivista. Lasten päihin kiedotaan kesällä huiveja suojaamaan auringolta, ellei valita vielä peittävämpiä hattuja, ja talvella muksut saavat päähänsä kypärämyssyn, joka peittää hiukset yhtä huolella kuin länsimaissa musliminaisten varmaankin tyypillisimmin käyttämä hijab.

Voin hyvin ymmärtää, että burkhat ja niqabit herättävät hämmennystä, koska ne peittävät kantajansa lähes täysin. Ymmärrän myös, että vaikkapa liikuntatunnilla ei voida turvallisuussyistä sallia mitä tahansa virityksiä kaulan ympärillä. Mutta miten yksi pieni vaatekappale voi herättää niin suuria reaktioita? Maailmalla on paljon kulttuurillisia ja uskonnollisia pukeutumiskoodeja, ja erilaisia uskonnollisia symboleja on niin paljon etten varmasti tunnistakaan niistä usempia. Toki olisi hyvä, että jokainen saisi itse valita, miten pukeutuu, mutta jos lähdetään listaamaan yksilön kannalta haitallisimpia uskonnollisia rajoitteita elämälle, näkisin ettei hijab ole erityisen vaarallinen sorron muoto. Eivätkö vaikkapa Amishit rajoita lastensa elämää paljon radikaalimmin kuin  modernia länsimaista elämää elävät muslimiperheet, joiden tyttäret päätyvät käyttämään hiukset peittävää huivia? On myös omituista ja julmaa suhtautua agressiivisesti huivia kantavaan naiseen siksi, että kokee tämän olevan perheensä painostuksen uhri.

Yksi selitys tilanteelle on luonnollisesti kristillisen lännen muslimipelko. Meille ei ole tuottanut moraalisia ongelmia se, että takaamme öljynsaantimme tukemalla Lähi-Idän ja Afrikan diktatuureja, koska pidämme näitä kansoja jotenkin vähemmän kykenevinä sivistyneeseen elämään. Olemme ihmeissämme, kun huomaamme heidän käyvän länsimaisia huippukouluja ja menestyvän omassa maailmassamme. Olemme pulassa, kun he täyttävät kotimaissamme ne palvelutehtävät, jotka eivät meille itsellemme kelpaa. Menemmekö ehkä paniikkiin, jos lapsemme haluavat kutsua heidän lapsensa kotiin leikkimään, tai huomaamme päätyneemme samalle lomalennolle lentopelkoisen arabin kanssa?

Voisiko yksi selitys huivipelolle olla myös siinä, että naisen pään peittäminen uskonnollisin perustein on kuulunut aikanaan myös omaan kulttuuriimme? Olisiko musliminaisen huiviin helpompi suhtautua, jos huivi ei olisi osa myös kristillistä naisen sortamisen historiaa? Onko huivi todella ulkoinen uhka, vai pelkäämmekö sen nähdessämme alitajuisesti myös paluuta omaan kulttuurilliseen menneisyyteemme? Vielä pelottavampaa kuin isänsä käskystä päänsä peittävä nainen, onkin itsenäinen ja voimakas nainen, joka omasta tahdostaan peittää hiuksensa huivilla.

Ken kuritta kasvaa...

Unicef käy kampanjaa lapsiin kohdistuvaa kasvatuksen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa vastaan. Aihe on tärkeä, sillä edelleen neljännes suomalaisista ei ymmärrä, ettei lapsen pahoinpitely kuulu kasvattamiseen. Tilanne on kuitenkin parantunut, sillä viitisen vuotta sitten jopa kolmannes hyväksyi lapsiin kohdistuvan väkivallan. Keskustelupalstat käyvät nytkin kuumana, ja edelleen sieltä löytyvät samat ikivanhat argumentit nykynuorison kurittomuudesta ja kelvottomuudesta, ja miten ennen oli kaikki paremmin.

Ongelma eivät ole vain asenteet, vaan myös taipumuksemme mallioppimiseen, se että teemme toisille sen mitä meille on vastaavassa tilanteessa tehty. Jos omat vanhemmat ovat hoitaneet ristiriitatilanteet aina tukistamalla, voi olla vaikea keksiä, miten muuten näissä tilanteissa voisi toimia. Kun vielä lasten kanssa konflikteilla on taipumusta alkaa yllättäen, provosoivasti ja silloin kun kaikki ovat väsyneitä, toiminta tulee helposti selkärangasta, vaikka olisi suunnitellut jotain ihan muuta. Ja jos huomaa toimivansa väärin, helpoimmat vaihtoehdot ovat tapahtuneen vähättely ("en tehnyt sitä edes kovaa, ja sitä paitsi ihan hyvä minustakin tuli, vaikka sain paljon enemmän tukkapöllyä lapsena") tai itsesäälissä kieriskely ("olen huono äiti ja huono ihminen").

