Olen viime viikkoina joutunut tekemään jonkin verran surutyötä liittyen ihmisiin, jotka ovat lähteneet työyhteisöstämme perhevapaani aikana tai pian sen jälkeen. Työpaikan vaihtaminen on toki normaali osa elämää ja sillä on omat hyvätkin puolensa, kun asioita eri vinkkelistä katsoneet etsivät paikkansa uudesta työyhteisöstä tuoden tuoreita ajatuksia ja oppien itse uutta.
Silti jotkut yksilöt tuntuvat tehtäviään suuremmilta menetyksiltä.
Me olemme työssämme paljon muutakin kuin asiat, joita teemme. Joskus sillä, mitä emme tee, tai jätämme kesken, on suurempi vaikutus ympäröivään organisaatioon, kuin saavutuksillamme. Joskus tapamme esittää kysymyksiä tai kuunnella vaikuttaa dramaattisesti sellaisiinkin asioihin, joille emme itse tee mitään. Jopa tapamme pitää kahvitaukoja - tai jättää ne väliin - vaikuttaa muihin. Varmaankin jokainen jättää sekä hyviä että huonoja jälkiä: kukaan ei ole kaikessa hyvä tai huono, ja jokaisella on hyvät ja huonot hetkensä.
Usein muistetaan mainita, että ammatillinen kokemus ja sen tuoma hiljainen tieto ovat asioita, jotka tekevät yksilöistä korvaamattomia, noviisin on mahdotonta astua samoihin saappaisiin. Tämä on toki totta, mutta ei koko totuus. Joskus yllättävissäkin asemissa olevat ihmiset voivat rakentaa yhteisölleen sellaista tukirankaa, joka on vaarassa romahtaa heidän lähtiessään.
Siksi ei ole yhdentekevää, miten lähdöt ja niihin liittyvä surutyö hoidetaan. Tai löytääkö yhteisö uuden johtotähden motivaatiolleen.