Tutkimukset viittaavat siihen, että naiset suhtautuvat lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan jonkin verran kielteisemmin kuin miehet, mutta silti käyttävät väkivaltaa useammin. Tämä selittynee ainakin osin sillä, että suurimmassa osassa perheitä äiti viettää edelleen isää enemmän aikaa lasten kanssa, jolloin hänelle ehditään ja myös uskalletaan kiukutella enemmän. Uhmakas lapsi aiheuttaa vanhemmassa turhautumisen, voimattomuuden ja epäonnistumisen tunteita, ja niiden keskellä omaa agressiivista käytöstä voi olla vaikea hillitä.

Vanhempien ei onneksi tarvitse olla täydellisiä, vaan lasta voi kasvattaa myös näyttämällä esimerkkiä, miten tehtyjen virheiden jälkeen pyydetään anteeksi, tapahtuneen syitä käsitellään ja mietitään tapoja ehkäistä vastaavien tilanteiden syntymistä. Kasvatuksen keinovalikoiman ei myöskään tarvitse pienentyä luovuttaessa ruumiillisesta kurituksesta. Mm. Väestöliitto ja Lastensuojelun keskusliitto tarjoavat helppolukuisia julkaisuja rakentavan kasvatuksen avuksi.

Lasten kurittomuuden taustalla tuskin on vitsan säästely. Toisten huomioon ottamista opitaan paremminkin positiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kasvatusta ei tarvitse nähdä yksittäisinä tekoina ja toimintapoina tietyissä tilanteissa, vaan enemmänkin kyse on kaikesta siitä, mitä lapsen kanssa tehdään. Mukavat yhteiset hetket kotitöiden ja leikin merkeissä tukevat varmasti enemmän lapsen kasvua empaattiseksi yksilöksi kuin mitkään rangaistukset. Myös lapsen vahingollista käyttäytymistä voidaan yleensä estää rakentavin tavoin. Tämä kaikki vie toki aikaa, mutta eikö vanhemmuuteen kuulu myös se, että ollaan valmiita viettämään aikaa oman lapsen kanssa?

Ehkä keskeisintä on se, miten suhtautuu lapseen. Näkeekö hänet ensisijaisesti positiivisena asiana omassa elämässään, omalla tavallaan kiinnostavana yksilönä? Hyväksyykö myös lapsen epätäydellisyyden ja negatiiviset tunteet, vaikka näiden asioiden kohtaaminen olisikin vaikeaa.

Tarjoatko ongelmia vai ratkaisuja?

Väsynyt ilta hotellihuoneessa, muksut on saatava kylpyyn, mutta siitä ei kuulemma tule mitään ilman kylpyleluja - joita ei tietenkään ole ainuttakaan mukana. Löydätkö itsesi purkamassa ärsyyntymistäsi lapsiin, vai tyhjentämässä hammasharjakoteloa tai D-vitamiinipurkkia kylpyleluksi? Lasten lelut ovat valloittaneet olohuoneen lattian. Karjutko taaperolle pää punaisena, että jäljet on siivottava, vai otatko esiin lego-laatikon ja pyydät auttamaan keräämään legot siihen, ja sen jälkeen vaihdat seuraavaan lelulaatikkoon? Vietät iltapäivää lasten kanssa vaateostoksilla. Kun muksut kitisevät väsymystään, hoidatko ostokset loppuun nalkuttaen, vai kaivatko esiin evästä tai kurvaat kahvi- ja leikkitauolle?

Kukaan ei ole täydellinen, eikä sivistynyt aikuinenkaan jaksa väsyneenä ja nälkäisenä olla kärsivällinen ja rakentava. Monta kertaa elämä on kuitenkin aika paljon helpompaa, kun hermostumisen sijaan miettii mistä ongelmat pohjimmiltaan johtuvat, ja miten ne olisivat ratkaistavissa. Harva on hankala ihan vain ilkeyttään, vaikka olisi jääräpäinen ja temperamentikas lapsi. Pienilläkin myönnytyksillä voi olla yllättävän suuri merkitys, kun pyritään näkemään myös ne tarpeet, jotka toisen käytöstä ohjaavat, eikä tyydytä vain reagoimaan vaatimuksiin ja raivokohtauksiin. Lapsikaan ei aina osaa pyytää sitä, mitä oikeasti tarvitsee, mutta sitä suuremmalla syyllä hänellä on oikeus tulla todella kuulluksi.

Kiireen ja stressin keskellä on helppo epäonnistua näissä kohtaamisissa omien lastensa kanssa. Kuitenkin heidän jos joidenkin kanssa meillä tulisi olla mahdollisuus onnistua paremmin. Kun on tuntenut toisen koko tämän pienen elämän ajan, pitänyt lähellä ja lohduttanut, näyttänyt omalla esimerkillään miten tässä maailmassa toimitaan, eikö meillä silloin pitäisi olla parhaat mahdolliset eväät nähdä pinnallisen kiukuttelun taakse? Haasteen tuo pienen lapsen erilainen tapa hahmottaa maailmaa, mutta vastaavasti taaperon avoin tapa ilmaista tunteitaan antaa kaiken mahdollisen informaation, mitä ihminen voi omasta olostaan ja sen syistä tarjota.

Lopulta paljon suurempi haaste on löytää ymmärtäväinen ja ratkaisukeskeinen suhtautuminen myös aikuisten välisiin ristiriitoihin. Kiinnitämme niihin vähemmän huomiota vain siksi, että nämä ristiriidat ovat vähemmän päällekäyviä, ne antavat mahdollisuuden tyytyä jupisemaan. Ärsyynnymme tupakoivasta tai pianoa soittavasta naapurista, tai ihmisistä joiden siisteysstandardit tuntuvat poikkeavan omistamme. Vaikka en tunne naapuriani, eikä minulla ole mahdollisuutta samalla tavalla puuttua hänen elämäänsä kuin voin vaikuttaa lasteni tekemisiin, voin yleensä kuitenkin olettaa, että hän ei ihan vain minua kiusatakseen häiritse elämääni. Eikä ole ollenkaan mahdotonta, että hyvässä hengessä neuvottelemalla löytyisi ratkaisu, jolla yhteiselo muuttuisi vähemmän häiritseväksi ilman että kummankaan tarvitsee edes merkittävästi muuttaa omia toimintatapojaan.

Kysymys kuuluukin, kuinka monella riittää rohkeus ja luovuus etsiä näitä ratkaisuja? Kuinka moni edes haluaa ymmärtää, miksi joku toinen elää eri tavalla?

Kesken jääneiden ajatusten maa

Olipa kerran kertausharjoitukset, joissa muutama nuori mies ei ensimmäisen puolen viikon aikana saanut juuri nukkua. Tässä vaiheessa miltei jokainen heistä oireili jollain tapaa. Yhdellä loppuivat kaikki lauseet kesken. Olipa kerran projektipäällikkö, joka teki reilusti yli 200 työtuntia kuukaudessa. Hän priorisoi, keskittyi olennaiseen, ja hoiti kaikki tehtävänsä. Tosin monen muun silmissä niistä monet jäivät jotenkin kesken, tai ehkä se mitä tehtiin ei ollut aina ihan tarkoituksenmukaista. Ja olipa kerran tutkija, joka yritti normaalin työajan puitteissa hoitaa kaikki työnsä, vaikka ne olisivat vaatineet vähintään kymmentuntisia työpäiviä. Lopulta hän ei enää pystynyt luovaan työhön. Tieteellisen tekstin lukeminen, saati tuottaminen, muuttui mahdottomaksi.

Työelämä voi kohdella meitä julmasti, mutta on myös niitä, joille työ on se ympäristö, jossa asioihin voi joskus jopa keskittyä. Kotona raikuu tauotta "äiti, äiti", "isi, isi", tai epämääräisen kolinan ja tappelun äänien perusteella on pakko jättää kesken mitä ikinä olikin tekemässä ja mentävä keskeyttämään pienten kullannuppujen puuhat. Refleksinomaisiksi muuttuneet asiat, siis perus kodinhoitotoimet ja vaikkapa standardin mukaisen retkirepun pakkaaminen onnistuvat, mutta mikään muu ei, koska ikinä ei saa mahdollisuutta ajatella kokonaista ajatusta kerralla alusta loppuun asti, tai ainakaan toimittua sen mukaisesti. Kun kullannuput vihdoin nukkuvat, sitä on ehkä niin väsynyt, ettei edes jaksa yrittää. Tai kaipaa niin paljon sitä hiljaisuutta, ettei sitä pysty rikkomaan. Jos yöunet ovat vielä katkonaisia, tai tietää aamun koittavan viideltä, miksi tekisi mitään muuta kuin rentoutuisi silloin, kun siihen saa tilaisuuden?

Tunnistatko tilanteen, jossa joudut sopimaan puolisosi kanssa asioista sähköpostitse, koska niistä puhuminen niin että asia käsiteltäisiin loppuun asti ei vain ikinä onnistu, vaikka saman katon alla asutaankin? Postit katsotaan läpi käytännössä viikottain? Entä oletko kuullut tarinoita perheistä, joissa kolmas lapsi on unohtunut jonnekin, koska vanhempien superkyvyt eivät ole riittäneet tyytyväisenä nukkuvan vauvan muistamiseen, kun samalla on pitänyt kerätä leviteltyjä tavaroita ja ohjata kaksi jatkuvasti höpöttävää satunnaiskävelijää esimerkiksi autolle?

Miten elämästä on voinut tulla näin vaikeaa? Vai onko salaisuus siinä, että elämä alkaa vasta kun lapset muuttavat pois kotoa?

Se on ainakin tämän kaiken keskellä selvää, että ollakseen tehokas ja löytääkseen uusia ratkaisuja on saatava riittävästi unta ja tilaa ajatella. Toivottavasti tämä asia ymmärretään myös siellä, missä tehdään päätöksiä siitä, kuinka suurella henkilöstömäärällä työt on tarkoitus saada tehtyä.